Slummi vai ei?

 

Surkein paikka?

 

Der Spiegel-lehdessä 23.1.2026 on artikkeli Englannin kurjimmasta kylästä. Se on nimeltään Jaywick ja se sijaitsee vain noin sata kilometsiä Lontoosta koilliseen, Pohjanmeren rannalla. Se on nyt valittu neljä kertaa peräkkäin Englannin kurjimmaksi asuinpaikaksi (most deprived neighbourhood).

Kylä syntyi varsin myöhään, 1920-luvulla, jolloin Englannissa toimi niin sanottu ”plotland”-liike, joka näyttää muistuttaneen meikäläistä siirtolapuutarhaideaa. Pikkurahalla työläiset voivat ostaa pienen maapalstan ja mökin meren rannalta eikä tarkoituskaan ollut, että siellä asuttaisiin vakituisesti.

Usein mökeissä oli vain kaksi huonetta eikä sähköä tai viemäröintiä. Nykyisessä muodossaan kylä näyttää kyllä ilmakuvien perusteella erilaiselta eikä puutarhoista ole merkkiäkään. No jaa, ehkä aari per mökki.

Sodan jälkeen sinne muutti hajalle pommitetusta Lontoosta paljon väkeä asumaan, joten siinä oli kaiketi pakolaisleirin piirteitä. Jossakinhan sitä piti asua. Nyt kylässä on 325 työpaikkaa ja 5319 asukasta. 62 prosenttia asukkaista elää sosiaalitukien varassa. Wikipedian mukaan asukkaita on tosin 4665.

Paikasta on tullut Britanniassa kuuluisa ja siitä on kuvattu TV-sarjaakin ”Benefit by the Sea” ja ”benefit” tarkoittaa tässä sosiaalitukea.

Spiegelin artikkeli ei ole erityisen informatiivinen eikä anna paljon tilastotietoa, vaan keskittyy muutaman kylän merkkihenkilön puuhiin. Muuan merkille pantava seikka pistää kuitenkin silmään: täällä ei ole maahanmuuttajia, vain paikallinen pubinpitäjä on intialaista alkuperää ja kaikkien kamu.

Sen vuoksi oin vitsailtu, ettei sellaiseen paikkaan saa maahanmuuttajia menemäänkään, mutta asiassa taitaa olla perää. Miksi tämä kylä on samaan aikaan aliedustettuna maahanmuuton suhteen ja yliedustettuna sosiaalitukien suhteen? Se mahtanee olla Englannissakin harvinaista, mutta siitä toimittaja ei kerro eikö asiaa ihmettele.

Toinen silmiinpistävä asia on, ettei huumeongelmasta puhuta mitään. Sellainen on kyllä ollut ainakin kylän aktivistilla, yleismies Dannylla, joka nyttemmin psyykkaa porukkaa käyttämällä kehotusta ”shine on”! Sitä hän karjuu yhä uudelleen megafoniäänellä.

Kehotuksen idea siis on, että tyypit ovat jo loistavia ja sen pitää jatkua. Sic luceat lux vestra, Loistakoon teidän valonne, sanottiin jo Matteuksen evankeliumissa.

Kerran kuussa kokoontuu kirkossa Jaywich Sands Happy Club, mikä ei siis tapahdu kovinkaan usein. Karaokea, tuota nykyajan virsilaulua on sentään joka ilta jossakin pubissa ja bingoakin pelataan. Myös paikallisia kauneuskilpailuja on järjestetty vuosittain ja niissä on keskitytty probleeminuoriin.

Sivumennen sanoen, kirkot ovat Englannissa muutenkin usein yhteisöllisyyden tyyssijoja, joissa on esimeriksi ruokaa tarjolla köyhemmille. Mitä virsilauluun tulee, sen yhtäläiset ja erot karaokeen nähden olisivat kiintoisa tutkimuskohde.

Julkiselta vallalta on odotettu apua ja saatukin. Monitoimirakennus Sunpot on jo rakennettu ja peräti 150 miljoonan euron investointiprojekti(?) on suunnitteilla. Se on tarkoitus kyllä käyttää esimerkiksi julkisivuremontteihin, eikä sellaiseen mitä asukkaat haluaisivat, mutta onhan summa aika huikea.

Jotkut haaveilevat yhä lomailijoiden uudesta saapumisesta paikkakunnalle ja itse asiassa siellä kyllä olisi hiekkarantaa vaikka kuinka.

