Arkipäivän totalitarismia

 

Tyytymätön syyttäjä ja näytösoikeudenkäynnit

 

     Juristi ja diplomaatti Ensio Hiitonen (1900-1970) julkaisi vuonna 1953 kirjan ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa”. Siinä hän käsitteli itsenäisyyden ajan oikeusjuttuja poliittista vasemmistoa vastaan. Monesti lakia oli käytetty härskisti toisin kuin lainsäätäjä oli tarkoittanut.

     Tässä en nyt puutu siihen, että mahdollisesti noissa ratkaisuissa vasemmistoa suojeltiin sen omalta typeryydeltä ja että oikeus ja laki ovat ilman muuta eri asioita, eivätkä seuraukset ole hyvät, mikäli asioiden hoitamista lain mukaan ei hyväksytä lähtökohdaksi, vaan vaaditaan sen sijaan oikeutta, niin tärkeitä ja hyviä asoita kuin oikeus ja oikeudenmukaisuus ovatkin.

     Tärkeä on joka tapauksessa myös se Hiitosen mainitsema seikka, että Suomen lakiin ajettiin vuonna 1868 pykälä jonka mukaan tuomioiden moittimisesta tuli rangaistavaa.

     Tuo Hiitosen raukkamaiseksi nimittämä pykälä ei näytä enää olevan voimassa, mutta sen korvaa se yllättävän yleinen asenne, jonka mukaan tuomioiden arvosteleminen olisi jotenkin sallimatonta.

     Melko lapsellisen ajatuksenjuoksun mukaan arvosteleminen merkitsisi paluuta sille alkeelliselle ja käytännössä yleensä vallankumoukselliselle kannalle, jonka mukaan oikeuslaitoksen tuomioista ei tarvitse välittää, vaan on sen sijaan tavalla tai toisella pyrittävä sen todellisen oikeuden toteutumiseen.

     Tätä asennettahan me löydämme kaikista vallankumouksellisista maista, niin 1900-luvun alun Venäjältä kuin itse asiassa koko Ranskan uusimman ajan historiasta. Totean siis, että oikeuslaitoksen antamien tuomioiden arvosteleminen ei merkitse samaa kuin niiden julistaminen mitättömiksi. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa me joudumme aina elämään epätäydellisten instituutioiden ja ratkaisujen kanssa.

     Mikäli kuitenkin haluamme ja pystymme olemaan kansalaisia sanan täydessä merkityksessä eikä siis pelkkiä alamaisia, meillä on oikeus ja jopa velvollisuus muodostaa oma mielipiteemme kaikkien valtiomahtien toiminnasta, siis sekä lainsäädäntö- että hallinto- ja tuomiovallan ja jopa neljännen valtiomahdin eli lehdistön ja muiden medioiden.

     Neuvostoliitossa tunnettiin aikoinaan käsite ”näytösoikeudenkäynti” (pokazatelnyi sud). Useimmat kai luulevat, että sillä viitattiin vain niihin prosesseihin, joissa syytetyt pantiin julkisesti tunnustamaan aivan mielettömiäkin tekaistuja syytteitä ja jotka siis olivat pelkkää teatteria ja oikeudenkäynnin irvikuva.

     Tottahan se on tämäkin, mutta olennaisempi puoli asiassa oli ennakkotapauksen luominen ja sille annettu mahdollisimman suuri julkisuus.

     Muuan tällainen prosessi sai alkunsa vanhan työpaikkani, Suomen Pietarin instituutin puistosta. Siellä joukko huligaaneja oli vuonna 1926 raiskannut ohikulkijan. Ajan ”vallankumouksellisessa” kulttuurissa ns. vapaa seksi kuului itse kunkin oikeuksiin ja velvollisuuksiin ja raja vapaaehtoisuuden ja väkivallan välillä näytti hämärtyvän.

     Esivalta päätti järjestää näytösoikeudenkäynnin. Siinä nousi ratkaisevaksi kysymys siitä, oliko asiaa pidettävä huliganismina, josta saattoi saada vain kolme vuotta vankeutta, vai ”poliittisena banditismina”, josta ammuttiin (ks. Чубаровское дело: преступление, потрясшее Ленинград | Хотите Знать? | Дзен ).

     Oikeus asettui ”yllättäen” jälkimmäiselle kannalle ja seitsemän nuorukaista tuomittiin kuolemaan. Kaikkia tuomioita ei pantu täytäntöön, mutta pelotusvaikutus ulottui nyt koko laajaan neuvostomaahan.

