Kunniamurhaa sääntöjen mukaan

 

Kaksintaistelu Venäjällä

 

А. Востриков, Книга о русской дуэли. Издательство Ивана Лимбаха. Спб. 1998, 275 с.

 

     Kaksintaistelu on tietenkin läheistä sukua ns. kunniamurhille ja kuuluu siis esimoderniin yhteiskuntaan. Instituution ytimessä on aateliston kunniakoodeksi, joka velvoitti pesemään pois häpeätahrat, jota joltakin taholta yritettiin tartuttaa säädyn jäseneen (vrt. Vihavainen: Haun kunnia tulokset ).

     Pelko siitä, että menettäisi oman säätynsä silmissä kalleimman omaisuutensa eli kunniansa ja tukisi suljetuksi pois sen piiristä, oli voimakkaampi kuin pelko ”Lepagen ammottavan suun” kohtaamisesta. Tässä on viittaus nallilukkoisiin ranskalaisiin rihlattuihin pistooleihin eli siis tehokkaisiin ja nykyaikaisiin aseisiin.

     Mikäli loukkaaja kuului vertaisiin eli oli myös aatelinen, mies ja iältään ja asemaltaan samaa luokkaa muin loukattu, oli hänet haastettava kaksintaisteluun, jossa häpeä pestiin pois verellä.

      Porvariston tultua yhteiskunnan hallitsevaksi säädyksi, marginalisoitui aateliston asema ja sitä mukaa heidän normissakin siirtyivät historian hämärään. Yleensä tämä Euuroopassa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Venäjällä nähtiin vielä asian omituinen jälkikukinta, kun Aleksanteri III vuona 1894 laillisti upseerien kaksintaistelut.

     Itse asiassa Aleksanteri ei vain ”puoliksi sallinut” kaksitaisteluita, kuten kirjoittaja asiaa luonnehtii vaan jopa velvoitti siihen, mikäli rykmentin kunniatuomioistuin katsoi, että hyvitystä tarvittiin.

     Kaksintaistelua varten määriteltiin nyt jopa äärimmäisen pikkutarkat säännöt, jotta kyseessä ei olisi asianmukaisesti rangaistava rikos (vrt. Дуэльный кодекс — Википедия). V. Durasovin koodeksi eli kaksintaistelusäännöt julkaistiin niin myöhään kuin vuonna 1912.

    Muistettakoon, että jo Pietari Suuri oli kieltänyt kaksintaistelut ja ne kotiutuivat Venäjälle vasta 1700-luvun puolivälissä.

     Aleksanteri III:n ”uudistuksen” jälkeen Venäjällä tosiaan käytiin vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa  jopa tuhansissa laskettava määrä kaksintaisteluita, joista tosin enää vain hyvin harvoissa tapauksissa oli kohtalokkaita seurauksia.

       Aleksandr Kuprinin kirja ”Kaksintaistelu” ruoti tuota aikansa omituista instituutiota ja herätti suurta huomiota (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset).

      Instituutio oli ytimeltään epäilemättömän primitiivinen ja sitä voitiin myös väärinkäyttää tiettyjen narsististen psykopaattien toimesta. Tällaisia riidanhaastajia kutsuttiin nimellä ”bretjor” (ranskan bretteur) ja sellainen oli esimerkiksi Tolstoin Sodassa ja rauhassa kuvattu Dolohov, joka nautti ympäristönsä terrorisoimisesta.

     Tämän kirjan kirjoittaja käsittelee kaksintaistelua ennen uuta kirjallisuudessa ja venäläisistä klassikoista löytyykin kymmenitäin esimerkkejä asiasta. Kuten tunnettua kaksi suurta runoilijaa, Puškin ja Lermontov, jotka molemmat olivat kirjoittaneet kaksintaisteluista teoksissaan, kaatui itsekin sellaisen uhrina.

     Tiesin jo, että Puškin, jonka viimeinen, traaginen kaksintaistelu tappoi, oli joutunut niihin peräti kolmekymmentä kertaa. Miltei joka kerta hän oli itse esittänyt haasteen ja miltei joka kerta asia oli saatu sovittua.

     Joka tapauksessa Puškin oli mitä ilmeisin bretteur, joka haastoi seitsemäntoistavuotiaana jo oman setänsä, Hannibalin, mikä oli vastoin kaikkia alan sopivaisuussääntöjä.

     Hän oli myös yliherkkä loukkaantuja, joka jopa kehtasi haastaa taisteluun elämästä ja kuolemasta sillä perusteella, että hänen epigrammejaan, siis pilkkarunojaan, pilkattiin… (ks. Полный список дуэлей Пушкина: с кем, когда и почему). Lista on aivan absurdi, etenkin alkupäästä.

