Venäjä vedenjakajalla

 

Mies kaiken takana

 

Aleksandr Jakovlev, Sumerki, ”Materik”, Moskva 2003, 687 s.

 

Toisin kuin usein kuvitellaan, Venäjällä on aina ollut myös liberaalia ajattelua kaikkein korkeimmissakin piireissä. Vain sen toteuttaminen on ollut hallitsijoille liian pelottavaa ja heidän vastustajilleen mahdotonta. Tämänhän me muistamme Aleksanteri I:n ja Speranskin ajoilta.

Tietenkin itsevaltias on saattanut myös olla juopunut vallastaan ja uskonut sen ylivertaiseen, messiaaniseen merkitykseen, kuten Stalin.

Kuitenkin myös Stalin teroitti koko puolueelle sitä, että sen riveissä on vihollisen agentteja, joita oli soluttautunut kaikkein korkeimmallekin tasolle. Mitä kaikkea yksikin vihamielinen agentti saattoi saada aikaan, jos hän oli avainasemassa suuren armeijan päämajassa, kysyi Stalin retorisesti aloittaessaan suuret puhdistukset.

Yleensä tämä on kuitattu Stalinin vainoharhaisuuden osoituksena, mutta epäilemättä hänellä oli omat syynsä epäluuloihin: kuinka kokonainen suuri kansa olisi voinut ilman vastarintaa sulattaa koko sen epäinhimillisyyden, jota suuri Johtaja toteutti?

Kommunistisella puolueella oli jokseenkin samanlaatuinen tilanne kuin tsaristisella hallinnolla aikoinaan: kaikenlainen oppositio ja yleensä sekaantuminen valtiollisiin asioihin oli ulkopuolisilta kielletty. Mikäli haluttiin uudistuksia, oli niiden tultava sisältäpäin.

Alekandr Jakovlev (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=harmaa+eminenssi ), entinen NKP:n politbyroon jäsen, keskuskomitean sihteeri ja ”tieteellisen sosialismin” ylin valvoja oli jo varhain ymmärtänyt, että se aate, jota hänen puolueensa palveli, oli mätä. Hän oli myös tajunnut, että siitä voitaisiin päästä eroon vain puolueen omaa, totalitaarista valtaa käyttäen. Puolue oli räjäytettävä sisältä käsin sen omilla menetelmillä ja se tehtiin niin sanotun Perestroikan aikana.

Tämän Jakovlev on kertonut avoimesti muistelmissaan, joita hän oin kirjoittanut useita niteitä, esimerkiksi ”Muistin syvänne” (Omut pamjati), 2001. Yleensä niihin liittyy laajempaakin historiallista pohdiskelua, kuten juuri käsillä olevaan teokseen.

Toimiessaan rehabilitaatiokomitean puheenjohtajana Jakovlev kertoo lukeneensa tuhansia ja taas tuhansia sivuja kommunistihallinnon rikoksista ja arvelee tuntevansa ne paremmin kuin ehkä kukaan toinen.

Jakovlev selostaa noita dokumentteja tässäkin kirjassa ja on aivan erityisen järkyttynyt siitä julmuudesta, jota kohdistettiin lapsiin. Koko kommunismin ideologiaa hän ei väsy nimittelemästä mitä värikkäimmin epiteetein. Lenin oli ”kyltymättömän verenhimoinen hirviö” ja Stalin pyrki olemaan hänen arvollinen oppilaansa.

Koko pahuutta on kirjoittajan mielestä vaikea syntetisoida yhteen käsitteeseen, siinä yhdistyvät ”sosiaalinen kannibalismi, Kainin psykologia (Kainstvo), herostraattisuus, koko Juudaksen synti loppuun asti viedyssä muodossaan”.

Samat asiat kirjoittaja on sanonut jo aiemmissakin kirjoissaan, joita hän on kirjoittanut useita. Hän on myös julkaissut valtavan määrän Neuvostoliiton historian avaindokumentteja, joita luettuaan voisi kuvitella jokaisen jo ymmärtävän, mistä neuvostokommunismissa oli kyse.

 Siinä on vapautettu totuus, jota Putin ei enää voi kätkeä älymystöltä. Mitä massoihin tulee, on tilanne toinen, kuten valitettavasti voimme havaita.

Jakovlev oli lähtöisin yksinkertaisesta talonpoikaiskodista, osallistui sotaan merijalkaväessä, haavoittui ja jäi invalidiksi ja oppi sydämensä pohjasta vihaamaan sotaa. Henkilökohtaisesti hän otti suuren riskin ryhtyessään paljastamaan kommunistihallinnon rikoksia ja sai palkakseen runsaasti tappouhkauksia ja hyökkäyksiä lapsiaankin vastaan.

Toisin kuin niin moni muu, Jakovlev ei käyttänyt hyväksi asemaansa rikastuakseen ja voimme pitää häntä sangen puhtaasti aatteensa elähdyttämänä hahmona.

Hänen -ja perestroikan- saavutukset ovatkin lähes uskomattomia: muutamassa vuodessa, 1985-1991 Venäjälle palautettiin kansalaisvapaudet, lopetettiin kylmä sota, vapautettiin kansakunnat ja avattiin tie normaalille, liberaalille kehitykselle. Läheskään kaikkia tapahtuneita asioita ei tarkoitettu, mutta vanhan systeemin lopettaminen oli koko ajan Jakovlevin tarkoituksena, joskaan ei kaikkien muiden.

Valitettavasti samaan aikaan tapahtui hirvittävä taloudellinen katastrofi, joka suisti raiteiltaan sen keskiluokan, joka Venäjälle oli jo syntynyt. Rikollinen valtion omaisuuden varastaminen tapahtui yleensä demokratian tunnusten alla ja koko venäläisen kansakunnan omanarvontunto kärsi katkeran iskun.

