Venäjästä ja "lännen" synnystä vielä

 

Kiistaa ”Lännen” synnystä ja merkityksestä

 

     The New York Review of Booksin 18.12.2025 päivätyssä numerossa Juri Sljozkin (Yuri Slezkine) kirjoitti kiinnostavan esseen erään Georgios Varouxakisin kirjasta ”The West: The History of an Idea”.

     Essee oli siis hyvin kiinnostava ja julkaisen sen johdosta kirjottamani ja 9.12.2026  julkaistun blogin kohta tässä uudelleen. Slezkinin essee nimittäin provosoi kaksi pitkää kommenttia ja vielä pitemmän kirjoittajan oman vastauksen, jotka on julkaistu NYRB:n 23.4.2026 päivätyssä numerossa, joka tupsahti postiluukustani eilen.

     Sanoisinpa, että tässä on jo nostalgian makua näinä ”reaaliajassa” tapahtuvien höläyttelyjen ja möläyttelyjen aikoina. Toki myös eri alojen ammattilehdissä saattaa mennä vuosikin, ennen kuin johonkin puheenvuoroon saadaan vastaus, mutta se onkin sitten kunnolla punnittu ja perusteltu.

     Mutta nyt siis koko kiistan alkuun, joka ei niinkään ole Varouxakisin kirja, vaan siitä ja sen ideasta kirjoitettu arvosteluessee. Huomautan, että olen seurannut Slezkinen kirjoittelua jo kauan (ks. Vihavainen: Haun sljozkin tulokset ) ja että hän kuuluu noihin kuvia kumartelemattomiin intellektuelleihin, jollaiset omassa maassamme loistavat poissaolollaan.

     Tulkoon mainituksi, että tämä kirja-arvostelua on pidetty niin tärkeänä, että se mainitaan myös Slezkineä esittelevässä Wikipedia-artikkelissa jopa ensimmäisenä.

     Mutta ensin siis tuo vanha blogi, joka sinänsä puutteellisesti johdattaa arvostelijoiden esille ottamaan aiheeseen:

Tiistai 9. joulukuuta 2025

Takana länttä ja Eurooppaa

 

Euroopan outo kohtalo

 

Yuri Slezkine, Why ”The West”? New York Review of Books, December 18, 2025

 

     The New York Review of Books (NYRB) on ollut yksi maailman parhaina pidettyjä kulttuurilehtiä tai ainakin vaikutusvaltaisimpia.

     Sen kirjoittajissa ja aihepiireissä näkyy vahvasti New Yorkin juutalaisten vaikutus ja jos tästä maailmasta etsitään merkittäviä intellektuelleja, nousee tämä miljöö ehdottomasti keskiöön.

     Tosin tätäkin lehteä ravisteli skandaali jokunen vuosi sitten, kun ansiokas päätoimittaja Ian Buruma sai potkut, joiden syynä näytti olevan ”poliittinen korrektius”. Intellektuellien lehdelle moinen häpeä on sanoin kuivaamaton ja sen ilmeinen syy yritettiin kiivaasti kieltää. (ks. Vihavainen: Haun nyrb tulokset ).

     Joka tapauksessa näyttää siltä, että se todella kiinnostava kirjoittajajoukko, joka menneinä vuosikymmeninä aina kansoitti NYRB:n sivut, olisi kovasti harventunut. Protestin Buruman polesta esittivät muun muassa Neal Ascherson, Anne Applebaum, Orlando Figes, Mark Lilla, Avishai Margalit, George Soros ja monia muita.

     Itse tilasin lehteä 1970-luulta lähtien kai kolmisen vuosikymmentä, kunnes kyllästyin ja pidin kymmenen vuoden tauon. Nyt se on taas parin vuoden ajan kolahdellut postiluukusta ja on siinä joka numerossa aina jokin artikkeli lukemisen arvoinen.

     Yuri Slezkinestä olen ennenkin kirjoittanut. Hän on alun perin Venäjän juutalaisia ja on kirjoittanut kiinnostavia kirjoja sekä Venäjästä että juutalaisista (The Jewish Century, vrt. esim. Vihavainen: Haun slezkine tulokset).

     ”Slezkine” on tietenkin nimen ”Sljozkin” (Слезкин) ranskalainen muoto, jollainen venäläisten passeissa aina oli vielä 1990-luvulle saakka. Nyttemminhän on siirrytty englantilaiseen translitterointiin.

     Luulen, että sekä juutalaisuus, että menneisyys Moskovan valtionyliopiston, MGU:n professorina edesauttavat sitä hänen tärkeää ominaisuuttaan, ettei hän piittaa pätkääkään kaiken maailman poliittisista korrektiuksista, vaan pystyy katsomaan aikakausien muotipelleilyjä ulkokohtaisesti.

     Hänen kirjoituksensa otsikossa kysytään, miksi oli/on olemassa käsite ”länsi/läntisyys”? Hän antaa siihen vastauksenkin heti -se johtuu Venäjästä.

     Kirjoittajan varsinaisena aiheena on tässä esseessä erään Georgios Varouxakisin kirja ”The West: The History of an Idea”, ja ymmärrän, että tämä Venäjän ottaminen selittäjäksi on myös tuon kirjan kirjoittajan kanta.