     Itse kukin saa päätellä, oliko rangaistus kohtuullinen vai ei, absurdia oli väittää teon olleen luonteeltaan poliittinen, vaikka oikeus niin esitti. Lain mukaanhan se tämäkin tuomio joka tapauksessa annettiin.

      Valtionsyyttäjä Anu Mantila on Helsingin Sanomissa ilmaissut tyytymättömyytensä KKO:n Päivi Räsäsen jutussa tekemään päätökseen (ks. KKO:2026:27 )

     Kyseessähän oli mitä suurimmassa määrin näytösoikeudenkäynti, jossa tuomio annettiin äärimmäisiä, eli sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan käsittelevän lain perusteella, mikä saattaa herättää kriittisessä kansalaisessa kiinnostusta, ellei suorastaan hämmästystä.

    Yhtä kaikki, selvää on, että tässä tapauksessa rangaistavaksi rikokseksi selitettiin homoseksuaalisuuden kutsuminen poikkeavuudeksi ja kehityshäiriön aiheuttamaksi. KKO:n päätöksessä ei edellytetty rikollisella olleen loukkaamistarkoitusta, väkivaltaan kiihottamisesta puhumattakaan, mutta arveltiin, ilman sen enempiä perusteita, kohderyhmän saattavan pitää asiaa loukkaavana.  

     Vakaviakin seurauksia moisella yhden pikkupuolueen kansanedustajan puheella saattoi olla…

     Se, että asia esitettiin parlamentissa istuvan ja siis mahdollisimman laajaa sananvapautta nauttivan edustajan poliittisessa puheenvuorossa, joka liittyi ajankohtaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun ei jarrutellut niitä oikeuden jäseniä, jotka pyrkivät tekemään asiasta rikoksen. Myöskään se, että varsinainen teko oli tehty paljon ennen tuomion perusteena olleen lain säätämistä, ei pelastanut syytettyä, sillä tämä oli pannut vielä tekstinsä uudelleen yleisön saataville. Pitihän yleisön saada edes tutustua siihen, kun asiasta kerran ruvettiin kohua nostamaan. -Kehotan muuten tutustumaan, kun lukee enemmän, luulee vähemmän.

     Päätös, joka on poikkeuksellisen hullunkurinen sekä perusteiltaan että määräyksiltään, nojasi lopultakin oikeuden THL:ltä tilaamaan näkemykseen ”tieteen sanasta” homoseksuaalisuuden synnyssä ja siinä ilmenee täydellinen ymmärtämättömyys siitä, mitä tieteellä ylipäätään tarkoitetaan.

     Vastaavia ”tieteellisiä” tuomioita annettiin Neuvostoliitossa Lysenkon aikana ”vääriä” näkemyksiä esittäneille. Rikoksentekovälineen eli internetissä esitetyn pamfletin tuhoaminen, jota oikeus vaati, ei ole mahdollista muuten kuin sanan symboliesas mielessä.

     Aikoinaan pyöveli poltti vastaavat rikolliset julkaisut julkisesti ja tässä tapauksessa tämä voitaisiin suorittaa sopivasti Kauppatorilla polttamalla ainakin joku arkistokappale kansanjoukon edessä. Kansan syvät rivit tulevat epäilemättä paikalle hurraamaan. Tämän voi päätellä nettikirjoittelusta.

     Tässä siis minun eriävä näkemykseni KKO:n tuomiosta, johon en näe syytä olla tyytyväinen, vaikka Räsäsen edustaa kanta on minulle asiansa puolesta vieras. Se oli joka tapauksessa esitetty asiallisen kiihkottomasti ja kuului selkeästi poliittiseen keskusteluun yhtenä puheenvuorona, joka toki oli ”taantumuksellinen”, mutta yhtä kaikki normaali mielipide muiden joukossa.

     Valtionsyyttäjä Anu Mantila on myös esittänyt tyytymättömyytensä tuomioon ja selostanut asiaa Helsingin Sanomien sivuilla 26.5.

     Räsäsen tapaus jätti syyttäjän mielestä oikeuskäytäntöön avoimia kysymyksiä. Räsänen tuomittiin ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”, mutta homoseksuaaleja loukannutta twiittiä(!) koskeva syyte hylättiin. Räsänen syytti siinä kirkkoa ”häpeästä ja synnistä” sen osallistuessa pride-tapahtumaan.

     Koska tämä tulkittiin uskonnolliseksi puheeksi, se jätettiin rankaisematta. Onko uskonnolla siis joitakin erikoisoikeuksia? Onko uskonnollista puhetta jostakin syystä arvioitava lievemmin? Kuinka loukkaavaa puheen pitää olla, että se täyttää ”kiihottamisrikoksen ” tunnusmerkit?

