Huono usko

 

Bullshitjournalismi ja vilpillisyys

 

Jean-Paul Sartre käsitteli teoksessaan ”Inho” asiaa, jota kääntäjä kuvasi sanonnalla ”huono usko”. Alkuperäinen termi ”mauvaise foi” viittaa vilpillisyyteen, johonkin sellaiseen, joka poikkeaa siitä, mitä kuvaamme sanonnalla ”bona fide”.

Kun jotakin tehdään bona fide, se tehdään ilman kieroutta ja taka-ajatuksia. Suomeksi voidaan sanoa, että silloin toimitaan hyvässä uskossa, mitä taas ei pidä sekoittaa hyväuskoisuuteen, jolla on pejoratiivinen, typeryyteen viittaava merkitys.

Kun ihminen on rehellinen, hän tarkoittaa mitä sanoo, ainakin siinä merkityksessä, että hän itse uskoo asiaansa. Voidaan kuitenkin ajatella, että ihminen myös saattaa valehdella hyvässä uskossa, koska pitää sitä velvollisuutenaan ja katsoo sillä tavalla parhaiten edistävänsä hyvän toteutumista maailmassa.

Rehellisyyttä pidetään usein myös tyhmyytenä ja sitä se saattaa ollakin väärään paikkaan ja aikaan tungettuna. On tilanteita, joissa on syytä katsoa rehellisyydellä ja avoimuudella saatavan aikaan vain vahinkoa ja silloin on parasta pitää suunsa kiinni tai turvautua ns. hevonpaskaan (engl. bullshit, ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset. Vrt. myös Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).

Bullshit, käytän nyt tätä Jumalan äidinkieltä, koska se tekee asioista hölmöillekin läheisiä ja jopa kiinnostavia, on hyvin käyttökelpoista silloin, kun totuutta ei voi sanoa eikä myöskään halua valehdella. Valehtelustahan voi sitä paitsi aina jäädä kiinni.

Bullshit sen sijaan toimii kuin aikoinaan Nebelwerfer-rakettien heittämä sumuverho. Sitä on vaikeaa ja jopa mahdotonta tuhota kylmällä logiikalla, koska se piiloutuu epämääräisyyden taakse ja vaihtaa tarvittaessa paikkaansa. Jos osumia tulee, ne voidaan kuitata huteiksi, koska maali on piilotettu paksun ja pehmeän kerroksen alle.

Hyvä esimerkki bullshitistä oli Suomen talvisodan ja vielä jatkosodankin käsittely julkisuudessa neuvostoaikoina, siis silloin, kun naapuria nimitettiin Neuvostoliitoksi.

Sodan syntyä ja siihen syyllisiä pohdiskeltiin naama vakavana yhä uudelleen ja tarjottiin ehdokkaiksi aina suomalaisia, Erkosta Tanneriin. Se oli muistaakseni Osmo Jussila, joka sitten kerran kysäisi, eikö se syyllinen ollut kuitenkin ilman pienintäkään epäilystä Josif Stalin. Se oli järkyttävä puheenvuoro.

Jussila tietenkin sanoi totuuden, mutta sen sanominen oli äärimmäisen epäviisasta, mikäli sanoja halusi toimia ja vaikuttaa tässä yhteiskunnassa. Mikäli hänellä ei ollut ns. idänsuhteita, ei eteneminen politiikasa ollut mahdollista ja mikäli hän tahallisella tai tuottamuksellisella rehellisyydellä pilasi ne, alkoivat häntä karttaa jo omasta imagostaan huolta pitävät ns. ystävätkin.

Esimerkkejähän löytyy. Oli virolaisten ylioppilaiden kanssa juhlinut Sukselainen, oli Kekkosen henkilöhistoriaa muisteleva Kauko Kare, oli Neuvostoliiton imperiumista kirjoittanut Tuure Junnila ja niin edelleen.

Neuvostoliittoa oli arvostellut jopa SKDL:n Ele Alenius ja kommunistien Arvo Kemppainen oli kertonut vitsin Brežnevistä. Mutta Kreml ei ollut mikään raastuvanoikeus, siellä oli jokaisen hankittava luottamus, mikäli mieli Suomessa päästä eteenpäin.

Suomessa oli vapaa lehdistö, mutta ei kannata kuvitella, että se olisi rientänyt puolustamaan niitä, jotka Kreml oli tuominnut. Ei kannattanut myöskään ruveta isoon ääneen selittämään, kuka se sotaan syyllinen oli. Sellainen olisi ollut sekä turhaa että itsetuholista.

Niinpä valittiin toinen tie. Oltiin kuuliaisia Kremlin sanalle ja annettiin sille aksiomaattisen totuuden arvo. Sen sijaan tyydyttiin vain toteamaan tai suorastaan ilakoitiin sillä, kun tämä tai tuo poliitikko pudotettiin pelistä Moskovan tietä käyttäen. Politiikan, enempää kuin journalisminkaan taitaja ei voinut olla mikään totuuden torvi.

Niin sanotun suomettumisen aikana ei koko kansa ollut suomettunut. Toimittajat olivat.

Toimittajan ammattitaitoon kuului niin sanottu tosiasioiden tunnustaminen, millä tarkoitettiin, ettei otettu kantaa niihin rajoihin, jotka sananvapaudella olivat. Ne olivat olemassa toimittajista huolimatta ja ne oli hyväksyttävä.

Koska tiedettiin kohtuullisella varmuudella, millaisista asioista naapurin etuja valvovat vahtikoirat voisivat tarttua kiinni ja tuhota toimittajan ja hänen lehtensä, varottiin visusti menemästä koko tuolle alueelle.

Uutta tarinaa Suomen historiasta ja sen poliittisesta asemasta nykypäivänä ei tarvinnut varsinaisesti uskoa, mutta se oli pakko olla uskovinaan. Syntyi eräänlainen bullshit-kulttuuri, jossa ymmärrettiin, etteivät asioita suoraan sanovat tahot ansainneet kunnioitusta, vaan halveksumisen hölmöytensä takia.

Ne, jotka puhuivat, eivät nyt ihan totuuttakaan sanoneet, mutta usein sentään vähän sinne päin ja lopunhan voi aina arvata.

Kukaan toimittaja ei olisi uskaltanut nousta puolustamaan julkisesti Kauko Karetta tai Tuure Junnilaa, vaikka nämä puhuivat selviä totuuksia. Senpä takia juuri.

Ei liene mahdollista kovinkaan suurella tarkkuudella osoittaa, missä määrin ns. idänsuhteista ja niiden suhteen arkaluontoisista asioista kirjoittavat toimivat hyvässä uskossa ja miten paljon asiaan liittyi epärehellisyyttä, joka peitettiin bullshitin alle.

Selvää joka tapauksessa on, että ilman tiettyä vilpillisyyttä, ”huonoa uskoa” ei tilanteesta selvitty. Niinpä Neuvostoliitto nostettiin meidänkin maassamme ylivertaiseksi ja loukkaamattomaksi esikuvaksi, jonka historiakin oli yhtä pyhä meillä, kuin se oli itse naapurissa.

Tietenkään kaikki eivät olleet mukana leikissä, mutta he olivat yleensä sivuraiteella ja joko vanhoja fossiileja tai ainakin politiikan ulkopuolella viihtyviä intellektuelleja, kuten joku Jörn Donner (”Minähän olen neuvostovastainen”), Osmo Jussila, Esa Adrian ja jokunen ”kansallinen” kommunisti.

Simopekka Nortamo kokosi aikoinaan melko laajan aineiston osoittaakseen, ettei hänen lehtensä, Helsingin Sanomat, ollut ”suomettunut”. Hyvä yritys toki ja olihan siellä esimerkiksi Jaakko Okker, Kari Suomalainen ja monia vierailevia tähtiä. Mitään syvällistä pohdintaa, jossa Neuvostoliiton koko järjestelmä olisi asetettu kyseenalaiseksi, ei sen sijaan voitu edes kuvitella.

