Se vain pysyy kuin tauti

 

Dialektiikan ylistys

 

Joskus 1990-luvulla, kun Venäjän talous oli romahtanut, lämpeni monen suomalaisenkin sydän naapurien auttamiselle. Kerättiin auto täyteen tavaraa ja ajeltiin rajan taa jakamaan apua sitä tarvitseville. Siitä sai hyvän mielen ja sympaattiset naapurit saivat tarvitsemiaan hyödykkeitä.

Koska kansojen psykologia tuppaa olemaan omanlaistansa, ennustelin jo silloin, ettei Venäjä valtiona tule koskaan antamaan anteeksi saamaansa apua. Sen vastaanottaminen oli nöyryytys, jollaiset halutaan unohtaa mahdollisimman pian ja mielellään kieltää niiden joskus edes tapahtuneen.

Näinhän kävi esimerkiksi amerikkalaisen ARA:n kanssa, se pelasti ehkä jopa miljoonien hengen Volgan varren nälänhädässä 1920-luvun alussa ja sai mm. Trotskin ylenpalttiset kiitokset. Myöhemmin se leimattiin vakoiluksi ja sabotaasiksi.

Melko pian Venäjän lähetystö 1990-luvulla pyysikin saksalaisia sulkemaan toreilla olevat pisteet, joissa kerättiin apua Venäjän lapsille (tyyliin: Hampurin lapset Pietarin lapsille). Saksalaisillahan vielä omatunto kolkutteli Leningradin piirityksen takia.

Joskus tapahtui ikäviäkin asioita. Ehkä moni vielä muistaa, miten Itä-Karjalassa murhattiin raa’asti pariskunta, joka oli suuresti innostunut avustustyöstä. Etenkin mies oli jo vanhastaan kunnostautunut ystävyystoiminnassa.

Kaksi varusmiestä oli karannut armeijasta ase mukanaan ja väijyi mutkan takana komeata ulkomaan autoa, inomarkaa. Kun se tuli kohdalle, se pakotettiin pysähtymään ja onnettomat matkustajat teloitettiin armon aneluista huolimatta.

No, nämä ääliöt tietenkin jäivät heti kiinni inomarkoineen kaikkineen. Oikeudessa he puolustautuivat, ehkä asianajajan laatimalla puheella, jossa korostettiin, että he olivat saaneet sellaisen kasvatuksen, jossa vihollisen vihaaminen oli velvollisuus. Noiden ulkomaalaisten porhojen mieltäminen viholliseksi ei ollut sitten enää vaikeaa eikä outoa, vaan pikemmin luonnollista jatkoa kasvatukselle.

En muista, miten poikien kävi, mutta naapurin lakihan ei tunne leikkiä tällaisissa asioissa. Ehkä he istuvat vieläkin, ehkä taistelevat Ukrainassa tai ovat jo turpeen alla. Kukapa tietää. Tai ehkäpä oikeus ymmärsi puolustuksen pointit ja antoi heille jonkin suomalaistyylisen tuomion, jolloin he olisivat olleet vapaalla jalalla jo parikymmentä vuotta.

Asia ei sinänsä minua kiinnosta, tulipa vain mieleeni esimerkkinä siitä ajatustavasta, jota Lenin-setä kaikessa joviaalisuudessaan tarjosi kansalle, jotta tapahtuisi, mitä kirjoitettu on, eli että Marxin kaavailema sosialistinen vallankumous saataisiin tapahtumaan Venäjällä.

Ideanahan oli saada luokkataistelu kärjistymään ja sitä varten oli ensin saatava aikaan nuo luokat. Kun enimmäkseen kädestä suuhun elävällä Venäjän maaseudulla ei tuota luokittumista eli sosiaalista polarisaatiota itse asiassa ollut tapahtunut, se määrättiin tapahtuvaksi.

Varsinaisia tehtaan työläisiä, joita Marx piti tulevan vallankumouksen käyttövoimana, oli vain muutama prosentti väestöstä, joten siitä ei paljon apua ollut.

Niinpä tietty osa väestöä määriteltiin myös maaseudulla, jossa valtava enemmistö asui, porvarillisiksi riistäjiksi eli kulakeiksi ja sen kunnian saattoi köyhillä seuduilla saada hyvinkin köykäisillä ansioilla. Jos oli kaksi hevosta, oli jo epäilyksenalainen ja kolme lehmää sinetöi pääsyn likvidoitavien joukkoon.

Itse luokkataistelun idea tässä leninistisessä muodossa oli yksinkertainen: köyhät usutetaan rikkaiden kimppuun ja heille annetaan palkkioksi näiden omaisuus. Niin sanotut keskivarakkaat pidetään bolševikkien puolella pelottelun ja suostuttelun avulla.

Näinhän sitten tehtiinkin, vaikka maatalouden kollektivisointi valtavana operaationa jäikin Stalinin huoleksi. Perusidean oli ehdottomasti antanut Lenin. Artikkelissaan Pystyvätkö bolshevikit pitämään valtiollisen vallan? hän oli selostanut, miten tärkeää oli köyhälistön suora hyökkäys varakkaampia vastaan ja näiden asettaminen sorrettuun asemaan.

