Harmageddon ja optimistit

Ilmestyskirja nyt

 

     Optimismi on iloinen asia. Neuvostoliiton virallinen ideologia selitti, että sosialistisen yhteiskunnan kasnsalaiset, jotka rakensivat kommunistista yhteiskuntaa, olivat optimismin vallassa, koska he edustivat sitä valoisaa tulevaisuutta, joka oli väistämättä tulossa, he tiesivät, että heidän maailmansa muuttuu koko ajan paremmaksi.

     Vastaavasti taantuvan kapitalistisen maailman ihmiset olivat pessimistejä, sillä heidän näkyvissään ei ollut valoisaa tulevaisuutta, vaan ainoastaan kurjistuminen ja kulttuurin rappio. He olivat kroonisen masennuksen vallassa ja pätevästä syystä.

     Sikäli kuin tiedän, on ortodoksinen teologia myös pitänyt masennusta syntinä hieman samaan tapaan kuin viha antiikin filosofiassa kuului paheisiin. Molempia tietenkin esiintyi ihmisellä luonnostaan mutta ne olivat paheita ja ne olivat merkki siitä, että se, joka oli niiden vallassa, ei ollut täysiarvoinen ihminen.

     Optimismilla oli Venäjällä historiallinen aikansa ja sen muuan huippu lienee sattunut 1960-luvun alkuun, jolloin puolue kaikella arvovallallaan ja ideologiansa tieteellisyyteen nojaten juhlallisesti julisti, että kommunistinen yhteiskunta olisi pääpiirteissään rakennettu vuoteen 1980 mennessä (ks. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ).

     Tämän asian merkitys ei suinkaan rajoittunut banaaliin aineelliseen hyvinvointiin, joka myös olisi maailman korkeimmalla tasolla. Olennaista olisi, että ihmisen olemukseen kätkeytyvät hyvät mahdollisuudet pääsisivät silloin täysin vapautumaan ja koittaisi todellinen onnen valtakunta. Menneen aikakauden vajavainen ihminen korvautuisi itse asiassa uudella yli-ihmisellä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ).

     Pahaksi onneksi kului vain pari vuotta, kun koko suuri taloussuunitelma, joka oli kaiken perustana, osoittautui pettäväksi. Ihmiset joutuivat jopa näkemään nälkää ja Novotšerkasskissa sotilaat tappoivat mielenosoittajia.

     Optimismi ei kuitenkaan vielä tähän loppunut. Monella se kesti yhä uudelleen toistuvia takaiskuja, kun parempaa kohti kuitenkin tunnuttiin olevan menossa, kunnes suunta yhräkkiä vääjäämättä kääntyi. Koko ideologia menetti lopullisesti arvovaltansa suuren enemmistön silmissä vuoden 1991 kevään ja syksyn välisenä aikana, kuten mielipidemittaukset todistivat.

     Sen jälkeen seurasi kapitalismiin siirtymisen kiirastuli, jossa optimismia oli yhtä vaikea säilyttää. Vasta Putinin kaudella alkoi nousu, joka olikin vauhdikasta. Elintaso nousi ennennäkemättömästi ja Venäjä näytti jopa olevan palaamassa suurvallaksi.

     Kaikki eivät kuitenkaan olleet optimisteja. Muuan synkempiä näköaloja esittävä julkinen intellektuelli oli nimimerkki Maksim Kalašnikov (ks. Maxim Kalashnikov - Wikipedia ), joka nykyään tunnetaan politiikan kommentaattorina.

     Tähän tapaan hän tarkasteli Venäjän ja koko maailman nykyisyyttä ja tulevaisuutta hieman ennen Ukrainan kriisiä:

 

Perjantai 30. elokuuta 2013

Uhka on idässä

 

Idän uhka. Ja etelän

 

Константин Полторанин, Алексей Челнюков:  Как убивают Россию. «Золотая Орда» века. Москва «Яуза» 2013.

Максим Калашников:  Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Москва, «Яуза» 2013

 

      Idän uhka piti Venäjää otteessaan aina 1600-luvulle saakka. Vasta tsaari Pietari saattoi suurin voimin kääntyä kohti Eurooppaa, mutta vielä hänenkin aikanaan Turkki nousi hyvin vaaralliseksi vastustajaksi.

     Euroopan politiikassa Ranska oli 1600-luvulta lähtien muita suurempi ja voimakkaampi ja sen kurissa pitämiseksi muiden oli liittouduttava keskenään. Venäjää ei vielä tarvinnut huomioida.

     1800-luvulla yhdistynyt Saksa ohitti Ranskan joka suhteessa ja tuo Euroopan ennen väkirikkain valtio jäi nyt kasvavan Saksan jalkoihin. Samaan aikaan nousi kuitenkin idästä uusi uhka vailla vertaa. Venäjä, joka väkiluvultaan oli 1600-luvulla ollut alle puolet Ranskasta, oli 1900-luvun alussa kolme kertaa sitä suurempi, yli 120 miljoonaa. Saksakin oli vain puolet Venäjästä.

