Uskonto luo nahkaansa

 

Synkretismin luomuksia

 

Alec Ryrie osui epäilemättä oikeaan puhuessaan uudesta uskonnon muodosta, jossa paholaisella on keskeinen asema kaiken kulmakivenä.

Hitler ei ole kuollut, vaan yhä joka hetki sen rahvaanomaisen uskonnon käytettävissä, joka on länsimaissa seurannut kristinuskoa. Hänen henkensä vaanii meitä koko ajan.

Jumalaa ei tietenkään ole ja olisi jo vaikea löytää sitä ääliötä, joka pitäisi tätä latteutta jotenkin merkittävänä itselleen tai muille. Olemme kuitenkin vasta erään hyvin nopean kehityskulun sellaisessa pisteessä, niin kaukana kristinuskosta, ettemme enää tunnista sitä emmekä vielä tunne sitä seuraavaa uskontoa.

Vielä suurten ikäluokkien lapsuudessa kristinuskolla oli länsimaissa suuri yhteiskunnallinen rooli. Nykyinen arvomaailma oli silloin vielä toukka-asteella.

Nyt sekoittuvat toisiinsa niin kristinuskon jäänteet, itämaiset uskonnot kuin uudet aidosti vakavat käsitykset maailmasta ja niiden ohella ryöppyää villi kasvullisuus, jossa kukoistaa puhdas epä-älyllinen humpuuki ja hokkuspokkus, aina noituuteen asti.

On tietenkin mahdotonta sanoa, millaiseksi tulevaisuus tässä suhteessa muodostuu. Joitakin merkkejä siitä voi ajatella jo näkevänsä. Ilmeistä on, että kyseessä ei ainakaan aluksi ole mikään varsinaisesti korkeatasoisena pidettävä uskomusjärjestelmä, buddhalaisuuden tapaan.

Sen sijaan voitaisiin ajatella, että reaktiona ekspansiiviseen, absurdille perustuvaan islamiin saattaisi kehittyä sen primitiiviselle vanhatestamentilliselle laki- ja tabuajattelulle vaihtoehtona uudenlainen, eklektinen uskonto. Näin näyttää myös Ryrie uskovan.

Kukaties siinä voisi jatkua Straussin ja Feuerbachin immanentin uskonnollisuuden perintö uudenlaisten rituaalien myötä. Islamin primitiivisyyttä vastaan nousisi toinen, myös aidosti uskonnollinen vastavoima, uusi sosiaalinen ”uskonnon alkeismuoto”, jolla olisi niin sanotusti elämää suurempi merkitys.

Mutta juuri nyt näemme vain sen, että kirkot tyhjenevät nopeaan tahtiin ja muutetaan mikä moskeijaksi, mikä kapakaksi. Ne, jotka toimivat, saavat merkityksensä lastentarhojen filiaaleina tai ompeluseurojen rupatteluforumeina.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä kunnioitetaan ja palvotaan yhä, ainakin nimellisesti pyhimyksiä, joiden roolin teologit selittävät apologeettisesti olevan täysin sopusoinnussa monoteismin kanssa. Käytännössä ne ovat kansan mielissä muuttuneet uusiksi jumaliksi, joita rukoillaan mahtavina ja vaikutusvaltaisia olentoina.

Venäjällä pyhän Nikolauksen sanotaan olevan ”melkein Jumala”, joten häneltä sopii toivoa mitä vain. Muita pyhimyksiä riittää auttamaan kuka mistäkin vaivasta. Luetteloita sopivista rukoiltavista on saatavilla.

Jokseenkin ymmärrettävästi pyhimykset ovat yleensä pyyntöjen kohteina ja heidän uskotaan ainakin olevan päteviä välittämään ne hierarkiassa eteenpäin, Jumalalle vaikkapa poikansa kautta.

Jumalan äitiä on syytä pitää pehmeänä ja lempeänä hahmona, joka pyrkii miellyttämään kaikkia, koska hänessäkään ei ole pahaa, toisin kuin pyytäjässä, joka ei oikein kehtaa mennä heti niin sanoakseni virkatien yli kaikkein korkeimman instanssin eteen. Voisi ajatella, että sieltä tulee nopea lähtö.

Tuo yllä oleva saattaa kuulostaa rienaavalta ja hyvä, jos niin on. Se todistaisi kunnioituksesta uskonnollista kokemusta ja ajattelua kohtaan, vaikka ei välttämättä juuri tuon uskontomuodon omaksumista.

Paradoksaalisestihan länsimaissa juuri kehityksen tässä vaiheessa pidetään tärkeänä kunnioittaa kaikkein absurdeimpiakin uskontoja, mikäli ne eivät ole kristillisiä. Ennen kaikkea asia koskee islamia.