Lenin ja hänen seuraajansa operoivat aina abstrakteilla kategorioilla, kuten luokka, jollaiseksi laskettiin myös keksitty eli ylhäältä määrätty luokka. Luokkien välinen taistelu oletettiin tunnetusti luonteeltaan armottomaksi ja sitä tuli aina kaikin keinoin edistää, sillä juuri se oli kaiken kehityksen moottori eikä edistys voinut syntyä muuta tietä kuin ristiriitojen purkautumisella väkivaltaisessa vallankumouksessa.

Jos luette noita leniniläisen marxismin/stalinismin hengentuotteita, voitte todeta, miten tavattoman suuri rooli siellä on sellaisilla käsitteilä kuin armottomuus (bespoštšadnost, suvaitsemattomuus (neterpimost) ja leppymättömyys (neprimirimost), vrt . Vihavainen: Haun neprimirimost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämä palautuu tietenkin itse dialektiikan olemukseen. Se lähtee vastakohtien taistelusta, joka on luonteeltaan leppymätöntä. Asia koskee myös politiikkaa ja kaikkihan on politiikkaa totalitaarisen persoonallisuuden ymmärryksessä.

Niinpä työväenluokan ja porvariston vastakohtaisuuden sovittamista yrittävät sosialidemokraatit olivat tosiasiassa politiikan suurimpia konnia. He yrittivät mahdotonta, mutta onnistuvat vain olemaan asioiden ainoan mahdollisen ja onnellisen ratkaisun eli vallankumouksen tiellä.

Vallankumous on aina luonteeltaan väkivaltainen, mutta sitä on yhtä mieletöntä moittia kuin olisi syyttää luontoa siitä, että kesän ohella se tuo pohjolaan myös talven. Sellainen nyt vain on luonto, asiain tila.

Mikäli tällainen ajattelutapa omaksutaan, on hyvin luontevaa ruveta ihannoimaan sellaista radikalismia, joka halveksii kaikkia kompromisseja ja näkee kunniansa mahdollisimman jyrkissä asenteissa, joissa vastustajasta ja toisinajattelijasta tulee ainoastaan tuhoamisen ansaitseva henkilökohtainen vihollinen.

Ei tämä oppi Venäjälläkään kansan keskuudessa ylen määrin kukoistanut, vaikka siihen kovasti pyrittiin. Solženitsyn suri sitä, että myötätunnollaan ja humaanisuudellaan loistanut venäläinen ihminen oli kommunistivallan aikana saanut antaa tilaa neuvostoihmiselle, joka ainakin suullaan tunnusti ideologian petomaiset arvot ja oli uskovinaan juuri niiden olevan todellisen humanismin ainoa mahdollinen ilmenemismuoto.

Suuresti kunioittamani juutalaine älykkö Tony Judt on hienosti arvostellut tätä ajattelutapaa, joka oli itse asiassa enemmän tai vähemmän levinnyt koko radikaalin älymystön leiriin (ks. Vihavainen: Haun sodan logiikka judt tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Judtin intellektuaalisessa testamentissaan edustama ajattelu on ennen muuta terveen järjen (common sense) mukaista. Hän kehottaa historialliseen ajatteluun, jossa asiat asettuvat yhteyksiinsä, sen sijaan että antaudutaan pohjimmiltaan aivan primitiivisten abstraktien käsitteiden vietäväksi (ks. Vihavainen: Haun judt tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Yksi älykkö sinne tai tänne ei toki voi asioita muuttaa. Elämme aikaa, jolloin suuret megatrendit tekevät ajattelusta ja keskustelusta yhä primitiivisempää.

Ongelman ydin yksilötasolla on ihmisen taipumus ja tarve liittyä sellaiseen laumaan, joka julistaa edustavansa yliyksilöllistä ja ylihistoriallista oikeutta, mutta joka on joutunut uhrin asemaan.

Silloin on luontevaa jopa pitää jokaista vastapuolen edustajaa henkilökohtaisena vihollisena, joka peräti vakain tuumin saa aikaan kaikki puutteet ja epäkohdat ja jonka vastustaminen keinolla millä tahansa on hyveistä suurin.

Kun tuo kaiken hyvän vihollinen saadaan kukistettua, koittaa onnen aika…

Miten hyvin pukikaan Pentti Saarikoski tämän psykologian sanoiksi 1960-luvulla:

"En anna heille anteeksi sillä he tietävät hyvin mitä tekevät.

He haluaisivat minun kirjoittavan tuulesta, linnusta ja puusta kauniita lauluja, joita he sielunsa virkistykseksi lukisivat iltaisin, unohtaakseen mitä ovat päivällä tehneet: myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun.

En jätä heitä rauhaan.

En heidän mielikseen hio sanojani käsittämättömiksi, en odota kunnes he ovat ehtineet rakentaa vankilansa ympärilleni, en usko heidän tietoonsa, en heidän rahaansa, en heidän jumalaansa enkä heidän voittoonsa.

He kasvattivat minut, he yrittivät nujertaa minut uskolliseksi palvelijakseen, ja nyt he ovat vihaa täynnä kun näkevät ponnistelujensa menneen hukkaan, minusta tuli heidän vastustajansa, ja kaikki heidän opetuksensa kääntyvät heitä itseään vastaan.

