Konformismia toisin keinoin?

 

Poliitikon näkemyksiä

 

Kimmo Kiljunen, Rajalla. Suomen selviytymistarina. Into 2026, 351 s.

 

     Kimmo Kiljunen on profiloitunut energisenä ja kyvykkäänä ihmisenä ja poliitikkona, joka on jopa rohjennut esittää omia ajatuksia, jotka ovat loukanneet nyt pyhäksi noussutta oikeaoppisuutta. Sellainen herättää aina kiinnostusta ja jo ennakolta tiettyä arvostusta.

     Kiljunen otti taannoin julkisesti puheeksi sen, että meillä, kuten Norjassa ja Virossakin avattaisiin jonkinlainen kanava Venäjälle, jotta ainakin edes omat venäläisemme voisivat vierailla sukulaisiaan tapaamassa.

     Yhdensuuntaistetun yleisen mielipiteen pöyristymisellä ei ollut rajaa ja hesari kunnostautui jälleen tekemällä peräti monisivuisen artikkelin moisesta kummajaisesta, joka jo näytti uhmaavan kansallista olemassaoloamme.

       Tästä muistuvat vain mieleen ne vanhat huonot ajat, jolloin itänaapurin kansa käytiin sotaa, mutta olennaiset erimielisyydet vallitsivat silti siitä, olisiko Suomen liitettävä itseensä talvisodan alussa sille itse asiassa jo annettu Itä-Karjala.

       Jyrkän erimielisyyden pääseminen julkisuuteen oli epäilemättä työtapaturma, mutta joka tapauksessa jokainen ymmärsi, ettei kansaa edustava eduskunta ollut tietyistä kysymyksistä yksimielinen. Avointa riitaa kyllä tietysti vältettiin ja julkinen riitely sen jälkeen kiellettiin

      Nyt eletään rauhan aikaa, mutta siitä huolimatta suhteet Venäjään ovat kokonaan poikki, mitä on vaikea pitää normaalin terveen järjen mukaisena ratkaisuna. Tästä Kiljunen kirjassaan puhuukin, esittäen monia esimerkkejä asian kustannuksista ja sen yleisestä typeryydestä.

      Suomen historian kirjoittaja esittää kansakunnan selviytymistarinana sangen perinteiseen tapaan ja siten myös vakuuttavasti. Ne uuspöyristymisen osioitukset, joita viime vuosina on opittu esittämään Suomen vanhasta ulkopolitiikasta ovat ennen muuta yritystä oikeuttaa uutta, sinänsä luonnotonta tilaa, sikäli kun eivät ole pelkästään lapsellisia.

       Mitä itärajaamme tulee, Kiljunen kertoo, ettei hänellä ole sinne menemistä, koska hänet on luokiteltu pysyvästi epätoivotuksi henkilöksi ja maahan saavuttua tiedossa voisi olla jopa neljä vuotta vankeutta.

      Venäläisen vaimonsa takia hän tuntee ymmärrettävästi vastenmielisyyttä koko tunnetussa hstoriassa laadullisesti uudenlaista rajafundamentalismiamme kohtaan ja empatia ulosttuu tietysti muihinkin maamme venäläisiin.

    On olemassa myös se toinen Venäjä, joka vielä nousee valtaan Kremlin nykyisten kretiinien jälkeen ja siihen Kiljunen on pitänyt aktiivisesti yhteyttä. Olisi hyvin ajattelematonta hankkia myös se meille vihamieliseksi tahoksi.

         Moraaliposeeraajien luulisi kaikin mokomin olevan tässä asiassa Kiljusen takana, mutta ei. Syystä tai toisesta venäläiset on ollut yhä uudelleen luokitella normaalien oikeuksien ulkopuolelle kuuluviksi. Kirjoittaja käyttää tässä yhteydessä sanaa ”ihmisoikeus”, joka taas kuuluu sellaiseen juridiikan osastoon, josta en välitä esittää mielipidettäni.

       Kirja selostaa pitkään ja hartaasti Suomen historian vaiheita ilman erityisiä uusia näkökulmia, mutta luultavasti se ainakin useimmille poliitikoille on hyvinkin hyödyllinen kurssi sen maan historiaan, jonka politiikasta he vastaavat.

      Uudemmassa historiassa niin hävittäjäkaupat, kuin Natoon liittyminen ja DCA-sopimus saavat osansa. Olemme uudessa tilanteessa, jota emme vielä edes ymmärrä.

        Kirjoittaja osoittaa muiden pohjoismaiden kieltäneen ydinaseiden tuomisen maaperälleen, kun taas Suomi on suistumassa tahdottomaksi alusmaaksi ja tekemässä kohtalokasta virhettä, joka varmasti altistaa sen Kremlin psykopaattien maalitauluksi antamatta kuitenkaan maallemme minkäänlaista suojaa.

      Heittäytyminen sellaiseen ”uuteen ajatteluun” jossa Kremlin näkemyksille ei anneta minkäänlaista painoa (koska se on paha ja ilkeä), merkitsee astumista silmät ummessa sellaiselle suolle, jota ei ole aiemmin kuljettu.