Jaywickiä kutsutaan näköjään nimityksellä ”shithole”, joka saksakasi käännetään   sanalla Scheissloch. Suomen kielessä ilmaus olisi vulgaarimpi, joten kääntäkäämme se vaikkapa rotankoloksi.

Asukkaat eivät oikein hyväksy huonoa mainettaan ja toimintaakin paikkakuntalaisille näyttää riittävän enemmän kuin monella vauraalla alueella.  Onko alue itse asiassa niinkään huono?

Rikollisuudesta, alkoholismista tai huumeiden käytöstä ei artikkelissa ole sen selvempiä tietoja, mutta ellei niitä suuressa mitassa ole, saattaisi Jaywick hyvinkin olla miellyttävämpi asuinpaikka kuin moni Lontoon lähiö, joissa huumeita diilataan ja jengikunkut hallitsevat. Jaywickissä näköjään vain keskitytään olemaan köyhiä.

Slummeja tutkinut ja niissä lääkärinä toiminut Theodore Dalrymple on sanonut, että valkoihoisen slummiväestön osa on ankeampi kuin värillisen. Valkoihoisilta nimittäin puuttuvat ne sukujen, klaanien ja jengien verkostot, joita jälkimmäisillä on. (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset ).

Mikäli ihmiset keskittyvät työnteon ja koulutuksen sijasta ryyppäämään, on se jo kyllin murheellista, mutta mikäli he sentään ovat kohtuullisessa määrin irrallaan huumeista ja niiden lieveilmiöistä, ei tilannetta voine pitää vielä ainakaan niin pahana, kuin se voisi olla.

Dalrymplen mielestä alaluokkaisuus, sellaisena kuin se slummeissa ilmenee, on ennen muuta maailmankatsomus. En oikein pääse tolkulle siitä, onko se sitä Jaywickissä. ehkäpä siellä on enemmänkin vain tavallista köyhyyttä ja siitähän on mahdollista aina irtautua, mikäli silmien edessä siintää mahdollisuus toisenlaiseen elämään tai edes ajatus sellaisen olemassaolosta.

Tästä tulee väkisinkin mieleen se, miten, silloin kun työskentelin Suomen Pietarin instituutissa, sinne tuli muuan opettajatar, joka oli ollut Kamtšatkalla ja esitti sellaisen ajatuksen, että olisi perustettava stipendi, jolla voitaisiin kutsua aluksi vaikkapa vain yksi nuori tuolta alueelta aina kerrallaan vuodeksi Pietariin, jotta hän voisi vakuuttua siitä, että on olemassa muitakin tapoja elää kuin sikäläinen lohduton ryyppäys ja vegetointi.

Ottakaamme huomioon, että tuokin asia tapahtui 1990-luvun lopussa, vieläpä ruplan vuoden 1998 suuren romahduksen jälkeen, jolloin köyhyys kuristi Pietariakin yhä lujemmin.

Kuitenkin tuossa kaupungissa oli, kuten ennenkin, valtavasti resilienssiä. Sen kulttuurielämä oli korkealuokkaista ja väki koulutettua ja aktiivista. Slummeista ja niiden psykologiasta tuskin saattoi sen kohdalla puhua.

Neuvostoaikana varsinainen slummielämä samassa mielessä kuin jossakin länsimaassa, tuskin olisi ollut edes mahdollista. Toki siellä kaukana pohjoisenylissä siis elämä saattoi olla varsin lohdutonta.

Pelkäänpä, että köyhien paikkakuntien ongelmat ovat sikäli meillekin ajankohtaisia, että koko rikkaan pohjoisen hyvinvointi näyttää tällä menolla olevan yhä huterammalla pohjalla.

En kyllä ole kuullut, että meillä Suomessa olisi vielä yhtään paikkakuntaa, joka täyttäisi slummin tuntomerkit. Maaseudulla ei sellaista psykologiaa ole, eikä kai vielä esikaupungeissakaan, edes Vantaalla. Sellaisten syntyminen oisi yritettävä ajoissa estää.

Jotta säilytettäisiin inhimillinen arvokkuus ja käsitys elämisen arvoisesta elämästä, on kulttuuria ja koulutusta pidettävä edelleen arvossa. Se ei välttämättä tarkoita suuria tukirahoja, vaan nimenomaan harrastuneisuutta ja intoa. Sitä kannattaa tukea kaikin tavoin esimerkiksi juuri Itä-Suomen hiipuvilla paikkakunnilla.