     1700-luvun lopulle tultaessa latinalaisesta kristikunnasta oli tullut ”Eurooppa”, joka ulottui Pietariin saakka, mutta useimmat eurooppalaiset eivät katsoneet, että Venäjä kuuluisi heidän joukkoonsa.

     Rooman imperiumin hajottua se jakaantui itäiseen ja läntiseen osaan. Bysanttilaiset nimittivät itseään ”roomalaisiksi”, vaikka muut käyttivät heistä nimitystä ”kreikkalaiset”. Läntisessä osassa taas asuivat ”latinalaiset” tai frankit.

     Siihen aikaan Eurooppa jakaantui pohjoisen ja etelään, mutta ei itään ja länteen. Itää ei laskettu kuuluvaksi Eurooppaan, eikä ”länsimaalaisuutta” tarvittu. Venäjä ei voi myöskään laskea aidosti polveutuvansa Bysantista samassa mielessä kuin länsi Roomasta.

     Asiat alkoivat muuttua vuoden 1812 ns. ”Isänmaallisen soodan” aikana. Sen tuloksena ja vähän aiemminkin Venäjään liitettiin läntisiä alueita Varsovan herttuakunta ja Suomi. Jo Suuressa Pohjan sodassa oli liitetty hyvin paljon Venäjälle virkamiehiä ja ”läntisyyttä” tuottanut Baltia, mitä kirjoittaja ei mainitse.

     Muuten, kuriositeettina todettakoon, että tässä artikkelissa mainitaan Kalevala kaksikin kertaa, muun muassa siinä ominaisuudessa, että se innoitti Longfellowta yrittämään amerikkalaisen eepoksen, Hiawathan, luomista.

     Kirjoittaja ja kirjailija käsittelevät laajasti eri auktoriteettien näkemyksiä Venäjästä ja Lännestä. Merkittäviä ajattelijoita tässä suhteessa olivat paitsi markiisi de Custine, myös esimerkiksi Auguste Comte ja Friedrich Nietzsche. Jälkimmäisen Venäjä-pohdintoja olen itsekin tällä palstalla sivunnut (ks. Vihavainen: Haun nietzsche tulokset ).

     Joka tapauksessa eurooppalaisuuden ja erityisesti läntisyyden historia on kiinnostava ja jopa aika dramaattinen. Välillähän Saksakin näytti siitä irtautuvan ja lähestyvän slavofiilisiä ajatuksia omasta ”ei-läntisyydestään”, kuten jopa Thomas Mann teki.

     Toisen maailmansodan jälkeen ”läntisyydestä” tuli ”liberaali sivilisaatio”, joka pyrki olemaan universaalinen, ”vapaa maailma”, vailla tradition irrationaalista kuormaa

     Samalla eurooppalaisuudessa alkoi vaikuttaa korroosio, joka tuhosi sen omia arvoja universaalin liberalismin nimissä. Kylmässä sodassa Euroopasta tuli ”kaikki miinus Venäjä” ja se alkoi käydä sotaa omaa traditiotaan vastaan.

     Venäjä vaikutti taustalla olemalla samaan aikaan sekä iso ja ruma että selvästi läheinen. Yhtä kaikki, nyt amerikkalaiset yliopistot luopuivat kristillisen ja antiikkisen perinnön opettamisesta ja alkoivat esittää historiaa amerikkalaisen liberalismin esihistoriana.

     Kulttuurin vastainen kapina tuli jopa opetuksen/kasvatuksen ortodoksiaksi ja ensimmäistä kertaa historiassa suorastaan koko maailmakin jaettiin kahtia: miehiin ja naisiin.

      Sen sijaan, että kommunismin romahdus olisi yhdistänyt maailman arvojen suhteen ja erityinen ”länsi” olisi käynyt tarpeettomaksi, tuo yhteisö yritti olla näkemättä nationalismia, joka edelleen vallitsi Itä-Euroopassa ja nousi muuallakin kavahdettuna ”äärioikeistolaisena populismina”.

     Muun muassa J.D. Vance on nyt ehdottanut Euroopalle paluuta ”lännen” perusideoihin, kuten kristinuskoon, tosin kertomatta, mitä asia merkitsisi käytännössä.

     Kristityt ovat nyt joka tapauksessa joidenkin mielestä Euroopassa dissidentin asemassa. Heitä on jopa verrattu niihin uuden totalitarismin vastaisiin kapinallisiin, jollaisia Solženitsyn puolusti kuuluisassa vuoden 1974 puheessaan.

     Eurooppaa uhkaa perinteisesti kaksi asiaa: Venäjä ulkoa ja rappio sisältä. USA:n johto keskittyi aikoinaan tukemaan eurooppalaisia ensin mainitun vastustamisessa, mutta on siis nyt keskittynyt jälkimmäiseen.

*                  *                         *

     Tuossa yllä siis yritys esittää sen asian ydin, jonka Slezkine on hahmotellut pitkässä esseessään.