No, onko tilanne nyt parempi? Kirjoittaahan HS nykyään Venäjästä ihan mitä tahansa ja mitä rajummin, sen parempi.

Mutta miksi koko lehteä jatkuvasti tuntuu ikään kuin seuraavan sellainen mädäntyneen haju, jonka Vladimir Nabokov selitti syntyvän omaa erinomaisuuttaan julistavan typeryyden (pošlost, ks. Vihavainen: Haun helppohintaisuuden kysymyksiä tulokset ) ympärille?

Kyseessä on pohjimmiltaan sama asia kuin yllä mainittuina ”suomettumisen” aikoina. Ehkäpä nykyiset esimerkit ovat jopa pahempia, sillä nyt ei mikään estäisi puhumasta totta. Totuuden sijasta tarjoillaan häikäilemättä versiota, jonka falskius loistaa kauas jokaiselle, joka viitsii vähänkin tutustua itse aiheeseen.

Olen sen verran usein kirjoittanut hihamerkkijournalismista, etten enää viitsi tehdä sitä uudelleen. Mikäli asia on unohtunut, siihen kyllä kannatta taas palata (ks. Vihavainen: Haun hesari vitsi tulokset ).Kyseessä on sen tason älyllinen epärehellisyys, ettei sitä luultavasti ole koskaan aiemmin saavutettu.

 Lehdessä ei enää ole ketään Jaakko Okkeria ja Kari Suomalaisen sijasta siellä tuhertelee totaalisen lahjaton pilapiirtäjän parodia. Lehden agendaa ei sokea Reettakaan voi olla huomaamatta. Sen halu määrätä maan politiikasta on yhtä säälittävä kuin vaarallinenkin ilmiö.

Mutta bullshit menee kaupaksi. Jotkut uskovat, mutta useammat varmaankin vain tyytyvät älylliseen epärehellisyyteen.

Nyt lehdistö on sitten taas puhaltanut uuden kuplan, kun taannoinen pesukarhuoperaatio meni myttyyn. Silmien venytyksestä on tehty rasismin ilmaus täysin vakain tuumin, yrittämättäkään kertoa, mistä itse asiassa oli kysymys. Taas kerran tässä tahallaan vaarannetaan koko maan imago oman poliittisen agendan takia.

Hesari ei toki ole ainoa media, joka tekee agendajournalismia ja pelaa vilpillisesti. On hämmästyttävää, miten hyvin tarkoitushakuisesti väärennetyt tulkinnat menevät kaupaksi tämän maan yleisölle.

Niin sanottu suomettumisen kausi oli varmaankin hyvää harjoittelua bullshit-ajattelulle ja puheelle, mutta ilmiö näyttää kyllä olevan laajempi. On paradoksaalista, että se pn noussut kukoistukseen juuri samaan aikaan, kun kansan koulutustaso on suuresti noussut.

Toki myös älykkyystaso on samaan aikaan pudonnut. Ajattelu näyttää käyneen vanhanaikaiseksi. Irralliset sanat, ilmeet ja eleet ja yleensäkin kuvallinen esitys on nyt se, mille annetaan merkityksiä, käsitteellinen analyysi on yhä vieraampaa.

Ehkäpä tässäkin ilmenee se kehitys, joka vie meitä kohti uutta keskiaikaa, jossa järjen käyttö oli uskottu vain harvoille oppineille, jotka yrittivät vain tulkita pyhiä kirjoituksia ja kammoksuivat ajatusta perusteisiin menemisestä ja uuden keksimisestä.

Shit walks

 

Rehellisyysvaje

 

”Odi profanum vulgus,

et arceo”

(Horatius)

 

     Kuten tunnettua, suomalaisten poikkeuksellisiin hyveisiin laskettiin Venäjällä ennen aina rehellisyys. Sehän on periaatteessa useimpien hyveiden todellinen perusta tai ainesosa ja tuota saamaamme stereotypiaa kannattaa arvostaa, aivan ilmeisesti se oli ansaittu.

     Otto Ville Kuusinen tuli joskus sanoneeksi, että venäläistä saa sanoa epärehelliseksi, eikä hän siitä loukkaannu. Sen sijaan hän suuttuu, jos sanotaan tyhmäksi. Suomalaisten kanssa asia on tasan päinvastoin. Tämä tuotti ilmiannon, josta hän selvisi.

     En tässä pysähdy miettimään sitä, mikä oli Kuusisen oma suhde rehellisyyteen. Ihan reilun yksioikoinen se ei voinut olla, pikemminkin päin vastoin. Mitä taas tulee kokonaisten kansojen luonteesta tehtyihin lausumiin, ei niitä voi kuitata pelkällä helppohintaisella ”ei voi yleistää” -viisaudella, vaikka ei suurennellakaan.

     Kyllä kunkin kansan keskuudessa on vallalla tietynlaisia taipumuksia ja arvostuksia, jotka poikkeavat muista vastaavista. Tällä en tarkoita mitään myötäsyntyistä asiaa, vaan sitä psykologiaa, joka on syntynyt esimerkiksi maaorjuuden tai ns. reaalisosialismin aikana , jolloin jo pelkkä arkipäivän selviytyminen edellytti sopeutumista tiettyyn valheelliseen järjestelmään.

     Luulen, että Kuusisen letkautuksessa oli ihan oikeasti jutun juurta. Suomalainen kansanpsykologia oli pitkälti syntynyt haja-asutuksen piirissä, jossa sosiaalisiin taitoihin kuuluva viekastelu oli tarpeetonta.

      Tosikkomaisuus on yksi rehellisyyden muoto ja Aleksis Kivi kertoo, että seitsemän veljestä luotti kaikkein eniten Tammiston Kyöstiin. Siinähän oli mies, joka ei koskaan nauranut eikä valehdellut.

     Mutta ajat muuttuvat. Suomalaista ihmistä on jo etenkin 1900-luvulta lähtien prässätty jo moneen uuteen muottiin. Kuten Liisa Keltikangas-Järvinen on havainnut, ekstrovertti höpöttäjä on nyt nostettu jalustalle ja jöröt itsekseen ajattelijat on tyrkätty sivuraiteelle. Amerikkahan se on ihanteena kaikkine small talkeineen ja PR-kampanjoineen.

     Kyllähän muutamassa sukupolvessa oppii paljon, kun koko ympäristö on valjastettu uusien arvojen palvelukseen. Politiikassa jylläävät nyt linssiluteet, jotka suoltavat luontevasti niin sanottua hevonpaskaa (bulsshit) ja vetoavat katsojiin eleillään ja ilmeillään.

     Tarjolla on nyt kahta asiaa: joko kannattaa kaikkea hyvää tai vastustaa sitä, On vain valittava puolensa, kuten maamme kansainvälisesti tunnetuin ajattelija on sanonut.

     Kun tilanne on tämä, ei edes periaatteessa kannata vaivautua tutkimaan noiden kahden nollasummapeliä käyvän elementin totuudellisuutta, oleellista on se, mikä edesauttaa tuota Ahura Mazdan nykyistä inkarnaatiota voittamaan vihollisensa.

     Tässä asetelmassa totuudella ei tietenkään ole mitään itsenäistä arvoa sinänsä. Tärkeää on vain se, miten valon ja ilon lähdettä parhaiten palvellaan. Jos sitä edesauttaa bullshit, niin siitä vaan. Jos se on valhe, niin sekin voi olla hyödyllinen. Miksi se olisi ilman muuta huono asia?

     Bullshitistä (joka suomeksi ei ole häränpaskaa, vaan hevonpaskaa) on kirjoitettu kirjojakin. Itse olen siitä kirjoittanut parikin blogia (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ).

    Jos näemme maailman poliittisen sodan kenttänä, meillä ei ole mitään syytä kieltäytyä käyttämästä myös valhetta aseenamme. Itse asiassa valhe, sotajuoni, on aina ollut sodassa kaikkein arvostetuin asia. Urhoollisuus on välttämätöntä, mutta se vaatii uhrinsa. Sotajuoni on se, jonka avulla voitetaan.

