Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle jakovlev. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle jakovlev. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 5. toukokuuta 2015

Orjuus tekee vapaaksi





Orjuus tekee vapaaksi

Otsikon orwellilainen paradoksi on tietyissä rajoissa täyttä totta. Se tunnetaan myös sosiologisista ja sosiaalipsykologisista tutkimuksista, ehkä moni vielä muistaa kirjat Lonely Crowd ja Escape from Freedom.
Vapaus, jonka kunniaksi kaikenlaista ylistystä aina vuodatetaan, on käytännössä ihmiselle raskas taakka, jonka alta pyritään mahdollisimman pian pois. Vapauteen liittyy vastuu eikä tämä ole mikään tyhjä korulause. Jos kukaan ei vastaa sinusta, joudut tekemään sen itse ja sehän se vasta rasittavaa on. Venäjän maaorjat ja Amerikan neekeriorjat kaipasivat kyllä usein vapautta monessakin asiassa ja monessa mielessä, mutta ei se mitään herkkua ollut, kun huomattiin, ettei vapaata miestä kukaan tullutkaan ruokkimaan. Maantie oli kova kävellä, vaikka siellä vapaus olikin.
Orjuuden viehätys on juuri siinä, ettei vastuuta tarvitse ottaa, koska sitä ei edes voi ottaa. Niinpä ihminen voi keskittyä tekemään elämänsä mukavaksi niissä puitteissa, joissa se on mahdollista ja unohtaa rykmentin murheet. Miten sanoikaan Julius Caesar legioonilleen: älkää kantako murhetta ruuasta ja rehusta sun muusta huollosta: haec omnia mihi sunt curae!
Orjuus  myös erinäisten tulkintojen mukaan vapautti ihmisen moraalisesti noudattamasta yhteispelin sääntöjä, joiden syntymiseen ja soveltamiseen hän ei mitenkään voinut vaikuttaa. Siten esimerkiksi itsevaltiaan murhaaminen oli oikein, mutta laillisesti valitun presidentin ei. Tyrannin murhaa pidettiin ansiokkaana jo antiikin aikana, joskaan ei viattomiin kohdistuvaa terroria, joka oli juuri tyranniaa.
Orjuus synnyttää aivan tietyn psykologian, kuten yleisesti tiedetään ja sama mentaliteetti on myös niin sanotulla ryysyköyhälistöllä. Perestroikan arkkitehti Aleksandr Jakovlev kuvasi sitä: se on porukka, joka pistää talonpojan ladon palamaan paistaakseen siinä kanan, jonka on varastanut. Oman hetkellisen edun rinnalla mikään muu ei paina mitään. Ei muuta kuin roskat rappukäytävään ja romut lähimetsään.
Tällaista mentaliteettia kuvasi myös Valentin Rasputin romaanissaan ”Tulipalo”, joka oli perestroikan ajan huomatuimpia realistisia teoksia. Siinähän joukko työläisiä –siis osa sitä Neuvostoliiton pyhää ihmisainesta, jonka palveleminen oli tuon valtion historiallinen missio- vietti aikaansa pinnaamalla töistä ja juopottelemalla. Oletetun sankaruuden ja aatteiden sijasta kaikkialla vallitsi kehnoimpien valta, petos ja valehtelu.
Mutta Rasputinin antisankaritkin olivat itse asiassa vapaita. Hehän viis veisasivat kaikesta muusta paitsi omasta mukavuudestaan. Heillä ei ollut korkeita tavoitteita, mutta eipä heille itse asiassa annettu siihen myöskään mahdollisuuksia. Tuota ilmiötä kuvasi myös muuan Literaturnaja Gazetan pilakuva samalta ajalta. Siinä olutkioskin luona muuan rähjäinen juoppo sanoo toiselle: ”Minulla ei ole autoa eikä datšaa eikä osuuskunta-asuntoa –olen henkisesti rikas!”