Virheitä tehtiin, mutta vuonna 2003 Jakovlev oli yhä täynnä toivoa. Se voima, jota hän eniten pelkäsi, oli byrokratia, uusi ja vanha, joka pelasi omaa peliään. Sen piiristä ilmeisesti löytyikin se aines, joka salaa (neglasno) pyrki tekemään tyhjäksi Venäjän siirtymisen pois liberaalilta uralta. Kirjasarja nimeltä ”Projekt Rossija” oli tämän suuntauksen väline (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%22projekti+Ven%C3%A4j%C3%A4%22) .

Mitä Venäjän kehitystiehen tulee, Jakovlev katsoo, että Stolypinin reformit olivat Venäjän toivo ja mahdollisuus 1900-luvun alussa. Mikäli se olisi saatu viedä loppuun ja siten muodosta kyläyhteisöstä vapaa, riippumaton talonpoikaisto, olisi tie ollut avoin liberaalille kehitykselle.

Huomiota herättää, että juuri samaan aikaan myös Putinilla oli ”stolypinilainen” kautensa: hän ylisti tätä puheissaan ja kirjoja julkaistiin ja patsaita pystytettiin.

On kyllä mahdollista, että Putinia kiehtoi Stolypinissä ennen muuta tämän kovakouraisuus: kapinointi ja terrorismi tukahdutettiin säälimättä ja jopa 3000 henkeä hirtettiin.

Joka tapauksessa Jakovlev näkee vielä Putinin oman työnsä jatkajana ja hyväksyy tämän ”epistoloissaan” ilmaisemat ajatukset: yksityisomistus, oikeusvaltio, lain kunnioitus, monipuoluejärjestelmä ja muut liberaalin yhteiskunnan ominaisuudet

 Nomenklatura, ahne ja tunnoton joukko hengittää kuitenkin koko ajan niskaan ja byrokraattien autoritarismi esiintyy yhä vapaammin. Nyt (2003) Venäjällä istutaan hämärässä (v sumerkah) odottamassa, mitä tuleman pitää.

Ellei reformeja viedä loppuun, pohdiskeli Jakovlev, käy venäläisille kuin skyyteille, atsteekeille, inkoille ja monille muille: he häviävät historiasta. Silloin syynä on se, että venäläiset ovat yhä liiaksi orjia, joilla kuitenkin riittää pöyhkeyttä (raby s pretenzijami).

Sellaisille ei kolmannella vuosituhannella ole mitään käyttöä, vaan ne ovat pelkästään naurettavia: täynnä ylpeyttä ilman arvokkuutta. ”Debolševisointi” oli vielä vietävä loppuun saakka.

Harmaa eminenssi

Harmaa eminenssi

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.

Taivaan ja helvetin välissä

 

Venäjä limbossa

 

Oli siis puhe Aleksandr Jakovlevista (1923-2005). Hän oli perestroikan arkkitehti, joka muun muassa toimi sitten rehabilitointikomitean puheenjohtajana ja julkaisutti valtavan määrän Neuvostoliiton historian avaindokumentteja.

Jokainen täysipäinen ihminen, joka niihin syventyy, ymmärtää pakostakin, mistä neuvostokommunismissa oli kyse. On hurjaa havaita, että monet eivät nykyään yksinkertaisesti välitä siitä totuudesta, joka on selvä ja kiistämätön. Joka tapauksessa kommunistivalta oli Venäjää kohdannut valtava onnettomuus, josta ei kannata vain banaalisti syyttää maan menneisyyttä.

Ei sen takana mitään lainomaisuutta ollut, sen sijaan sieltä löytyy pirullinen taito käyttää hyväksi ihmisten huonoimpia ominaisuuksia ja välinpitämättömyys miljoonien kärsimyksistä.

 Kaikki tämä tapahtui kuvitellun utopian toteuttamiseksi ja jopa ilman, että siihen edes uskottiin. Lenin loi tuon koneiston ja Jakovlevin näkemyksissä hän oli paholainen ihmishahmossa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jakovlev ).

Jakovlevia ovat arvostelleet monet, jotka osoittavat sormella sitä, että hän itse toimi marxismi-leninismin ylipappina ja propagandaosaston päällikkönä. Kommunistinen järjestelmä voitiin kuitenkin murtaa vain sisältä päin, kuten Jakovlev sanoo ja hän teki juuri sitä työtä.

Toisin kuin moni muu, Jakovlev ei yrittänytkään henilökohtaisesti rikastua siinä sekasorrossa, jonka kommunistisen diktatuurin kukistuminen sai aikaan. Hän toimi aatteelliselta pohjalta.

Joka tapauksessa Neuvostoliitto sitten hajosi ja samalla myös Venäjä syöksyi kurjuuteen ja häpeään. Se aiheutti kansalle valtavan trauman, jonka seurauksia olemme nytkin todistamassa. Sitä ei saa vähätellä, mikäli haluaa ymmärtää asioita.

2000-luvun alussa olivat vielä monet mahdollisuudet avoinna. Putin näytti olevan oikealla tiellä, vaikka hänen toimintansa herätti myös pahoja aavistuksia. Joka tapauksessa ”debolševisointi” oli yhä kesken ja se olisi vietävä loppuun saakka.

Uudistusten vastavoimana oli havaittavissa byrokratian vastaisku, etenkin keskusten ulkopuolella. Jakovlev puhuu jopa virkamiesten diktatuurista. Nomenklatuuralla oli aivan erityinen hajuaisti ja se etsi uusia tilaisuuksia omien etujensa puolustamiseen.

Venäjän tulevaisuuden takia ihmisiä oli nyt saatettava ottamaan vastuuta omasta elämästään, lain puitteissa, kirjoittaa Jakovlev vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan.

