Rusalkan tarina

 

Outo merenneito

 

Vladimir Lapin, Soomuslaev Russalka. Laev, meeskond, navigatsioon, mälestussammas. Vene keelest tolkinud Reet Naber. Nornberg & Co. 2019, 223 s.

 

       Moni kulkija ihmettelee Tallinnassa. Kadriorgin puiston rannassa törröttävää poikkeuksellisen korkeaa patsasta, jonka huipulla on enkeli. Patsas on linjassa Ülemisten vilkkumajakan kanssa ja sitä voisi kaupunkia lähestyvä alus käyttää suunnistamiseen, mikäli sen nyt voisi erottaa mailien päästä ja ellei alempi linjavilkku tekisi asiaa joka tapauksessa tarpeettomaksi.

     Moni tietää, että patsaan nimi on ”Rusalka”, mikä tarkoittaa venäjäksi vedenneitoa. Sekin on yleistä tietoa, että patsas on pystytetty niiden 177 merimiehen muistoksi, jotka hukkuivat samannimisen sotalaivan upotessa 19. (v.l.7.) 9.1893.

      Laiva katosi myrskyssä eikä yksikään pelastunut. Joku ruumis sentään löytyi rikkinäisestä pelastusveneestä. Nyttemminhän hylky on löydetty ja makaa tai pikemminkin törröttää pystyssä Suomen aluevesillä, varsin lähellä Äransgrundia, jonka kohdalla aikoinaan oli samanniminen majakkalaiva. Samoilla tienoilla on 1950-luvulta lähtien ollut Helsingin kasuuni.

      177 miehen ja heidän laivansa häviäminen oli mysteeri, joka kohotti mielikuvitusta.  Suomalainen kirjailija Karl August Tavaststjerna julkaisi vuonna 1895 pikku romaanin ”Finska vikens hemlighet”, jossa kerrottiin, ettei ”Rusalka” oikeastaan ollut uponnut, vaan ilmataskujensa varassa leijaili veden alla paikasta toiseen kuin Lentävä Hollantilainen.

      Tavasstjerna tiesi kertoa, että katastrofin syynä oli surullisen kuuluisa venäläinen korruptio: laiva oli merikelvoton, mutta sen korjausrahat oli pantu parempiin taskuihin ja sitten vain julistettu asianmukaiset remontit tehdyiksi.

       Koska asia oli hyvin arkaluontoinen Venäjän laivaston kunnian takia, Tavastsjerna kirjoitti salanimellä Paul Dubois ja esitti muka olevansa Ranskan laivaston upseeri, joka oli hyvin perillä liittolaisten asioista. Kirja muuten löytyy mm. Projekt Runebergista ja on varsin lukukelpoinen (ks. Finska vikens hemlighet af Paul Dubois ).

       Tämö oli jo sentään sepitettä, mutta monenlaista tarinaahan asiasta syntyi, eikä kyseinen korruptiosyytöskään ole poissuljettu. Itse asiassa koko laiva joka tapauksessa oli kovaan keliin aivan sopimaton alus, joka muutenkin oli poikkeuksellisen kolkko paikka.

      Monitori-tyyppiset matalat tykkitorneilla varustetut alukset alkoivat ilmaantua kaikkialle sen jälkeen, kun Yhdysvaltojen sisällissodassa Pohjoisvaltioiden ”Monitor” voitti meritaistelussa Konfederaatin ”Merrimacin”. Ne olivat yleensä matalia ja matalakulkuisia ja kantoivat paria järeää tykkiä. Englannin laivastolla niitä oli vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin useita ja yksi sellainen ilmaantui vuonna 1919 pommittamaan Yhinmäen (Krasnaja Gorka) linnoitusta. Kevyet risteiijät eivät kyenneet sitä mainittavasti häiritsemään.

       ”Rusalka” oli upotessaan jo vanha rouva ja lähinnä uiva patteri, jonka uppouma oli 2100 tonnia, pituus 63 metriä ja leveys 13 metriä. Sen panssarointi oli tukevaa: kylki 114 mm ja tykkitornit peräti 140 mm. 700 hv koneet antoivat vaatimattoman 9 solmun nopeuden laivalle, jonka parras oli vain 84 senttiä vedenpinnan yläpuolella, mikä merkitsi, että jo metriset aallot alkoivat lyödä laivan yli.

       Laivan oleskelutilat olivat veden pinnan alapuolella, eikä valoa sinne tullut valoventtiileistä. Sen sijaan tiivistyvää kosteutta riitti ja niittien kohdaltakin oli koko ajan pientä vuotoa. Oleskelu moisessa tilassa oli vastenmielistä.

       Muuan rahtilaiva, joka näki ”Rusalkan” vähän ennen sen uppoamista, kertoi, että siitä oli näkyvissä vain savua syöksevä piippu. Toki sama ilmiö tapahtuu minkä tahansa kyllin kaukana olevan laivan kohdalla, mutta voidaan olettaa, että tuossa tapauksesas aallot tosiaan koko ajan löivät raskasliikkeisen ”Rusalkan” yli.