En jätä heitä rauhaan, ennen kun heiltä on otettu pois valta jolla he hallitsevat ihmisiä, nyt kun he eivät enää pysty hallitsemaan asioita, he ovat liikemiehiä ja heille on aina maksettava enemmän kuin he maksavat, mutta minä maksan heille samalla mitalla kuin he ovat maksaneet minulle, he ovat myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun, minun iloni kaikki.

He omistavat maan, ja he omistavat taivaan, mutta maa ja taivas eivät ole heidän puolellaan, he tietävät sen ja siksi he varustautuvat sotaan, he tuhoavat maan ja taivaan mieluummin kuin luopuvat omistuksestaan.

En usko heidän voittoonsa, sillä heitä on yhä vähemmän, ja yhä enemmän on niitä jotka eivät odota toimettomina, meitä on yhä enemmän, heidän asuntojensa ahtaudessa, heidän kouluissaan, heidän tehtaissaan, meitä on yhä enemmän, yhä enemmän he tarvitsevat meitä, yhä vähemmän me tarvitsemme heitä, me olemme jo kyllin kauan kantaneet heitä harteillamme ja sietäneet heidän epäkelpoa hallitustaan, heidän huonoa taloudenpitoaan, heidän vääriä oppejaan.

Me kannamme heitä harteillamme, eikä meidän tarvitse muuta kuin suoristaa selkämme, ja he putoavat, eikä meidän tarvitse muuta kuin avata suumme, ja he vaikenevat, lintu laulaa taas, puu viheriöi. "

Pentti Saarikoski: Ääneen (1966)

 

Mitäpä tuohon lisäämään…

 

Usko ja usko

Kommunistinen kristillisyys ja Putin

Vladimir Putin esiintyi hiljattain dokumenttifilmissä, joka käsitteli Valamoa. Kyseessä ei siis ollut virallinen esiintyminen eikä sitä edes mainita presidentin kotisivulla.

Toki asia kuitenkin on niin, että tiettyyn asemaan noustuaan kuka tahansa saa sanoilleen aivan erityisen merkityksen. Silloin asioita ei tarvitse edes määrätä, kun innokas lakeijajoukko koko ajan yrittää ottaa selville, mitä se presidentti nyt haluaa ja mitenkähän minä oikein voisin ensimmäisenä tehdä sen mieliksi.

Muistakaamme vain, miten Kekkonen uudenvuodenpuheessaan mainitsi pitävänsä rattijuoppoutta rikoksena, josta pitäisi antaa kovempia rangaistuksia. Mitä siitä seurasi, tiedetään.

Samoin tiedetään, mitä seurasi Mauno Koiviston fundeerauksesta, jonka mukaan inkeriläisiä pitäisi pitää paluumuuttajina, mikäli he haluavat muuttaa Suomeen.

Kuten tunnettua, tästä syntyi oitis käsitys, jonka mukaan Koivisto on kutsunut inkeriläiset Suomeen ja kutsu koskee kaikkia niitä, joilla on osoittaa suomalaista verenperintöä tai sukulaisuussuhde tuollaisen henkilön kanssa.

On vielä tutkimatta, miten yksi presidentin tokaisu sai aikaan sen, että virkamiesten laumat kaikilla tasoilla kiirehtivät tekemään mitä kummallisimpia päätöksiä ja tietenkin myös kulttuuriväki alkoi kannattaa kaikenlaista huuhaata. Se liittyi muun muassa siihen, miten Suomi oli muka pettänyt inkeriläiset ja maksoi kunniavelkaa ja niin edelleen. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa Vladimir Putinin asemaan päässeen miehen suustaan päästämät sanat ovat ainakin potentiaalisesti aina jotakin enemmän kuin tavallista puhetta. Lakeijat odottavat käskyjä ja toiveita.

Mitä tulee Putinin repliikkiin Valamo-filmissä, sikäli kuin TASS sitä oikein selostaa, kuten uskon, on se melko tyypillistä ja harmitonta small talkia ja sellaisessahan pyritään aina virittäytymään vastapuolen oletetulle tasolle ja siten hieman silittelemään sen turhamaisuutta. Tarvitseehan maailma miellyttävää kanssakäymistä.

Moskovan patriarkaatilla on luultavasti halua levittää valtaansa ja kartuttaa omaisuuttaan mahdollisimman paljon, mutta luulenpa, ettei se nytkään riitä suomalaisten ortodoksien nujertamiseen. Kun Valamo evakuoitiin, se oli juridisesti osa Suomea.

Uuteen Valamoon ja evakuoitujen arkistojen ja kirjaston ääreen on kaikilla vapaa pääsy, kuten Putin mainitsi. Niitä myös hoidetaan hyvin, mutta varmaankin lahjoitukset esimerkiksi kopiointia ja internetissä julkaisemista varten otettaisiin myös mielellään vastaan. Ehkäpä Moskovan patriarkaatilta löytyisi halua uhrata varojaan ja ehkä muitakin resurssejaan pyhien muistojen vaalimiseen?

Itse asiassa pidän Putinin sanailua Suomen ja myös meikäläisen Valamon kannalta harmittomana ja ystävällisenä. Turha siitä on koettaa provosoitua.

Muuan kohta Putinin repliikissä (se ei siis ollut mikään ”puhe”) kuitenkin särähti korvaani. Kyseessä oli kommunismin ja kristinuskon rinnastaminen.

Small talk-tasolla kai meistä jokainen saattaa lasketella moista tuubaa keskustelukumppanin iloksi. Pitäkäämme sitä sallittuna ja joskus jopa velvollisuutenamme.