Uuden sukupolven astuminen vallan ohjiin herätti toivoa, mutta vanhan Aatamin synnit olivat yhä vaanimassa. Muuan vaara oli militarismi. Oli syytä kannattaa presidentin pyrkimystä supistaa yhteiskunnan sotilaallistunutta osaa, joka sai ravintoa Tšetšenian sodasta, pohti kirjoittaja.

Siirtymäkauden tärkeä kysymys oli opposition luonteen muuttuminen. Eilispäivään kuuluvat ja hävittävät ainekset oli saatu liberaalien  voimin torjutuksi ja ”punaruskea” vaara oli lyöty liberaalien voimin.

Nyt olisi kuitenkin tarvittu toisenlaista oppositiota, sellaista, joka olisi aatteiden generoija, vapauden vartija ja väkivallan kriitikko ja myös sellaisen ohjelman kantaja, joka olisi valmis ottamaan hallitusvastuun kun sen aika tulisi.

Jakovlevin arvion mukaan kansa oli jo väsynyt sanoihin. Lupauksiahan sille oli syötetty koko 1900-luvun ajan. Uusi tunnus lain diktatuurista oli hyvä ja sitä oli Jakovlev itsekin käyttänyt, mutta sanat olivat sentään vielä vain sanoja ja vasta todellisuus oli merkityksellistä.

Venäläiset olivat oppineet pelkäämään ja iloitsemaan vähästä: valta oli hyvä, kun ei heittänyt tyrmään, ei karkottanut kotoa,  antoi työntekijälle hänen itse ansaitsemansa palkan, ei hakannut miliisissä ja niin edelleen.

Siitäkin voitii iloita, ettei häpäisyn ”paskavellillä” valeltu meitä, vaan joitakin muita. Tällaiseen tyytymisellä kuitenkin vain taannuttiin takaisin kohti ”luolabolševistista” menneisyyttä.

Jokin presidentin (Putinin) puheessa herätti levottomuutta: hän puhui useasti ”vahvan käden” tarpeellisuudesta selittämättä, mitä se tarkoitti. Mutta sellainenhan maassa oli aikanaan jo ollut, eivätkä sen tekemät haavat olleet vieläkään parantuneet.

Myös Stalinin luomaa valtaa oli pidetty ”vahvana”, koska sen takana oli paljon sotilaallista ja muuta voimaa. Silti se romahti vietyään ensin ihmiset kurjuuteen ja maan takapajuisuuteen. Kunpa vain ei taas sorruttaisi samaan virheeseen.

Vahvan käden tarve oli syntynyt, paitsi kuluneiden vuosien nöyryytyksistä, myös korruption leviämisestä. ”Vahva valta” saattaisi kuitenkin merkitä virkamiesten mielivallan lisääntymistä.

Venäjän kuuluisa ja perinteikäs intelligentsija, joka vuonna 1985 nousi kannattamaan demokraattisia uudistuksia, oli hävinnyt taistelussa byrokratiaa vastaan, arvioi kirjoittaja. Sei ei ollut kyennyt osoittamaan, ettei vapaa ja vauras Venäjä ollut mahdollinen ilman kansalaisyhteiskuntaa.

Intelligentsijalla oli valtava vastuu tapahtuneesta. Se oli antanut valtion murtaa selkärankansa. Sivistyneistö oli heitetty yhteiskunnan pohjalle ja yhteiskunta oli joutunut byrokratian uudelleen syntymisen kurimukseen.

Presidentin esittämä ”vahvan käden” tunnus oli merkitykseltään epäselvä. Jos kyseessä oli vain tehokas hallinto, oli kaikki kunnossa. Sellaista tarvittiin. Mutta jos taas pyrittiinkin siihen, että valtio nousisi ihmisen ja yhteiskunnan yläpuolelle, olisi se Venäjän loppu. Pian ei olisi enää enempää vahvaa kuin heikkoakaan Venäjää.

Tapahtunut Venäjän ”uskonpuhdistus” (reformatsija) ei ollut antanut vastauksia moniin kysymyksiin. Ehkäpä se ei ollut voinutkaan sitä tehdä tai ei vielä ehtinyt. Neuvostoliiton kansojen valtava urotyö oli joka tapauksessa vapauden valtakunnan löytäminen. Oli siirrytty inhimilliseen yhteiskuntaan ja se ansaitsi jo tulla merkityksi historian kultaisen kirjaan.

Oli nyt vain toivottava, että Venäjän uudet johtajat tekisivät hyviä tekoja ja että heillä olisi hyvä, terve huumorintaju (zdorovoje tšuvtsvo jumora), päättää Jakovlev kirjansa hieman kryptisesti.

Se oli suuren miehen testamentti, jonka edessä on syytä ottaa reuhka päästään. Mitähän hän olisi sanonut tämän päivän Venäjästä, jos olisi elää saanut?

Ja millainen on Putinin, Medvedevin ja Lavrovin huumorintaju? Heitä seuratessa tulee kyllä mieleen kaamea ajatus siitä, ettei tuollainen enää voiolla tervettä eikä normaalia.

 

Silloin kaikki oli toisin

 

Totalitarismi kaiken takana

 

Vuonna 1972 löin Valeri Zintšenkon kanssa vetoa siitä, eletäänkö Neuvostoliitossa vuonna 2000 kommunistisessa yhteiskunnassa.

Valeri oli neuvostoihminen. Sukunimen perusteella hän oli ukrainalainen, mutta tietenkin puhui venäjää kuten kaikki muutkin ja oli lähtöisin jostakin Keski-Aasian tasavallasta, muistaakseni peräti Turkmenistanista, mutta eihän sillä ollut väliä.