     Lehdistö, joka nykyään on meillä jo kauttaaltaan agendajournalismin väline, ei ole enää aikoihin kaihtanut suoranaista valhettakaan, mikäli se on näyttänyt hyödylliseltä (ks.esim. Vihavainen: Haun todellisuus ja fantasiat tulokset, Vihavainen: Haun reductio ad absurdum tulokset ).

     Kun valheesta jää kiinni, se yritetään selittää pois loppumattomalla bullshit-vuodatuksella, joka menee kuin meneekin siihen kiitolliseen yleisöön, joka on vankasti Oikean Asian puolella. Näin on meillä jo käynyt yhä uudelleen, erityisesti hihamerkkiskandaalin ja silmienvenytysskandaalin välisenä aikana.

     Näyttää siltä, että uudeksi normaaliksi ainakin median piirissä on tullut vilpittömän mielen periaatteen hylkääminen ja bullshit-tason ”argumentoinnin” normaalistuminen ja kohottaminen kunnialliseksi maan tavaksi.

     Suuri yleisö on muuttunut. Tammiston Kyöstiä ei enää näy, eikä edes Jukolan veljeksiä. Se, joka seuraa nettikeskusteluja esimerkiksi siitä, miksi Päivi Räsäsen ym. maahantulo Englantiin estettiin, voi heti havaita, ettei millään asioiden yleiseen merkitykseen liittyvällä vakavalla pohdinnalla, tai edes normaalilla totuudellisuudella ole tuossa älämölössä mitään sijaa.

     Sen sijaan sieltä löytyy kaikenlaista, lähinnä imbesillin moraalisesta ja älyllisestä tasosta todistavaa öyhötystä ”tuomituista rikollisista” ja hilpeää vahingoniloa: nytpäs vihollinen saikin turpiinsa!

     Sen sijaan, että edes jossakin määrin tunnettaisiin ja yritettäisiin arvioida kyseisten henkilöiden ”rikosten” laatua ja  niistä annettujen tuomioiden varsin skandaalimaisia perusteita, riemuitaankin siitä, että heille kaupan päälle on vielä aiheutettu vaikeuksia metodeilla, jotka ovat erittäin vakavassa ristiriidassa koko länsimaisen vapauskäsitysten kanssa.

     Tämä joukko on jo henkisesti kypsä astumaan uusneuvostoliittolaiseen ”reaalisosialismiin”, jossa matkustuskiellot ovat tärkeä osa arkipäivää. Meillähän ne tosiaan koskevatkin jo suurta kansanosaa. En tiedä, pitäisikö jo onnitella ”uuden ihmisen” syntymisen johdosta.

     Vain jokunen harva ”vihollisleirin” edustaja, ainakin vihreiden Oras Tynkkynen on osoittanut olevansa manikealaisen ajattelun yläpuolella. Pelkään pahoin, että ne, jotka nyt pitävät hauskaa järjettömien vapauden rajoitusten takia, löytävät asian vielä edestään.

     Mutta tuo nettilaumojen älyllinen ja moraalinen taso on todella hätkähdyttävän matala, vanhaa tyyliä käyttäen voisi puhua hengen alhaisuudesta, joka uutta ihmistä varmaankin nautrattaa.

     Paheksuin ja pidin arvottomana aikoinaan Horatiuksen nyrpeää suhtautumista ihailemaani jaloon kansaan. Nyt taidan jo ymmärtää hieman paremmin.

Bullshit ja valhe

Bullshit,  informaatiosota ja journalismi

Sodankäynnin näkökulmasta valhe, harhaannuttaminen on keskeinen keino. Jo antiikin auktorit tekevät tämän täysin selväksi. Totuus toki viime kädessä määrää kaikkien asioiden reunaehdot eikä tavoitteena olevaa voittoa voi saavuttaa luottamalla vääriin tietoihin tai julistamalla tappio voitoksi, mutta silti. Keinona yli muiden on valhe.

Sota elää valheesta, joka on sen ytimessä. Voitto esitetään aina ja tinkimättä oikeuden ja totuuden voittona, mutta sen saavuttamista valheella ei historiassa ole kainosteltu. Mannerheimin, poikkeusihmisen tunnus Candida pro causa ense candido oli tässä suhteessa aika erikoinen. Se sopi hyvin valkoisen armeijan ylipäällikölle (candidus=hohtavan valkoinen), mutta jotenkin siinäkin, vuonna 1922 omaksutussa tunnuksessa tuntuisi tuoksahtavan demonstraatio ja se vaikuttaa ennakkovastaukselta mahdollisiin kysymyksiin.

Toki kuninkaat ovat kautta aikojen, paitsi käyttäneet häpeilemättä alhaisia keinoja sodissa, myös joskus valehdelleet itse voitonkin ja laulattaneet Te Deumia myös suurten tappioiden kunniaksi, mutta ei se asiaa, eli voiton tai tappion merkitystä totuuden hetkenä muuksi muuta. Vihollisen menestystä ei voi pitkän päälle selittää pois eikä omia tappioita salata. Toki sodan onni, fortuna belli, on oikullinen ja epäreilukin jumalatar.

Ennen totuuden hetkeä voi asioita kuitenkin aina yrittää edistää myös valheen keinoin ja toivoa menestyvänsä mahdollisimman pitkään. Joskus onnenkantamoinen voi päästää pälkähästä uhkapelurin, kuten Pietari III:n tulo näyttämölle pelasti Preussin Fredrikin, jolle tämän ansiosta jäi kuolematon maine. Hitler odotti viimeiseen asti kokevansa tuon Hohenzollernien hallitsijahuoneen ihmeen toistuvan kohdallaan, mutta der brave Gefreiter joutui pettymään katkerasti.

Vastuuttomuudestakin saatetaan historiassa palkita, mikäli onni sattuu suosimaan rohkeaa, kuten hänellä sananparren mukaan on oikeus toivoa. Kleiohan on syystä tai syyttä rinnastettu ammattikuntaan, jonka olemassaolo yleensä tunnustetaan tarpeelliseksi, mutta jonka maine on siitä huolimatta ollut kyseenalainen. Onko historia sittenkään vain totuuden ja rehellisyyden koetinkivi, kuten Thomas Carlyle ja häntä seuraten Egon Friedell ovat otaksuneet?

Kysymys totuuden arvosta on kolmannella vuosituhannella tullut erityisen aktuelliksi siitä syystä, että postmoderni nihilismi on suhtautunut koko asiaan yhtä ivallisen alentuvasti kuin Lenin aikoinaan. Itse asiassa postmoderni näkökulma on vielä hävittävämpi ja hävyttömämpi, sillä Leninillä myös totuus oli periaatteellisella tasolla yhtä suuressa kunniassa kuin oikeus, vapaus ja muut perinteiset arvot. Käytännössä toki kaikkia niitä poljettiin täysin häikäilemättä, mutta se kuului dialektiikkaan. Postmodernistille jo itse totuus on vain absurdi flatus vocis, purkautuvan ilman ääni.

Joskus kauan sitten kuului hyviin tapoihin kauhistella englantilaista sanontaa, joka juontaa juurensa 1800-luvun alun maljapuheeseen: “Our Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the right; but right or wrong, our country!”

Tähän asenteeseen on, varmaan syystäkin, liitetty moraalisesti epäilyttävää jesuitismia. Se on kuitenkin yhtä kaukana nykyaikaisesta nihilismistä kuin yö päivästä eikä edes sijaitse aamun ja illan harmaalla alueella. Toive siitä, että oman maan asia ja käytös olisi oikeudenmukaista todistaa ylevästä asenteesta. Maljapuheen jälkimmäinen osa saattaisi, tilanteesta riippuen, myös liittyä mielipahaan, joka syntyisi, mikäli isänmaa olisikin rikkonut oikeutta ja totuutta vastaan. Toki maljapuheiden retoriikka sijoittuu omaan genreensä ja kuuluu nauttia suolahippusen kera.

