Talo Arkadianmäellä

 

Mies, joka rakasti totuutta

 

Teemu Keskisarja, Elämäni eduskunnassa. Kiuas kustannus 2026, 299 s.

 

     On sanottu, ettei historia ole tiede, vaan enemmän kuin tiede. Se on ihmisen välttämätön itsetiedostuksen muoto, joka kertoo hänelle kuka hän on, mistä tulee ja minne päin on menossa, Viimemainittu on toki hatarammalla pohjalla, kuin edelliset.

     Historiallinen tieto on eksaktia vain triviaaleimmalla tasolla. Kun kysytään, oliko Napoleon olemassa ja milloin hän eli, voidaan antaa täysin varma vastaus.

     Jos sen sijaan kysytään Napoleonin merkityksestä ja vaikutuksesta, ollaan tilanteessa, jossa jo itse käsitteet alkavat olla  määritelmäkysymyksiä, joista voidaan syystäkin kiistellä ja kun sitä tietä edetään, alkavat ”totuudet” olla yhä useammin pelkkiä sopimuksia tai sitten avoimia riitoja.

     Auguste Comten maksiimi, jonka mukaan tietämisen intressi oli ennalta näkemisessä, jotta voitaisiin ennalta vaikuttaa, on historian kannalta eri tasolla kuin esimerkiksi luonnontieteissä. Silti meillä ei siihenkään asiaan sen parempaa metodia ole.

      Mikäli historia on mahdollisimman tieteellistä sikäli, ettei sitä ole tutkittu ja kirjoitettu vain jonkin asian palvelemiseksi, vaan ymmärryksen hankkimiseksi, se ainakin lisää sitä ymmärrystä ja eväitä vastata kysymykseen ”Missä mennään?”

Keskisarja on historian tutkijana ja kirjoittajana alan kiistaton mestari. Jos joku asiaa epäilee, hänen on syytä perustella se todella hyvin ja kertoa, missä vika on ja mihin se liittyy (vrt. Vihavainen: Haun keskisarja tulokset ).

      On ihmisiä, joiden intohimona on esimerkiksi shakki. He saattavat uppoutua peliin koko olemuksellaan ja unohtaa ympäristön epämääräiseksi ajaksi, kunnes luonto pakottaa takaisin ruudukon ulkoouoliseen maailmaan. He ovat yleensä alan mestareita.

     Tietääkseni Teemu Keskisarja oli myös intohimoinen shakin pelaaja, kunnes vaihtoi historiaan ja sen jälkeen sitten politiikkaan. Hän ei ole vielä julkaissut yksityiselämäänsä käsittelevä muistelmateosta ”Menneisyyden vanki”, joten en tiedä noista asioista enempää.

     Joka tapauksessa tämä nyt käsillä oleva kirja osoittaa, että tämä mies on politiikassa, kuten historian tutkimuksessakin, intohimoinen. Minusta ainakin näyttää, että häntä politiikassakin kiinnostaa ennen muuta totuus ja oikeus, eikä sen sijaan itse prosessi eräänlaisena shakkipelinä, jossa taktiikkaan useinkin kuuluu oman väen uhraaminen strategisen päämäärän saavuttamiseksi.

     Saatan olla hyväuskoinen, kun uskon miehen puheita, mutta ainakin niistä näkyy historioitsijan intohimo: pyrkimys ymmärtämiseen ja intohimo totuuteen. Ymmärrys taistelun eli shakin pelisäännöistä taas saa aikaan sen, että naiivi usko pelin puhtauteen on tykkänään karissut. Kieroudellahan politiikassa ratsastetaan aivan kuten sodassa ja kai shakissakin.

     Tarkoitus ei ehkä pyhitä keinoja, mutta pakottaa ottamaan pelisäännöt huomioon. Muuten lyödään vain päätä seinään toisten riemuksi.

     Keskisarja käyttää silloin tällöin käsitettä populisti ja nimenomaan Eräiden poliittisten vastustajien kohdalla. Se on aika kauniisti sanottu, kun kyseessä on täysin kyyninen tekokauhistelu ja -loukkaantuminen, joilla halutaan mobilisoida tyhmimpiä pitämään esimerkiksi aritmetiikan totuuksia ääriajatteluna ja leimataan vastapuolta joidenkin ikivanhojen jäsentenvälisen nettikeskustelujen perusteella.

     Axel Oxenstiernan sanat pojalleen siitä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan ovat myös tähän päivään erinomaisesti sopiva lähtökohta sille, joka haluaa ymmärtää, missä mennään. Moni etsii kaikesta salattua viisautta, mikä on turhaa, koska siellä on vain tyhjää tai jopa surkeaa tyhmyyttä. Parhaimmillaan saattaa löytyä edes ”rationaalista” oman edun lyhytnäköistä tavoittelua.

     Keskisarja sanoo, että politiikkaan siirtyessä hänen suuri päämääränsä oli saada historioitsijana selville, miten tätä maata oikeastaan hallitaan. Tähänastisesta historiasta meillä on käytettävissä suuri määrä dokumentteja, mutta nyt tehdään politiikkaa, josta katoavat sähköpostit ja unohdetut puhelut eivät jätä jälkipolville enää mitään todistuskappaleita.