Käsitettä kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ei vielä ollut keksitty, mutta neuvostoihminen (ks. Vihavainen: Haun neuvostoihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli kyllä todellisuutta. Hänelle oli kansallisuus yhdentekevä asia, mutta uuden ja tulevan yhteiskunnan reaaliat sitäkin tärkeämpiä.

Tämä oli sitä aikaa, kun Neuvostoliiton talouden ja siis myös elintason katsottiin ennen pitkää ohittavan useat länsimaat (ks. Vihavainen: Haun macmillan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja niin Urho Kekkonen kuin Harold Macmillan pohtivat, miten silloin vastattaisiin sen ideologiseen haasteeseen.

Juuri samaisena syksynä vuonna 1972 tosin tapahtui, että ilmaisen leivän rajaton antaminen opiskelijaruokalassa loppui ja valtava kampanja leivän säästämiseksi (älkää syöttäkö niitä sikojanne leivällä!) kävi kautta koko laajan neuvostojen maan.

Se oli taas yksi osoitus siitä, ettei kaikki vain mitenkään suostunut menemään suunnitelmien mukaan, ei vaikka Neuvostoliitto oli maailman suurin ja mahtavin maa ja vielä tieteellisesti hallittu ja väkiluvultaankin isoin, mikäli nyt otettiin lukuun vain vakavasti otettavat maat.

Se oli kirjoitus seinällä, mutta eiväthän ihmiset, jotka uskovat, osaa lukea ja vaikka osaisivat, eivät halua.

Valeri siis uskoi, että tulossa on se kommunistinen yhtyeiskunta (Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka oli juhlallisesti luvattu NKP:n III puolueohjelmassa.

Valeri ei ollut uskossaan yksin ja vaikutti asiastaan varmalta. Tuohon aikaan sen uskon takana oli maailman eturivin tiede akatemioineen ja tekniikka avaruusihmeinenen. Näin asian ainakin vakuutettiin olevan (on nimittäin tiedettä, meinaan).

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon argumentteja omalle skeptiselle kannalleni ja ehkä siitä nyt en ihan satavarma ollutkaan. Miksi olisin ollut? eihän kukaan voi tulevaisuutta tuntea.

Joka tapauksessa olimme Valerin kanssa erimielisiä ihan rauhallisesti, ilman mitään riitaa tai tunteenpurkauksia, jollaisia olisi pidetty intellektuelleille sopimattominakin.

Usko kommunistisen yhteiskunnan tulemiseen hiipui tutkimusten mukaan Venäjällä (ja kenties hieman Suomessakin) 1970-luvun loppuun mennessä ja havaitsin itse saman ilmiön ystävieni keskuudessa. Olin sattunut joutumaan älykköseuraan, jossa systeemin arvosteleminen ja 1970-luvun alussa oli kaiken viisauden alku. Näkemykset kuitenkin kovenivat suuresti 1970-luvulla.

Kun totalitaariselle paskapuheelle (jerunda) tyydyttiin vain nauramaan 1970-luvun alussa, puhuttiin vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1980-luvulla jo rosvokoplasta, joka piti kokonaista kansakuntaa ja itse asiassa useampiakin panttivankinaan.

Älyllisestä kritiikistä oli siirrytty avoimeen,  antikommunismiin, mikä oli jo siirtymistä ideologiaan kaikkine seuraamuksineen.

1980-luvulla kommunismin ideologia sai sitten jo pahan ja näkyvän vuodon, ikään kuin torpedo olisi osunut valtavaan taistelulaivaan. Toki voitiin aina puhua reaalisosialismista: tässä se on, mitä on mahdollista saada aikaan ja onhan se systeemi aina älykkäämpi ja humaanimpi (!) kuin kapitalismi ja sitä paitsi vahvempi.

Vasta 1990-luvulla ja itse asiassa tarkkaan ottaen vuoden 1991 kevään jälkeen koko hallinnon arvovalta vasta romahti täydellisesti ja äkillisesti. Oli kuin teräskolossi olisi kääntynyt äkkiä pystyyn ja vajonnut suurella kohinalla ja  ryskeellä meren syvyyksiin.

Neuvostoliitto hajosi ilman seremonioita Belovežskaja puštšan vaatimattomassa kokouksessa, joka symbolisesti pidetiin aarniometsässä, missä Euroopan viimeiset biisonit elävät. Eutoopan biisoni eli visentti (zubr)) tarkoittaa venäjässä myös viimeisiä ideologiaansa lukkiutuneita ihmisiä, fossiileja neuvostoajoilta. Zubrovkasta puhutaan jossakin sitten erikseen.

Niin vain hävisi yhtäkkiä ja jälkiä jättämättä ysi maailmanhistorian merkillisimmistä ja mahtavimmista utopioista. Normaali elämä saattoi alkaa.

Vai kuinka sininä oikein kävikään? Kun nyt katselee niitä lukemattomia yrityksiä selittää Venäjän erityisyyttä mongolivalloituksella ja Iivana Julmalla, ei voi kuin ihmetellä sitä sokeutta, joka estää katseen kohdistumista paljon läheisempään aikaan ja seitsemänkymmenen vuoden pituiseen totalitarismin valtakauteen.

Silloin kun tuo totalitaarinen systeemi oli pystyssä, osoitti suurta intellektuaalista rohkeutta ajatella sitä vain venäläisyyden ja venäläisen tradition jatkumona, vaikka se olikin vannonut olevansa totaalinen murros koko kulttuurissa. Näinhän sitten teki Richard Pipes ehkä merkittävimpänä kaikista.

Oliko se tuollainen murros vai ei? Lopahtiko koko uuden systeemin vaikutus noin vain itsekseen omaan mahdottomuuteensa ja sulivatko ideologiset lumiukot luonnon pakosta kohdatessaan läntisen konsumerismin ylivertaisuuden?