Filosofi ja Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev kehitteli aihepiiristä kokonaisen filosofian. Hän lähti otaksumasta, jonka mukaan ihmisluonto on sellainen, että se haluaa ottaa mahdollisimman paljon itselleen ja antaa siitä hyvästä toisille mahdollisimman vähän vastinetta. Tällöin tyydyttävimmäksi nousee sellainen elämäntapa, jossa vaihtosuhde on mahdollisimman hyvä: ehkäpä ei saada paljon hyödykkeitä, mutta annetaan vieläkin vähemmän vastinetta! Tämä oli hänen mielestään kommunismin kova ydin, joka myös vastasi ihmisluonnon syvimpiä taipumuksia.
Dives est cui satis est quod habet, sanoo vanha sananlasku. Rikkauden perässä juokseminen on loputonta narrinpeliä. Eikö koko maailma hyödy siitä, että ihminen tyytyy mahdollisimman vähään, ainakin aineellisesti? Tätä voi ainakin vanhan Neuvostoliiton kohdalla kritisoida sillä, että käytännössä kaikki johti valtavaan tuhlaukseen, vaikka hyvinvointia syntyi vain vähän.
Mutta ”moraalisesti” orjuus tarjosi kaikille tietynlaista vapautta. Neuvostoliitosta muualle muuttaneet pettyivät säännöllisesti siihen, mitä saivat kohdata ns. vapaissa maissa. Vapaassa maailmassa ei ollut muuta kuin tavaraa, ei edes töitä, ellei niitä jotenkin onnistunut itselleen järjestämään. Siellä oli jopa mahdollisuus pudota tyhjän päälle, yhteiskunnan ulkopuolelle ilman, että kukaan tuli ottamaan niskasta kiinni.
Sitä paitsi lännestä puuttui Aate. Toisinajattelijat olivat Neuvostoliitossa saaneet varttua aatteen varjossa. Sitä saattoi vihata ja vastustaa, mutta aina se oli siinä olemassa, vahvana ja mahtavana. Jotkut pystyivät kiinnittymään siihen emotionaalisesti, jolloin tarve omaan ajatteluun voitiin unohtaa. Toiset taas vastustivat sitä, jolloin se tarjosi loputtomia mahdollisuuksia palkitsevaan älylliseen toimintaan. Sekin asenne teki maailmasta hyvin selkeän ja mielekkään. Ei tarvinnut kuin vastustaa eli omalle ajattelulle ai varsinaisesti ollut tarvetta.
Venäläisillä 1800-luvun vallankumouksellisilla oli jo valmiina totalitaarinen psykologia. Hyvin puhtaana se ilmenee Sergei Netšajevin ja Mihail Bakuninin laatimasta ”Vallankumouksellisen katekismuksesta”. Kaikki, mikä edistää Asiaa on oikein, kaikki mikä sitä haittaa, on väärin. Vain joskus ihminen kaiketi joutui miettimään, mihin kategoriaan jokin tietty asia oli sijoitettava. Yleisesti ottaen kaikki oli yhtä selvää kuin aritmetiikka. Ei tarvittu mitään pohdintoja, vaan toimintaa!
Totalitaarinen psykologia on eräänlaista orjan psykologiaa. Sen omaksuneilta on otettu pois vapauden taakka ja he tietävät tarkoin velvollisuutensa, he ovat taistelevia sotilaita eivätkä omista ajatuksistaan vastuunalaisia päättäjiä. Kukapa kyllin vanha ei muistaisi, mitä taistolaisuuden aikana tapahtui? Mikään konsti ei ollut liian alhainen, kun piti edistää Asiaa ja vahingoittaa sen vastustajia. Silloinhan se muuttui jaloksi ja edistykselliseksi. Vapaa älyllinen toiminta noissa joukoissa olisi ollut pelkkä vitsi. Ja vitsit olivat silloin hyvin vakava asia, kuten ne ovat nytkin.
Historian alalla totalitaarinen mentaliteetti tekee rumaa jälkeä. Radikaalia tulkitsijaa kiinnostavat historian henkilöiden omat tilanteet ja valinnat kaikkien vähiten. Tuollainen tulkitsija asettaa kaiken mitaksi oman abstraktin keppinsä, joka on tehty toisten aikakausien olosuhteille kumartelematta. Hän tuskin edes ymmärtää sitä ajatusta, että jokaista aikakautta pitäisi punnita sen omilla ehdoilla.