     Missä ovat vallan kamarit? Niitä oli syytä etsiä eduskunnan valiokunnista, kunnes ilmeni, etteivät valiokunnat mitään päätä. Päätökset tehdään puolueissa. No, toimiminen puolueen ensimmäisenä varapuheenjohtajana nyt kai ainakin toisi yhden puolueen toiminnan tutkijan katseen eteen.

     Vielä mitä. Tyhjää täynnä näytti koko Talo olevan totuuden etsijälle, mutta olihan siellä ainakin kiinnostavaa tutustua talon tapoihin ja kollegoihin, jotka useinkin olivat hyvin kyvykkäitä ihmisiä, sikäli kuin eivät olleet esimerkiksi puheripulista kärsiviä narsisteja tai ikuisia kränääjiä. Joka puolueesta riitti porukkaa joka lajiin.

     Eduskunnnalla oli loistavat palvelut, jotka olivat syntyneet aivan hiljakkoin. Ei siellä tyhjöntoimittajia oltu ja kaikki idioottimaisimmatkin EU:n määräyksen (”ihmispaska”) oli käsiteltävä, Asialla oli pätevää väkeä, mutta eihän se Suomen asemalle mitään mahtanut.

     Keskisarja ei pidä kansanedustajan tointa rasittavana, mutta ei myöskään nykyisten opiskelijoiden tai muidenkaan surkeuttaan ruikuttavien ryhmien, sillä hän asettaa kaiken historialliseen perspektiiviin, mikä monesta kuulostaa rienaavalta.

    Silti se on olennaisen tärkeää. Olemmehan me sentään nousseet sellaisille hyvinvoinnin kukkuloille, joitsa menneet sukupolvet eivät vielä aivan äsken voineet edes kuvitella. Siitä näkökulmasta katsoen nykyinen surkeilu kuulostaa falskilta.

     ”Mutta kuten sanassa sanotaan, hyvät päivät lyhyet on”, runoili Charles Kingsley kerran (ks. Vihavainen: Haun last corsair tulokset ). Ei missään ole kirjoitettu, että nykyinen hyvinvointi ja turva on meille annettu ikuisiksi ajoliksi. Itse asiassa kaikki on koko ajan murenemassa, ellei asioille tehdä mitään.

     Jopa keskeinen uhanalainen asia on kansallinen olemassaolomme. Politiikasta löytyy kummallisen paljon väkeä, joka ainakin teeskentelee, ettei sitä mikään uhkaa ja että monikulttuurisuus on rikkaus, pysähtymättä hetkeksikään pohtimaan sitä, mikä erottaa yhden monikulttuurisuuden tilan toisesta.

      Sitten kun totalitaarinen ryhmä monikulttuurissa on niskan päällä, tulee rikkaudesta väistämättömästi sen ainoiden oikeiden oppien mukaista. Sitä ei enää voi vain kehua rikkaudeksi, vaan sitä on silloin pakko ylistää ainoaksi oikeaksi asiain tilaksi.

     Suomen kieli on Keskisarjan varsinainen huolen aihe ja ymmärrän hänen huolensa hyvin tässä engelskaa solkkaavien nulikoiden ja bimbojen ”älymystöpiirissä”.

      Ei oman kielen ja omien perinteiden vaaliminen omassa maassa ole mitään muuta kuin koko tuon maan mielekkyyden ilmentymä ja velvollisuus. Olemme maailmassa nopeasti pienenevä vähemmistö, jonka oikeuksia on tarmokkaasti puolustettava, ettei niitä vietäisi meiltä pois.

     Keskisarja ei ole kyllästynyt politiikakan, vaan julistaa tavoitteekseen opetusministerin paikan, josta käsin on helpompi puolustaa Suomen mieltä ja suomen kieltä. Hän tietenkin ymmärtää, ettei ministerikään mikään diktaattori ole ja että siinä ominaisuudessa hän joutuisi yhä uuxsie ja yhä rumempien populististen temppujen kohteeksi ja päämäärien saavuttaminen olisi niin ja näin.

     Mutta onpahan siinä nyt ainakin muuan poliitikko, jonka historian tuntemusta ja tajua ei kukaan asioita ymmärtävä voi kiistää. Vaaleissa jokainen äänestää järkensä tai/ja tunteidensa mukaan tai sitten muista syistä. Suuri osa kansanasta inhoaa Teemu Keskisarjaa aivan tavattomasti ja eri syistä.

      Vähäisin ei ole se, että hän on sekä älyllisesti että moraalisesti yläsarjaa, jonka mitätöinti asiapohjalta ei onnistu. Mutta politiikkahan perustuu vaalikarjan osalta laumojen psykologiaan ja siellä olennaisiksi voivat nousta mitä typerimmät asiat.

     Asiaa ei voi auttaa ja yhä yleisemmäksi tullut ns. korkeakoulusivistys näyttää hämmästyttävän monilla vain pahentavan asiaa. Se ikään kuin pakottaa heitä todistelemaan itselleen olevansa parempi kuin ne, jotka puhuvat yksinkertaista kieltä ja päästävät suustaan aivan banaaleja, mutta sitäkin tärkeämpiä totuuksia.