Vatsatuntuma
ja rikosstoppi
Orwellin teoksista on tullut usein
kirjoitettua, mutta niihin tekee mieli palata yhä uudelleen. On lähes uskomatonta,
miten nerokkaasti englantilainen kirjailija onnistui näkemään tulevaisuuden
uudet ilmiöt aikana, jolloin niitä tuskin vielä oli muualla kuin diktatuurivaltioissa.
Toki Orwell oli jo Espanjan
sisällissodassa saanut kokea käytännössä stalinismin kosketuksen ja sen, miten
todellisuuden tulkintaa tarvittaessa väännettiin aivan mielivaltaisesti jotakin
tarvetta vastaavaksi.
Itä-Euroopan tapahtumista tuli tietoa
paljon ja juuri siltä pohjalta Orwell arvatenkin pystyi myös luomaan oman, Englantiin
sijoittuvan dystopiansa, vaikka tuo maa oli vielä säästynyt sitä
intellektuaaliselta modernisaatiolta, jonka johdossa oli Neuvostoliitto.
Kaiketi hän kuitenkin ymmärsi jo sen peruselementtien olevan olemassa.
Jokainen hiukankin länsimaisen
sivilisaation perusteita tunteva on kuulut ainakin Orwellin nimen ja saanut myös
jonkinlaisen käsityksen hänen teeseistään.
Suomen merkittävin epäkulttuurin levityslaitos
Yle on peräti tehnyt jonkun ”reality”-sarjankin, jonka nimessä on ”Isoveli”, Orwellin
luoma kollektiivinen kyttääjä.
Koko yhteiskuntaa yhä totaalisemmin
valvova valta ei Orwellin aikana vielä ollut edes mahdollinen ja kirjan
tekniset ”kaukovarjostimet” olivat tieteisromaanin kuvitelmia. Nyt, tekoälyn
aikakaudella Orwellin koko dystopia on teknisesti täysin mahdollinen asia ja henkisesti
yhä suuremmassa määrin jo vallitsevaa todellisuutta.
Olennaista siinä on uudenlainen
psykologia, joka on yhteensopiva ”uuspuheen” ja ”ankkapuheen” kanssa. Orwell
kuvaa sitä hyvin kiinnostavasti ja kuvaukset kannattaa nostaa yhä uudelleen
esille, mikäli haluaa ymmärtää nykyisen ”Oseaniamme” ehkä suurinta muutosta,
joka liittyy uuden ihmisen syntyyn.
Täysin kehittyneelle kansalaiselle oletetaan
kriittisen ajattelun sijaan syntyvän niin sanottu ”vatsatuntuma”, joka
yhteiskunnassa vallitsevan ortodoksian mukainen. Henkilöt, jotka ovat ”epävatsatuntumassa”
yhteiskuntansa hegemoniseen ideologiaan (Orwellin ”Oseaniassa” ideologia
nimeltä ”angsos”), on tavalla tai toisella estettävä saamasta vaikutusvaltaa
ympäristöönsä.
Orwellilla tämä intellektuaalis-moraalisen
tilan ”turvallistaminen” hoidettiin keinoja kaihtamattoman ns. ”Rakkauden ministeriön”
avulla. Meillä siihen eivät enää osallistu vain valveutuneet kansalaiset
sosiaalisessa ja muusakin mediassa. Siitä palvelee nyt jo myös korkein tuomioistuinlaitos
koko valtiovaltaa edustavalla voimallaan.
Mutta tässä hieman
enemmän noista Orwellin käsitteistä:
tiistai 17.
maaliskuuta 2020
Rikollisuuden
ehkäisyä entisaikaan
Hyvinajattelun
kysymyksiä
Motto:
Entisajattelijat
epävatsatuntumassa engsosiin
G. Orwell, Vuonna
1984, suom. Raija Mattila 1999
Tartuin taas aikakautemme tärkeimpään
klassikkoon ja täytyypä sanoa, että se aina palkitsee lukijansa.