Mikäli kuitenkin ruvetaan vakaviksi, on kommunismin ja kristinuskon rinnastaminen hirmuista jumalanpilkkaa.

Hieno humanisti Lev Kopelev, muuan ns. pysähtyneisyyden ajan tunnetuimpia toisinajattelijoita, kirjoitti aikoinaan kirjan I sotvoril sebe kumira (Ja tein itselleni epäjumalan). Siinä hän kertoo siitä, miten kulakeilta otettiin heidän viimeinenkin leipäpalansa kun uskottiin väkivallan ja vääryyden avulla luotavaan utopiaan. Nuori Lev oli innolla mukana.

Kaukoidässä loikannut Aleksandr Kaznatšev kertoo vaikuttavassa kirjassaan Pagodi, sirppi ja vasara (Helsinki, Kirjakivi 1963), miten buddhalaisuus herätti hänet huomaamaan, että kommunismi oli ”suden oppia”, jonka ytimessä oli väkivallan ja vihan palvonta.

Putin otti esimerkikseen Kommunismin rakentajan moraalikoodeksin ja vertasi sitä kristinuskon dekalogiin. Kuten olen toisaalla (esim. blogi 30.1.2011) todennut, tämä koodeksi eroaa syvällisesti kristinuskon tai vaikkapa Immanuel Kantin etiikasta.

Kun edellisissä ovat keskeisinä yksilön velvollisuudet (sinun pitää) ovat tässä Hruštšovin suuren kommunismin rakentamisohjelman aikaan puoluekokouksessa hyväksytyssä paperissa olennaisia erilaiset nollatoleranssin (et saa suvaita) vaatimukset (neterpimost, neprimirimost).

Kyse oli ennen kaikkea siitä, että ihmisiä vaadittiin vastoin rationaalisuutta toimimaan tuossa järjettömässä systeemissä kollektiivisesti ja pitämään toisiaan kurissa. Se, että tuossa moraalikoodeksissa sattui olemaan muuan samanlainen kohta kuin raamatussakin (sen, joka ei työtä tee, ei myöskään syömän pidä), ei tee niistä suinkaan samanlaisia.

Uuteen testamenttiin verrattuna Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi on perusidealtaan sen vastakohta. Armo, rauha ja rakkaus ovat kommunismin rakentamiseen täysin sopimattomia välineitä. Taistelu, viha, armottomuus ja leppymättömyys sen sijaan ovat niin sanoakseni pyhiksi korotettuja, eivät pelkästään välttämättömiä.

Tällä en toki halua sanoa, ettei hyvin monia kommunismin kannattajia, ihmisiä, olisi elähdyttänyt todellinen ihmisrakkaus ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen.

Kysymys on kuitenkin siitä, että vaikka kommunismin rakentamiseen pyrkivän ideologian päämääränä oli jopa peräti anarkistinen eli valtioton yhteiskunta, sen aikaansaamiseksi olivat kaikkein ankarimmat ja säälimättömimmät keinot tarpeen…

Vaikka en ole suuri Ilja Glazunovin ihailija, tulee tässä kyllä mieleen hänen taulunsa Kristus ja antikristus. Nuo kaksi ovat kyllä hyvin, hyvin saman näköisiä, mutta…

Onko usko, itse asiassa sama usko ollut aina Venäjän kansassa läsnä ja sen voimana? Putin näyttää kannattaneen tällaista näkemystä kai keskustelukumppaniensa iloksi, eikä turhaan. Munkit ainakin olivat riemuissaan.

Nykyään tapaamme erinäisillä hämärämiehillä (ven. mrakobes) näkemyksen, jonka mukaan kommunismi itse asiassa pelasti Venäjän sielun läntisen liberalismin mädätykseltä.

Oliko kyseessä oikeastaan se kansallinen Venäjän Jumala, joka sananparren mukaan on mahtava vai sittenkin koko kristikunnan ja ihmiskunnan yhteinen vapahtaja, on kiinnostava kysymys.

Mikäli kansakunnasta ja valtiosta luodaan epäjumala, ollaan harhauduttu kauas siitä kristinuskon tulkinnasta, jonka uudesta testamentista löydämme. Vähänkö sellaista on tapahtunut, eikä vain Venäjällä.

Tällaista kauhistukaamme, silloin uskonto muuttuu kuolemanenkelien kumarteluksi ja Kristuksen ikonin sijasta aletaan kumartaa antikristusta.

Suuri Solženitsyn kehotti Venäjää aikoinaan katumukseen ja itserajoitukseen ja jopa Dostojevski, niin slavofiili ja panslavisti kuin olikin, korosti nöyryyden olevan hyveistä ensimmäinen.

Nämä miehet edustavat Venäjän suurta, yleisinhimillistä perintöä, joka ei hairahtunut kumartamaan epäjumalille. Izborskin klubin hämärämiehet edustavat aivan toista tulkintaa.

Putin on tietenkin vain entinen turvallisuusjoukkojen spesialisti, eikä teologi, joten häneltä ei voida vaatia mitään erityistä alan tuntemusta (sivumennen sanoen, Stalin kyllä oli teologi). Tervejärkisyys on joka tapauksessa ainakin jossakin määrin vielä kuulunut hänen imagoonsa ja on toivottavaa, että sen määrä vielä entisestään lisääntyisi.

Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka

Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka

Suuresti kunnioittamani kosmopoliittinen intellektuelli Tony Judt kertoi aikoinaan, että hänen juutalainen isänsä kammoksui Amerikkaa siitä syystä, että ”rodusta” oli siellä tehty niin kovin keskeinen asia. Samasta asiasta näet oli jo kokemusta sodanedellisestä Wienistä.

Todellakin, jos joku ampuu toisen Amerikassa, ei asia ole uutinen. Kyseessähän on maan tapa. Mutta hänen on syytä valmistautua siihen, että asia on uutinen ja että reilua oikeudenkäyntiä ei ole odotettavissa, mikäli ampujan ja ammutun roturyhmät eivät satu kohdalleen. Kun muuan musta urheilutähti tappoi perheensä, hänet vapautettiin siksi, että hän kuului tiettyyn joukkoon. Kun hiljattain muuan ei-musta henkilö ampui mustan, vaadittiin laajoissa mielenosoituksissa uhrille ”oikeutta”, millä tarkoitettiin, että ampuja oli julistettava syylliseksi. Ampujan onneksi hän ei kuitenkaan ollut valkoinen WASP, mikä uutisoinnissa todettiin ja minkä oletettiin vähentävän todistustaakkaa ja luultavasti myös syyllisyyttä ja mahdollista tuomiota.

Nämä uutiset saattavat kuulostaa korvissamme pelkältä tavanomaiselta amerikkalaisen lehdistön sekoilulta, jolle ei kannata uhrata sen enempää ajatuksia. Meillähän tutkitaan oikeudenkäynnissä vain kunkin vastuullisen yksilön tekoja ja seuraamukset tulevat sen mukaan. Normaali pohjoismainen oikeustaju ei salli, että asiaan sekoitetaan mitään ryhmäetuja tai synnynnäistä asemaa. Yhdenvertaisuus lain edessä voi tarkoittaa vain sitä, että jokainen vastaa oikeudessa itsestään ja tekemisistään eikä muista. Isät, äidit, serkut, klaanit ja heimot eivät kuulu asiaan. Kaikkein vähiten siihen kuuluu perimä, saati ihonväri. Näin se on ollut jo ennen Wibeliusta ja näin se on hänen jälkeensäkin.

Vaan lieneekö tilanne muuttumassa? Amerikassa jokaisen poliitikon, myös paikallistasolla on huolehdittava suosiostaan eturyhmien keskuudessa. Niitä taas on joka lähtöön, rodut, kansallisuudet, sukupuolet ja sukupuolisuuntaukset ovat tärkeämpiä. Oikeuslaitos ottaa asian avoimesti huomioon, se näyttää lähtevän siitä, että vain nainen voi ymmärtää ja siten myös tuomita naista, musta mustaa, homo homoa ja niin edelleen. Kaikki vähemmistöt näytään ajateltavan enemmän tai vähemmän vajaakykyisiksi ja rajoitetusti teoistaan vastuullisiksi.

Poikkeuksen muodostavat valkoiset heteromiehet. Heidän asemansa on sikäli ylevä, että heitä lähtökohtaisesti pidetään vapaina ja teoistaan vastuullisina kansalaisina. Heitä ovat kaikki myös päteviä syyttämään. Hankala heidän asemansa on sen vuoksi, että kaikesta päätelleen näillä yhteiskunnan tukipylväillä on aina myös todistustaakka, mikäli voidaan epäillä niin sanottua viharikosta, joka näköjään on mahdollista vain heille.

Ajattelutapa, joka on syntynyt USA:n erikoislaatuisissa oloissa ja jolla ei pitänyt olla mitään tekemistä Euroopassa, on hiipinyt tänne salakavalasti. ”Käännetty todistustaakka” on jo hyväksytty käytäntö syrjintäepäilyissä. Se, että se on räikeässä ristiriidassa perinteisen oikeuskäsityksen kanssa, ei näytä merkitsevän mitään. On näköjään hienoa elää samassa maailmassa, jossa television niin tutut sankaritkin elävät.

”Värisokean” yhteiskunnan ihanne on jo kauan sitten unohdettu. Olemme menossa yhä syvemmälle taistelevaan ryhmäyhteiskuntaan, jossa jokaisen ensisijainen viiteryhmä on hänen syntyperänsä ja muut periytyvät seikat, uskonnosta kieleen ja sukupuolisuuntaukseen. Varsinaisia rälssioikeuksia ei vielä ole julistettu ainakaan tällä nimellä, mutta nyt ollaankin ilmeisesti vasta tien alussa.

Näyttää siltä, että ryhmien rajat eivät suinkaan ole madaltumassa, vaan tulevat yhä korkeammiksi. Sellaista kehitystä ainakin edistetään. Maniaksi yltynyt loukkaantumisepidemia on tästä yksi osoitus. Jos ovimies loukkaa jonkin ryhmän jäsentä vaikkapa kysymällä, mihin ryhmään hän kuuluu, on asianomaisella perusteet suuttua ja jopa suuttua erittäin paljon. Miten paljon, on hänen omassa harkinnassaan ja näin syntynyt vahinko on korvaamaton, jos kyseessä on henkilö, jonka ei tarvitse mitään suvaita. Kukaan ulkopuolinen ei ole pätevä arvioimaan, miten paljon kunkin ryhmän edustajat mistäkin kärsivät. Tämä periaate on tuttu jo feminismin taisteluajoilta.