Nyt, kuin taas olemme saaneet tähän maailmaan informaatiosodan, olemme jälleen oppineet arvioimaan eri osapuolten sanomaa tietyllä varovaisuudella. Vanha kehotus nauttia sanoma suolahiukkasen kera, cum grano salis, ei enää vie mihinkään. On varauduttava totaaliseen, törkeään valheeseen, jossa ei ole totta kuin siteeksi, jos sitäkään.

Hämmästyimme säikähtäin, kun päivänä muutamana saimme lukea venäläisten lehtien, jopa hallitusta lähellä olevien, kirjoittavan mielettömyyksiä lasten kohtelusta Suomessa. Tällaista roskaa ei kukaan kuvitellut joutuvansa näkemään. Kaikelle on kuitenkin oma yleisönsä ja koska myös älykääpiöiden joukko on taaja ja säikkymätön, tarjotaan sillekin näissä kesteissä omat annoksensa. Se vain kuuluu asiaan.

Asia liittyi kampanjaan eli sotaretkeen tai sellaista simuloiviin manöövereihin ja sodissahan totuudella on aina ollut vain välinearvo. Kuten sanottu, valhe on se, mikä sodassa on arvokas ja aseista olennaisin. Asia ei rajoitu joihinkin puolihulluihin dosentteihin.

On asiaan kuuluvaa, että internetin pöhinää nimenomaan valtioiden välisten suhteiden kannalta on nyt meilläkin tarkasteltu myös sotanäkökulmasta, informaatiosotana, johon on soviteltu niitä vihollisen kukistamisen doktriineja, joita älykäs hyökkääjä voisi käyttää. Ongelmana on se, ettei suunnitelmallisuudesta, saati suuresta strategiasta ole kuin epäsuoria todisteita, lähinnä vihjeitä, jotka nekin liittyvät yksittäisiin asioihin, ei kokonaisuuteen. Toki voi yrittää tunkea kaiken samaan kaavaan Prokrusteen metodein, mutta siitä kärsii uskottavuus. Siinä menevät tosi ja valhe iloisesti sekaisin eikä niiden erottamiseen toisistaan ole keinoa.

Lisäksi herää liuta kysymyksiä. Jos, kuten muuankin opus julistaa, informaatiosota on käynnissä Venäjän suunnalta, ei sellainen koskaan voine olla yksipuolinen tilanne. Sodassa olisi äärimmäisen naiivia odottaa, että jompikumpi osapuoli kieltäytyisi käyttämästä keinoja, joita toinen käyttää, elleivät ne nyt sitten ole yhtä tökeröitä ja itseään vastaan toimivia kuin mainittu lapsikampanja. Talvisodassa toki tapahtui, että suomalaiset levittivät itse eteenpäin venäläisten tökeröä propagandaa, joka nostatti kansassa raivoa.

Eiköhän siis liene kohtuullista odottaa, että oma puoli, mikäli se todella on havainnut informaatiosodan olevan todellisuutta, järjestää esimerkiksi viime sodassa käytetyn SAT-VIA-järjestelmän tyyppistä toimintaa, jonka avulla sekä puolustus että hyökkäys ovat mahdollisia.

Jatkosodassa, kun taistelimme yksin, jouduimme puolustautumaan sekä Moskovan-Leningradin-Petroskoin varsin avutonta propagandaa vastaan että myös Lontoon taitavaa manipulaatiota vastaan, joka ei suinkaan ollut vailla tehoa. Siinä tohinassa opittiin ymmärtämään, ettei Suomella ole kuin yksi luotettava ystävä, joka on Suomen armeija. Ruotsi hötkyili peloissaan ja USA tuki Lontoon kavalaa maanittelua. Mutta asemamme oli selvä ja johtopäätökset sen mukaisia. Informaatiorintama piti ja rauha voitiin solmia rivit tiiviinä.

Mutta miten mahtaakaan olla nyt? Olemmeko me tuossa mahdollisessa sodassa omalla puolellamme vaiko sittenkin vaarassa lipsahtaa palvelemaan vieraita intressejä ja nielemään tahallista valhetta, jota varmasti käytetään niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi meiltä kysymättä? Vai ovatko meidän etumme automaattisesti yhtenevät jonkin epämääräisen lännen kanssa, kuten sosialistisen ystävyysliiton maiden intressit kerran sopivat aina yhteen Neuvostoliiton intressien kanssa? Mitä tästä seuraa nyt?

Tuntuu aika säälittävältä, että valtionhallinnon sadalle virkamiehelle kustannetaan amerikkalaisten järjestämät kurssit informaatiosodassa. Eikö omalla maallamme ole tähän kapasiteettia vai eikö sillä ole omaa agendaa? Miten on mahdollista, että jokin ulkomainen taho otetaan tällaiseen rooliin?

Jotta sellaisilla kursseilla olisi jotakin merkitystä, ne olisi syytä tarjota mieluummin journalisteille, jotka tulisi velvoittaa tutustumaan myös kilpaileviin näkemyksiin. Näyttää pahasti siltä, että tämän ammattikunnan suhde totuuteen on vakavasti vahingoittunut näinä postmoderneina aikoinamme ja tästä kärsii heidän oma uskottavuutensa. Erityiseksi ongelmaksi on noussut BS eli bullshit.

Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun ajatusta totuudesta ja sen saavuttamisesta vielä pidettiin normaalina ja vakavasti otettavana asiana. Totuuden, kuten myös hyvyyden ja kauneuden palveleminen olivat kulttuurin keskeisiä tehtäviä. Journalistien kannalta tehtävä oli yksinkertainen: heidän tehtävänään oli kertoa se totuus, jonka saivat tietoonsa ja jota oli syytä sellaisena pitää. Sen sijaan journalismin tehtävänä ei ollut opettaa kansalle, mitä totuudesta piti ajatella eikä siihen missään tapauksessa kuulunut epämukavien tosiasioiden piilottelu. Uutiset ja kommentit oli selkeästi erotettava toisistaan ja tämä oli se tärkeä asia, joka erotti vapaan tiedonvälityksen totalitaarisesta.

Nyt on toisin. Journalistit kokevat ilmeisesti tehtäväkseen maailman pelastamisen ja heidän kunnianhimonaan on tuottaa sellaista sisältöä, joka edistää kaikkia hyvä asioita ja vahingoittaa huonoja.

On syntynyt tilanne, jossa journalisteja syytetään suoraan valehtelemisesta. Erityisesti esille on nostettu YLE ja Helsingin Sanomat. Yleisesti ottaen tämä lienee liioittelua. Varsinaisia tietoisia valheita nämä orgaanit tuskin ovat paljoakaan harrastaneet. Sen sijaan niille kyllä on ollut leimallista  salailu ja niin sanottu bullshit.

Jälkimmäinen karttaa suoranaista valehtelemista ja huijaa muilla keinoin, puhumalla aidasta aidanseipäiden sijasta, johdattamalla keskustelun johonkin muuhun kuin itse hankalaan aiheeseen, assosioimalla käsiteltävä asia johonkin tabuun ja niin edelleen ja niin edelleen. Keskeinen idea on luoda kuuman kysymyksen ympärille emotionaalisesti ladatuista meemeistä valheellisuuden muuri, jonka puolustuslinjoja vain omista eduistaan piittaamattomat desperadot haluavat avoimesti uhmata.

Bullshit saattaa pohjimmiltaan olla Amerikan lahja kulttuurillemme. Kuten small talk, se on ollut laji, jota kansamme osaa heikosti. Tänäkin päivänä sen todelliset taitajat löytyvät etupäässä ns. hyvin koulutetuista kansankerroksista. Itse asiassa on olemassa melko tuore amerikkalainen akateeminen traditio, joka rakentuu nimenomaan bullshitin ympärille (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies). Näyttää jopa siltä, ettei asiaa sen piirissä tyydytä pelkästään tutkimaan, vaan sitä myös aktiivisesti harjoitetaan.

