torstai 19. helmikuuta 2026

Ihmispetojen luolissa

 

Peto ihmisessä

 

Philippe Sands, Paluu Lembergiin. Kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteiden juurilla. Suomentanut Titia Schuurman. Teos 2023, 612 s.

 

Kun Stalin otti vastaan suomalaisen kulttuuridelegaation pian sodan jälkeen, hän sokeerasi sen jäseniä kysymällä, mitä marsalkka Mannerheimille kuuluu.

 Kauhistuneet delegaation edistykselliset toimihenkilöt tiesivät tietävänsä paremmin, mitä Stalinin tässäkin asiassa olisi pitänyt ajatella ja alitajuisesti he varmasti tunsivat syöksyvänsä pohjattomaan kuiluun: koko ihmiskunnan suuri johtaja, vuosisataisnero ja tieteiden koryfeos ymmärsi asioista vähemmän kuin he…

Uskonnolliseen ajatteluun, mitä tuo joukko varmasti omalla tavallaan edusti, kuuluu vulgaarilla tasolla kuitenkin usein usko siihen, että kaiken havainnon ja muutkin iin sanotut tosiasiat voi rationalisoida, selittää pois ja ajatella asioiden pohjimmiltaan joka tapauksessa olevan toisin, kuin joidenkin havaittujen tosiasioidenja oman vajavaisen ymmärryksen perusteella olisi pakko ajatella.

Jo pelkästään Che (Guevara), kuten sitten hieman myöhemmin laulettiin, tiesi kaiken, ainakin nyt ”joka ainoan sierran solan”, tai sanotaan joka tapauksessa useita tärkeimpiä. Sen, joka oli tavallinen rivi-intellektuelli, oli vain uskottava, ihailtava ja seurattava. Kuinka valtavasti suurempi olikaan välttämättä kansojen isän ymmärrys.

Mutta tämä Johtajan kohtelias kysymys nyt oli vain yksi odottamaton isku, joka varmaanikin tuntui itse asiassa ihanalta, kun se oli peräisin korkeimmasta mahdollisesta lähteestä.

Se ei estänyt pyytämästä Johtajalta (Vožd, saksaksi Führer, verbeistä vožit/führen, johtaa) johdatusta siihen, mitkä olivat nyt ihmiskunnan historian tärkeimmät tehtävät ja siis NKP:n Neuvostoliiton kommunistisen puolueen asialistalla korkeimmalla paikalla.

Se oli pedon hävittäminen ihmisessä, sanoi Stalin ja me ymmärrämme, että hän, jos kuka oli tässä käytännön asiantuntija, eräänlainen kuvaannollisesti sanoen työelämäprofessori vailla vertaistaan.

Philippe Sandsin kirja on hyvin pitkälti kuvaus siitä, miten kirjoittaja itse etsii nykyajasta johtolankoja, jotka vievät Shoahin/Holokaustin aikaan ja miten jo sodan aikana syntyivät eräiden jujristien aivoissa ajatukset siitä, että ihmiskunnan olisi otettava käyttöön aivan uusia rikosnimikkeitä: ”kansanmurha” (genocide) ja ”rikos ihmisyyttä (ihmiskuntaa) vastaan” (crime against humanity).

Kirja venyy huomattavan pitkäksi, kun kirjoittaja innostuu kertomaan lukijalle, miten vähäpätöisistä asioista hän löytää kuin löytääkin linjan, joka johtaa niihin päiviin, jolloin suurin tunnettu suunniteltu joukkotuho toteutettiin. Olen vasta sivulla 400, mutta panen jo nyt jotakin paperille, ettei vallan unohdu,

Joskus lukijan mielenkiinto saattaa herpaantua ja hänestä tuntuu, että on joutunut lukemaan dokumenttiromaanin sijata jonkinlaista gonzojournalismia. Kuitenkin, yllättäen, se side menneisyyteen, joka löydetään, on kuin onkin hyvin kiinnostava: ihmisiä, jotka kokivat ja toteuttivat tuon pahuuden tai kärsivät siitä, ei enää ole, mutta heidän jättämiään jälkiä on yhä ja muistot elävät. Tätä(kin) tuo joukkotuho merkitsee nyt.