Toki myös kristinusko on nimenomaisesti absurdi ytimeltään, kuten sen perustajatkin totesivat. Kirkkoisä Tertullianus  (ks. Vihavainen: Haun quia absurdum tulokset ) kiteytti asian sanoihin ”Credo, quia aburdum” -uskon, koska se on mieletöntä. Näin tapahtuikin Kristuksen palvonnassa parin vuosituhannen ajan, mutta kaikella on aikansa.

Kuten Ryrie taannoin käsitellyssä kirjassaan esitti, meillä on nyt uskonto, jossa vain pahuudella on selkeä hahmo, jota voidaan nimittää Hitleriksi. Sen vastakohta jää itse asiassa toistaiseksi vielä tyhjäksi.

Kuitenkin meillä jo on pyhimyksiä ja marttyyrejä ja jopa profeettoja. Pyhimystä tyypillisimmillään edustaa muuan rivinarkkari, joka kärsi marttyyrikuoleman valkoisuutta edustavan (vaikka ei ”ihan” valkoisen) poliisin käsissä. Hänen hahmonsa on ympäröity punaisella linjalla, jonka ylittäminen aiheuttaa sanktioita koko läntisessä maailmassa.

Kysykää Ano Turtiaiselta, ellette usko. Hänen pikku vitsinsä ”Pink Floydista” herätti valtavan paheksumisen ja toi heti mukanaan rangaistuksen. Floyd ei ollut eläessään pyhimys, mutta eivät monet muutkaan pyhimykset, ajatelkaamme vaikka Pyhää Vladimiria tai Pyhää Olavia. Suuria syntisiä kaikki tyynni!

Kuitenkin marttyyrikuolema riitti Floydin nousemiseen koko sorretun (!) viiteryhmänsä uhrilampaaksi, jonka muiston häpäiseminen olisi loukkaus koko paljon kärsinyttä rotua (tai rodullistettujen ryhmää) kohtaan.

Ehkäpä Floyd nyt suojelee jotakin ryhmää tai joitakin? Kenen kannattaa rukouksessa kääntyä erityisesti hänen puoleensa? Narkkareiden? Rodullistettujen? Pikkukolttosten vuoksi vainottujen? Luulen, että kaikkien ei kannata edes yrittää. Kaiken kaikkiaan pyhimyksen rooli tässä uudessa maailmassa on yhä epäselvä. Vain pyhyys on ilmeinen asia.

On myös profeettoja. He eivät ole loukkaamattomia ja pilkkaajat vainoavat heitä heidän uskonsa tähden.

Ajatelkaamme häntä, joka on aikamme ”Pucelle”, neitsyt, joka nousee johtamaan sotajoukkoja, siis Great Thunberg.

Jeanne d’Arc oli hänkin kaikesta päätellen lievästi (?) epänormaali (ADHD?) narsisti (vrt. Vihavainen: Haun hankala neitsyt tulokset ).

Juuri sellaista epänormaaliutta tarvitaan profeetan ja pyhimyksen toimenkuvaan. Greta on julistanut, että menneet sukupolvet ovat modernisaatiollaan ryöstäneet häneltä nuoruuden, vai oliko nyt lapsuuden. Tuossa näennäisesti vähäpätöisessä asiassa kiteytyy koko maailman pahuus, joka on tullut tänne valkoisen miehen kautta.

Floydin tapaus oli yksi tuhansista, Gretan tapaus yksi miljoonista tai peräti miljardeista, mutta juuri yksilöt antavat kasvot kaikilla muillekin.

Jeesus oli sen sijaan keski-ikäinen ja varsin (kuinka paljon? Liian?) valkoinen mies, jollaisten kärsimykset saavat nykyään osakseen kovin tylyn reaktion edistykselliseltä väeltä: EVVK.

Mikäli ristille olisi naulittu nuori tyttö, mieluiten musta, tai vaikkapa koiranpentu, ei uusi maailma voisi pidätellä kollektiivista liikutustaan.

 Paholaisen me kaikki tiedämme: se on se sama, joka on koettanut peitellä jälkiään matkaan saattamalla miljardeille korkean elintason ja vapautuksen tautien ja tuskan vallasta, mutta onkin samalla vienyt toivon yhdeltä pieneltä ihimiseltä.

Kuten Ivan Karamazov sanoi, Jumalalla ei ole oikeutta tehdä mitään sellaista, jonka hintana on edes yhden viattoman lapsen kärsimys. Emme koskaan anna hänelle anteeksi, koska emme voi emmekä saa sitä tehdä.

Tuo kristinuskon Jumalaa leikkivä hahmo on siis itse asiassa paholainen, taivaasta pudonnut enkeli, Lusiferus, joka toi ihmiskunnalle tulen. Eihän siihen ollut lupaa.

Mutta paholaisen paikkahan on jo varattu. Siellä istuu Adolf Hitler kaikkine puolueineen ja rotuoppeineen. Onko jo aika syöstä hänet istuimeltaan?

Ryrien mielestä näin onkin jo tapahtumassa, mutta hän nyt on vain pieni skribentti Brittein saarilla, joten kenties emme ota hänen tuomiotaan täydestä.