Historiaa hän toki käyttää. Mikään ei ole sen helpompaa kuin etsiä sen loputtomasta aarteistosta asioita, jotka tukevat Tulkintaa. Muun voi kaikin mokomin sivuuttaa, eihän sillä ole tässä tarvittua merkitystä. Näin historia muuttuu irrallisten argumenttien varastoksi ajankohtaisten tarpeiden käyttöön.
Venäjällä kulttuuriministeri Medinski on tehtaillut suuren määrän kirjoja, joissa ”kumoaa” kymmenittäin myyttejä vanhasta Venäjästä. Usein hän esittääkin argumentteja, jotka ovat varteenotettavia. Ongelmana on, että koko historiallinen totuus irrotetaan tässä kontekstistaan ja siitä tehdään tiedotuksen ja markkinoinnin kalustoliiteri eikä tutkimuksen kohde. Se on vaarallinen askel kohti arvonihilismiä, jossa tutkimuksesta tulee propagandaa. Tämänhän me muistamme Neuvostoliitosta eikä vain sieltä.
Totalitaariselle psykologialle ominaista on lukkiutuminen joihinkin ideoihin, jotka saavat fetissin luonteen. AKS:lle sellainen oli Suur-Suomi, jonka toteuttamatta jättäminen oli huutava historiallinen vääryys, kuten hehkutettiin. Taistolaiskaudelta muistamme sellaisenkin käsitteen kuin tulopolitiikka, joka leimattiin saatanalliseksi pääoman juoneksi, jonka olemuksena oli työväen diktatuurin syntymisen sabotointi. Tämmöisen saatanallisuuden vastustaminen kaikin keinoin oli edistyspiirien pyhän yksinkertainen velvollisuus, ei sitä tarvinnut millään tavalla ymmärtää.
Merkittävää on, että nämä fetisseiksi nostetut asiat aina joutuivat kiihkeiden tunteiden kohteiksi ja niiden synnittömään sikiämiseen kieltäydyttiin uskomasta. Suur-Suomen ja suursuomalaisen tietoisuuden synnyn olivat tietenkin estäneet perivihollista mielistelevät ketkut ja patkulit, tulopolitiikkaa ajoivat selkärangattomat sosialidemokraatit ja niin edelleen. Moraalisen suuttumuksen kiivaudella pyrittiin korvaamaan puuttuva ymmärrys ja analyyttinen kyky. Mutta niistä olisikin ollut vain haittaa. Homma toimi erinomaisesti ainakin sikäli, että vihaista nuorisoa saatiin mobilisoiduksi ja kiihotetuksi. Se sai tästä kaikesta jotakin itselleen tärkeää ja kaivattua.
Tuntuu pahaenteiseltä, että tuo sama psykologia näyttää taas nousevan pinnalle. Näyttää siltä, ettei esimerkiksi Naton vastustaminen joidenkin mielestä ole ainoastaan virheellistä ajattelua, vaan vieläpä ehdottomasti perustuu moraalisesti ala-arvoisiin vaikuttimiin, joista lahjonta kuuluu salonkikelpoisempaan päähän. Pelkkä tyhmyyskään ei uskovaisen mielestä voi olla syynä tuon suuruusluokan syntiin.
Vastaavia fetissejä näyttää olevan muillakin tahoilla. Maahanmuuttokriittisyys on monikulttuurisuuden kannattajien mielestä usein jo sinänsä niin väärin, ettei oikein ajatteleva henkilö mitenkään voi tahria itseään käsittelemällä viileästi sen argumentteja. Pelissähän oletetaan olevan humaanisuuden ja ihmisvihan välisen taistelun, jossa ei voi olla kompromisseja.
Vastaavanlaiset asenteet saattavat liittyä hyvin moniin asioihin: ympäristökysymyksiin, ydinvoimaan, seksuaalivähemmistöjen suvaitsemiseen, maksullisen seksin tuomitsemiseen, lihansyöntiin ja niin edelleen. Yleinen sääntö on, että näkemykset ovat täysin kategorisia ja kompromissittomia ja niitä omaavat ylpeilevät nollatoleranssilla. Mikä upea sana! Nämä eivät ole asioita, joita suhteutetaan maailman muihin ilmiöihin ja joiden oikeutusta ja merkitystä pohditaan. Kaikkihan on jo pohdittu valmiiksi ja ongelmana on vain käytännön toimeenpano.