Ne, jotka eivät tiedä tai ymmärrä sitä,
millaista totalitarismi esimerkiksi Neuvostoliitossa parhaimmillaan oli ja
miten hyvin sen ideat menivät kaupaksi suomalaiselle sivistyneistölle, eivät
tosin ymmärrä Orwellinkaan merkitystä, eivätkä luultavasti myöskään huomaa,
miten vahvasti totalitarismin traditio yhä elää.
Monet Orwellin kirjan aineksista kyllä
tunnetaan kaikkialla. Kun läpikotaisin typerä TV-viihdeohjelmaformaatti
lanseerattiin, sen nimeksi annettiin Isoveli valvoo, mikä oli todellista
Orwellin banalisointia, mutta olihan se jonkinlainen viittaus kulttuurimme
klassikon tuntemiseen tai tietämiseen sekin.
Suhteellisen hyvin tiedetään myös
se, että Orwell nosti totalitaarisen kulttuurin yhdeksi keskeiseksi
instituutioksi uuskielen (uuspuhe/newspeak), joka pyrki kehittymään
kohti maksimaalista primitiivisyyttä. Näin systeemi sai karistettua kansan
hartioilta historian.
Uuspuhe oli sekä uudenaikaisen hyvinajattelun
väline, että sen tavoite. Ihmisellähän ei saanut eikä ihannetapauksessa edes
voinut olla mielessään sellaista välineistöä, jonka avulla hän olisi voinut
tehdä ajatuksissaan pahojaan, vajota yhteiskuntakehityksen alemmalle asteelle,
jolla entisajattelu toimi ja vallitsi.
Engsos oli vallitsevan järjestelmän
nimi, eikä ollut suinkaan yhdentekevää, että sitä kutsuttiin vain ja ainoastaan
oikealla nimellään. Mikäli olisi sanottu englantilainen sosialismi,
olisi välittömästi avattu tie lukemattomille heresioille.
Avoimeksi olisi jäänyt, oliko vallitseva
järjestelmä varmasti ja ihan oikeasti juuri sosialistinen, sillä sekin
asia voitiin käsittää niin monella tavalla.
Sama koski englantilaisuutta ja
tuon sanan perässä seurasikin valtavana laahuksena massoittain kaikkea
mahdollista historiallista kuonaa: feodaaliajan epämääräisistä
vapauskäsityksistä aina väärinymmärrettyyn nationalismiin ja imperialismiin
saakka.
Vatsatuntuma taas tarkoitti
ajanmukaisen intelligenssin ylintä astetta, sitä, jossa asioita oli jo alettu
käsittää puhtaan vaistomaisesti, nykykielellä sanoen siis suorastaan ruumiillisesti
ilman että niistä tarvitsi järkeillä logiikan ja analyyttisen järjen keinoin.
Entisajattelijat olivat tietenkin epävatsatuntumassa
engsosiin. Kyseessä oli sinänsä pelkkä truismi, mutta juuri sellaisten
loputtomalla toistamisella kaikissa tiedotusvälineissä ja kaikissa
mahdollisissa kulttuuri-instituutioissa oli valtava merkitys.
Kyseessä oli perusasia. Pelkän massansa
voimalla tämä propaganda ja agitaatio osoittivat, että engsos oli
voittamaton, koska se oli yhtä kuin totuus.
Engsos oli loputtoman ihmisrakkauden
ja vapauden valtakunta, mutta vihollisilleen se oli väistämättä armoton, sillä
mitäpä olisi merkinnyt ihmisrakkauden ja vapauden vastaisten ajatusten
suvaitseminen?
Jokainen ymmärsi, että suvaitsevaisuus
tarkoitti myötäsukaisuutta vain ja ainoastaan virallisen linjan kanssa
myötämielisiä ajatuksia kohtaan ja nollatoleranssia niiden vastaisille
ja myös niistä riippumattomille - ja siis hallitsemattomille ajatuksille.