Ryrie jopa uskoo, että Hitler on muutenkin jo aivan last season niiden parissa, jotka maailmaamme nyt ensi sijassa hahmottavat, siis tietoisuuteen heränneiden naisten.

Ja oliko Hitler sen enempää kuin yksi esimerkki valkoisesta miehestä, joka lopulta on kaiken pahuuden takana, tuon toivon menettämisen ja ihmisyyden loukkauksen, jota valkoinen mies on ennen muita aina kyennyt tekemään.

Mustat ovat joutuneet katkeraan ja alentavaan osaansa vain hänen takiaan ja toistavat hänen syntejään ilman omaa syytä.

No, tämä on kieltämättä kiehtova alue, jolla on lupa(?) ajatella mitä tahansa, kenttä on nyt sekasorrossa ja muotoutumassa ties miksi. Viime kädessä pinnalle nousee ja voittajaksi jää se, mitä suuri yleisö (ven. быдло) ehdottomasti kaipaa ja tarvitsee.

Järjellä on sen asian kanssa hyvin vähän tekemistä. Siitä vapautuminen on kaiken uskonnon alku.

Heil, heil siellä, heil heil täällä...

 

Hitlerin ajan päättyessä

 

Alec Ryrie, La era de Hitler y como sobrevivir a ella. Traducción de María Antonia de Miquel. Gatopardo ensayo 2025, 217 s.

 

Tämän kirjan kirjoittaja on uskontohistorioitsija, joka on erikoistunut 1500- ja 1600-lukujen Englannin ja Skotlannin historiaan. Kirja on ilmestynyt englanniksi tämän vuoden lokakuussa ja samaan aikaan myös espanjaksi.

Kirja on itse asiassa pitkä essee, joka käsittelee noin sadan vuoden aikana tapahtunutta länsimaisen arvomaailman, itse asiassa vallitsevan uskonnon muutosta. Uskontohan on kollektiivinen arvojen ja sääntöjen systeemi. Kirja nojautuu tiettyihin sinänsä harvoihin lähteisiin, jotka oletetaan suuria kokonaisuuksia edustaviksi eikä vailla perusteita.

Lyhyesti sanoen, tarina kertoo kristillisyyden alasajosta läntisessä maailmassa ja uuden arvomaailman noususta. Sitä paitsi se haluaa myös ennustaa tulevaa kehitystä, mikä tehdään kirjan viimeisessä luvussa.

Nimessä mainittu Hitlerin aika ei viittaa Adolf Hitlerin elämän ja toiminnan kauteen, vaan siihen periodiin, joka alkoi 1940-luvulla, saavutti huippunsa 1960-luvulla ja on nyt antamassa tilaa uudelle arvomaailmalle.

Ennen Hitleriä ja hänen aikanaankin elettiin vielä kristillisessä maailmassa. Ensimmäinen maailmansota käytiin sivilisaation puolesta, ainakin anglosaksisen diskurssin mukaan.

 Toinen maailmansota nimettiin selkeämmin taisteluksi juutalais-kristillisen arvomaailman puolesta. Hitler ei vielä silloin edustanut absoluuttista pahaa, vaan ennen muuta vaarallista vihollista. Holokaustikehys sodalle syntyi vasta myöhemmin sodan jälkeen, jolloin juutalaisten kansanmurha paljastui.

Toisen maailmansodan jälkeen ajatus kristillisestä arvomaailmasta hiipui ja sen tilalle tulivat heti universaalisiksi katsotut ihmisoikeudet. Absoluuttista hyvää ei enää oletettu Kristuksen hahmossa kaiken perustaksi, eikä hänen kärsimyksensä enää merkinnyt suurinta asiaa maailmanhistoriassa.

Itse asiassa siihen lakattiin viittaamasta, vaikka se oli vuosituhantinen kulttuurin ylivertainen referenssi.

Vielä vuonna 1948 ilmestynyt teos ”The Greatest Story Ever Told” tarkoitti Jeesuksen elämää, mutta pian se jäi taka-alalle. Absoluuttisen hyvän sijasta arvomaailman tukijalaksi tuli ajatus absoluuttisesta pahasta, joka henkilöityi Hitleriin ja natsismiin.

Internetissä tunnetaan Godwinin laki, jonka mukaan minkä tahansa netissä käydyn kiistan pitkittyessä kasvaa Hitlerin mainitsemisen todennäköisyys, lähestyen yhtä, eli siis varmuutta. Hitler ja natsismi hallitsevat asioita, jotka eivät itse asiassa liity niihin millään tavalla, aina siirtolaisuupolitiikasta koulutuspolitiikkaan. Jossain vaiheessa niihin viimein jopa vedotaan.

Aiemmin pyhäinhäväistyksellä tarkoitettiin kristinuskon arvojen rienausta, nyt sillä tarkoitetaan rienaavaa tai kevytmielistä suhtautumista holokaustiin tai natsismiin.