     Koska Venäjän väkiluku yhä vain jatkoi kasvuaan samaan aikaan kun tämä prosessi oli Ranskassa loppunut jo 1800-luvun alussa, herätti asia ymmärrettävää huolestumista. Itse asiassa aivan oikein arvioivat saksalaiset, että Venäjän valtiossa olisi jo 1900-luvulla 300 miljoonaa asukasta. Kuten tiedämme, valtavista suoneniskuista huolimatta Neuvostoliitto lähes saavutti tuon asukasluvun ennen luhistumistaan.

     Voimatasapainon muutokset synnyttävät pelkoa. Näin tapahtui siinä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa, jossa imperialismi kuului normaaliin valtioiden käytökseen ja jossa valtiot tuskin edes salasivat sitä, että ne olivat magna latrocinia, suuria rosvojoukkoja ilman sen ylevämpää päämäärää kuin muun maailman ryöstäminen oman kansan hyväksi.

     Toinen maailmansota näytti opettaneen, että kansainvälinen yhteistyö on ryöstämistä verrattomasti parempi keino rikastumiseen ja oman kansan yleiseen onnellistuttamiseen. Saksa ja Japani lyötiin sodassa perin pohjin ja paradoksaalisesti niiden kukoistus alkoi vasta sen jälkeen.

     1900-luvun toista puoliskoa varjosti yhä idän uhka. Elbeltä Keltaiselle merelle ulottuva itäblokki paljastui tosin kuvitelmaksi jo 1960-luvulla, mutta Venäjä, jota oli saatu pelätä jo 1800-luvulla, kasvoi yhä.

     Se tunnusti äärimmäisen aggressiivista ideologiaa, vaikka vesittikin käytännössä oppinsa hurjimmat pykälät. Yhtä kaikki, supervalta Neuvostoliitto julisti edustavansa ainoaa oikeaa oppia, johon alistuminen tulisi ennen pitkää maailman kaikkien kansojen kohtaloksi.

     Venäläinen historiosofi Lev Gumiljov on puhunut passionaarisuudesta. Se tarkoittaa kansojen henkistä dynaamisuutta, joka saa aikaan niiden fyysisen ja henkisen ekspansion.

     Venäjän passionaarisuus näytti Neuvostoliiton imperiumissa saavuttaneen huippunsa ja määräävän jo maailman menon. Ranskan passionaarisuus oli ehtynyt jo 1800-luvulla ja Saksan 1900-luvun puolivälissä. Elämää suurempia aatteita tarjosivat enää Neuvostoliitto ja Kiina, joiden kasvu myös näytti jatkuvan loputtomiin.

     1900-luvun suurin geopoliittinen mullistus kuitenkin puolitti Neuvostoliiton ja hajotti sen imperiumin. Jäljelle jäänyt Venäjä, jonka talous ja väestönkasvu olivat pysähtyneet, tuskin enää pelotti ketään. Se näytti päinvastoin joutuneen supistuvan kasvun kierteeseen.

     Vasta 2000-luvulla Venäjä alkoi nousta jaloilleen. Se ei enää ollut supervalta eikä suuri talousmahti. Sen valtteja olivat energiavarat, alueen laajuus ja ydinaseet. Merkittävä muutos oli, ettei Venäjällä ollut tarjottavana elämää suurempaa ideologiaa omille eikä vieraille.

     Puhuminen ”passionaarisuudesta” tuntuukin Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän kohdalla jo aika kaukaa haetulta. Jo olematon väestönkasvu viittaa siihen, että vallitseva ihmistyyppi myös Venäjällä on poroporvari, обыватель, Gumiljovin asteikossa alimman kastin edustaja, joka on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan. Oma mukavuus on noussut siinä määrin keskeiseksi elämänsisällöksi, etteivät edes omat lapset saa sitä häiritä.

     Siitä huolimatta Venäjältä ei puutu skribenttejä, jotka uskovat tai uskottelevat, että maassa yhä on merkittävä ”passionaarisuuden” lataus. Sellainen varmaan ainakin olisi tarpeen, sillä Venäjän tulevaisuutta varjostaa nousevan idän uhka. Maan väkiluku on vain kymmenesosa Kiinan väkiluvusta ja sen taloudellista suorituskykyä ei voi verratakaan suuren itäisen naapurin ekspansiiviseen kasvuun.

     Monet venäläiset patriootit näyttävät olevan ahdistuneita siitä, että Kiinan nouseva mahti tulee tunkemaan venäläisyyden tieltään ainakin Aasiassa.

     Euraasian liitto on parhaimmillaankin vain pikkutekijä suurten shakkilaudalla. Venäjällä toki on luonnonvaroja ainakin niin kauan kuin kukaan ei niitä siltä ota. Nykyaikaisen aseistuksen suhteen Kiina on vielä paljon Venäjää alemmalla tasolla, mutta on vain ajan kysymys, milloin tämä suhde kääntyy päinvastaiseksi.