Näin olen ainakin itse ymmärtänyt
Orwellin uuskielen (uuspuhe/newspeak) aseman ja funktion
totalitaarisuuteen pyrkivässä yhteiskunnassa. Ja muistammehan, ettei Orwellin Oseania
vuonna 1984 vielä ollut valmis järjestelmä, kuten ei Stalinin
Neuvostoliittokaan vuonna 1948 ollut vielä rakentanut kommunismia, vaan vasta
alkoi siihen pyrkiä.
Valmista tulisi Oseaniassa ehkä vasta
vuonna 2050. Niinpä oli toistaiseksi välttämätöntä hellittämättä taistella
tietoisuuteen jämähtäneitä menneisyyden jäänteitä (ven. perežitki prošlogo)
vastaan. Siksi oli yhä uudelleen nostettava hirveä haloo siitä, jos ja sikäli
kun havaittiin merkkejä entisajattelusta tai edes tuosta puuttuvasta vatsatuntumasta.
Uuskielen ja hyvinajattelun
massiivisesta lanseeraamisesta löytyy toki myös viimeisten parinkymmenen vuoden
ajalta loputtomasti esimerkkejä. Riittää kun mainitsee koodisanan PC-
poliittinen korrektius.
Siihen liittyvää kieltojen ja käskyjen
materiaalia on koottu kirjoiksi useimmissa kielissä. Mieleen tulevat ainakin
englanti, saksa ja ruotsi. Suomesta en kyllä ole varma.
Silmiinpistävää on se kritiikitön into,
jolla tiedotusvälineet ja ainakin meillä myös koko valtakulttuurin laitokset
ovat lähes jäännöksettömästi omaksuneet tämän uuden ideologian edistämisen
tavoitteekseen.
Sananvapaus on tyhjänpäiväinen tai
-vielä pahempaa- taantumuksellinen asia silloin, kun taistellaan kaksplushyvän
aatteen puolesta, joka tässä tapauksessa on vieläpä ainoa oikea ja siis ainoa mahdollinen.
Orwell mainitsee Oseaniassa erityisesti
pyrityn siihen, että kansalaiset kehittyisivät niin sanotuiksi ankkapuhujiksi.
Tämä merkitsi sellaista puhetta, joka tuli suoraan selkärangasta eikä kaivannut
mitään aivoissa tapahtuvaa aktiivisuutta, resonemangia, vanhanaikaista sanaa
käyttääkseni. Sellaisessa jalossa yksinkertaisuudessa vasta todella kiteytyi täysin
hyvän ihmisen moraalinen ryhti.
Sanomattakin selvää on, etteivät
vanhanaikaiset aatteet, asenteet tai sanat olleet edes mahdollisia silloin, kun
ankkapuhujat olivat hommia hoitamassa. Heihin voi aina luottaa.
No, ei tämä nykyinen asiain tila
kuitenkaan ainutlaatuiselta 2000-luvun jutulta tunnu. Totalitarismiin
pyrkivissä maissa se oli normaalitila kautta 1900-luvun, mutta oliko sillä
mitään vastinetta liberalismin periaatteiden nimiin vannovissa maissa, paitsi
niiden änkyräpuolueissa?
Kukapa meistä ei itse asiassa olisi
tavannut uuspuhujaa tai peräti ankkapuhujaa?
Mutta muutamia Orwellin käsitteitä
tuntuu syyttä suotta unohdetun, vaikka juuri nykyään niiden tarkoittamat ilmiöt
viettävät todellisia juhlia. Ajatelkaamme nyt vaikkapa käsitettä rikosstoppi.
Rikosstoppi tarkoittaa kykyä pysähtyä
ikään kuin vaistomaisesti kulloisenkin vaarallisen ajatuksen kynnykselle. Se
merkitsee sitä, ettei ymmärrä analogioita, ettei pysty havaitsemaan loogisia
virheitä, että ymmärtää väärin yksinkertaisimmatkin perustelut, jos ne sopivat
Engsosia vastaan ja kyllästyy tai kiukustuu jokaiseen ajatuskulkuun, joka
lähtee kehittymään kerettiläiseen suuntaan. Rikosstoppi merkitsee siis
turvallista typeryyttä.