Hakaristin tai Hitler-tervehdyksen myötä kuka tahansa joutuu todennäköisesti yhteiskunnan hylkiöksi. Anglosaksisessa maailmassa punaisen linjan ylittänyt saa varautua työnsä ja titteleidensä menettämiseen. Itselleni tulee tässä mieleen paralleeli Leninin asemasta Neuvostoliitossa ja hänen hahmoaan ympäröineestä punaisesta linjasta.

Absoluuttinen pahuus eräänlaisena ”pyhänä” eli koskemattomana arvona ei kuitenkaan voi olla merkitykseltään positiivinen. Itse asiassa se on tyhjä.

Positiivisten arvojen korvikkeina arvoina nousivat sodan jälkeen esille niin sanotut ihmisoikeudet, jotka julistettiin universaaleiksi. Niissä on sekin ongelma, ettei niitä voi millään sitovasti perustella. Pahempaa on, että niiltä puuttuu lähes kokonaan positiivinen sisältö.

Ihmisoikeudet eivät kerro mitään ihmisen velvollisuuksista eivätkä hänen elämälleen sopivista tavoitteista. Sana ”hyve” on tässä kontekstissa aivan vieras käsite. Nuo arvot ovat uskonnollisessa mielessä tyhjiä, vaikka punaisen viivan nekin tarjoavat, sanoisin puolestani.

Kirjoittaja selostaa sangen kiinnostavasti kristillisyyden hiipumista ja sen vaiheita, sellaiset henkilöt kuin Reinhold Niebuhr ja Martin Niemöller, J.R.Tolkien ja C.S: Lewis ovat tässä yhteydessä tärkeitä anglosaksisen maailman kannalta.  Sadut ovat jopa erityisen tärkeitä tarjotessaan kanavan punaisten linjojen ylittämiselle.

Näkökulma on siis atlanttinen. Suomalainen lukija huomaa ennen pitkää, ettei se ole lainkaan suomalainen, minkä pitäisi antaa hänelle ajattelemisen aihetta ja omanarvontuntoa. Meillä on kuin onkin oma historiamme ja yritykset vääntää siitä anglosaksinen ovat pelkästään säälittäviä.

Oman ajattelun sijaan olemme saaneet nähdä, miten atlanttiset ongelmat on omaksuttu oman akateemisen nuorisomme piirissä aivan kritiikittömästi ja järjettömästi. Muistettakoon, ettei edes 1930-luvun ylioppilasnuoriso suinkaan matkinut Italiaa ja Saksaa kritiikittömästi.

Kun eräänä päivänä näin kymmeniä (satoja?) nuoria makaamassa rähmällään Senaatintorilla ja kertomassa englanniksi ”I can’t breathe”, ymmärsin, ettei kritiikittömällä tyhmyydellä ole mitään rajoja.

 Yksi amerikkalainen narkomaani sai oman älymystönä itseään pitävän nuorisojoukon rähmälleen amerikkalaisen ”Black Lives Matter”-liikkeen eteen,  vaikka koko liike oli silminnähtävän falski jo kotimaassaan.

Ryerie kuitenkin jostakin syystä pitää tätä uutta rotuun ja kolonialismiin liittyvää maniaa jo eri asiana, kuin sitä Hitler-keskeistä korvikeuskontoa, joka sodan jälkeen rakennettiin. Itse olisin tässä suhteessa skeptinen. Molemmat ovat samaa länsimaisen kulttuurin flagellantismia.

Kirjoittajalla on runsaasti hienoja oivalluksia, joilla hän särvittää teesejään. Teesit ovat kenties joskus liiankin uskallettuja, mutta mitä virkaa olisi esseillä, ellei niissä uskallettaisi mennä kaikkien varmuuksien yli?

Tärkeä kysymys on, mitä meillä nyt on länsimaisen uskonnon suhteen odotettavissa. Sitä emme tietenkään voi tietää. Ryrie joka tapauksessa katsoo, että käynnissä oleva kulttuurisota tulee nostamaan myös kristillisen perinteen piiristä löytyvät tietyt perusarvot kunniaan.

Nuo arvot ovat puhtaasti länsimaista traditiota ja erottavat meidät muista kulttuureista, jotka ovat nyt ekspansiivisia ja jotka kaikin mokomin saavat luvan kukoistaa omalta pohjaltaan. Emme voi määrätä maailmalle mitään universaalia arvojen järjestelmää.

Nyt alamme jo ymmärtää, ettei maailma ole muuttunut toisen maailmansodan jälkeisen YK-ideologian mukaiseksi eikä suurin osa siitä ole lainkaan kiinnostunut Hitleristä, ainakaan arvojensa tukipylväänä.

Käynnissä on arvomaailmojen kohtaaminen, jossa myös länsimailla on kaikki syyt rakentaa oman traditionsa pohjalle. Nöyryys ja katumus, parannus ja lunastus eivät ole mitään yleismaailmallisia ”luonnollisia” arvoja, mutta eivät myöskään yritä kieltää muita seuraamasta omia traditioitaan.

