Viihtymystä ja tunteita

 

Hömppä ja sen merkitys

 

Luisa Maria Linarès, Kaikki on Adamin syytä.  Ranskankielestä suomentaut Outi Nyytäjä. Tammi 1963, 190 s.

 

Luisa Maria Linarès (1915-1986) on tunnettu hömmpäkirjailija. Tarkemmin sanoen hänen leipälajikseen mainitaan espanjalaisittain ”novela rosa”, mitä hän piti halventavana leimana ja puolustautui sillä, etteivät ihmiset halunneet lukemiinsa romaaneihin politiikkaa, vaan viihdettä. Itse asiassa koko Hollywoodin tuotanto oli sitä.

Linaresin kanssa voi mainiosti olla samaa mieltä. Ei huono kirja parane siitä, että siinä on poliittinen sanoma. Esimerkiksi Maksin Gorkin ”Äiti” on typerä kirja ja sellaiseksi jää, vaikka sukupolvittain hölmöjä on pitänyt kunniaasianaan sitä ihailla, koska myös Lenin niin teki -tiettävästi pitkin hampain.

Nythän mene elämme tosi-TV:n aikaa, jossa typeryys saavuttaa tason, jota ilmeisesti ei voi alittaakaan. Verovaroilla kustannettu televisiomme suoltaa sitä tavaraa tuutin täydeltä lähes aamusta iltaan, joten jotakin aikakaudellemme ominaista ja siis tärkeää siinä on. Myös saippuasarjat jatkuvat näköjään ikuisesti, ellei jokin katastrofi niistä armahda.

Taisin tässä sortua aivan tarpeettomaan emotionaalisuuteen. Jos joku saa hänelle elämässä annetun aikansa tapettua tosi-TV:llä ja haluaa sen tehdä, niin se on hänen oma ratkaisunsa. Ja saippuasarjat saattavat olla hyvinkin viihdyttäviä. Itse asiassa monet menneen maailman klassikot laskettaisiin nykyään samaan lajityyppiin.

Linaresin kirja sijoittuu jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle ja siinä esiintyy ajan arkkityyppejä: tolkuttoman sukuylpeä espanjalainen veljessarja, joka vihaa naisia, nunnaksi pyrkivä nuori nainen, joka näyttää mitäänsanomattomalta, kunnes hänestä meikataan kaunotar, upporikas tilallinen pilalle hemmoteltuine perijättärineen, ökyautoilla liikkuva seurapiiri, herrasmiesvarkaat ja niin edelleen.

Juoni on täynnä kliseisiä yllätyksiä muistinmenetyksestä ja vaihtuvasta henkilöllisyydestä äkkirakastumisiin ja absurdisti vääriin kuvitelmiin. Ja lopussa kaikki loksahtaa sitten onnellisesti paikalleen. Lukija, joka on monet kerrat saanut nauraa, voi hekotella tyytyväisenä. Vihainenko pitäisi olla?

Muuten, itse kirja on kirjoitettu alin perin espanjaksi, mutta käännetty ranskasta, mitä tuskin nykyisin voitaisiin edes kuvitella.

Vai kuinka lieneekään: kone kääntää nykyään englannista eli siis sen välityksellä kaiken mahdollisen, olipa kieli sitten joruba tai japani, hindi tai hilapali. Ehkäpä olemme siirtyneet entistä korkeammalle tasolle tai siiten kauas taaksepäin?

Mutta tuosta kirjasta nyt tuli vain mieleeni nykyinen sentimentalismin kultti, jonka olemme nähneet ja näemme kaikkialla, kuten nykyiseen naisten aioniin sopiikin. Kun muuan taapero kuvattiin hukkuneena Välimeren rannalla, hänen jouduttuaan sinne edesvastuuttomalla kumiveneretkellä, jonka isä oli järjestänyt uusien tekohampaiden toivossa, meni koko läntinen media sekaisin.

Venetaksijärjestelmää kehitettiin nyt huimasti kohti täydellisyyttä ja uusia siirtolaisia mentiin hakemaan aina Afrikan rannikolta saakka. Euroopan häpeäksi selitetty taaperon kuolema sai mittasuhteet, jotka omalla tavallaan saavuttivat amerikkalaisen herra Floydin (ei ”Pink”, vaan…?) tapauksen mittasuhteet.  Olimme kaikki ihan virallisesti kuohuksissamme, vastuu ja häpeä oikein itkettivät.