Mutta -ja tässä ollaan totalitaarisen
ajattelun ytimessä- typeryys ei vielä riitä. Oikeauskoisuus sanan täydessä
merkityksessä vaatii, että ihminen hallitsee omat mielenliikkeensä yhtä
täydellisesti kuin käärmeihminen ruumiinsa.
Tässä sitten tullaan mustavalkoisen
käsitteeseen ja kaksoisajatteluun. Ne ovat vankkoja,
ehdollistettuja tekniikoita, jotka turvaavat puhdasoppisuuden monia vaaroja
vastaan.
Mustavalkoisuus vihollisen käsissä
tarkoittaa röyhkeää valehtelua, mutta omassa käytössä nöyrää auliutta laskea
aseensa puolueen edessä. Nykyäänhän puhutaan usein kognitiivisesta
dissonanssista ja ilmiö lienee tuttu kaikille.
Mutta tämäkään ei riitä. Puolueen
jäsenellä piti olla myös kyky uskoa, että musta tosiaan on valkoista ja
suorastaan kyky tietää, että näin oli asia. Samalla sopi unohtaa, että mikään
muu oli koskaan edes pälkähtänyt päähän.
Mitäpä sanoakaan. Kyllä Orwell myös
meistä ja tämän päivän maailmasta puhuu ja sitä paitsi varsin räävittömästi.
Onkohan kukaan itse asiassa ilmiantanut
Orwellin Vuosi 1984-kirjaa valtakuntamme ansioituneille
syyttäjäviranomaisille? Vai hyväksymmekö vain passiivisesti se, miten ylimpiä
instituutioitamme ja toimihenkilöitämme häpäistään ja vedetään lokaan?
"Koko yhteiskuntaa yhä totaalisemmin valvova valta ei Orwellin aikana vielä ollut edes mahdollinen ja kirjan tekniset ”kaukovarjostimet” olivat tieteisromaanin kuvitelmia. Nyt, tekoälyn aikakaudella Orwellin koko dystopia on teknisesti täysin mahdollinen asia ja henkisesti yhä suuremmassa määrin jo vallitsevaa todellisuutta."
VastaaPoistaTuohon aikaan ratkaiseva pullonkaula oli ihmisten muodostamien seuraajien määrä. Nyttemmin tekniikka on ratkaissut ongelma: ict:n tunnistusjärjestelmä pystyy käsittelemään raakadata ja sanantunnistus voi seurata "vaarallista" puhetta ja sanoja.
Sivuhuomio: blogin 17.3.2020 julkaisuaikaan korona jylläsi pahimmillaan ja kommenteissa käytiin tiuķaa vääntöä, olivatko rajoitustoimenpiteet oikeita. Nyt olisi ehkä aika kypsä johtopäätöksille.
Orwellin klassikkokirjalla voitaisiin korvata aikalailla kaikki nykyisen akateemisen sosiologian humpuukiteoriat ja -tutkimukset, joissa kartesiolaiselle objektivaatiolle olennainen suureen ja mittayksikön eriyttäminen ei enää tule ymmärretyksi. Nykyisen sosiologian kruununjalokivi on "intersektionaalinen feminismi", joka meillä jopa kirjattiin naishallituksen poliittiseen ohjelmaan, ja jonka suureellisena alustana toimii narsistisen uhriajattelun täydellistävä pisteytyskehä, joka on siis siis samojen neulasreijän kokoisten uhrisamaistusten laajentuma, kokonainen tähtitaivas, joista jokainen voimaannuttava ja omankädenoikeutta vahvistava yksittäinen "empatiseeraava" säälintunto on tähtiin itketyn joen pisara.
