perjantai 3. heinäkuuta 2026

Uuden hurskauden temppeli

 

Baabelin tuho

 

Kari Klemelä, Virtuaaliluostari. Mansarda 2024, 300 s.

 

     Monipuolinen slaavilaisten kielten kääntäjä, maailmanmatkaaja ja kustantaja Kari Klemelä on kirjoittanut huikean parodian suomalaisesta luostariyhteisöstä, jolla näyttää olevan jonkinlaisia kosketuksia todellisuuteenkin.

     Yhtäläisyydet todellisuuden kanssa eivät toki voi olla kovin suuria, koska kirja paisuu lopulta hyperboliseksi virtuaaliseksi apokalypsiksi, jonka mahdollistaa digitaalitekniikka, joka pystyy luomaan koko näkyvän maailman uudestaan ja täyttämään sen hahmoillaan.

     Tällaisen tekniikan mahdollisuuksia ovat monet meistä jo saaneet kokea ja hämmästyä. Tekoäly muuttaa maailmassa yhä useampia asioita ja miksei sitten saman tein hurskauselämääkin.

     Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että avatarit pantaisiin kilvoittelemaan jokamiehen puolesta, eikä myöskään tiibetiläisestä rukousmyllyjen koneellistamisesta. Kyllä vanha luostariyhteisö säilyy yhä, vajavaisine ihmisineen.

     Itse asiassa tuollaisissa yhteisöissä taitavat aivan erityisesti kukoistaa tietyt inhimilliset paheet ja kieroutumat. Igumeniksi saattaa tulla narsisti ja vaikkapa sadisti. Tiukan autoritaarinen rakenne mahdollistaa aivan erityisen rumia ilmiöitä.

    Satun huomaamaan, että olen hiljattain blogannut myös toisesta uskovien yhteisöstä, jota Annastiina Heikkilä on kuvannut romaanissaan ”Rakkaus ja armo” (ks. Vihavainen: Haun naislampaat tulokset). Heikkilän kirjassa tyranni on onnistunut lannistamaan yhteisönsä jäsenet niin perusteellisesti, että he ovat alkaneet ylistää kokemaansa sortoa kuin aikoinaan kommunistit Stalinin hallintoa.

     Klemelän luostarissa asiat ovat toisin. Siellä yhteisön jäsenet (heistä vain pari on munkkeja) ovat miehiä, jotka lähes laidastaan ymmärtävät, mikä johtaja on miehiään ja hautovat salakapinaa, joka viimein toteutuu virtuaalis-hyperbolisessa mitassa. Siis melkein mahdollisuuksien rajoissa.

     Toki kuvitelma siitä, että virtuaalitekniikkaan perustuva ”luostari” olisi tullut jopa valtiovallan yhdeksi kärkihankkeeksi ja saanut avajaisiinsa vieraita kaikkien uskontokuntien johtoportaasta, kuuluu jo fantasian, muitta myös ymmärrettävän parodian piiriin, kuten moni muukin kirjassa kuvattu asia.

     Miksei muka nykyaikainen ihminen voisi hyödyntää kaikkia uusia mahdollisuuksiaan myös hurskauselämässä? Mitä ihminen siitä hyötyy, jos hän vain kyhjöttää kylmässä keljassaan nälissään ja janoissaan? Kysehän on hengen, sielun kehittämisestä ja sen mahdollisuuksien laajentamisesta. Nykyaikaiset keinot ovat miellyttävämpiä ja kai tehokkaampiakin.

     Huippumodernin hurskausinstituutin rakentamisen ohella kirjassa on merkittävä rooli myös madagaskarilaisella magialla ja primitiivisellä uskonnolla. Se ilmeisesti toimii kontrastina kaikelle modernille ja näyttää siltä, että kirjailija tuntee sitä huomattavan hyvin, tiettävästi omasta kokemuksestaan.

     Kirjan kannessa on lemuuri (kissamaki, rengashäntämaki), joista olen joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun lemurit tulokset). Kyseessä ovat äärimmäisen hassunkuriset otukset, jotka ovat kasvoiltaan ihmisen näköisiä ja aivan julmettuja matkijoita. Niiden temppuja katsellessa luulisi näkevänsä eläinten tekevän pilaa ihmisistä, erityisesti journalisteista.

     Lemurin rooli tässä kirjassa jää kuitenkin minulle epäselväksi, samoin kuin koko madagaskarilaisen kulttuurin. Kaiketi jälkimmäinen edustaa kaiken keonotekoisen hypetyksen vastakohtaa ja edellinen, uhanalainen eläin symbolisoi sen asemaa tässä maailmassa. Mutta kyllä Madagaskarillakin katsotaan ”Kauniita ja rohkeita”…

     Joka tapauksessa kirjan henkilögalleria on varsin monipuolinen ja siihen kuuluu erityisesti muuan  hiljattain edesmennyt boheemikirjailija ja seikkailija, jonka hahmo osittain, mutta vain osittain muistuttaa Pentti Saarikoskea.