Yhtä kaikki, kansan syvät rivit ovat ymmärrettävästi olleet melko immuuneja tällaiselle tarjonnalle, mikä ei liity niiden elämänpiireihin, vaan viihtyy yliopistojen ohuessa ansari-ilmastossa. Kova todellisuus ja konkreettinen askarointi sen ongelmien kanssa ei jätä BS:lle samanlaista tilaa eikä tilausta.

Ei sille toki missään immuunejakaan olla. Niin sanotun taistolaisuuden kova ydin muodostui kerran akateemisista kiliasteista, jotka olivat kehittäneet kommunismista itselleen kvasiuskonnollisen version. Tämä ryhmä oli selvästi erillään työssä käyvistä duunareista, joista niistäkin osa myös oli hyvin taipuvaista vastaanottamaan Moskovan hyvää sanomaa, vaikka ei Marxin teoksia opiskellut, vaan keskittyi mieluummin oman työpaikan ja liiton asioihin.

 Koska duunari tunsi sentään elämää hieman paremmin ja lähempää, ei häntä kuitenkaan voinut hoidella ja ruokkia samalla evankeliumilla kuin keltanokkaisia opiskelijanulkkeja. Niinpä oli kehitettävä paksu ja tahmea bullshitin kerrostuma suojaamaan ideologian jokapäiväistä turvallisuutta.

Ihmisen valmius ja halu uskoa sellaista, mitä hän pitää totena, on suuri voimavara. Tarvittaessa on kovin helppoa rationalisoida oman maan tai esikuvalliseksi ajatellun etujoukkomaan kaikkia toimia, mikäli tuo tarve on kyllin vahva. On tarpeetonta jaaritella toivovansa, että oma maa tai ideologia olisi oikeassa, kun se kerran ilman muuta on. Edellä siteeratun maljapuheen ensimmäistä osaa ei kukaan ole aikoihin edes muistanut. Sellainen ei enää kuulu tapoihin.

Mikään rationaalinen argumentti ei läpäise paksua BS-kerrosta silloin, kun se suojaa pyhimpiä arvoja, eivät edes arkistojen vastaansanomattomat paljastukset. Vanhanaikaiset järkiargumentit tupsahtavat pehmeään BS:ään kuin peruna puuroon. Ainoastaan jokin hyvin suunniteltu visuaalinen lavastus, joka julistetaan maailman merkkitapahtumaksi, saattaisi ehkä mennä suojauksen läpi, mutta näitä projektiileja on toistaiseksi testattu vain PC:n taholta menestyksellisissä hyökkäysoperaatioissa vanhanaikaista toisinajattelua vastaan.

Sellaista on nykyinen virallinen ideologiamme, PC ja sellainen on sen voittamaton suojapanssari, BS. Jossakin mielessä se on vanhaa ja jo antiikin aikana käytettyä ainesta, jolla aina on ollut tehonsa. Muinaisen Kreikan sofistit osasivat sen ainakin yhtä hyvin kuin Kreikan nykyiset vallanpitäjät. Mutta joidenkin merkkien perusteella voi arvioida, että 2000-luvusta on tullut BS:n uusi suuruudenaika, kun se on tasa-arvoisesti korotettu valtaistuimelle uutena totuutena tai ainakin erittäin varteenotettavana kruunutavoittelijana tai regenttinä, mikäli totuudelta jäänyt valtaistuin on lopullisesti jätettävä tyhjäksi. Mihin me totuutta tarvitsemme, jos BS toimii paremmin?

HP

 

Hevonpeetä ja muuta

 

Varsinaisen valehtelemisen sijasta turvaudutaan nykyään usein erilaiseen harhaanjohtamiseen. Tilastot ovat siihen hyvä keino ja joskus 1960-luvulla tentin aiheesta lienen kirjankin, jonka nimenä oli ”Miten tilastoilla valehdellaan”. Muistan tekijänkin, Darrell Huff.

Itse kirja oli aika vaatimaton ja voisi kuvitella, että sen perusideat olisi jokaisen ylioppilaan tai ainakin maisterin tunnettava, ammattikirjoittajista nyt puhumatta..

Näin ei ole. Kaikkialla ja kaikilla tasoilla näkee tilastoja esitettävän aivan harhaanjohtavilla tavoilla ja konstit siihen ovat yksinkertaisia, simppeleimmillään graafisissa esityksissä, joissa esimerkiksi kuvataan vertailtavia aineistoja erikokoisilla esineidenkuvilla. Mutta ei siitä enempää, ei tässä voi mitään kurssia ruveta pitämään.

Totuus sinänsä on vaikea kysymys ja ymmärrän hyvin Pontius Pilatuksen kysymyksen Jeesukselle. Maaherra oli arvattavasti saanut filosofista koulutusta sen verran, että uskoi tietävänsä, ettei totuutta olekaan. Hänellä olisi ollut journalistin valmiudet nykyäänkin.

”Totuus” on syytä erottaa väitteiden ns. totuudesta tai epätotuudesta. ”Totuudesta” sanan syvimmässä merkityksessä ja mahdollisuuksistamme sen haltuunottoon on syytä kirjoittaa oma traktaattinsa, jos tarpeen.

 Tässä kiinnostaa nyt tuo arkipäivän vaatimaton kysymys, ero toden puhumisen ja valehtelun välillä ihan arkisessa mielessä, eli siten kuin se ymmärretään lastentarhassa, tuomioistuimessa tai jossakin muussa vastaavassa paikassa, vaikkapa perheen aamiaispöydässä.

Kun joku puhuu niin totta kuin osaa, häntä voidaan pitää todenpuhujana, vaikka hän itse asiassa ei onnistuisikaan paljastamaan sellaista osaa totuudesta, joka on häneltä jostakin syystä salattua ja antaisi asioista aivan yksipuolisen kuvan.

Valehtelija sen sijaan saattaa suoltaa hyvinkin paljon tosia lauseita ja niiden taakse tarkoin kätkeä keskeisen asian, jonka jostakin syystä haluaa salata. Syyt voivat olla moninaiset: ehkäpä hän on rikollinen tai suuri patriootti, ehkäpä vaikka edistyksellinen henkilö, joka haluaa olla osaltaan maailmaa pelastamassa ja parantamasa.

Toden puhujaa on usein halveksittu mutta myös arvostettu. Herodotos kertoo, että hänen selvästikin arvostamansa persialaiset opettivat lapsilleen kolme asiaa, joissa yksi oli toden puhuminen.

Kuten jokainen tietää, sekin on problemaattinen asia. Se, joka aina menee möläyttämään totuuksia missä tahansa, tekee usein karhunpalveluksen niin itselleen kuin muille, vaikka totuuden tietäminen ja kunnioittaminen onkin hyvä asia.

Tyrannille totuuden sanominen on yleensä vaarallista. Antiikin aikana keksittiin Aisopoksen kieli, ja puhuttiin vertauksin ja tunnuskuvin. Kolmedioissa totuus kätkettiin naurun taakse -verum dicere ridens.

Huomasin jo tästäkin aiheesat kirjottaneeni parikin kertaa (esim. Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).  Liitän tähän yhden vanhan blogin viimekertaisen jatkoksi. Lisää löytyy hakutoiminnalla:

 

lauantai 16. tammikuuta 2016

Bullshit ja valhe

 

Bullshit,  informaatiosota ja journalismi

 

Sodankäynnin näkökulmasta valhe, harhaannuttaminen on keskeinen keino. Jo antiikin auktorit tekevät tämän täysin selväksi. Totuus toki viime kädessä määrää kaikkien asioiden reunaehdot eikä tavoitteena olevaa voittoa voi saavuttaa luottamalla vääriin tietoihin tai julistamalla tappio voitoksi, mutta silti. Keinona yli muiden on valhe.