VastaaPoista"Intersektionaalinen feminismi" on sosiologian vakaviin klassikoihin verrattuna todellakin jonkinlainen eurooppalaisen uuden ajan ihmistiedollisen akateemisen ajattelun surkein lopputulema -- siinä missä visuaalisen mieltämisen mallit, kartesiolainen objektivaatio, empirismi ja päämäärärationaalinen soveltaminen loivat parissa vuosisadassa nykyisen teollistuneen hyvinvoinnin, siinä ihmistiede nimeltään sosiologia on kadottanut kaiken ihmistä lajina ja joukkoina koskevan syvemmän ymmärrtyksensä, ja ihmistiedollisen ajattelun yleisen "opillistumisen" (politisoitumisen, hahaha) virrassa juuri sosiologia on pahiten pettänyt itsensä lisäksi kaikki ihan yleisinhimillisyyteenkin kohtuudella kuuluvat odotukset ja vaatimukset hannaharendtmaisesta älyllisestä rehellisyydestä.
Orwellin oikea oivallus koskee nimenomaan sitä, ettei "totalitarismi" ole mikään opillinen "ismi", vaan ihmiseen -- yhteisöolentoon -- ja ihmisyyteen kuuluva laumakäyttäytymisen reaktiivinen muoto, joka on meihin istutettu jo alkulaumojen ajoilla, ja joka nykyisen meille ominaisen "opillisen" ajattelulaadun raamituksissa sitten kytketään "poliittisiin" ideologisiin "ismeihin". Orwellin opetus on se, että kyse on jostain ihmisyyteen hyvin syvälle piiloutuvasta yhteisöilmiöstä, joka voi jokaisena aikana taannuttaa sisäisesti kriisiytyvän tai ulkoisen vaaran uhkaaman yhteisön primitiiviseen, ehdottomaan, absoluuttiseen sosiaalisen sitovuuden tilaan, jossa regressio tuo mukanaan aggression, jonka ansiosta sitten olemme olemassaolon taistelussa menestyneet ja selviytyneet.
Mutta nyt me ressukat -- joihin ihan etujoukkoina kuuluvat yhteiskunta- ja ihmistieteiden akateemiset oppineet -- tosiaan, koska otamme naama vakavana poliittiset ideologiat totuusjärjestelminä, joihin kaikki yhteiskunnallinen keskustelukin nyt koetaan asiaankuuluvaksi palauttaa. Kuka akateeminen auktoriteetti uskaltaisi sanoa ääneen, että olemme täydellisesti väärällä tiellä ja vieläpä koko ajan taantumassa yhä vankkumattomamman ankkapuheen kielimaailmoihin?
Poliittiset ideologiat totuusjärjestelminä, joihin kaikki yhteiskunnallinen keskustelukin nyt koetaan asiaankuuluvaksi palauttaa, on eurooppalaisen uuden ajan ajatushistorian surkein lopputulema. Kun suuntaamme katseen ylös yhteiskuntatiedolliselle taivaallemme, voisimme Väinö Linnan sotajermujen tapaan pähkäillä, mitä varten taivaan tähdet yleensä ovat olemassa. Kuka sellaisia tarvitsee?
Totalitarismiin taaantuminen on lajille ominainen, kriisiytymiseen kuuluva yhteisöilmiö, ja mitä uuden ajan historialliseen "opilliseen" ajattelulaatuun je sen mukana tulleisiin "ismi-ideologioihin" tulee, meille pitäisi ihan sosiologian ensimäisenä tosiasiana opettaa, että jo ensimmäinen varsinainen sosiologinen tutkimus -- Durkheimin laaja tilastokartoitus itsemurhista -- opetti paitsi sen, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, myös sen, että "totalitarismi" on yhteisöilmiö, johon yhteisö voi taantua ihan riippumatta siitä minkä vuosituhannen tai -sadan, ja minkä nimisten opillisten totuuksien vallassa eletään.