       Kirjoittaja on pitänyt tästä aiheesta myös luentokurssin Tarton yliopistossa , joka olikin ainoa sellainen yliopisto Venäjällä, jossa saksalaisten korporaatioiden mensura-kaksintaistelut kukoistivat.

     Sivumennen sanoen, tutustuin itsekin 1960-luvulla saksalaispoikaan, joka ylpeänä esitteli komeita arpiaan ja näytteli kuvia kaapuniekkaisten poikien miekanmittelöstä.

     Mutta enimmäkseen Venäjällä taisteltiin pistooleilla, joko 7 tai 10 metrin matkalta. edellinen oli tavallisempi ja taatusti hengenvaarallinen. Toki usein ammuttiin ohi tahallaan. Ampumatta jättäminen oli loukkaus. mutta sen takia ottelua ei uusittu.

      Kirjassa on pari kiinnostavaa kuvausta myös Suomesta. Molemmat liittyvät Suomen sotaan vuonna 1808 ja toisessa esitetään taru, jonka mukaan Mihail Petrovitš Dolgoruki ja Nikolai Aleksejevitš (kirjassa virheellisesti ”Aleksandrovitš) Tutškov, molemmat kenraalimajureita, muka kohtasivat Suomessa ”Turun lähellä”.

     Knu Aleksanteri oli antanut ystävälleen ja tulevalle langolleen Dolgorukille carte blanchen, jonka perusteella hän sai ohjata joukkoja mielin määrin, hän loukkasi Tutškovia, joka esitti kaksintaisteluhaasteen.

      Koska kenraalien kaksintaistelu rintamalla oli aivan sallimaton asia, päätettiin asia ratkaista menemällä yhdessä rintaman eteen ja katsomalla, kumpaan vihollisen ammus osuisi.

      Paikka oli tietenkin oikeasti Koljonvirta ja koko juttu on sepitettä, kuten kirjoittaja ymmärtääkin. Joka tapauksessa nuori ja lupaava kenraali Dolgoruki sai tykinkuulan mahaansa ja kuoli. Paikalla on tänäkin päivänä komea muistokivi.

    Tarujen mukaan kuula olisi ollut ketjukuula, joka katkaisi koko miehen, mutta paikalla olleiden mukaan se olki tavallinen kevyen kolminaulaisen kuula. Ketjukuulat kuuluivatkin yleensä laivastoon.

      Sinänsä kiinnostavaa on, että Runeberg sijoittaa Sandelsin poseerauksen vihollisen kuulille alttiina samalle paikalle ja samaan taisteluun. Tarua sekin on.

      Joka tapauksessa kirjoittajan lähteenään käyttämä I.P. Liprandi, joka oli bretteurien heimoa itsekin ja tuohon aikaan luutnantti, näyttää kirjoittavan kiinnostavasti tuosta sotaretkestä.

      Hän kertoo myös siitä tunnetusta tapauksesta, jolloin ruotsalaiset ja venäläiset upseerit nauttivat yhdessä päivällistä kesken sodan ja muuan ruotsalainen suuttui siitä venäläisen väitteestä, että vastapuolella oli runsaasti loikkareita, ei pelkästään mustalaisia, kuten ruotsalainen selitti.

      Niinpä seurasi kaksintaisteluhaaste, mutta siitä selviydyttiin, kun venäläinen osapuoli komennettiin Turkin rajalle. Rauhan tultua tuo venäläinen upseeri monen vuoden kuluttua matkusti Suomeen ja meni tapaamaan vanhaa kiistakumppaniaan.

        Hän osoitti tätä leikkimielisesti sormellaan, ikään kuin pistoolilla, minkä jälkeen molemmat puhkesivat nauruun, syleilivät veljellisesti toisiaan ja ryhtyivät muistelemaan menneitä.

     Tuollaisia kansainvälisiä kaksintaisteluita pelättiin kovasti myös sen jälkeen kun Suomi oli miehitetty, mutta jokunen saatiin salavihkaa sentään järjestettyä.

       Kun venäläiset joukot valtasivat Pariisin vuonna 1814, määräsi Aleksanteri, että heidän oli kaupungissa esiinnyttävä frakissa, ettei ranskalaisia turhaan ärsytettäisi.

      Taaskin kieltoa onnistuttiin joskus uhmaamaan ja kiertämään. Voimme kuitenkin havaita, että venäläisten käytös Pariisissa sai kaikilta huomattavasti paremman arvosanan kuin ranskalaisten käytös Moskovassa vuonna 1812.

     Asiaa tuskin voi selittää sillä, että toinen osapuoli noudatti silloin kunnian vaatimuksia ja toinen ei. Vai voisiko?