       Kapteeni olisi voinut kääntyä havaitessaan aallokon olevan liian korkeaa, mutta se olisi ollut tehtävä ajoissa, kääntymiseen sisältyi oma vaaransa. Tässä tapauksessa kävi ilmeisesti niin, että aluksi kattilat eivät saaneet tarpeeksi happea ja sitten kokonaan sammuivat, jolloin ohjauskyvytön laiva kaatui. Itse asiassa se kyllä pysyi varsin hyvin Helsingin-reitillä ja on kummallista, ettei sitä huomattu majakkalaiva Äransgrundilta.

       Laivan päällikkönä oli 2. luokan kapteeni (komentaja) Viktor Jaenisch, ilmeisesti saksalaista sukua. Upseerien joukossa oli ilmeisesti toinenkin saksalainen ja pari puolalaista. Kansalllinen kirjavuus oli normaalia, eikä niiden välillä ollut mitään kitkaa, kuten suomalainen Carl Enckell todisti.

     ”Rusalkakin” oli vielä varustettu kolmella mastolla ja tarpeen tullen voitiin virittää purjeet, joten miehistöön kuului myös purjeenompelija. Miehistössä venäläiset ja ukrainalaiset nimet vallitsivat ja 7.9. hukkui laivan mukana peräti 19 Ivanovia. Tapana oli antaa samaa sukunimeä kantaville oma numeronsa, jotta sekaannukset vältettäisiin, esimerkiksi ”Ivanov 12.”.

       Tämän kirjan kirjoittaja, Vladimir Lapin, johon olen tutustunutkin, työskentelee Pietarin Eurooppalaisessa yliopistossa, jota tietyt tahot ovat vuosien varrella parhaansa mukaan vainonneet (s. Vihavainen: Haun eurooppalainen yliopisto tulokset). Se on jo sellaisenaan tietty laadun tae, eikä tämäkään kirja petä lukijaansa.

      Viroksi on Lapinilta käännetty myös teos ”Pietarin äänet ja hajut”, mikä on myös osoitus kirjoittajan luovasta otteesta kohteisiinsa.

       Lapin ottaa ”Rusalkan” tarinan mikrohistoriallisen tarkastelunsa fokukseksi ja onnistuu sitä kautta luomaan myös varsin kiintoisan yleisen näköalan tuon ajan Venäjän imperiumin instituutioihin ja mentaliteettiin.

       ”Rusalkan” uppoaminen oli kyllä suuri tragedia, mutta miksi se oikeastaan antoi aiheen niin suhteettoman mahtavan muistomerkin rakentamiselle? Kyseessähän ei ollut mikään taistelu, ei edes tappiollinen. Korkeintaan sankareiksi mainitut miehet kärsivät tappion luonnonvoimille. Miten itse asiassa oli mahdollista, että aivan nimeksikin oli annettu pakanallinen ”vedenneito”, oliko totta, että kirkko olisi kieltäytynyt sen takia siunaamasta laivaa?

       Lapin ei löydä kaikkiin kysymyksiin vastauksia, mutta osoittaa niiden merkittävyyden ”dekonstruoidessaan” koko tarinaa varsin armottomasti.

”Kadriorgin muistomerkki kertoo imperiumin olemuksesta paljonkin. Ei-venäinen laiva sellaisella miehistöllä, jota on vaikea nimittää Venäjän omaksi ja ei-venäläisen kapteenin komennossa upposi ei-venäläisille vesille ja löydettiin ei-venäläisten etsijöiden toimesta. Ei-venäläisessä kaupungissa pystytettiin sille ei-venäläisen suunnittelijan toimesta ei-venäläinen muistomerkki ei-venäläisen miehen aloitteesta. Ja kaikesta tästä huolimatta kokea suuri määrä venäläisiä ja ei-venäläisiä ihmisiä tämän monumentin Venäjän muistomerkiksi”.

       Patsaan veisti virolainen kuvanveistäjä Amandus Adamson ja sen paljastustilaisuutta juhlisti suomalainen amiraali Avellan, josta pian tuli myös Venäjän laivastoministeri ja joka oli johtanut Venäjän laivaston maineikasta vierailua Touloniin (ks. Vihavainen: Haun avellan tulokset ).

      Kaiken kaikkiaan Lapin on tehnyt ”Rusalkan” parissa mestariteoksen, joka ansaitsisi kääntämisen myös suomeksi, sillä se kertoo paljon olennaista niin Venäjän laivastosta kuin imperiumin loppuvuosista yleisemmin ja myös sen uudemmista versioista.

        On hämmästyttävää, että Tallinnassa, jonka evakuoinnista vuonna 1941 tuli maailmanhistorian toiseksi suurin merikatastrofi, ei ole tälle valtavalle tragedialle mitään muistomerkkiä. Niin sanottu ”Katkennut silta” on sekin omistettu vuoden 1918 ns. ”Jäiselle retkelle”, johon ei paljoakaan draamaa liity ja joka suurimmaksi osaksi alkoi itse asiassa Helsingistä.

       Joidenkin asioiden muisteleminen on vain vaikeampaa kuin toisten.

Pikku huomio kirjan kääntäjälle: Venäjän laivastoon kuului usein laiva nimeltä ”Zabijaka” eli tappelupukari, riidanhaastaja. Tässä se esiintyy nimellä ”Zabijanka”, joka viittaisi nimenomaan ja erityisesti naispuoliseen riekkujaan. Pelkään pahoin, että vihollisia olisi monen nimi aikoinaan suuresti naurattanut, syystä tai toisesta.