Läntisen maailman on nyt rakennettava niiden varaan. Hitlerin aika on jäämässä taa ja hyvä niin. Kirjoittaja ei kuvittele mitään uutta uskonnollista renessanssia, vaan näkee kulttuurin ja tradition muuttumisen historian normaaliksi ominaisuudeksi.

Uskonto jokaisella sivilisaatiolla joka tapauksessa on, olipa se miten maallistunut tahansa. Sen sisältönä on kehyksen antaminen ihmisen elämälle ja yhteisön tavoitteille. Hitler oli uskontomme tukipylväs vuosikymmeniä, mutta pärjäämme me ilman häntäkin. Ainakin minä uskon  niin.

 

Totuuksien arvot

 

Oikea totuus

 

Talvisodan aikana englantilainen kommunistilehti Daily Worker julisti kertovansa lukijoilleen, mikä oli ”oikea totuus” (the real truth) koko sodasta.

Kyseessä oli siis hieman samanlainen idea ylivertaisesta totuuden lajista kuin ”kansan demokratia” oli ylivertainen laji demokratiaa. Itse Lenin kertoi jo aivan 1920-luvun alussa, että neuvostosysteemi oli ”miljoona kertaa demokraattisempi” kuin porvarilliset systeemit. Asia oli vain oikein ymmärrettävä.

Olen huomannut, että nykyään jokainen arvelee tietävänsä, että venäjän kielen omituisuuksiin kuuluu kaksi totuutta merkitsevää sanaa,” pravda” ja”istina” ja että edellinen voi olla jokaisella erilainen, eikä varsinaisesti tarkoita samaa kuin meikäläinen ”totuus”.

Tämä on asian yksinkertaistamista, eikä sen pohjalta kannata yrittää tehdä mitään johtopäätöksiä, saati suuria tulkintoja. Toki noilla sanoilla on hiukan erilainen merkitys ja käyttöalue (vrt. Vihavainen: Haun istina tulokset ).

Minusta kiinnostavampi asia on totuuden ja valheen välinen suhde, joka logiikan termejä käyttääkseni voi olla kontradiktorista eli vain sisältää ristiriidan tai sitten peräti konträäristä eli varsinaisten (äärimmäisten) vastakohtien välistä.

Sota-ajan neuvostoliittolaisessa laulussa ”Pyhä sota” julistettiin, että taistelevat osapuolet olivat kaikessa yhtä erilaisia (ääripäitä) kuin kaksi (magneettista) napaa (poljus).

Kun ympäri mennään, niin yhteen tullaan ja on tietenkin helppo havaita, että niin kommunismi kuin natsismi kohtasivat sisaruksina totalitarismissa. Totuudeksi korotettu valhe oli molemmille olennaisen tärkeä työkalu, jolle annettiin tavallista totuutta korkeamman luokan arvo.

Venäjällä näyttää alkaneen uusi TV-sarja, joka kertoo Brežnevistä. Trailerissa pääsihteeri sanoo ”Luin Solženitsyniä. Roskaahan se tietenkin on. Mutta totta”.

Venäjäksi loppu kuuluu: ”Vranjo, konetšno. No pravda.” Siis oikeastaan sanatarkasti sanotaan, että se on tietenkin valetta, mutta totta. Vitsikästä se venäjäksikin on, ilman muuta. Luulen, että siinä joka tapauksessa kiteytyy se ajatus totuudesta, joka oli Neuvostoliiton koko systeemin kannalta olennaisen tärkeä.

Ideologisessa valtiossa sen virallinen tarina oli pyhä ja kaikki sellaiset lauseet, jotka esittivät sen (yhteiskuntajärjestelmän tai ulkopolitiikan tai syntyhistorian tai nykytodellisuuden) jossakin muussa kuin oikeaoppisessa, harrasta kunnioitusta herättävässä valossa, olivat rienausta ja siis valhetta (vrano, rvat-valehdella) sanan kaikkein pahimmassa merkityksessä. Ne saattoivat kontekstista riippuen olla neuvostovastaista propagandaa tai agitaatiota. Niiden ajatteleminenkin oli rikos ja mikäli sellaista havaittiin, oli kansalaisluottamus mennyttä.

Tavallaanhan tämä on jo nyt myös meille aivan tuttua ja liittyy ns. hevonpaskaproblematiikkaan (vrt. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ). Yksityisviestit saattavat meilläkin olla valtavan merkityksellisiä.

Ajatusrikoksilla on keskeinen osa edistyksellisten journalistien maailmankuvassa ja ellei itse ajatusta voida tai haluta tavoittaa, voidaan hyvin tyytyä yksittäisten kuvien ja sanojen hehkuttamiseen. Hitlerin synkkä varjohan se lepää kaiken oikeaoppisuudesta poikkeavan ajattelun päällä (ks. Vihavainen: Haun alec ryrie tulokset ).