     Normaalijärjen mukaanhan ”kiihottamisrikoksen tunnusmerkkeihin kuuluu ainakin kiihottaminen eli agitaatio jossakin tarkpituksessa. Neuvostolitossa tunnettiin rikos nimeltä ”neuvostovastainen agitaatio ja propagada”, jollaiseksi voitiin tulkita kaikki ei-toivottava puhe, vaikka ei olisi kiihotettu ketään mihinkään. A, miksi käsitteisiin tuijottaa? Hyvä laki, hyvät rangaistukset!

    Tässä tuomiossa jäi ”ohjaus” syyttäjän mielestä yhä puutteelliseksi. Oikeuden on näköjään taas vaivauduttava miettimään, onko puhe loukkaavaa vai ei. Ehkä pitää jopa miettiä, kiihotetaanko jotakuta johonkin, kun ”kiihotusrikoksesta” rangaistaan?

     Seksuaalivähemmistöjen suoja ”heitä halventavalta ja vahingoittavalta julkiselta puheelta” ei syyttäjän mukaan tullut nyt kyllin vakavasti otetuksi.

     ”Kaiken kaikkiaan korkein oikeus on pitänyt tekojen moitittavuutta yllättävän vähäisenä”, kirjoittaa syyttäjä.

      Tämä pakottaa aineistoon tutustuneen normaalijärkisen kansalaisen hämmästymään säikähtäin. Mitä ihmettä tässä nyt oikein olisi haluttu ja millä perusteella? Mitä kaikkea pitäisilukea ”kiihotukseksi kasanryhmää vastaan” ja millä perusteella? Ainakaan kiihottamista ei ilmeisesti syylliseltä edellytetä.

    Se KKO:n minimaalinen vähemmistö, joka kyseisen tuomion sai aikaan, vaikka syytteet oli aiemmissa oikeusasteissa aina yksimielisesti hylätty, siis jättikin vielä mahdollisuuden sellaisiin ”kiihotusrikoksiin”, joissa homoseksualismia perinteiseen raamatulliseen tapaan nimitetään ”synniksi ja häpeäksi”.

    Näyttää siis siltä, että oikeus saisi yhä itse päättää, onko uskonnollisella yhdistyksellä tai uskonnolliseksi julistautuneella parlamentaarisella puolueella oikeus esittää näkemyksiään julkisesti, siitä riippumatta, ovatko ne ”ajanmukaisia” tai vallitsevan tulkinnan mukaan ”tieteellisiä”.

     Syyttäjän arvelee kohteena olevan ryhmän voivan loukkaantua, pahoittaa mielensä tiettyjen tulkintojen takia, eikä tätä asiaa otettu kyllin vakavasti. Väärien näkemysten rankaiseminen käyttämällä perusteena nyt menestyksellisesti sovellettua sotarikoksiin ja ihmisyyttä vastaan kohdistuviin rikoksiin liittyvää ”kiihotuspykälää” olisi siis ollut määrättävä laajemmaksi.

     Tässä lienee sentään esitettävä muuan olennainen kysymys. Entäpä, jos kukaan ei millään tavalla kiihotu, etenkään, kun esimerkiksi Räsäsen tapauksessa ei tosiaankaan edes yritetty kiihottaa ketään mihinkään, saati rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Miten on mahdollista, että ”kiihottamisesta” silti rangaistaan?

     Mitä pidemmälle tämä vuosisata edistyy, sitä enemmän yhteiskuntamme alkaa muistuttaa Stalinin ajan Neuvostoliittoa. En tee tätä rinnastusta osoittaakseni nokkeluuttani, vaan täysin vakavassa mielessä.

     Rikoslaki on kaiken kaikkiaan niin järeä valtiovallan ase, että sen käytössä olisi syytä olla niin säästeliäs kuin mahdollista. Itse asiassa näen rikoslain soveltamisen vapaan yhteiskunnan poliittiseen keskusteluun lähtökohtaisesti sallimattomana. Vasta sellainen seuraus, jonka todella voi osoittaa jollekin rikoksen uhrille tapahtuneen, oikeuttaa rikoslaissa määrättyjen rangaistusten määräämiseen.

     Vasemmisto oli aikoinaan jyrän alla, kun juristit oikeusistuimissa tekivät sille mitä tahtoivat. Nyt tilanne on muuttunut päinvastaiseksi ja mielivaltainen juristeria uhkaa suistaa yhteisuntamme totalitarismin mielivaltaan typerien jees-miesten aplodeeratessa.