Totalitarismiin ei ole tehty tiliä Neuvostoliitossa, sanotaan. Tässä on vinha perä, mutta ei siihen ole kunnolla tilittäydytty lännessäkään. Ellei ymmärretä, että totalitarismi kuitenkin kaikitenkin merkitsi jyrkkää katkosta entiseen verrattuna, ei ymmärretä enempää kommunistista kuin nykyistäkään Venäjää.

Tässä tekee nyt mieli palauttaa mieleen erään tavattoman merkittävän aikalaistodistajan henkilö. Hän, Aleksandr Jakovlev, oli aikansa suuria symbolisia hahmoja, jonka teoksia olisi viimeinkin saatava myös suomeksi.

Mutta tässä nyt hiukan Jakovlevista ja totalitarismista:

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Harmaa eminenssi

 

Harmaa eminenssi

 

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

 

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.

 

Ryysyläiset

 

Lumpen

Александр Яковлев, Омут памяти. Вагриус 2001, 602 с. (Aleksandr Jakovlev, Omut pamjati)

 

Neuvostojärjestelmän romahtaessa näkyi venäläisissä julkaisuissa yhä useammin sana ”ljumpen” (люмпен).

Sillä viitattiin Marxin käsitteeseen ”ryysyköyhälistö” (Lumpenproletariat), joka kyllä koostui köyhistä ja jopa kaikkein köyhimmistä ihmisistä, mutta joka sosiaalisen vallankumouksen ja siis ihmiskunnan edistyksen kannalta oli aivan hyödytön ja jopa vahingollinen aines.

Ryysyköyhälistö ei kuulunut siihen teollisuusproletariaattiin, joka lainomaisesti tulisi kasvamaan yhteiskunnan suurimmaksi voimaksi ja ottamaan vallan itselleen.

Päinvastoin, ryysyköyhälistö oli psykologialtaan pikkuporvarillista ja ajatteli vain oman mahansa täyttämistä. Ludvig Napoleonin oli helppoa houkutella se kansalliskaartiinsa lupaamalla komea uniformu ja valkosipulimakkaraa.

 Tällä ryhmällä ei ollut sitä luokkasolidaarisuutta ja tietoisuutta, joka saavutettiin ”kiehumalla tehtaan kattilassa”. Näin järkeili Marx, varmasti aavistamatta, että hänen melko vähäpätöiset lehtiartikkelinsa joskus korotettaisiin pyhiksi kirjoituksiksi, joiden ehdottoman totuuden epäileminen saattoi viedä vaikka hengen.

Joka tapauksessa siis Neuvostoliitossa heräsi perestroikan aikana sellainenkin aavistus, että koko suureksi sosialistiseksi Lokakuun vallankumoukseksi nimitetty vallanotto oli itse asiassa ollut diktatuurin pysyttämistä ryysyköyhälistöön tukeutuen. Itse asiassa tuo luokka taisi yhä olla olemassa.

Havainnollisesti tämän asian toi esille Valentin Rasputin romaanissaan ”Tulipalo” (Požar). Neuvostoliiton työväenluokkaa oli ollut tapana kuvata aina ehdottoman mallikelpoiseksi joukoksi, jota elähdytti itsensä uhraava aatteellisuus, kuten asia esitettiin Fjodor Gladkovin kulttiromaanissa ”Sementti”.

Edes oman lapsensa uhraaminen ei noille luokkatietoisille sankareille ollut liikaa, kun tehdas oli saatava käyntiin kansalaissodan rappion jäljiltä. Vasta silloin alkoi kaikua se työn laulu, joka kasvatti proletaarista tietoisuutta kaikkialla ympärillään ja vei koko ihmiskuntaa kohti uutta onnen valtakuntaa. Näin siis Gladkov romaanissaan.

Rasputin sen sijaan kuvasi sen sortin työläisiä, jotka itse asiassa muodostuivat joukosta vihoviimeisiä juoppoja. Nuo hylkiöt eivät välittäneet työn tekemisestä tai sen laadusta tuon taivaallista, vaan ajattelivat koko ajan vain sitä, mistä taas saisi viinaa seuraavan päivän humalaan.

Kun kauppapuoti syttyi tuleen ja paloi, olivat nuo lurjukset heti vain besorkkaamassa sieltä tavaraa omiin taskuihinsa ja samalla paljastui myös myymälänhoitajan keinottelu: kaupassa oli kuin olikin ollut piilotettuna ”Ural”-moottoripyörä, joka kauppiaalla oli ollut tarkoituksena myydä pimeästi ylihintaan.

Olennaista joka tapauksessa oli kuvattujen työläisten todellinen psykologia, joka kuului ryysyköyhälistölle. Yleensähän sen oli jo Marxista lähtien katsottu muodostuvan irtolaisaineksista, jotka olivat taipuvaisia pikkurikollisuuteen, kerjäläisyyteen, laiskotteluun ja opportunismiin.

Että sellaista saattoi olla neuvostotyöläisten keskuudessa, oli hirvittävä solvaus ja isku vasten sosialistisen yhteiskunnan pyhimpiä arvoja. Roskaa tietenkin. Mutta totta, täytyi monen lukijan tunnustaa. Näkihän tuon ympärillään.

Se neuvostoihminen, eräänlainen yli-ihminen, jonka vuonna 1978 julistettiin virallisestikin syntyneen (kansa hihitteli, kertoo Aleksandr Jakovlev), muistutti aivan liikaa Aleksander Zinovjevin huikeaa kuvausta uudesta lajista ”Homo Sovjeticus”, joka saattoi olla parodia tai sitten ei. Loogikot ovat jotenkin arvaamattomia johdonmukaisuudessaan.