Sota elää valheesta, joka on sen ytimessä. Voitto esitetään aina ja tinkimättä oikeuden ja totuuden voittona, mutta sen saavuttamista valheella ei historiassa ole kainosteltu. Mannerheimin, poikkeusihmisen tunnus Candida pro causa ense candido oli tässä suhteessa aika erikoinen. Se sopi hyvin valkoisen armeijan ylipäällikölle (candidus=hohtavan valkoinen), mutta jotenkin siinäkin, vuonna 1922 omaksutussa tunnuksessa tuntuisi tuoksahtavan demonstraatio ja se vaikuttaa ennakkovastaukselta mahdollisiin kysymyksiin.

Toki kuninkaat ovat kautta aikojen, paitsi käyttäneet häpeilemättä alhaisia keinoja sodissa, myös joskus valehdelleet itse voitonkin ja laulattaneet Te Deumia myös suurten tappioiden kunniaksi, mutta ei se asiaa, eli voiton tai tappion merkitystä totuuden hetkenä muuksi muuta. Vihollisen menestystä ei voi pitkän päälle selittää pois eikä omia tappioita salata. Toki sodan onni, fortuna belli, on oikullinen ja epäreilukin jumalatar.

Ennen totuuden hetkeä voi asioita kuitenkin aina yrittää edistää myös valheen keinoin ja toivoa menestyvänsä mahdollisimman pitkään. Joskus onnenkantamoinen voi päästää pälkähästä uhkapelurin, kuten Pietari III:n tulo näyttämölle pelasti Preussin Fredrikin, jolle tämän ansiosta jäi kuolematon maine. Hitler odotti viimeiseen asti kokevansa tuon Hohenzollernien hallitsijahuoneen ihmeen toistuvan kohdallaan, mutta der brave Gefreiter joutui pettymään katkerasti.

Vastuuttomuudestakin saatetaan historiassa palkita, mikäli onni sattuu suosimaan rohkeaa, kuten hänellä sananparren mukaan on oikeus toivoa. Kleiohan on syystä tai syyttä rinnastettu ammattikuntaan, jonka olemassaolo yleensä tunnustetaan tarpeelliseksi, mutta jonka maine on siitä huolimatta ollut kyseenalainen. Onko historia sittenkään vain totuuden ja rehellisyyden koetinkivi, kuten Thomas Carlyle ja häntä seuraten Egon Friedell ovat otaksuneet?

Kysymys totuuden arvosta on kolmannella vuosituhannella tullut erityisen aktuelliksi siitä syystä, että postmoderni nihilismi on suhtautunut koko asiaan yhtä ivallisen alentuvasti kuin Lenin aikoinaan. Itse asiassa postmoderni näkökulma on vielä hävittävämpi ja hävyttömämpi, sillä Leninillä myös totuus oli periaatteellisella tasolla yhtä suuressa kunniassa kuin oikeus, vapaus ja muut perinteiset arvot. Käytännössä toki kaikkia niitä poljettiin täysin häikäilemättä, mutta se kuului dialektiikkaan. Postmodernistille jo itse totuus on vain absurdi flatus vocis, purkautuvan ilman ääni.

Joskus kauan sitten kuului hyviin tapoihin kauhistella englantilaista sanontaa, joka juontaa juurensa 1800-luvun alun maljapuheeseen: “Our Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the right; but right or wrong, our country!”

Tähän asenteeseen on, varmaan syystäkin, liitetty moraalisesti epäilyttävää jesuitismia. Se on kuitenkin yhtä kaukana nykyaikaisesta nihilismistä kuin yö päivästä eikä edes sijaitse aamun ja illan harmaalla alueella. Toive siitä, että oman maan asia ja käytös olisi oikeudenmukaista todistaa ylevästä asenteesta. Maljapuheen jälkimmäinen osa saattaisi, tilanteesta riippuen, myös liittyä mielipahaan, joka syntyisi, mikäli isänmaa olisikin rikkonut oikeutta ja totuutta vastaan. Toki maljapuheiden retoriikka sijoittuu omaan genreensä ja kuuluu nauttia suolahippusen kera.

Nyt, kuin taas olemme saaneet tähän maailmaan informaatiosodan, olemme jälleen oppineet arvioimaan eri osapuolten sanomaa tietyllä varovaisuudella. Vanha kehotus nauttia sanoma suolahiukkasen kera, cum grano salis, ei enää vie mihinkään. On varauduttava totaaliseen, törkeään valheeseen, jossa ei ole totta kuin siteeksi, jos sitäkään.

Hämmästyimme säikähtäin, kun päivänä muutamana saimme lukea venäläisten lehtien, jopa hallitusta lähellä olevien, kirjoittavan mielettömyyksiä lasten kohtelusta Suomessa. Tällaista roskaa ei kukaan kuvitellut joutuvansa näkemään. Kaikelle on kuitenkin oma yleisönsä ja koska myös älykääpiöiden joukko on taaja ja säikkymätön, tarjotaan sillekin näissä kesteissä omat annoksensa. Se vain kuuluu asiaan.

Asia liittyi kampanjaan eli sotaretkeen tai sellaista simuloiviin manöövereihin ja sodissahan totuudella on aina ollut vain välinearvo. Kuten sanottu, valhe on se, mikä sodassa on arvokas ja aseista olennaisin. Asia ei rajoitu joihinkin puolihulluihin dosentteihin.

On asiaan kuuluvaa, että internetin pöhinää nimenomaan valtioiden välisten suhteiden kannalta on nyt meilläkin tarkasteltu myös sotanäkökulmasta, informaatiosotana, johon on soviteltu niitä vihollisen kukistamisen doktriineja, joita älykäs hyökkääjä voisi käyttää. Ongelmana on se, ettei suunnitelmallisuudesta, saati suuresta strategiasta ole kuin epäsuoria todisteita, lähinnä vihjeitä, jotka nekin liittyvät yksittäisiin asioihin, ei kokonaisuuteen. Toki voi yrittää tunkea kaiken samaan kaavaan Prokrusteen metodein, mutta siitä kärsii uskottavuus. Siinä menevät tosi ja valhe iloisesti sekaisin eikä niiden erottamiseen toisistaan ole keinoa.

Lisäksi herää liuta kysymyksiä. Jos, kuten muuankin opus julistaa, informaatiosota on käynnissä Venäjän suunnalta, ei sellainen koskaan voine olla yksipuolinen tilanne. Sodassa olisi äärimmäisen naiivia odottaa, että jompikumpi osapuoli kieltäytyisi käyttämästä keinoja, joita toinen käyttää, elleivät ne nyt sitten ole yhtä tökeröitä ja itseään vastaan toimivia kuin mainittu lapsikampanja. Talvisodassa toki tapahtui, että suomalaiset levittivät itse eteenpäin venäläisten tökeröä propagandaa, joka nostatti kansassa raivoa.

Eiköhän siis liene kohtuullista odottaa, että oma puoli, mikäli se todella on havainnut informaatiosodan olevan todellisuutta, järjestää esimerkiksi viime sodassa käytetyn SAT-VIA-järjestelmän tyyppistä toimintaa, jonka avulla sekä puolustus että hyökkäys ovat mahdollisia.

Jatkosodassa, kun taistelimme yksin, jouduimme puolustautumaan sekä Moskovan-Leningradin-Petroskoin varsin avutonta propagandaa vastaan että myös Lontoon taitavaa manipulaatiota vastaan, joka ei suinkaan ollut vailla tehoa. Siinä tohinassa opittiin ymmärtämään, ettei Suomella ole kuin yksi luotettava ystävä, joka on Suomen armeija. Ruotsi hötkyili peloissaan ja USA tuki Lontoon kavalaa maanittelua. Mutta asemamme oli selvä ja johtopäätökset sen mukaisia. Informaatiorintama piti ja rauha voitiin solmia rivit tiiviinä.