     Tässä uusimmassa NYRB:n numerossa Slezkineä kritisoi ensimmäisenä Berkeleyn yliopiston professori John Connelly.

     Connellyn mielestä jokaisen liberaalin demokratian kohtalosta huolehtivan pitäisi reagoida Slezkinen väitteisiin, joiden mukaan historiallinen Venäjä on ollut enimmäkseen passiivinen tekijä, johon reagoimalla ”länsi” on määritellyt itsensä ja että Ukraina, joka taistelee olemassaolostaan vapaana yhteiskuntana olisi ”radikaali etnokratia”, jonka johtajat pyrkivät homogenisoimaan monikansallista ja moniuskonnollista maata ”armeija, kieli j uskonto” iskulauseen mukaiseksi.

     Connelly esittää, että Venäjä on ollut osa Eurooppaa ja että tämä idea on myös arvostellussa Varouuxakisin kirjassa. Putinin Venäjä, joka hyökkää liberaalia demokratiaa vastaan on sitten asia erikseen.

     Connelly keskittyy paheksumaan sitä, ettei Slezkine katso asiaa Venäjän uhrien ja nimenomaan Ukrainan kannalta ja todistelee, ettei Ukraina ole mikään ”etnokratia”, vaan moniarvoinen ja että niin Venäjän kuin muidenkin ”kuivan maan imperiumien” herättämä vatarinta selittyy niiden taipumuksesta tyrannisoida vähemmistöjään.

     Lyhyesti sanoen, Venäjän uhka Euroopalle on todellinen ja sen voivat kiistää vain ne, joilla on imperialistisia sympatioita. Venäjä Euroopan antipodina on olemassa siksi ja niin kauan, kuin sen imperialistinen luonne säilyy. Saksassa vastaava prosessi vaati maan täydellistä nujertamista sodassa.

     Maria Sonevytsky Bard Collegesta kiinnittää myös huomiota Ukrainaan ja Slezkinen ”etnokratia” -termiin, jota en itse omassa blogissani tullut edes noteeranneeksi. Hän tuomitsee tämän virheellisenä ja imperialistisena ja toivoo, että NYRB hankkisi vähemmän puolueellisia venäläisiä analyysejä asiasta.

     Slezkine katsoo pitkässä vastauksessaan, että niin Varouxakisia kuin häntä itseäänkin on ymmärretty väärin, mutta torjuu joka tapauksessa syytökset siitä, että ”etnokratia” olisi väärä nimilappu Ukrainan politiikalle: Ukrainan halutaan kuuluvan ukrainalaisille samassa mielessä kuin halutaan, että Israel kuuluu juutalaisille ja että Ruotsi EI kuulu ruotsalaisille…

     Slezkine esittää runsaasti esimerkkejä venäläisen kulttuurin vainoamisesta aina patsaiden hävittämistä myöten ja torjuu häntä vastaan esitetyt historialliset paralleelit.

     Outoa on, ettei Slezkinen ja kaiketi myös Varouxakisin tekstien ainakin minun mielestäni keskeistä kohtaa eli itse eurooppalaisen kulttuurin outoa muuttumista abstraktiksi, länsimaiden omaa kulttuuria vastaan suunnatuksi ja universaalina pidetyksi ihmisoikeusajattluksi oteta lainkaan kiistan kohteeksi.

     Aidan sijasta ruvetaankin kiistelemään seipäistä, jotka sinänsä ovat tärkeitä, mutta eivät tarkoita samaa asiaa. Vastineensa alussa Slezkine näemmä valittelee juuri tätä, mutta kiittää samalla kriitikkojaan siitä, että heidän puheenvuoronsa juuri ovat hyvä osoitus siitä, miten Eurooppa on epävarma omasta luonteestaan ja tarvitsee siksi Venäjää ja sen ulkoista uhkaa.

     Alkupräisessä, vuoden 2025 joulukuun esseessään Slezkine viittaa erään Rod Dreherin ”käsikirjaan vainotuille kristityille”, jossa tämä nostaa uudelleen esiin Solženitsynin neuvostoaikaisen tunnuksen, joka mukaan ”ei saa elää valheessa”. Dreherin mukaan asia on taas ajankohtainen, kun ”länttä” uhkaa uusi ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” nimikkeellä varustettu totalitarismi.

     Hylättyään kulttuurisen perintönsä ja julistettuaan sen sijaan abstraktit ideat universaalisiksi, länsi on tehnyt surkean ja luultavasti kohtalokkaan valinnan, jonka muuttaminen saattaa olla mahdotonta, mutta voihan siitä nyt ainakin puhua, jos uskaltaa.

     Tässähän se asian pihvi on ihan huolimatta siitä, että Venäjä on taas kehittynyt fasistiseksi valtioksi ja uhkaa törkeästi naapurinsa olemassaoloa, olipa tämä ”etnokratia” tai ei.

     Jälkimmäinenkin on tärkeä asia, mutta tuo uusi ”totalitarismi” on se, jota vähemmän on ymmärretty tai uskallettu kritisoida.

     Juuri siksi Slezkinen puheenvuoro on tärkeä. Varouxakisin kirja pitänee hankkia.