Aleksandr Jakovlev, perestroikan kenties keskeisin arkkitehti (ks. Vihavainen: Haun jakovlev tulokset ) käytti ahkerasti ryysyköyhälistön käsitettä selittäessään, miten ja miksi Neuvostoliitto ja sen järjestelmä syntyivät ja mitä niistä tuli.

Hän kuvasi ryysyläisjoukkoa, joka muitta mutkitta poltti talonpojan ladon lämmitelläkseen sen loimussa ja paistaakseen siinä varastamansa kanan. Mitään vastuuta tuo joukko ei ottanut mistään ja juuri sen Lenin mobilisoi niin sanottuun vallankumoukseensa.

Kun lukee siitä, miten kansanjoukot ryöstivät, polttivat ja murhasivat niin vuosien 1905-1907 ”vallankumouksessa”, kun sittemmin myös vuoden 1917 mellakoissa ja kansalaissodan ryöstelyorgioissa, tulee kyllä mieleen, että tulkinnalle on vahvat perusteet. Kollektivisoinnissa toimi sama ryöstämisen logiikka.

Eihän Venäjällä edes ollut mainittavaa teollisuusproletariaattia tuon vallankumouksen toteutuessa. Sitäkin enemmän oli ryysyläisiä, joiden tietenkin teki mieli varastaa niiltä, joilla oli jotakin varastettavaa ja Lenin ei ainoastaan julistanut asiaa sallituksi, vaan suorastaan siihen kehotti.

Maksim Gorki, joka tuohon aikaan vielä oli kriittinen ja omaperäinen ajattelija, julisti, että Lenin sai Venäjän kansan puolelleen, antaessaan sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti. Tämähän on yleensäkin varma tapa saada joukot mukaansa. Ei tuijoteta siinä venäläisyyteen.

Niin teki Hitler Saksassa ja niin näyttävät tekevän kaikenkarvaiset ”identiteettipoliitikot” Amerikassa. Se konsti taitaa toimia aina ja kaikkialla. Sellainen historia tulee luultavasti jatkumaan ja tuottaa ehkä sitten itsensä näköisiä yhteiskuntia muuallakin.

Aleksandr Jakovlev, joka puoluehierarkiassa nousi aikoinaan korkeimmalle tasolle ja sitten käytti asemaansa vapauttaakseen kansansa Leninin luoman systeemin ikeestä, on kiinnostava ja asiantunteva ajattelija, jonka kirjoja olisi ehdottomasti saatava myös suomeksi.

Hänen suhdettaan Leniniin ja Staliniin ja Venäjän historiallisen tien sisältämiin mahdollisuuksiin on kuvattu jo aiemmissa blogeissa, joten ei niistä tässä sen enempää.

Nyt, neljännesvuosisadan kuluttua tuolla vuoden 2001 analyysillä on kiinnostavuutta myös sen kannalta, miten Jakovlev näkee tulevaisuuden ja Venäjän nykyisyyteen kätkeytyvät mahdollisuudet, kun uusi presidentti Putin on aloittelemassa uraansa.

Tarkoitus oli itse asiassa kirjoittaa enemmänkin tuosta Jakovlevin kirjasta, mutta jo pelkkä esipuhe vei enemmän tilaa kuin useimmat jaksavat lukea. Ryysyköyhälistö on kuitenkin tärkeä käsite myös tässä kirjassa ja ansaitsee oman lukunsa.

Palaan tuohon Jakovlevin kirjaan myöhemmin.

Voi tätä kaunan määrää

 

Kauna ja sen kantajat

 

Paavo Lipposen sanastossa ”kaunalla” on keskeinen asema. Hiljattain ilmestyneessä muistelmateoksessaan hän käyttää sanaa kymmeniä kertoja ja on suosinut sitä jo kymmenien vuosien ajan.

Muistan, miten tämä sananvalinta joskus yllätti minut, kun ajattelin, että mies sentään edustaa maamme johtavaa kaunapuoluetta. Mikäli kaunan kantamisesta tulisi häpeällistä ja sopimatonta, muuttuisikin kai puoluekenttämme aika radikaalisti.

Mitäpä muuta nykyaikainen tyypillinen suomalainen puolue muuta tavoittelisi, kuin rangaistusta tai ainakin rajoitusta väärin perustein menestyneille toisen yhteiskuntaryhmän edustajille. Jokainenhan ymmärtää, etteivät rikkaat ole rikastuneet omalla työllään, joten on oikeutettua kantaa heille kaunaa.

Syytön uhri yhteiskunnassa on vain köyhälistö, alaluokka, jolla kaikin mokomin voisi antaa kaiken vallankin, sillä sehän käyttäisi sitä vain riistäjiä vastaan ja ottaisi takaisin sen, mitä ne siltä ovat ottaneet.

Tähän tapaan ainakin kulki marxilainen ajatuksenjuoksu aikoinaan. Nythän se ei ole aikoihin enää ollut vakuuttava. On yhä tavalllisempaa ajatella, että ihmiset ovat saattaneet luoda hyvinvointinsa omilla ansioillaan. Mikä merkittävää, tällaista mielialaa on jopa taustaltaan marxilaisisa puolueissa, lukuun ottamatta niiden infantiileja, radikaaleja versioita.

Tämä ei merkitse sitä, että kapitalismi ilman muuta toteuttaisi oikeutta. Kaikenlaiset järjettömyydet ja kohtuuttomuudet novat siinä toki mahdollisia. Kuitenkaan niiden vastustaminen ei välttämättä edellytä kaunaisuuden nostamista korkeaan arvoon.

V.I. Lenin tajusi hyvin kaunan poliittisen merkityksen pohdiskellessaan vallankumouksen toteuttamismahdollisuuksia. Ajatuksensa hän esitti kirjasessa ”Valtio ja vallankumous”. Hän lähti siitä, että ne, joita kansa kadehti, oli heti aluksi näyttävästi asetettava sorrettuun asemaan, jolloin joukot vakuuttuisivat siitä, että uusi valta on tosissaan ja haluaa muuttaa kaiken.