Mutta miten mahtaakaan olla nyt? Olemmeko me tuossa mahdollisessa sodassa omalla puolellamme vaiko sittenkin vaarassa lipsahtaa palvelemaan vieraita intressejä ja nielemään tahallista valhetta, jota varmasti käytetään niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi meiltä kysymättä? Vai ovatko meidän etumme automaattisesti yhtenevät jonkin epämääräisen lännen kanssa, kuten sosialistisen ystävyysliiton maiden intressit kerran sopivat aina yhteen Neuvostoliiton intressien kanssa? Mitä tästä seuraa nyt?

Tuntuu aika säälittävältä, että valtionhallinnon sadalle virkamiehelle kustannetaan amerikkalaisten järjestämät kurssit informaatiosodassa. Eikö omalla maallamme ole tähän kapasiteettia vai eikö sillä ole omaa agendaa? Miten on mahdollista, että jokin ulkomainen taho otetaan tällaiseen rooliin?

Jotta sellaisilla kursseilla olisi jotakin merkitystä, ne olisi syytä tarjota mieluummin journalisteille, jotka tulisi velvoittaa tutustumaan myös kilpaileviin näkemyksiin. Näyttää pahasti siltä, että tämän ammattikunnan suhde totuuteen on vakavasti vahingoittunut näinä postmoderneina aikoinamme ja tästä kärsii heidän oma uskottavuutensa. Erityiseksi ongelmaksi on noussut BS eli bullshit.

Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun ajatusta totuudesta ja sen saavuttamisesta vielä pidettiin normaalina ja vakavasti otettavana asiana. Totuuden, kuten myös hyvyyden ja kauneuden palveleminen olivat kulttuurin keskeisiä tehtäviä. Journalistien kannalta tehtävä oli yksinkertainen: heidän tehtävänään oli kertoa se totuus, jonka saivat tietoonsa ja jota oli syytä sellaisena pitää. Sen sijaan journalismin tehtävänä ei ollut opettaa kansalle, mitä totuudesta piti ajatella eikä siihen missään tapauksessa kuulunut epämukavien tosiasioiden piilottelu. Uutiset ja kommentit oli selkeästi erotettava toisistaan ja tämä oli se tärkeä asia, joka erotti vapaan tiedonvälityksen totalitaarisesta.

Nyt on toisin. Journalistit kokevat ilmeisesti tehtäväkseen maailman pelastamisen ja heidän kunnianhimonaan on tuottaa sellaista sisältöä, joka edistää kaikkia hyvä asioita ja vahingoittaa huonoja.

On syntynyt tilanne, jossa journalisteja syytetään suoraan valehtelemisesta. Erityisesti esille on nostettu YLE ja Helsingin Sanomat. Yleisesti ottaen tämä lienee liioittelua. Varsinaisia tietoisia valheita nämä orgaanit tuskin ovat paljoakaan harrastaneet. Sen sijaan niille kyllä on ollut leimallista  salailu ja niin sanottu bullshit.

Jälkimmäinen karttaa suoranaista valehtelemista ja huijaa muilla keinoin, puhumalla aidasta aidanseipäiden sijasta, johdattamalla keskustelun johonkin muuhun kuin itse hankalaan aiheeseen, assosioimalla käsiteltävä asia johonkin tabuun ja niin edelleen ja niin edelleen. Keskeinen idea on luoda kuuman kysymyksen ympärille emotionaalisesti ladatuista meemeistä valheellisuuden muuri, jonka puolustuslinjoja vain omista eduistaan piittaamattomat desperadot haluavat avoimesti uhmata.

Bullshit saattaa pohjimmiltaan olla Amerikan lahja kulttuurillemme. Kuten small talk, se on ollut laji, jota kansamme osaa heikosti. Tänäkin päivänä sen todelliset taitajat löytyvät etupäässä ns. hyvin koulutetuista kansankerroksista. Itse asiassa on olemassa melko tuore amerikkalainen akateeminen traditio, joka rakentuu nimenomaan bullshitin ympärille (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies). Näyttää jopa siltä, ettei asiaa sen piirissä tyydytä pelkästään tutkimaan, vaan sitä myös aktiivisesti harjoitetaan.

Yhtä kaikki, kansan syvät rivit ovat ymmärrettävästi olleet melko immuuneja tällaiselle tarjonnalle, mikä ei liity niiden elämänpiireihin, vaan viihtyy yliopistojen ohuessa ansari-ilmastossa. Kova todellisuus ja konkreettinen askarointi sen ongelmien kanssa ei jätä BS:lle samanlaista tilaa eikä tilausta.

Ei sille toki missään immuunejakaan olla. Niin sanotun taistolaisuuden kova ydin muodostui kerran akateemisista kiliasteista, jotka olivat kehittäneet kommunismista itselleen kvasiuskonnollisen version. Tämä ryhmä oli selvästi erillään työssä käyvistä duunareista, joista niistäkin osa myös oli hyvin taipuvaista vastaanottamaan Moskovan hyvää sanomaa, vaikka ei Marxin teoksia opiskellut, vaan keskittyi mieluummin oman työpaikan ja liiton asioihin.

 Koska duunari tunsi sentään elämää hieman paremmin ja lähempää, ei häntä kuitenkaan voinut hoidella ja ruokkia samalla evankeliumilla kuin keltanokkaisia opiskelijanulkkeja. Niinpä oli kehitettävä paksu ja tahmea bullshitin kerrostuma suojaamaan ideologian jokapäiväistä turvallisuutta.

Ihmisen valmius ja halu uskoa sellaista, mitä hän pitää totena, on suuri voimavara. Tarvittaessa on kovin helppoa rationalisoida oman maan tai esikuvalliseksi ajatellun etujoukkomaan kaikkia toimia, mikäli tuo tarve on kyllin vahva. On tarpeetonta jaaritella toivovansa, että oma maa tai ideologia olisi oikeassa, kun se kerran ilman muuta on. Edellä siteeratun maljapuheen ensimmäistä osaa ei kukaan ole aikoihin edes muistanut. Sellainen ei enää kuulu tapoihin.

Mikään rationaalinen argumentti ei läpäise paksua BS-kerrosta silloin, kun se suojaa pyhimpiä arvoja, eivät edes arkistojen vastaansanomattomat paljastukset. Vanhanaikaiset järkiargumentit tupsahtavat pehmeään BS:ään kuin peruna puuroon. Ainoastaan jokin hyvin suunniteltu visuaalinen lavastus, joka julistetaan maailman merkkitapahtumaksi, saattaisi ehkä mennä suojauksen läpi, mutta näitä projektiileja on toistaiseksi testattu vain PC:n taholta menestyksellisissä hyökkäysoperaatioissa vanhanaikaista toisinajattelua vastaan.

Sellaista on nykyinen virallinen ideologiamme, PC ja sellainen on sen voittamaton suojapanssari, BS. Jossakin mielessä se on vanhaa ja jo antiikin aikana käytettyä ainesta, jolla aina on ollut tehonsa. Muinaisen Kreikan sofistit osasivat sen ainakin yhtä hyvin kuin Kreikan nykyiset vallanpitäjät. Mutta joidenkin merkkien perusteella voi arvioida, että 2000-luvusta on tullut BS:n uusi suuruudenaika, kun se on tasa-arvoisesti korotettu valtaistuimelle uutena totuutena tai ainakin erittäin varteenotettavana kruunutavoittelijana tai regenttinä, mikäli totuudelta jäänyt valtaistuin on lopullisesti jätettävä tyhjäksi. Mihin me totuutta tarvitsemme, jos BS toimii paremmin?

 

Meneekö perille?

 

Suoraa puhetta ja väärää

 

Jos jossakin sanotaan puhuttavan asiat suoraan, selvällä suomen kielellä tai vaikkapa ”halki”, niin kyseessä aivan ilmeisesti on töykeä ja kursailematon teksti, joka saattaa loukata kuulijaa, mikä ehkä on tarkoituskin.