Mutta mikäli vielä palataan Neuvostoliittoon, oli siellä niin sanoakseni todellisuuden adekvaatti eli asianmukainen kuvaaminen ehdottomasti mahdollista vain virallisen suuren maailmankuvan kautta.

Stalin nimitti 1930-luvun alussa ”arkistorotiksi” sellaisia tutkijoita, jotka uskalsivat tehdä johtopäätöksiä Leninin ajattelusta ”pelkkien paperisten dokumenttien” perusteella. Sellaisen hyväksyminen olisi johtanut hallitsemattomaan sekasotkuun, jossa jokainen olisi voinut luoda oman näkemyksensä kaikesta.

Sen sijaan kaikki oli Stalinin ilmoituksen mukaan nähtävä kaikkivoivan ”puolueen yleislinjan” (generalnaja linija) suhteen ja tämän suhteen selvittivät supertieteen, marxismi-leninismin asiantuntijat puolueen johdolla. Mitä puoluehistoriaan tuli, oli sillä omat instituuttinsa ja oppituolinsa, Se askarteli korkeimman totuuden parissa.

Asialla oli valtava merkitys. Ajatelkaamme vain tuota Solženitsynin Gulag-teosta: tokihan se kertoi todellisista asioista, mutta roskaahan se oli suhteutettuna maailmanhistorian suureen tarinaan, jossa puolueen yleislinjan avulla luodaan uusi ja korkeampi ihmissuvun aikakausi. Herra Solženitsyn saattoi vain haitata sitä

Olisiko koko suuri asia pitänyt riskeerata joidenkin leiritettyjen kansanvihollisten kärsimän kotalon takia? Tai edes niiden takia, jotka oli vahingossa tuomittu syyttmösti? Toki lastut aina lentelivät, kun metsää hakattiin. Sitäkö olisi pitänyt jäädä ruikuttamaan?

Itse elämä (sama žizn) oli todistanut puolueen politiikan oikeaksi, eivätkä sivuseikat sen totuutta muuttaneet. Vai olisiko miljoonien ja jopa satojen miljoonien ihmisten koko elämänsisältö julistettava mitättömäksi?

Roskaa tietenkin, vaikka totta olikin. Solženitsyn julisti, ettei saanut elää valheessa (žit ne po lži. lož=valhe). Mutta mikä oikeastaan oli totuus? Banaali tieto joistakin rikoksista vai? Paljon suurempaahan oli tehty ja vielä tekeillä…

Perestroikan aikana julkaistiin Literaturnaja Gazetassa pilakuva, jossa pikku Vova kysyi historianopettajalta: ”pitäisikö vastata, niin kuin kirjassa sanotaan, vai niin kuin todellisuudessa oli”?

(Skazat Vam kak v knige napisano, ili kak bylo po-nastojaštšemu?).

Tässä siis käytetään sanaa, joka tarkoittaa todellisuutta ja myös nykyaikaa (nastojaštšeje). Itse asiassa se tulee seisomista (stojat) tarkoittavasta sanasta. Voitaisiin käyttää myös sanaa dejstvitelnost, joka viittaa tekemiseen (dejstvovat). Nykyisyys ja toimiminen ovat epäilemättä intuitiivisesti totta. Vain filosofit voivat asiaa epäillä. Mutta ovatko ne korkeampaa totuutta?

Brežnevin keskeinen argumentti virallisen totuuden puolesta oli epäilemättä ennen muuta neuvostosysteemin suuruus ja mahtavuus. Kuten aikoinaan katolinen kirkko, se ei sietänyt kerettiläisyyttä eikä heikkouskoisuutta. Jälkimmäinen oli muuten asia, josta myös Stalin varoitti puokueen npyjässä kirjassa, sen historian ”lyhyessä kyrssissa” vuodelta 1938 (vrt. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ).

 Kun systeemi sitten romahti, oli tie uusille tulkinnoille avoin. Tarve uudelle ortodoksialle ja korkeammalle totuudelle havaittiin kuitenkin taas ennen pitkää ja nyt siihen alettiin viitata termillä ”piar”. Vastaava verbi oli ”piarit” tehdä PR:ää. Itse asiassa kyse oli paluusta kohti uutta chauvinismille ja imperialismille perustavaa uutta ortodoksiaa (vrt. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

Ovatko meillä sitten asiat paremmin? Onhan meilläkin tuo oma bullshit-ortodoksiamme ja sitä palveleva papisto. Totuudella ei ole enää julkisessa sanassa paljoakaan käyttöä. Siihen viittaamistakin pidetään jo naiivina. Olennaista on oman agendan hyödyntäminen, bullshitillä tai ilman.

Ovat ne asiat sentään meillä paljonkin paremmin kun Venäjällä, vielä tähän saakka. Kehitys on kuitenkin mennyt aikamoista vauhtia pimeään suuntaan ja journalismin älyllisen taso on tasaisesti laskenut. Se paimentaa sitä yhä infantiilimpaa yleisöä, joka ajattelemisen sijasta reagoi ns. perstuntumalla siihen, mitä sille syötetään. Totuus ei enää kiinnosta.