Tuo entisten sortajien sortaminen ei sinänsä hyödyttänyt uutta järjestelmää muuten, kuin tyydyttämällä kaunaa, suosimalla niitä, jotka kadehtivat parempiosaisia. Lisäksi siihen liitettiin varakkaamman kansanosan eksproporiointi eli heidän omaisuutensa ryöstäminen.

”Grab nagrablennoje”, ryöstä ryöstettyä olikin niin sanotun Lokakuun vallankumouksen suuri tunnus, jolla Venäjä saatiin lopulliseen sekasortoon ja halvaannutettiin vanhan valtiokoneiston jätteet. Siitä saa Suomikin kiittää itsenäistymistään.

Aleksandr Jakovlev, enjtinen politbyroon jäsen ja perestroikan arkkitehti kuvasi bolševikkien ”kumousta” vertaamalla sitä ryysyköyhälistön elämään: sen elämäntapaan kuului sytyttää talonpojan lato palamaan saadakseen sen äärellä lämmitellä ja paistaa siinä kanoja, jotka nekin olivat varastettuja… (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jakovlev).

Mutta kun vanha hallinto oli tuhottu, oli kauna tehnyt tehtävänsä. Tai ainakin melkein. Kyllä Stalin sille vielä löysi runsaasti käyttöä, ensin kollektivisoinnissa ja sitten suuressa terrorissa. Aina riitti kaunaisia, jotka halusivat kostaa oman kyvyttömyytensä ja saamattomuutensa niille, jotka olivat menestyneet. Aina riitti sellaisia eteenpäin pyrkijöitä, jotka halusivat täyttää taskunsa puolueen tuella.

Ja niin edelleen. Mikäpä puolue olisi kokonaan vapaa kaunasta? Olisiko sellainen edes onnellisten omistavien puolue, tuo entinen kansallinen kokoomus?

Se saattaisi olla lähinnä sen kaltainen. Kiinnostavasti se on nyt yhteistyössä perussuomalaisten kanssa, joille kauna sentään on tärkeä poliittinen käyteaine.

Mutta eihän politiikka koskaan yhden asian ajamista ole. Demokratiassa sen täytyy perustua kompromisseihin. Vai voisiko maamme saada taas yleiskaunaisen hallituksen, joka keskittyisi ulosmittaamaan olemassaolevia menestyneiden etuja ja rahoittaisi toimintansa vanhaan tapaan velalla?

Ehkäpä se olisi tie onneen?

Joka tapauksessa olisi kiinnostavaa, mikäli kaikki puolueet tekisivät jonkinlaisen kaunaisuustestin ja julistaisivat avoimesti suhteensa tähän suomalaisten perinteiseen asenteeseen.

Tässä vielä vanhempia ajatuksia kaunasta:

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Katkeruus ja kauna

 

Suomalaisista 1800-luvulla koottu kansatieteellinen aineisto oli Venäjällä aika laajaa. Moskovalainen Anna Leskinen on tehnyt siitä väitöskirjankin.

Muuan asia, joka noiden tutkimusten yhä uudelleen toistuvissa stereotypioissa eli kokemukseen pohjautuvissa yleistyksissä suomalaisesta kansanluonteesta pistää silmään, on suomalaisten kaunaisuus, zlopamjatnost. Suoraan käännettynähän se merkitsee pahan/ilkeyden muistamista.

Zloba, pahantahtoisuus tarkoittaa jokseenkin samaa. En ole tarkistanut, mitä sanoja Bobrikov käytti, kun hän kehotti murskaamaan suomalaisten pahuuden ja vastustushalun ilmaukset. Kaipa se oli zloba.

Etnografien laatimissa karakteristiikoissa mainittiin muistaakseni useinkin se, ettei suomalainen koskaan unohtanut kärsimäänsä vääryyttä, vaan pysyi siis kaunaisena.

Meillä katkeruus ja kauna yleensä yhdistetään toisiinsa tiukasti. Katkeruus syntynee yleensä oikeutetusta vihasta, joka kohdistuu kärsittyyn vääryyteen. Katkeruus on meillä kuitenkin jokseenkin samaa kuin kaunaisuus, molemmat hienoja asioita, koska oikeuden voitto tässä maailmassa on kultaakin kalliimpi.

Venäjässä asia on ehkä hieman toisin. Katkera, gorki (vrt. Aleksei Peškovin pseudonyymi) on vaikkapa jokin kovin väkevä ja vaikeasti koettava asia. Tunnetussa keskitysleiriläisten laulussa Vaninski port, kerrotaan, miten päähenkilö joutui maailmassa juomaan katkeran maljan pohjaan: горькую чашку до дна, пришлось мне выпить во свете.

No, onhan katkeruudella suomessakin tämä merkitys, mutta minusta siinä ylivallan saa kyllä kaunaisuus, kestävä mentaliteetti. Periaatteessa toki voi vaikkapa joku ihminen kertoa jonkin asian katkerasti tai itkeä katkeraa kohtaloaan olemassa silti kaunainen.

Lähden kuitenkin siitä, ettei kaunaisen konnotaatio ole venäjän gorki-sanassa kovinkaan vahva. Olisi kai kummallista, mikäli joku kehtaisi ottaa kirjailijanimekseen Kaunainen. Sen kunniaksi sitten vielä nimettäisiin Kaunaisten kaupunki…

Sivumennen sanottuja, se pikku paikkakunta, jossa Lenin kuoli, ei ollut sama kuin myöhempi Gorkin kaupunki (Горький), vaan mäkiä tarkoittava Gorki (Горки), myöhemmin Gorki leninskije. Sekaannus syntyy siksi, että kansallinen translitterointimme vaatii jättämään adjektiivin lopusta pois ns. lyhyen i:n (й-краткий). Ihan tyhmä juttu kyllä ja suotta sekoittaa systeemimme muuten loistavaa selkeyttä.