Vanha diplomatian periaate on suaviter in modo, fortiter in re -pehmeästi/viehättävästi muodon puolesta, mutta tiukasti asian suhteen. Kun asiat tarjoillaan miellyttävällä tavalla, ne luultavasti myös menevät paremmin perille kuin töksäytykset, jotka synnyttävät heti puolustusreaktion tai jopa hyökkäävyydenkin.

Joskus asiat toki kannattaa sanoa suoraan. Mainio stylisti Stalin aina silloin tällöin totesi budto by jasno, tämä lienee selvää. Kekkonen käytti joskus aivan samaa ilmausta: tämä lienee selvää tekstiä.

Noin tehdessään he olivat luopuneet asioiden koristelusta ja Kekkonen sanoi asiat selvällä suomen kielellä ja Stalin aivan vastaavasti na horošem russkom jazyke. Natsipuolueen perustajiin kuulunut Dietrich Eckart kirjoitti aikoinaan hyvin tunnetun pamfletin Auf gut Deutsch, eli siis selvällä saksan kielellä.

Tällä(kin) sanonnalla on hieman rahvaanomainen konnotaationsa. Voidaan esimerkiksi sanoa Das geht mich -auf gut Deutsch- am Arsch vorbei, jolloin vulgaareja sanoja imarrellaan kehumalla niiden olevan ihan hyvää saksaa.

Yleensähän ihmiset yrittävät puhua kohteliaasti, englanniksi kyseessä on hioutuneisuus eli kiilloittuneisuus eli politeness (ranskaksi politesse), jos se menee överiksi, tyyli ei ole enää hienostunutta -ranskaksi gentille, englanniksi gentle- vaan hienostelevaa -genteel.

Meitä suomalaisiahan on usein moitittu hioutuneisuuden puutteesta, joka ilmenee muun muassa vastahakoisuudessa haastella joutavia niitä näitä, mikä tunnetaan nimellä small talk. Se on yritetty suomentaa paskapuheeksi, mutta tämä on huono suomennos. Tällä toiminnalla on oma funktionsa ja se liittyy juuri siihen, että puhutaan banaaleista joutavuuksista, jotka ovat kaikille yhteisiä. Myös tuntemattomien kanssa se mahdollistaa ystävällisen viestinnän ilman varsinaista aihetta. Olisiko hyvä suomalainen termi joutopuhe?

Monissa kielissä paskapuhe on tunnettu käsite, eikä sen nimitystä ole tarpeen sievistellä. Ruotsiksi se on skitprat ja englanniksi bullshit, saksaksi Quatsch tai vaikkapa Stammtischgeschwätsch, mikä viittaa oluen rooliin sen vauhdittajana. Ranskaksi puhutaan typeryyksiä eli eläimellisyyksiä bêtises, meillä roskaa tai vaikkapa hevonpaskaa.

Höpötys/höpöpuhe ilmaisee myös jotakin olennaista asiasta ainakin sen tietyssä muodossa. Lööperi viitannee tiettyyn herra Löfbergiin, joka 1800-luvun alussa levitteli Viipurissa ateistisia tai ainakin vapaamielisiä aatteitaan.

 Venäjäksi tällainen epäilyttävä tuotos tunnetaan nimellä hernja tai bredjatina. Kun sen valheellisuus on siinä olennaista sitä kutsutaan nimellä vranjo.

Hernja tulee ilmeisestikin sanasta hren, joka tarkoittaa oikeastaan piparjuurta mutta viittaa myös miehen kaluun, bred on taas houretta ja vranjo tulee verbistä vrat -valehdella.

Mutta roskapuhe ei sinänsä ole ainakaan ilmeistä valhetta. Tyypillisesti se voisi olla vaikkapa propagandan antama kuva asioista, jolloin esille nostetaan vain niiden tietyt puolet ja unohdetaan jotkut toiset. Bullshit/hevonpaska on eräällä tavalla ja eräässä mielessä totta. Ihminen, joka tuntee suurta tarvetta leimautua tietyn tahon kannattajaksi, uskoo mielellään sen levittämää bullshittiä ja pitää sitä, ellei totena, niin ainakin kannatettavana ja enemmän totena kuin kilpailijoiden ja vihollisten versiot samasta asiasta.

Kysyin joskus muinoin eräältä harppisaksalaiselta historiantutkijalta, uskovatko hänen maansa kommunistit (sitä aatettahan kannatti puolue, jonka nimessäkään ei ollut kommunismia: SED Sozialistische Einheitspartei Deutschlands) tuohon kommunismiin.

Hän vastasi, että tuskin kukaan. Toinen juttu sitten oli, jos menit heiltä kysymään. Kysypäs nyt papiltakin, onko Jumalaa olemassa vai ei! Nykyäänhän on sitten kysytty ja tulos on karu, mutta tuolloin oivat asiat toisin. Oli olemassa ns. kilpaileva totuus.

Muistan neuvostoaiokana verranneeni venäläistä puolueuskontoa meillä 1950-luvulla vallinneeseen kirkkouskovasuuteen. Neuvostoliittohan muistutti melkein kaikessa 50-luvun Suomea, jonka henkinen ja muukin etäisyys 1970-luvun Suomeen oli valtava.

Ei meillä silloin monikaan todella uskonut kirkon opetuksiin, mutta niiden kunnioittaminen oli maan tapa. Ne assosioituivat vahvasti sotien valtaviin veriuhreihin ja vastaavastihan sama rooli oli kommunistisella ideologialla Neuvostoliitossa.

Jokaisella oli vapaus itse tykönään ajatella asioista mitä halusi, mutta toinen asia oli mennä noita ajatuksiaan julkisesti esittelemään. Se olisi heti aiheuttanut kysymyksen: miksi hän noin tekee? Mikä hinku hänellä on käyttäytyä sopimattomasti? Luuleeko hän jotakin muuttavansa? Luuleeko hän olevansa meitä parempi?

Niinpä kaikenkarvainen bullshit sai aina aplodeja molemmissa maissa, ja ihmiset olivat tyytyväisiä voidessaan erottautua niistä, jotka olivat kaiken pahan asialla ja sen pauloissa.

 Harva halusi istua siellä, missä pilkkaajat istuvat, mutta olihan toki niitäkin ja heillä puolestaan oli oma bullshitinsä, joka Suomen tapauksessa muistutti niistä emävaleista, joita Moskovan Tiltu ja muutkin tiltut olivat aikoinaan suoltaneet ihmisten naurettavaksi.

Kuten muistettaneen, Bertrand Russell eräässä mainiossa esseessään väitti, että mikäli hänellä olisi käytössään valtion ja tiedonvälityksen koneisto, hän parissa vuodessa saisi ihmiset uskomaan, että vesi jäätyy kuumassa ja kiehuu kylmässä. Ihmiset eivät toki panisi kahviaan jääkaappiin kiehumaan tai oluttaan liedelle jäähtymään: tämä olisi vain niin sanottu pyhätotuus, johon uskottaisiin juhlatilaisuuksissa ja jonka nimeen vannottaisiin. Arkisin sen sijaan tehtäisiin asiat vain sellaisella tavalla, joka toimii.

Joskus on sanottu, että nimenomaan venäläiset ovat kahden totuuden kansa ja orwellilaisen kaksoisajattelun noudattajia. Epäilemättä he ovat, mutta niin ovat muutkin tuntemani kansat. Katsokaapa nyt vain vaikkapa vain poliittiseen korrektiuteen pyrkivää politiikan kielenkäyttöä, woketusta, feminismin julistuksia ja vihreiden ohjelmia. Bullshitiä löytyy toki muualtakin, mutta kyllähän näistä kohteista saa sitä heti haaviin roppakaupalla eikä sinne näytä juuri muuta jäävänkään.

 Selvän suomen puhuminen alkaa olla noissa piireissä jo harvinaista. Joskus tulee sitä ikävä, niin tylyltä kuin se saattaakin kuulostaa.