Toinen vanha perinne, joka jatkuu uudessa uljaassa ajattelussa, on konfliktiteoreettinen perusasetelma, sodan logiikka. Aikoinaan katsottiin, että kuluttavan porvariston ja tuottavan proletariaatin välillä vallitsi antagonistinen ristiriita. Toisen voitto oli toisen tappio ja lopullinen ratkaisu saavutettaisiin vain vallankumouksella eli vastustajan (instituutioiden) täydellisellä tuhoamisella. Feminismi jatkoi saman kaavan soveltamista. Nyt kentällä on jo koko joukko taistelevia ryhmittymiä. Kehitys sen kuin edistyy!

Käytännössä ryhmien oikeudet toteutuvat niiden saavuttamina ryhmäetuina. Amerikassa tämä siirtyy myös lainsäädäntöön ja siis ”oikeudeksi” ennakkotapausten myötä. Edut taas saavutetaan parhaiten edistämällä oman ryhmän asiaa keinolla millä hyvänsä. Tarkoitus nimittäin pyhittää ne. Niinpä esimerkiksi oikeusjutun voittaminen ”taistelulla”, mielenosoituksilla ja lehdistökampanjalla, joissa itse tapahtumat ovat sivuseikka, on aivan yhtä hyvä asia kuin oikeusjutun voittaminen rehellisellä todistelulla. Itse asiassa edellinen on parempi, sillä se antaa viestin ryhmän etujen immuuniudesta vastustajan aseille. Pour décourager les autres, kuten joskus sanottiin.

Erään tunnetun suomalaisen toimihenkilön komea motto ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta” ei ole uuden uljaan yhteiskunnan ryhmänjohtajien seinällä. Kommunistit lähtivät häpeilemättä siitä, että yhteiskunnallinen taistelu on totaalista sotaa. Miksi tämä ajatus saa suosiota nyt, on vaikeampi käsittää.

Oikeusjutut ovat tietenkin vain se äärimmäinen muoto, jossa yhteiskunnan konfliktit paljastuvat. Rakenteet ulottuvat kauas oikeussalien ulkopuolelle. Puheen, keskustelun hallitseminen on se osa taistelua, johon hyökkäävät edistysvoimat ovat länsimaisessa kulttuurissa viime vuosina keskittyneet. Uusia normeja on luotu nopeaan tahtiin eikä likaisia taistelutapoja niiden juurruttamiseksi ole kaihdettu. Tämä on ns. edistysväen tradition valossa odotettavissa, sillä marxilaisuudesta periytyvä totaalisen sodan ideologia edellyttää sitä.

On helppo havaita, että hyvin koulutetut toimittajat nauravat ajatukselle, että tiedonvälityksessä pitäisi tinkimättömästi pyrkiä totuuteen. Tämähän kuulostaa peräti naiivilta. Nykyajan journalistiikan markkinoilla menee läpi vain tuote, joka osataan lanseerata, siinä ei totuudella ole paljonkaan käyttöä. Miksei siis ulvottaisi sutena susien joukossa? Uutisen tai reportaasin rakentaminen herkullisista rinnastuksista ja vihjauksista on toimiva menetelmä.

Totuutta tarvitaan siteeksi ja aasinsilloiksi. Itse viestin määrää toimittajan edustama ”hyvä” tai ainakin jostakin syystä kannatettava asia. ”Hän oli aina hyvän asian puolella” voidaan kirjoittaa sankaritoimittajan hautakiveen. Mitä korkeampaa pyrkimystä voisikaan toimittajalla olla? Kuten filosofi joskus oli ancilla theologiae, on toimittaja Edistyksen palkkapiika.

Tosiaan, vähemmistöjen, sorrettujen, vajaakykyisten ja myös esimerkiksi hölmöjen asian ajaminen on tärkeää ja oikeutettua. Miksi ruveta kuurnitsemaan siinä käytettyjä menetelmiä, jos asia kerran on oikea? Miksi Tony Judtin isä ja ilmeisesti myös hänen poikansa vierastivat rotujen ja ryhmien keskeisyyttä amerikkalaisessa kulttuurissa? Eihän se siellä ainakaan silloin toiminut juutalaisten tappioksi vaan pikemminkin päinvastoin.

Tämä saattaa kuulostaa banaalilta, mutta on silti totta: valhe rämettää moraalin ja sitä mukaa käsityksen oikeuden arvosta. Jos lähdetään siitä, että on vain etuja eikä oikeutta, avataan samalla ovet barbarialle. Juutalaiset ovat pieni ryhmä, joka ymmärtää, ettei se koskaan tule enemmistöksi muualla kuin omassa maassaan. Pienten ryhmien turva on viime kädessä vain oikeudessa.

Yleinen mielipide on kuin prostituoitu, joka hyväksyy aina korkeimman tarjouksen. Kansankokous tuomitsi demokraattisesti kuolemaan niin Sokrateen kuin Jeesuksen. Luulenpa etteivät ihanimmatkaan edistyksen saavutukset ole kestäviä, elleivät ne ole syntyneet rehellisin keinoin. Kekkonen ja Brežnev olivat kerran korkealla journalistien kritiikin ulottumattomissa. Tästä poliittisesti korrektit toimittajat vain riemuitsivat ja kiirehtivät paljastamaan ne, jotka eivät laulaneet kuorossa mukana.