Kahden Puolan juutalaisen juristin tuttavien ja sukupaisten ohella, jotka kumpikin tahollaan kehittelivät uusia juridisia käsitteitä, kirjoittaja löysi muun muassa Puolan kenraalikuvernöörin, Nürnbergissä teloitetun Hans Frankin pojan, jonka kanssa hän ystävystyi. Poika tuomitsi isänsä jyrkästi, toisin kuin pari muuta teloitettujen natsijohtajien jälkeläistä.

Kansanmurha, genosiidi, kuten myös rikos ihmisyyttä vastaan, olivat innovaatioita, joiden avulla, Nürnbergissä tosin taannehtivasti, mutta erityisesti sen jälkeen on voitu rajoittaa valtioiden suvereniteettia.

Vielä 1800-luvulla muuan englantilainen filosofi saattoi sanoa, että Englannin parlamentilla oli rajoittamaton valta, plenitudo potestatis.

Mikäli se määräsi, että kansalaisten omaisuus olisi takavarikoitava, tai vaikkapa, että joka toinen punatukkainen oli ammuttava, oli niin tehtävä. Ainoa asia, mitä se ei voinut määrätä, oli miehen muuttaminen naiseksi ja naisen muuttaminen mieheksi.

Nykyajan perspektiivistä, kun tuollaiset muutokset ovat läpihuutojuttu, kuulostaa valtion suvereniteetin täydellisyyskin yhtä vähän vakuuttavalta.

Kuitenkin esimerkiksi Venäjä on aivan erityisesti korostanut suvereniteettinsa täydellisyyttä, joka merkitsee sitä, ettei ulkopuolisilla ole oikeutta tulla maahan omien oikeusnormiensa mukaan huseeraamaan. Kiinan asenna oin samanlainen. en tunne asiaa tarkemmin, mutta olen huomaavinani myös USA:n omaksuneen samantyyppisiä ajatuksia.

Läntisessä maailmassa valtioiden suvereniteetti sen sijaan on pahoin murentunut. Euroopassa unionin jäsenvaltiot ovat jo varsin vajaavaltaisia jopa kaikenlaisissa jokapäiväisen elämän sääntelyä koskevissa asioissa ja tuskinpa edes anglosaksiset maat voisivat kuvitella asettuvansa esimerkiksi juuri kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan- nimikkeellä tunnettujen rikosten yläpuolelle.

Näistä juridisista kiemuroista enempi toiste. Nyt haluaisin Stalinin tapaan pohdiskella tuota käsitettä ”peto ihmisessä”.

Useat meistä ovat ainakin joskus metsästelleet.Se on hieno harrastus, joka tuo ihmisen lähelle luontoa ja kaupanpäällisiksi tarjoaa vielä pöytään sellaista ravintoa, joka o n saanut elää vapaana ja kuolee yleensä tuskattomasti ja, voi sanoa jopa kauniisti ilman sitä kauhua, jonka verenhaju herättää teuraseläimissä. Olen jutellut teurastajan kanssa.

Moini o tuonut alaikäisen lapsensa hirvijahtiin ja kaunis keuhko-osuma antaa varmasti varttuvalle lapselle ai nuorelle arvokkaita elämyksiä tulevalle kasvulle ja kehittää itsetuntoa.

Joskus kuitenkin käy niin, etenkin haulikolla ammuttaessa, että hauli vain vammauttaa saaliin, eikä vie sitä sokkiin. Jänis, joka ei pääse pakoon, saattaa huutaa tuskissaan kammottavalla, itkua muistuttavalla äänellä. Sen kärsimykset on tietenkin heti lopetettava, mutta ikävä muisto saattaa tuoda särön idylliin.