      Riskit, joita otetaan, ovat turvallisuuden lisäämisen kannalta täysin turhia, mutta potentiaalisesti hyvin vaarallisia. Näin tulkitsen vapaamuotoisesti Kiljusta ja olen asiasta samaa mieltä.

     Kaiken kaikkiaan Nato sellaisenaan on myös Kiljusen mielestä tarpeellinen lisä Suomen nykyiselle tiurallisuudelle, mutta lapsellisen pöyhkeilyn sen luomassa kuvitteellisessa turvassa voisi jättää pois, koska siitä on varmasti pelkkää vahinkoa.

      Kirjassa on paljon asiaa ja se on paisunut turhan suureksi. Kuitenkaan kertauskurssi esimerkiksi Suomen rajojen muotoutumisesta ei koskaan ole suurelle yleisölle tarpeeton.

      Eivät alkeellisimmatkaan historiatiedot perinnöllisiksi muutu missään vaiheessa ja valtaosa kansastamme on aivan tietämätöntä tässäkin asiassa.

       Kerrassaan naiiviksi paljastuu yllättäen kirjoittajan ajattelu sillä alueella, joka koskee maahanmuuttoa. Hän puhuu paatoksellisesti ”ihmisistä”, joilla on ”oikeus” asuja siellä, missä haluavat ja joita kaikki kunnon ihmiset rakastavat heidän synnynnäisistä ominaisuuksistaan riippumatta.

       Puuttumatta enempää tähän kaameaan ajattelun kardinaalivirheeseen, totean vain, ettei kyse ole vain ”ihmisistä” enää siinä vaiheessa, kun kansat liikkuvat ja tuovat mukanaan omat instituutionsa. Kansojen välinen kitka on osoittautunut aikamme suurimmaksi poliittiseksi voimaksi, vaikka sen kuviteltiin jo hävinneen ikuisiksi ajoiksi.

       Joitakin huolimattomuusvirheitä kirjaan on jäänyt, mutta puutun vain yhteen. Kiljunen kertoo, että Gorbatšovin perestroikaan kuului muun muassa sellainen asia kuin ”uusi ajattelu” (novoje mnenie).

      ”Uusi ajattelu” kyllä kuului, mutta ei sitä missään tapauksessa olisi voitu esittää muodossa ”novoje mnenie” eli uusi mielipide. Kyseessä oli ”Novoje myšlenije”, joka merkitsi mullistusta koko ideologisessa maailmakuvassa.

       ”Uusi ajattelu” tarkoitti sitä, ettei vanha aksiooma kahden järjestelmän välisestä nollasummapelistä enää ollutkaan voimassa, sillä nyt tunnustettiin sellaisia olennaisia uusia tekijöitä, jotka olivat ”yleisinhimillisiä”, eli molemmille järjestelmille yhtä lailla sitovia arvoja: ydinsodan välttäminen ja luonnon saastumisen pysäyttäminen.

        Tältä pohjalta oli molempien järjestelmien velvollisuutena ruveta tekemään yhteistyötä, sillä uhka kohdistui niihin yhtä lailla. Ensi askeleita olivat ydinsulkusopimukset ja sittemmin ydinaseiden määrän voimakas vähentäminen, vaikka niitä ei katsottukaan vitavan lopullisesti hävittää.

       Tuohon aikaan sosialismin dogmaatikkojen lempikäsitteisiin kuului ”peruuntumattomuus”: tietyssä vaiheessa sosialismi oli vain ”voittanut” , mutta seuraavassa vaiheessa se oli jo ”voittanut peruuttamattomasti”. Mikään mahti maailmassa ei enää voisi sitä hävittää.

       Muistan hyvin, miten vaikuttavalta tuntui, kun Moskovasta itse pääkallon paikalta kuulutettiin, ettei niin sanotun sosialistisen järjestelmän etu, hinnalla millä tahansa, ollutkaan enää se päämäärä, jota itse historiakin oli peruuttamattomasti sidottu palvelemaan. Tämä oli jo vallankumousta sanan hyvässä mielessä.

       Paluu terveen järjen lähteille oli tapahtumassa, eikä tuo ”terve järki” (vrt. Vihavainen: Haun gramsci tulokset) enää tarkoittanut vain sitä, mitä sen sosialismin manikealaisessa ympäristössä oletettiin tarkoittavan, vaan ihan vain sen banaalin rauhallisen arkielämän perusarvoja, jonka vallitessa ihmiset saattoivat hoitaa omia pikku asioitaan ja poimia ja säilöä marjoja ja sieniä, kuten Veikko Huovinen oli asian esittänyt.
     Mutta tämä ”uusi ajattelu” ei ollutkaan peruuttamatonta, Myöskään nationalismi tai imperialismi eivät olleet hävinneet peruuttamattomasti, vaan luikertelivat valtaan Kremlissä ja tuhoavat nyt systemaattisesti pienen ihmisen elämää ja elämisen perusteita.