Ajatus ryhmien välisestä konfliktista, taistelusta luonnollisena ja väistämättömänä asiana on myös jo sinänsä vaarallinen. Se on nimittäin itseään toteuttava ennuste. Mitä enemmän edistysväki toitottaa jokaisen ryhmän oikeutta haastaa muut ryhmittymät, sitä enemmän konflikteja tietenkin syntyy.

Anarkismissa on paljon hyviä ja jaloja pyrkimyksiä. Käytännön ohjelmaltaan se yleensä on surkean epärealistinen ja yritykset aatteen toteuttamiseksi ovat tuottaneet pelkkää tuhoa. Sama koskee myös monia muita hyviä periaatteita, mikäli niitä yritetään noudattaa sokean tinkimättömästi. ”Suvaitsevaisuus” on hullunkurinen esimerkki periaatteesta, joka muuttuu vastakohdakseen, kun sen ajajilta puuttuu kohtuuden taju.

 Suvaitsevaisuus tarkoittaa normaalissa perinteisessä kielenkäytössä erilaisten vastenmielisten ja hankalien asioiden sietämistä, kompromisseja, joissa herrasmiesmäinen toisen edun kunnioittaminen usein menee omasta edusta kiinni pitämisen edelle.

Mitä sen sijaan onkaan sanottava sellaisesta hiljattain patentoidusta ”suvaitsevaisuudesta”, joka vaati ”nollatoleranssia” eli täydellistä suvaitsemattomuutta vaikkapa tietynlaisille sanoille, ajatuksille, tutkimuskohteille ja -tuloksille ja niin edelleen? Tämä tuo ikävällä tavalla mieleen sen neuvostoajan kielenkäytön, jossa totaalisen sodan käsitteet vallitsivat. Neuvostoihmisen ominaisuuksiin kuului ”leppymättömyys” (neprimirimost) kaikkia lähimmäisten ei-sosialistisia paheita kohtaan, hänen asenteenaan vihollista kohtaan oli aina ”armottomuus” (bezpoštšadnost). ”Vihollinen, joka ei antaudu, tuhotaan” julisti ”neuvostohumanismin” suurin opettaja, Maksim Gorki.

Neuvostoliitto oli, periaatteessa, nollatoleranssin maa hyvin monessa asiassa. Koska siellä kuitenkin asui normaaleja ihmisiä, ensi sijassa venäläisiä, löytyi toleranssia käytännössä vaikka millä mitalla. Mutten mikään ei olisi toiminut. Epävirallinen kulttuuri haastoi ja lopulta löi virallisen kulttuurin, jonka mahtipontisuus aikanaan sortui omaan naurettavuuteensa. Neuvostoliiton ”edistyksellinen” johto, joka kuvitteli toimivansa historian absoluuttisella mandaatilla, paljastui narrien ja pylvästelijöiden joukkioksi, jonka käsistä ydinaseet onneksi saatiin lopulta pois.

Moraalinen opetus tästäkin tarinasta on, että oikeutta ja totuutta on kunnioitettava tai ne pakottavat kunnioittamaan itseään. Valhe on yhä valhetta, vaikka se olisi nokkelaa ja palvelisi hyvää asiaa. Se, etteivät vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä mittaa asioita totuuden ja oikeuden mukaan, ei merkitse sitä, ettei heitä itseään tultaisi vielä niillä mitoilla mittaamaan.

Suvaitsevaisuuden kauhistus

Suvaitsevaisuuden kauhistus

Tiedän, että nykyinen polvi tuntee Immanuel Kantin lähinnä miehenä, jolta muuan norjalaislurjus kertoi saaneensa vaikutteita. Leimautumisen uhallakin sanon, että hänen ajatuksensa kategorisesta imperatiivista ovat komeita ja ihailtavia eettisiä periaatteita. Itse hän ei pitänyt kategorista imperatiivia periaatteena, vaan tosiasiana, joka oli olemassa ihmisen sisimmässä.

Kantin aikana todellisuus on saattanut olla melkoisesti toisenlainen kuin nykyään. Jos joku tekisi tutkimusta maapallon nykyisistä kulttuureista filmin ja television perusteella, hän ei missään tapauksessa tulisi kuvitelleeksi, että ihmisten toimintaa edes jollakin tasolla ohjaa moraalilaki, jonka vaatimukset ovat ehdottomat. Ehdottomilta näyttävät vain erilaiset vastakkaiset egoistiset vaatimukset rajattomasta oikeudesta nautintoihin, omaan ruumiiseen ja yhteiskunnan maksimaaliseen tukeen.  Kantin ajatus siitä, että ihminen on arvo sinänsä eikä häntä saa kohdella välineenä, on saanut tulkinnan, jossa jokainen ego on arvo sinänsä ja oikeutettu kohtelemaan kaikkia muita välineenä. Muuta kategorista kuin jokaisen yksilön oikeudet ei hölmökään tunnusta.