Ja uusi, koulutettu yleisö uskoo horjumatta itseensä ja fiksuuteensa. Albert Einstein on sanonut, että vain kaksi prosenttia ihmisistä ajattelee. Lisäksi vielä kolme prosenttia luulee (ajattelee) ajattelevansa ja loput 95 prosenttia sitten tyytyvät sitten juoksemaan joukon mukana.

Rikolliset pilat

 

Ajatusrikos ja uususkonto

 

Alec Ryrien (ks. Vihavainen: Heil, heil siellä, heil heil täällä... ) ajatus uudesta ”hitleriaanisesta” uskonnosta vaikuttaa sangen oikeaan osuneelta.

Läntisessä maailmassa on kristinuskon jälkeen vallitsevaksi tullut erikoislaatuinen sekoitus ankarien tabujen kehystämää ortodoksiaa, jossa paholainen henkilöityy Hitler-myyttiin ja jossa varsinaisen uskonnollisen, palvottavan jumaluuden korvaa kaikki kattava hedonismi ja hyve samaistetaan entisiin paheisiin ja niiden suvaitsemiseen.

Ryrie esittää kirjassaan pari esimerkkiä siitä, miten nykyisessäkin länsimaisessa kulttuurissa on ”punaisia linjoja”, joiden ylittäminen johtaa hyvinkin dramaattisiin seurauksiin, vaikka itse asia olisi aivan mitätön, eikä siihen liittyisi mitään kärsivää uhria.

Periaaatteessahan nyt suvaitaan ja jopa ylistetään kaikkia mahdollisia asioita, joista joku saa nautintoa ja jossa uhreja ei ole. Niin polyamoria, eläimiin sekaantuminen, kuin insestikin on julistettu uhrittomiksi rikoksiksi, joiden paheksuminen on vain osoitus takapajuisuudesta. Perinteisen perheen sijasta esikuvallisiksi nostetaan ns. sateenkaariperheet. Mitä pervompaa, sitä ansiokkaampaa.

Merkittävänä poikkeuksena yleisestä säännöstä on kaikki sellainen, johon oletetaan liittyvän jonkinlainen linkki paholaiseen, joka aikoinaan ruumiillistui Hitlerissä ja hänen otaksutussa ajattelussaan.

Jossakin mielessä Hitler oli nationalisti, vaikka halusikin leikata osan kansastaan pois, eikä hyväksynyt toisten kansakuntien nationalismia. Siispä myös nationalismilla on assosiaatio paholaisen edustamaan kuolemankulttiin.

Hitlerin oletettu nationalismi oli kuitenkin aivan tietynlaista, sillä siihen liittyi keskeisenä rotuajattelu siinä muodossa, jota kutsumme rasismiksi.

Rasismihan tarkoittaa rotuun tai ainakin oletettuun rotuun perustuvaa ajattelua, jossa tietyn rodun edut asetetaan toisten edelle eli siis suositaan ja sorretaan ihmisiä heidän synnynnäisten ja periytyvien ominaisuuksiensa perusteella.

Koska Hitler tuollaisella perusteella suorastaan suoritti historian ilmeisesti suurimman joukkomurhan, kuuluu rasismi nykyisen uususkonnon mukaisesti pahuuden syvimpään ytimeen.

Rotuun eli populaatiogeneettisiin ominaisuuksiin perustaen on kiellettyä enempää ajatella kuin toimiakaan. Sellainen olisi sitä paitsi epätieteellistä ja itse asiassa mahdotontakin, kun rotuja ei edes ole olemassa.

Sen sijaan on hyväksyttyä ja kiitettävää toimia niitä vastaan ja tähän asiaan lukemattomat hyvät ihmiset panostavatkin päivittäin aivan tavattomasti ja jälkeäkin syntyy.

Tässä saattaa joku yksinkertainen sielu kysyä, miten sitten on oikein mahdollista edes vastustaa sellaista, jota ei ole. Hänelle voi vastata, että kuvitelmia kyllä on olemassa ja teologit tietävät, ettei maailmassa ole pahuuttakaan, vaan ainoastaan hyvän puutetta. Paholaisen toimenkuvaan kuuluu juuri tuon hyvän vastustaminen.

Rasismi on siis juuri tuollainen kuvitelmien synnyttämä paha. Se on ennen muuta ihmisen vieraantumista ihmisoikeuksien hyväksymisestä eli syntiä ja tapahtuu siis ajatuksissa. Sekä Orwell että reaalisosialismin ideologit ymmärsivät hyvin, että ajatusrikos on rikoksista kaikkein perustavin ja vaarallisin.

Yksikin väärinajattelija sosialismin linnakkeen strategisella paikalla saattoi koitua koko maailmanhistoriallisen edistyksen vaarantavaksi onnettomuudeksi, kuten vuoden 1938 suuressa uuden neuvostoälymystön katekismuksessa (ks. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ) todettiin.