Tietenkin joku saattaa nauttiakin toisten kärsimyksistä, mutta silloin on kyse sairaalloisesta luonnevammasta. Normaaliin ihmisyyteen kuuluu empatia, joka ulottuu myös eläimiin. Myös lainsäädäntä suojaa niitä.

Ennen oli toisin. Vielä hiljattain hylkeen kuuttien saalistaminen kiduttamalla yhtä ja houkuttelemalla emo sitä puolustamaan, oli normaali hyväksytty metsästyksen tapa. Myös kuuttien nuijiminen kuoliaaksi kuului asiaan, kunnes Brigitte Bardot nosti asiasta äläkän ja lienee saanut koko homman kriminalisoiduksi.

Hyvä niin, mutta entä ihmisten tappaminen? Kun juutalaisia hävitettiin, kerättiin heidät aluksi kuopan reunalle ja ammuttiin siihen. Se oli raakaa peliä ja sopi ihmispedoille. Toki heitä löytyi omastakin maastamme riittävästi vuonna 1918, kun tarvittiin.

Stalin sen sijaan turvautui sisällissodan jälkeen jo niskalaukauksiin, jotka olivat hyvin kustannustehokas menetelmä ja ehkäpä inhimillisempi, mene ja tiedä. Valtavia määriä tämäkin johtaja joka tapauksessa lähetti tapettavaksi tunnetulla nimikirjoituksellaan, jonka hän suurella käsialalla raapusti koko paperin poikki. Läheisimmät kätyrit seurasivat perässä.

Miten jaksoi peto Stalinin omassa sisikunnassa? Olisiko hän tunnustanut olevansa maailmanhistorian suurimpia hirviöitä vai ei? Entäpä Hitler?

Himmleristä, joka sai pahoinvointikohtauksen teloitusta katsellessaan, tiedämme, että hän vakuutti nimenomaan saksalaisten olevan moraalisesti niin ylevää kansaa, ettei se saisi vaurioita tällaisesta ”kauheasta puhdistustyöstä”. Hitler puolestaan korosti, että sääli olisi nyt rikos tulevia sukupolvia kohtaan.

Mitä ylemmäs hierarkiassa mentiin, sitä banaalimmaksi pahuus muuttui, käyttääkseni Hannah Arendtin tunnettua käsitettä. Liipasinta painoivat muut, johtaja vain signeerasi muiden laatiman paperin.

Jo muinaiset roomalaiset sanoivat: Senatus bestia, senatores boni viri. Senaatti tosin on peto, mutta senaattorit ovat kelpo miehiä.

Asiaa on pohdittu ja tutkittu yhä uudelleen ja kannattaa tutkia yhä. Millaista oli vaikkapa Hitlerin, kasvissyöjän ja eläinten ystävän pahuus? Entäpä Stalin, joka nyt tosiaan saattoi olla joskus karkea -kukapa ei?, mutta oli sentään ainakin huumormiehiä.

Se, että hän osasi nauraa myös ihmisten kuolintuskille, joista hänelle kerrottiin, tosin tuntuu epäsympaattiselta. Psykopaattinen narsisti?

Olen lukenut sekä Auschwitzin komendantti Rudolf Hössin muistelmat, että Varsovan geton hävittäjän, Jürgen Stroopin haastattelut. Nämä miehetkö siis olivat historian suurimpia petoja? Tuntuu oudolta ja ristiriitaiselta. Virkamiehiä mitä virkamiehiä.

Tässä kirjassa muuan tärkeä henkilö on sodanaikaisen Puolan kenraalikuvernööri Hans Frank, juristi, jonka näkemykset puolustivat Saksan suvereenisuutta ja juutalaisvainojen laillisuutta. Hänen ja hänen näkemystensä vastustajia olivat kaksi juutalaista juristia, Hersh Lauterpacht ja Rafael Lemkin.