Mutta mitä tähän kaunaan tulee, se lienee ihan oikeasti muuan merkittävä kansanluonteemme piirre. Ja huomautan tässä hyvin painokkaasti, että on pelkästään typerää väittää, ettei koko kansanluonnetta ole olemassa.

Se, mitä asialla tarkoitetaan ja mikä on sen empiirinen sisältö, se on taas juttu erikseen.

Joka tapauksessa, kaunaisuus on vakava asia ja sitä tuskin kannattaa sivuuttaa olankohautuksella. Luulen, että se ulottaa juurensa ihmissielun syvimpiin syövereihin. Se koskettaa kieltä nimeltä arvokkuus (lat. dignitas) ja se taas on inhimillisen olemassaolon peruspilari. Sitä voidaan myös loukata.

Francis Fukuyama, tuo kuuluisa maailmanlopun, anteeksi historian lopun ennustaja, on fiksu mies. Hän on arvioinut uudelleen aiempaa megaluokan analyysiään kulttuuristamme ja ottanut nyt selittäväksi peruskäsitteeksi tuon arvokkuuden (dignity).

Miksi ihmeessä ne maailmankirjat siis oikein menivät sekaisin, eikä historia loppunutkaan? Kun tavallaan koko totuus näytti jo löydetyltä ja voitiin odottaa yhtenäisen diskurssin sulkevan piiriinsä koko maailman, kuin keskiajalla konsanaan, kävikin aivan päin vastoin.

Kaikissa länsimaissa ilmestyi voimakkaita elementtejä, jotka kiistivät julistetut totuudet ja haastoivat ne omilla diskursseillaan, siis nuo populistit.

Sen sijaan, että olisi vain leimannut nuo ihmiset typeriksi, kuten hänen lahjattomammat epigoninsa yhä tekevät, Fukyama ymmärsi, että nyt oli kyse jostakin syvemmästä. Ihmisen olemassaolon perusteita oli loukattu.

Ei se ollut olennaista, että ihmiset tulivat toimeen paremmin kuin koskaan ennen. Vaikka Euroopan kaikki pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön, jonka tarkoituksena olisi tehdä yksi ainoa kengänkiillottaja onnelliseksi, he eivät siinä onnistuisi. Tai onnistuisivat he hetkeksi, mutta vain hetkeksi, sillä kengänkiillottajalla oli sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Tämän kirjoitti brittihistorioitsija (Lontoossa asuva skotti) Thomas Carlyle pari sataa vuotta sitten, eikä asia ole vanhentunut.

Ellei ihmisen arvokkuutta turvata hankkimalla/luomalla hänelle työ ja sosiaalinen miljöö, jossa hän voi tuntea olevansa merkityksellinen, hänen elämänsä alkaa tuntua sietämättömältä. Hän masentuu. Hän kantaa kaunaa sille yhteiskunnalle, joka puhuu hänelle vierain käsittein ja kertoo, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa.

On tietenkin mahdollista elää myös slummikulttuurin maailmassa, rikoksen ja huumeiden parissa. On luultavaa, että sekin voi antaa tyydytyksen ihmisen arvokkuuden tarpeelle.

Sen sijaan työttömän toivoton elämä, josta ei voi löytää tyydytystä inhimilliselle arvokkuudelle, on jotakin muuta.

Luulen, että ns. aktiivimallilla on yritetty parantaa tätäkin asiaa. Luulen myös, ettei se ole onnistunut eikä onnistu.

Koko tilanne lienee joka tapauksessa viime kädessä hyvin riippuvainen siitä globalisaatiosta, jonka nimiin kaikki tai lähes kaikki vannovat, kun eivät muutakaan ymmärrä eivätkä uskalla. Ja auttaisiko jokin muu?

Mutta mitäpä tässä siis voisi tehdä? Täysimittainen paluu protektionismiin olisi suuri onnettomuus koko maailmalle. Osittain sitä jo Amerikassa toteutetaan ja eurooppalaiset tekevät samaa Venäjän kanssa, kun eivät muutakaan osaa. Siitä tosin hyötyy vain Venäjä.

Sen sijaan kannattaa vakavasti pohtia sitä, onko järkevää ja perusteltua tehdä tässäkään asiassa ehdottomia ja kaikkialle ulottuvia yleistyksiä. Joillakin aloilla protektionismi olisi tarpeen myös työllisyyden ja huoltovarmuuden näkökulmasta eikä romahduttaisi globalisaation yleisiä siunauksia. Vegaanien nollatoleranssilogiikalla joka tapauksessa päästään asiassa kuin asiassa takuuvarmasti metsään.

Eihän meillä ole mahdollisuutta enää vaikuttaa tällaisiin asioihin, sanotaan. Eipä taida nyt vielä olla, mutta maailma taitaakin olla muuttumassa. Ehkäpä kannattaisi alkaa pohdiskella, mitä me omalta osaltamme voisimme tehdä?

Katkeruuden ja kaunan varastot ovat varmaankin meillä kansainvälisestikin ottaen huomattavan suuret. Tämä siitä huolimatta, että sosiaalivaltio on meillä varsin avokätinen, useimmille.

Raha ei kuitenkaan tule koskaan riittämään niiden poistamiseen. Kyseessä on todellinen ongelma, joka tulee heijastumaan myös vaaleissa. Jospa tuleekin arvokkuusvaalit? Vai olisiko kaunavaalit sentään todennäköisempi vaihtoehto?