Itkemisestä tuli muutenkin yhä suositumpi viihteen ja nautinnollisen kokemuksen (katharsis?) laji. Meikäläisessä TV:ssä aloitettiin itketysohjelmia, joissa henkeä pidätellen saatiin nautiskella TV:stä tutun hahmon, tai peräti ”idolin” puhkeamista kyyneliin. Voiko taiteellinen kokemus yleensä nousta vaikuttavammaksi?

Vielä 1960-luvulla katsojat olisivat olleet vain tympeästi vaivaantuneita ja loukkaantuneita. Nyt päästeltiin täysillä.

Mutta sentimentalismi, omien upeiden tunteiden palvonta ei vielä silloin ollutkaan saavuttanut tasoa, joka ilmeisesti oli jo Amerikassa todellisuutta. Vladimir Nabokov esseessään pošlostista (ks. Vihavainen: Haun falski itsetyytyväisyys tulokset ) kuvasi ylevää kokemusta, jonka saattaa saada katsellessaan leikkiviä lapsia: kyyneleet tulevat silmiin.

No, se on upeaa, mutta heti samassa saattaa myös tapahtua, että nimenomaan tämä upeus, oma ihana ylevyys alkaa oikein liikuttaa ja kyynelehtiminen herkeää aivan hillittömäksi: olen minä sentään… Ei löydy edes sanoja!

Tiedän, että tässä liikutaan herkällä alueella, enkä paheksu tässä yhtään mitään. Jos ihminen on herkkätunteinen (itsekin olen), niin onhan se nyt suunnattomasti parempaa kuin olla tunteeton moukka.

Mutta se vaikea asia on tässäkin se kohtuus. Onko sitä ja missä? Miehet jotka feministisiä normeja opiskellessaan itkeä pillittävät milloin mistäkin, ovat yhtä falskea ja vastenmiekisiä kuin tunteettomat psykopaatit. Sieltä syvältähän se kaikki mahdollisesti, siis mahdollisesti kumpuaa, mutta mitä sitten. Sen pahempi. Kun opetellaan kiinnittämään henkilökohtaisia tunteita abstrakteihin asioihin, ollaan jo toisen kertaluvun puolella. Siitä tulee nabokovilaisittain sitä tunnetta tunteesta.

No, tällaisesta asiasta moralisointi se vasta tympeää onkin ja yritän sitä välttää. Minua kiinnostaa nyt tässäkin nimenomaan aikakausi ja sen muuttuminen eli siis historia. Se, mitä sanotaan kasnanluonteeksi on nimenomaan historiaa, aikakausien tuotosta. Se ei ole muuttumaton. Muutokset siinä ovat kyllä pitkän keston (longue durée) ilmiöitä, mutta niitä tapahtuu aina ja koko ajan.

Tässä hieman tätä problematiikkaa Englantiin sovellettuna:

 

perjantai 16. lokakuuta 2015

Sentimentalismin kultti

 

Sentimentalismin kultti

 

Jokunen vuosi sitten muistelen kirjoittaneeni Theodore Dalrymplen kirjasta Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality (London, Gibson Square, 2010). Kirjoitanpa taas, kun se nyt on ajankohtaisempi kuin koskaan. Syitä ei tarvinne osoitella.

Sentimentalismia on tiettyinä aikakausina viljelty ylen määrin ja toisinaan taas halveksittu ja pilkattu. Viime aikoina on ilmestynyt myös yrityksiä puolustaa asiaa. Dalrymple ottaa tästä esimerkiksi erään Robert Solomon –nimisen kirjoittajan, joka näköjään puolustaa myös kitschiä, joka on sentimentalismin sukulaisilmiö, epäaitoa pinnallisuutta sekin.

Kaikkea voi tietenkin sekä kannattaa että puolustaa ja mikäli käsitteitä venyttää, saa aina haluamiaan tuloksia. Mutta tällaiset harjoitukset ovat epäkiinnostavia ja ne voi säästää vaikkapa logiikan seminaariharjoituksiin. Sentimentalismilla näet ei tarkoiteta tunnetta eikä syvääkään tunnetta. Sillä tarkoitetaan, ellei käsitteitä haluta venyttää, nimenomaan tunteen kohtuutonta palvontaa.