      Lisäksi mukana on tyrannimaisen, ailahtelevan ja kyynisen igumenin ohella muuan tutkija, munkkeja, kaiken maailman talkoolaisia eli ilmaista työvoimaa, jota riistetään sekä erikoismiehiä duunarista IT-velhoon.

     Hullunkurisen traaginen on nuori munkki, jonka homopari haluaa adoptoida tyttärekseen(!) ja joka heikkotahtoisena taipuukin mihin tahansa. Homous ei nouse kirjassa suureksi teemaksi, mutta on ilmeisesti tämän luostarin perusasetus. Modernia henkeä ei puutu.

     Palvottu kirjailija-seikkailija on nousut koko luostarin symboliksi, mitä narsistinen igumeni ei tietenkään ole sietänyt. Hän kuolee sitten tulipalossa ja lukija saa arvata, onko kyseessä murha ja miten se oikein tehtiin. Näennäisesti tyynen pinnan alla yhteisöä raatelevat igumenin oikut ja määrätön kunnianhimo sekä ylpeys.

     Ylpeyshän on synneistä ensimmäinen ja ymmärrettävästi juuri se halutaan kukistaa luostareissa. Samaan aikaan ja ehkä juuri siksi se myös saattaa siellä nousta aivan erityiseen rooliin. Siinäpä aineksia modernille hurskausinstituutille, joka tässä kirjassa on hahmoteltu.

 

4 kommenttia:

  1. Toisin kuin blogistin kommentoimatta kirjat yleensä, ei herättänyt halua tutustua tarkemmin.

    VastaaPoista
  2. "... Annastiina Heikkilä on kuvannut romaanissaan ”Rakkaus ja armo” (ks. Vihavainen: Haun naislampaat tulokset). Heikkilän kirjassa tyranni on onnistunut lannistamaan yhteisönsä jäsenet niin perusteellisesti, että he ovat alkaneet ylistää kokemaansa sortoa kuin aikoinaan kommunistit Stalinin hallintoa."

    Juuri noinhan suomalaiset nuoret miehet, monet ainakin, ikäluokkaa 20-40 toimivatkin feministien verbaalisten poliisi- ja somepamppujen ohjauksessa. Kaikkein innokkaimmat ryhtyvät itsensä ja sukupuolensa alistajiksi itsekin. Ja minnekäs taas johtaisivat jäljet, ellei yliopistoihin.

    VastaaPoista
  3. Ylpeys tosiaankin synneistä ensimmäinen. Mutta ainakin luostareiden ulkopuolella etenee Pride. Se voi olla jo jonkin sortin tavaramerkkikin mutta ei muutenkaan outoa että jätetty kääntämättä...
    -jussi n

    VastaaPoista
  4. Prof. Timo Vihavainen arvioi Kari Klemelän Virtuaaliluostari-romaanin (2024) satiiriseksi kuvaukseksi, jossa teknologia, kaupallisuus ja "uusi hurskaus" syrjäyttävät perinteisen, syvällisen hengellisyyden. Arvion ydinsanoma lienee, että moderni kehitys muuttaa pyhät asiat tyhjäksi virtuaaliseksi simulaatioksi, joka tuhoaa aidon kilvoittelun mahdollisuudet instituution sisällä. Umverto Econsa lukeneille uutta ainakin huikea parodia ja kotimaisuus? Ei mahdoton luettavaksi, jos kohdalle sattuu.

    Ei oikein voi välttää ajatusta: miksi sulkeutua luostariin ja altistua kaikille sen nurjille ilmiöille? Miksei tyydy avoimeen ilmanalaan, ns. normaalielämän virtaan, tekemään siellä sitä omaa "taideteosta", joka omaehtoinen mutta kuitenkin normaalihorisonttia korkeampiin päämääriin tähtäävä pyrkimys, kilvoittelu, kuulemma on?

    Palaa muistikuvia päivistä Syvärin luostarilla ja vähän muuallakin: jokin sääntömääräisessä, toistuvuuksia sisältävässä arkikäytännössä ja hiljentymisen hetkissä viehättää, mutta kun kohta huomaa lähes armeijamaisen hierarkian, siihen kätkeytyvät auktorien ja nyppijöiden mielivallan, ja kaiken sensellaisen, isot huudot muurien sisällä kun "isä" tai velikö se on, näyttää kaapinpaikan. Vapaa ilma vapaan taivaan alla tuntuu melkein taivaalta, ainakin hetken.
    Lisälukemisena voisi silmätä Tenho Kiiskisen arvion samasta teoksesta: Sarstus 11/2024: https://sarastuslehti.com/2024/11/13/usko-pois/

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.