Kuitenkin kategorinen imperatiivi kuulostaa jotenkin modernilta ja tutulta. Eikö se olekin sama kuin nollatoleranssi? Itse asiassa se on mahdollisimman kaukana siitä. Kategorinen imperatiivi esittää subjektille vaatimuksen sen omaan käyttäytymiseen nähden ja se on pätevä siitä hyödystä tai vahingosta riippumatta, jonka vaatimuksen täyttäminen aiheuttaa. Nollatoleranssi sen sijaan kohdistuu muihin ja esittää kiellon. Kun kategorinen imperatiivi sanoo: ”Sinun pitää!”, niin nollatoleranssi sanoo: ”Sinä et saa suvaita!”.

Nollatoleranssi on siis yhteisöllinen ja yhteisön eduista lähtevä vaatimus. Se on tuttu 1960-luvun kommunismia rakentavasta Neuvostoliitosta. Kun kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen 20 vuodessa lupaava ohjelma vuonna 1961 käynnistettiin, hyväksyttiin samalla niin sanotut kommunismin rakentajan moraalisäännöt, joiden noudattamisen mukana uusi ja uljas yhteiskunta oli toteutuva tai epäonnistuva. Neljässä kohdassa kahdestatoista vaadittiin suvaitsemattomuutta (nollatoleranssia) eri asioissa: ”suvaitsemattomuus  (neterpimost) yhteiskunnan intressien loukkaajia kohtaan” (4. käsky), leppymättömyys (neprimirimost) epäoikeudenmukaisuutta, laiskottelua, epärehellisyyttä, karrierismia ja rahanhaalimista kohtaan” (9. käsky), suvaitsemattomuus kansallista ja rodullista vihamielisyyttä kohtaan (10. käsky),  ja suvaitsemattomuus kommunismin, rauhanasian ja kansojen vapauden asian vihollisia kohtaan (11. käsky). Suvaitsevaisuus ei siis juuri ollut korkeassa kurssissa.

Yhteiskunnan toiminta kommunismin edellyttämällä tavalla vaati näköjään kunkin yksilön omien luontaisten taipumusten syrjäyttämistä yhteisen asian hyväksi. Tämä oli tietenkin periaatteessa väliaikaista, koska nimenomaan kommunistinen eikä kapitalistinen yhteiskunta perustui ihmisen todellisen olemuksen vapauttamiseen. Odotellessa menneisyyden jäänteiden häviämistä oli kuitenkin viisainta turvautua mahdollisimman tiukkaan toverilliseen kuriin ja ellei tämäkään auttanut, terroriin. Kun yhden tappoi, säikäytti tuhansia ja uusi pakoton yhteiskunta oli taas kukonaskeleen lähempänä. Tämäpä oli humanismia, jos mikä!

Nollatoleranssi eli täydellinen leppymättömyys ja suvaitsemattomuus poliittisesti epäkorrekteja ilmiöitä kohtaan olivat se ihmelääke, johon uuden maailman rakentajat nojasivat. Jos ja kun asia vietiin loogiseen täydellisyyteensä, se edellytti myös kaikkien lähimmäisten tarkkailua ja ilmiantamista. Jo 1930-luvulla ilmiantamisesta oli tehty kansalaisvelvollisuus, jonka laiminlyömisestä seurasi rangaistus. Tämän vuoksi suuri määrä poliittisesti epäkorrektien henkilöiden perheenjäseniä joutui rangaistuskoneiston hampaisiin. Oikeasta käytöksestä sen sijaan saattoi saada sankarin sädekehän, kuten kävi kuuluisalle pioneerille Pavlik Morozoville, joka kärsi marttyyrikuoleman paljastettuaan isänsä sekaantumisen kansan vastaisiin vehkeilyhin.

Ajatus nollatoleranssista on ihmeellinen, taianomainen vipusin, jolla yhteiskuntia ja kulttuureita voidaan muuttaa. Normaali poroporvari, jonka intohimot ja intressit eivät ulotu omaa vaimoa ja perhettä kauemmas, on taipuvainen suvaitsemaan tietyn määrän epätäydellisyyttä niin itsessään kuin muissa. Niille, jotka rakentavat täydellistä yhteiskuntaa, tämä ei riitä. Normaali järki tietenkin esittää vastaväitteitä, jos yritetään vaatia ehdotonta korrektisuutta jokapäiväisessä sanojen käytössä, ajattelussa, ja jopa toiminnassa. Vain tolvana voi vaatia, ettei tieliikenteessä saisi koskaan eikä missään tilanteessa ylittää sallittua nopeutta tai esimerkiksi siirtyä henkilöautolla bussikaistalle. Vain älykääpiö voi vaatia nollatoleranssia ”vihapuheelle”, jota kukaan ei koskaan ole riidattomasti määritellyt eikä voikaan määritellä. Siitä huolimatta ajatus näyttää kiehtovan monia. Asia saattaa liittyä siihen, että suvaitsemattomuuteen liittyvä tuohtumus aiheuttaa usein moraalista mielihyvää, kun se koetaan oikeudenmukaiseksi. Ja sehän on yhtä alkuperäinen ilon lähde kuin vahingonilo. Neuvostoliiton tapauksessa runsaat suvaitsemattomuusjulistukset eivät kuitenkaan riittäneet muuttamaan ihmistä. Sen sijaan niiden katteeton julistaminen loi valheellisen kulttuurin, jonka tekopyhyys teki ihmisistä lopulta kyynisiä kaikenlaisiin moraalisiin periaatteisiin nähden.