Kohtuuttomuus, kuten jo Aristoteles osoitti, tekee myös hyveistä aina paheita. Sentimentalismi liittyy juuri niihin. Sentimentaalinen tunteensa palvoja edustaa viisauden sijasta hulluutta, kohtuuden sijasta liioittelua, oikeamielisyyden sijasta mielivaltaisuutta ja rohkeuden sijasta yltiöpäisyyttä.

Klassiset hyveet eivät toisin sanoen sovi yhteen sentimentalismin kanssa. Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus on joskus maailmassa, etenkin pimeän keskiajan lapsellisessa kulttuurissa kyllä haluttu ymmärtää nimenomaan sentimentalismin näkökulmasta ja ajateltu niiden toteutuvan parhaiten maksimaalisessa muodossaan, seurauksista välittämättä.

Sentimentaalinen psyyke on ensi sijassa lapsellinen, se edustaa infantiilia ja jopa narsistista uskoa oman tunteen primäärisyyteen yksilön suhteessa maailmaan. Ei olekaan sattuma, että se nostaa juuri hillittömän ja ”luovan” lapsen arvoon arvaamattomaan.

Dalrymple esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka kiivaasti väittävät, ettei aikuisilla ole lapsille mitään todellista opetettavaa ja että he itse asiassa vain, eräänlaatuisina imperialisteina, turmelevat lasten maailman viemällä sinne omia sääntöjään.

Muuan sentimentalismin ilmaus on sen banaalin tosiasian jatkuva ja sinnikäs kertaaminen, että massamurhat ovat väärin.

Asian jauhamisen tavoitteena ei tietenkään ole asian varsinainen todistaminen, koska kukaan normaali ihminen ei voisi olla muuta mieltä, vaan kieriskely sen pohdiskelemisen tuottamassa nautinnossa, jonka tuottavat sekä sääli kärsiviä kohtaan, että viha syyllisiä kohtaan.

Dalrymple toteaa, että kouluopetus useissa maissa keskittyy aivan kohtuuttomasti tällaisiin asioihin, jotka muodostavat suorastaan historiankurssin kovan ytimen. Niinpä nuorison maailmankuva uhkaa jäädä pelottavan simppeliksi ja banaaliksi.

Ajallemme tyypillistä on myös, että ihmisten oletetaan näyttävän tunteitaan maksimaalisesti ja muiden velvollisuutena taas on kunnioittaa noita harjoituksia ja osallistua niihin säädetyllä tavalla.

Vanha pidättyvyyden ja kohtuullisuuden ihanne, fortitude, joka kerran oli Englannin moraalinen selkäranka, on hautautunut julkisten tunteiden vyöryyn. Liian pidättyväisiä ihmisiä pidetään moraalisesti epäilyttävinä ja jopa suorastaan jonkinlaisina rikollisina.

Sentimentalismin pilaantuneimpia hedelmiä ovat rikolliset narsistit, jotka oikeuttavat rikoksiaan omalla valtavalla intohimollaan, jollaista kenelläkään ei tietysti ole mahdollista, jos suotavaakaan hallita.

 Dalrymple on erityisen tympääntynyt siihen, että etuoikeutetut ihmisetkin ovat oppineet näkemään itsensä uhreina. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Virginia Woolfia ja hänen kaikkia seuraajiaan, joita kirjoittaja käsittelee eräässä toisessa kirjassaan.

Dalrymple puhuu tietenkin järkeä, nimenomaan sitä. Hänen ajattelunsa pohjautuu länsimaisen kulttuurin aristoteliseen perustaan, eikä erilaisten muotifilosofien kannata yrittää sen päälinjoja horjuttaa rationaalisin argumentein.

 Toinen asia on, että kun jotkut sentimentaalisuuden ilmentymät edustavat hyvin selkeästi kohtuuttomuutta, lapsellisuutta ja narsismia, löytyy niiden ohella tietenkin runsaasti myös rajatapauksia. Toki myös aito tunne sinänsä on asia, jonka kieltäminen ja leimaaminen olisi typeryyttä ja väkivaltaa luonnolle. Tunteella on oikeutuksensa, kaikkein voimakkaimmallakin. Kysymys on sen arvosta ja asemasta kulloisessakin asioiden kokonaisuudessa.

Tässäkin ongelman ydin on kohtuuden löytäminen. Sentimentalismi on juuri kohtuuttomuutta siinä kuin myös sen vastakohta, tunnekylmyys.