     Maailma on jo nähnyt sen järjettömyyden, että kilpailevat suurvallat uhkasivat toisiaan molemminpuolisella tuholla. Saatamme sen nähdä vielä uudelleen. Kiinaan nähden Venäjä on yhä pahenevassa alivoimatilanteessa, jossa sen ainut valtti ovat joukkotuhoaseet. Niiden uskottavuutta syövät naapurin samanlaiset aseet.

     Venäjällä nähdään myös maahanmuutto ongelmana. Vuoden 2011 lukujen mukaan maassa oli ulkomaiden kansalaisia 6,7 miljoonaa, mutta maahanmuuttovirastossa työskennelleen Konstantin Poltoraninin mukaan luvun voi todellisuudessa kertoa kolmella. Tilanne olisi hänen mukaansa jo ”hälyttävä”, koska 12-18 prosenttia ulkomaalaisia johtaa ”väistämättömästi etnopoliittiseen katastrofiin”.

     Katastrofin laadusta antavat Poltoranin ja entinen KGB:n kenraalimajuri Aleksei Tšelnjukov vasta ilmestyneessä kirjassaan ”Miten Venäjä tapetaan, XXI vuosisadan ”kultainen orda” esimerkkejä, jotka liittyvät kantakansallisuuden syrjintään ja etnisiin levottomuuksiin. Euroopan esimerkkiä kirjoittajat pitävät syystäkin varoittavana.

     Nimimerkki Maksim Kalašnikov, joka tunnetaan erikoislaatuisen kansallissosialismin kannattajana, on myös jälleen rikastuttanut maailmaa uudella teoksella. Sen nimi on ”Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä”.

Kalašnikov ei ole huolestunut vain venäläisten, vaan koko valkoisen rodun kohtalosta. Tämän kohtalon täyttyminen ei johdu vain maahanmuutosta, joka tosin myös näyttelee tärkeää osaa.

      Apokalypsiksen käynnistää sotainen selkkaus Lähi-Idässä, joka lopullisesti tuhoaa nykyisen talouskuplan perusteet. Enemmänkin, koko halpaan öljyyn perustunut maailmantalous pysähtyy, kun rikas länsi ei enää saa etelän orjatyövoimalla tuotettuja hyödykkeitä. Katastrofi tietenkin kouraisee myös tuottajia, mutta tappava se on pohjoisen loiseläjille.

     Viimemainittujen oma politiikka on niiden tuhon syynä, ei mikään maailmanlaajuinen salaliitto. Lännen on yksinkertaisesti saanut valtaansa typeryys, dementia, kuten jokainen voi havaita jo seuraamalla sikäläisiä TV-ohjelmia, arvioi kirjoittaja.

     Kalašnikovin ja Poltoraninin kaltaisten kirjoittajien aikaansaannokset eivät sinänsä ole argumentoinniltaan erityisen kiinnostavia, mutta huomionarvoista on niiden pessimismin laatu. Entä sitten kun ”ne” kerran tulevat? Nouseeko ”passionaarinen” lännen porvaristo rollaattoreineen niitä vastustamaan? Entä mitä sille tapahtuu? Kiinalaiset ovat hyvin käytännöllistä väkeä, vihjaa Kalašnikov, he ovat erittäin julmia…

     Depopulaatio ja vanheneminen ovat aikamme todelliset ongelmat niin Venäjällä kuin lännessä, arvelee Kalašnikov. Juuri kukaan ei niistä kuitenkaan puhu. Vain Venäjällä futurologi, akateemikko Igor Bestužev-Lada on käsitellyt asiaa vakavasti. Lännessä sen sijaan keskitytään homojen ongelmiin.

     Kalašnikov kannattaa peittelemättä totalitarismia ja suhtautuu ironisesti Putiniin ja hänen oligarkkeihinsa. Ilmeisesti hän on liian radikaali ottaakseen vakavasti sitä uutta kansallista ideologiaa, jota Venäjällä ollaan taas kehittelemässä. Mitäpä merkitystä on puheilla ja ohjelmilla, kun Venäjä on menettänyt ”passionaarisuutensa” ja ihmisiä kiinnostaa vain mammona.

     No, mitäpä tästä kaikesta sitten oikein tulee? Yllä mainittujen kirjojen tekijät pelkäävät pahinta: venäläinen typerän huoleton manilovštšina on viemässä katastrofiin. Mikä tärkeintä: uhka nimenomaan Venäjälle ei tule lännestä. Venäjälle, kuten lännelle se tulee idästä, johon tässä tapauksessa luetaan myös etelä.

     Onko puolustuskannalla oleva ja dynaamisuutensa menettänyt Venäjä sitten naapurien kannalta parempi kuin ”passionaarinen” ja laajenemishaluinen? Periaatteessa asia on tietenkin näin. Toinen asia on, että heikoilla ja uskottavuutensa menettäneillä hallituksilla saattaa olla aivan erityinen kiusaus demonstroida mahtiaan.

*    *     *

 

Kalašnikovista olen kirjoittanut paljon muutakin (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset ). Myös Lev Gumiljov, jonka hybridiosaamiskeskus näyttää juuri löytäneen, on noteerattu jo ennenkin (ks. Vihavainen: Haun gumiljov tulokset ).