Mitä itse rasismin konkreettisiin ilmentymiin tekojen tai politiikan tasolla tulee, meillä Suomessa sellaisia on ollut hyvin vaikea löytää. Verrattuna vaikkapa Intiaan tai Afrikan maihin olemme siinä suhteessa hyvin lähellä putipuhtautta.

Toki ammattiloukkaantujilla on meilläkin ollut mahdollista löytää valittamisen aihetta. Saattaahan joku vaikkapa kysyä, mistä kaukaa se vieras on kotoisin, vaikka tämä olisi ihan vaan espoolainen. Tuollaisen loukkaantumista voisi kyllä pitää jonkinlaisena mikroregressiona ja aikaihmiselle sopimattomana ruikutuksena.

Näin ei kuitenkaan tehdä, sillä uusi uskontomme edellyttää, että meillä vanhan perinteemme mukaisesti olisi syntitaakka, jota katuen ja valittaen voisimme tuntea itsemme arvottomiksi ja sitten ihmeen kautta kokea armon.

Kauempaa katsoen nämä niin sanoakseni hihamerkkitason (ks. Vihavainen: Haun hesari ei ole vitsi tulokset ) näytelmät taatusti antavat maastamme ja kulttuuristamme auttamattoman koomisen kuvan. Olemme sen ansainneet.

Nyt suureksi skandaaliksi ollaan paisuttamassa jotakin missin kuvaa, jossa tämä vetää silmiään vinoon ja muka matkii kiinalaista.

Yritän ymmärtää, miksi näin ei saisi tehdä ja miksi kyseessä on sen tason rikos, jonka tyhmimpien mielestä pitäisi jo heilutella hallitustakin.

Voimme kuvitella siinä yrityksen jollakin tavalla halventaa kiinalaisia, mistä löytyy heti assosiaatio Hitleriin eli siis paholaiseen.

Eikö tässä siis tule mieleen sellainen assosiaatio, että kiinalaiset ovat virnistelijän mielestä alempi rotu, jollaiset olisi tuhottava? Tämähän olisi jo selvää rasismia ja sehän lähtee oman ylemmyyden olettamisesta: toiset ovat väärän näköisiä ”valkoisuusnormin” näkökulmasta…

Epäilemättä tästä maailmasta löytyy niitäkin, joiden mielestä kiinalaiset ovat rumia ja heidän silmänsä ovat väärään suuntaan vinossa.

Kiinalaisten näkökulmasta asia on korkeintaan hullunkurinen, uskaltaisin sanoa, vaikka ei ole kysynyt edes puolen miljardin kiinalaisen mielipidettä.

Vanhan Zhong-guon eli keskuksen valtakunnan asukkaiden mielestä heidän kansansa, han-kansa, on aina ollut maailman kaunein, älykkäin ja viisain rotu. Muut ovat sitten mikä mitäkin, japanilaiset ovat ”itäisten saarten vääräsäärisiä paholaisia”, länsimaalaiset ovat ”pitkäneniä”, joita nauramaan ainakin takavuosina kerääntyi aina pitkä perässä seuraava laahus.

”Ruma amerikkalainen” karvakuono on ollut jo ulkonäöltään kauhistus koko Aasiassa. Mitä naisiin tulee, vastaavat ainakin sikäläiset naiset keskimäärin paljon paremmin myös länsimaisten miesten naisihannetta kuin monien muiden kansallisuuksien edustajat. Avioliittotilastot puhuvat puolestaan.

Mitä sitten tulee kiinalaisten hengenlahjoihin, on tutkimuksissa yhä uudelleen todettu, että ne ylittävät selvästi valkoisten kansallisuuksien keskimääräiset tulokset ja jäävät kakkoseksi vain juutalaisille. Kiina on jo nyt selvä voittaja sivilisaatioiden kisassa ja yhä pienemmäksi vähemmistöksi jäävien länsimaiden on alettava ymmärtää oma tilansa vaaranalaisena vähemmistönä.

Rasismi olisi huono vastaus siihen tilanteeseen, johon länsimaat ovat joutumassa ja se on jo yleensä kaikkialla ymmärretty. Kiinalaisten ja muidenkin itä-aasialaisten muuttorajoitukset kuuluvat jo kaukaiseen historiaan. Heitä tarvitaan myös täällä, eivätkä he tässä maailmassa tarvitse mitään suojelua yrityksiltä leimata heitä alempiarvoisiksi.

Jos joku sellaista yrittää, hän paljastaa vain oma säälittävän typeryytensä. Sen fiksumpaa ei ole yritys paisuttaa täysin mitättömistä leikeistä suurta skandaalia anteeksipyyntöineen ja kvasiuskonnollisine litanioineen ”rasismista” ja ”nollatoleranssista”. Sen tason typeryydet eivät ole aikaihmisen arvolle sopivia.

Tämän oppiminen taitaa viedä aikansa, mutta eiköhän se vielä tapahdu.