Noiden jälkimmäisten kehittämien käsitteiden varassa on nykyaikaisen länsimaisten valtioiden suverenitettia pyritty supistamaan tietyissä asioissa. Ne asiat ovat nyrkin hyvin ajankohtaisia.

Ensi kerralla jatkettaneen teemaa.

6 kommenttia:

  1. "niskalaukauksiin, jotka olivat hyvin kustannustehokas menetelmä ja ehkäpä inhimillisempi"

    Oletan, että on, koska laukauksen paine murskaa aivot eli elimen välittömästi verrattuna muihin teloitusmenetelmiin (Geoffrey Abbott Execution - a guide to the ultimate penalty), syöpäkuolemista nyt puhumattakaan. Takaa ammuttaessa se kohdistuu otsalohkoon, jossa ajattelu ja tietoisuus sijaitsee.

    Tuo tuskin kuitenkaan oli menetelmän käytön tarkoitus.

    VastaaPoista
  2. Timo kirjoitti: "Se oli pedon hävittäminen ihmisessä, sanoi Stalin ja me ymmärrämme, että hän, jos kuka oli tässä käytännön asiantuntija, eräänlainen kuvaannollisesti sanoen työelämäprofessori vailla vertaistaan". Heh, heh 😉 Muuten, Hans Frankin pojan, Niklas Frankin, haastattelu on nähtävissä areenassa, ruotsalaisessa ohjelmasarjassa "Elämä käännekohdassa": https://areena.yle.fi/1-3488857

    VastaaPoista
  3. "Senatus bestia, senatores boni viri."

    Pahuuden banaliteetti oli juuri siinä, että niin johtajat Hitler ja Stalin, väliporras kuin varsinainen suoritusporras eivät juuri kukaan olleet ns verenhimoisia sadisteja, jotka nauttivat uhrien kärsimyksestä, vaan aatteen miehiä, jotka pyrkivät mielestään jaloon päämäärään Hitler rodun ja Stalin työväenluokan hyväksi ja alemmat portaat sitoutuivat toimimaan tuon hyväksymänsä päämäärän - ja oman uransa - hyväksi. Tuo osien summa muuttui pedoksi.

    VastaaPoista
  4. "johtaja joka tapauksessa lähetti tapettavaksi tunnetulla nimikirjoituksellaan, jonka hän suurella käsialalla raapusti koko paperin poikki. Läheisimmät kätyrit seurasivat perässä."

    Tuota kutsutaan vastuuttamiseksi/osallistuttamiseksi: kukaan kätyri ei jälkeenpäin sanoa, että "enhän minä, vaan ne pohjat". Hrustsev kyllä yritti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mies tuli miesporukan yhteisestä viikon työreissusta ulkomailta kotiin.

      Vaimo kysyi, että kävittekö vieraissa?

      Mies vastasi, etten minä mutta pojat.

      Mitä, käytittekö edes kumia?

      En minä, mutta pojat.



      Poista

  5. Se, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, ei ole vain vaikeasti ymmärrettävä vaan sanottavaksi mahdoton seikka. Ehkä Wittgenstein "Tractatuksessa" yritti tavoittaa juuri tuon kuilun joka erottaa yksilökokemuksen maailman meitä lajina ohjaavista elämän voimista. Vaikka kielellä sanottaisiin kaikki mikä sillä on mahdollista sanoa, varsinaisiin ongelmiimme ei olisi vielä edes puututtu.

    Eurooppalaisten ihmistieteden oppihistoriasta minulla oli pitkän aikaa käsitys, että erityisesti eurooppalaista uutta aikaa kuljetti jatkuvasti vahvistuvan individualismin kantoaalto, jossa ihmistieteet siis luontevasti olisivat kehittyneet järjestyksessä valtiotiede, sosiologia, psykologia ja psykoanalyysi. Nyt, viimeksi viime yönä, kun kuin Ernest Jonesin Freud-elämänkerrasta tämän ajattelijan myöhäisvaiheista, sain taas vahvistusta sille, että ihmistä koskeva ymmärryksemme on itse asiassa samaa yritimmepä lähestyä syvimpåiä ongelmiamme durkheimilaisen sosiologian tai psykoanalyysin käsitteistöillä. Olemme pohjimmiltamme yhteisöolentoja, ja meissä vaikuttavat kollektiiviset voimat jäävät käsitteellisen ymmärryksemme tavoittamattomiin. Niin klassinen sosiologia kuin psykoanalyysikin päätyivät jäljittämään meissä sitä, mikä on olemuksellisesti yhteisölähtöistä -- sen sijaan nykyinen "oppineisuutemme" tyytyy pysyttelemään miljoonankirjavien "ismiensä" käsitepinnoilla, joiden omaehtoiset oppisananstot ovat vain ikiaikaisen magian merkityselämyksiä.

    Kuinka nykyistä akateemista oppineisuutta ja tiedollista maailmaamme vaivaavan ihmistieteiden itsetarkoituksellisen käsitekukkoilun -- käsiterealismin -- tosiasiallinen tyhjyys ja tyhjänpäiväisyys tulisi näkyväksi? Akateemisen kunniakulttuurin pöydällä ei ole ilmiöitä joita tähän mennessä on vältelty ja kierretty kuin noitapiiri roviotaan. Esimerkiksi hypnoosi on ilmiö, joka ei ole sosiologinen eikä psykologinen, vaan sijoittuu tajunnallis-tiedollisesti oppijakoja syvempiin kollektiivisiin ominaisuuksiin.

    Kuka akatemiassa ymmärtää, että ihmisen alkulaumoja -- joiden on täytynyt olla kollektiivisuudessaan vahvasti sosiaalisesti sitovia -- organisoinut yhteisöllinen "valta" -- joka operoi paniikki- ja pakoreaktioilla ja lopulta mahdollisti lajimme selviytymisen ja henkiinjäämisen -- että tämä kaikkea muuta kuin "pakon" tai "alistamisen" mutoinen "valta" on vuosimiljoonien mittaan jalostunut yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi", joka kuitenkin edelleen erityistä regressoivaa metodia -- "hypnoosia" -- käyttäen voidaan palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että yksilöllinen "tahto" voikin omituisen ongelmattomasti siirtyä henkilöltä toiselle? ---

    "Tietomme" elävät kulttuurimme ja aikakautemme käsitteellisillä ehdoilla, ja elleivät edes meistä oppineimmat ymmärrä mitään lajityypillisen ihmisyyden syvemmistä vesistä, huonostipa ovat asiamme. Kirjoitamme alitajuntaamme vaivaavia kauhuefektejä säännöstellysti annostelevia historioita yrittämättäkään ymmärtää ihmisyyden perusasioita.

    "Valta" oli alun alkaen lajia säilyttävä ominaisuus, ja altruismi pitäisi edelleen ymmärtää yhteisöominaisuutena. Sensijaan olemme rakentaneet itsellemme postmodernin oppineisuuden -- hirvittävät akateemisten ihmistieteiden käsitetietoviidakot, jossa pätevät näennäiseksaktiutta tarjoavat matemaattiset kaavat ja frakkeihin sonnustautuneiden sadomasokistien opilliset turvasanat.

    Ei meidän tarvitse yrittää ymmärtää Hitlerin tai Stalinin sairasta sielunelämää. Sen sijaan meidän pitäisi pystyä kieltäytymään menemästä mukaan narsistisesta uhriooliin samaistumisesta saatavaan voimaantumiseen. Ne ovat pahanlaatuisen joukkohypnoosin lähteitä. Juuri niillä on oikeutettu ihmistuhontaa --- juristeristiemmekin pitäisi ymmärtää, etteivät vaarallisia ole "vihapuheet", vaan se että ne lankeavat uhriajattelulla lannoitettuun maaperään.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.