Tällainen asenneilmasto on vakava ongelma, myös demokratiassa. Koska totalitaarinen psykologia on nimenomaan orjan psykologiaa, se ei suhtaudu yhteiskuntaan vastuullisen osakkaan saati isännän asentein, vaan katsoo olevansa vapautettu tottelemasta sellaisia sääntöjä, joita ei itse ole laatinut. Demokratia onkin siis itse asiassa tyranniaa! Tämähän oli se oivallus, jonka avulla Marcuse et consortes mobilisoivat 1960-luvun vieraantuneen kultaisen nuorison. Demokratian sallivuus on pelkkää hämäystä ja enemmistö tekee vääriä päätöksiä, koska ei ole kanssamme samaa mieltä!
Niinpä orjille ei jää muuta mahdollisuutta kuin kapinointi kaikkia vallitsevan systeemin sääntöjä rikkoen. Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ole kiinnostava kysymys. Tärkeintä on päästä polttamaan se talonpojan lato ja paistamaan se varastettu kana sen loimussa. Se on paitsi aineellisesti, myös henkisesti kovin palkitsevaa. Se, joka ei ollut mitään, onkin nyt jotakin! Se, joka ei itse pysty mitään luomaan, voi ainakin tuhota tai edes ryhtyä piikiksi herrojen varpaaseen. Kuvapatsaan veistäminen on ehkä kaukana huligaanin kykyjen yläpuolella, mutta hän pystyy kyllä tuhrimaan sen tageilla, joita jokainen joutuu katsomaan ja vasten tahtoaan tuntemaan inhon väristyksiä. Teko on onnistunut, mikäli sen tulos on maksimaalisen vastenmielinen.
Usein puhutaan materiaalisista tekijöistä, jotka ovat taustalla tai ehkä peräti aiheuttavat noita mielettömän väkivallan purkauksia, jotka ovat ajallemme niin tyypillisiä. Nuorisolla saattaa olla vanhanmalliset kännykät samaan aikaan kun yhteiskunnan huippukerroksen lapset ajelevat loistoautoilla. Työtä saattaa olla vaikea löytää ja joka tapauksessa ammattitaidottomasta työstä, paskaduunista maksetaan kehnosti. Miksei ihminen sen sijaan diilaisi huumeita tai toimisi parittajana tai prostituoituna, kun sellaista toimintaa kerran on tarjolla? Miksei polteltaisi autoja, kun se kerran harmittaa niitä, jotka tätä koko yhteiskuntaa pyörittävät ja siitä vastaavat?
Orjan vastakohta on isäntä, omassa talossaan. Siitä ei ole kovin kauan kun suurin osa tämänkin maan kansalaisista työskenteli suoranaisesti omassa taloudessaan. Omankin talouden piirissä oli ehkä käskijä, mutta yleisesti ottaen vierasta herruutta ei ollut. Nyt on jo harvinaista olla oma herransa. On pelättävissä, että samaa tietä menee myös isäntämieli ja korvautuu orjan tai ryysyköyhäläisen psykologialla. Voi olla, että syntyy proletariaatti vanhaan roomalaiseen tapaan, eli siis ihmisaines, joka on merkittävä vain jälkeläisten tuottajana ja jota valtio siksi ylläpitää tarjoamalla sille leipää ja sirkushuveja.
Itse asiassa näemme tämän ilmiön jo maailman slummeissa. Miten suureksi se mahtaa vielä laajentua? Onko se tulossa myös meille? Miksei olisi? Millä tavalla sen ylivallan voisi vielä pysäyttää?


maanantai 10. marraskuuta 2025

Oma ryhmänsä

 

Intelligentit

 

Lienee englannin vaikutusta, että meilläkin sana ”intelligentti” tuppaa olemaan vain ja ainoastaan ”älykkään” synonyymi. Onhan se sitä, jos niin halutaan, mutta venäjässä se toimii myös substantiivina, joka viittaa tietyn kansanryhmän, intelligentsijan jäsenyyteen (vrt. adjektiivit intelligtentnyi tai intelligentski: Vihavainen: Haun intelligenssi tulokset )).

Tietokoneen tekoäly päihittää meidät kaikki moninkertaisesti suorituskyvyllään. En tiedä, miten korkea on sen ÄO, mutta luultavasti se on korkeampi, kuin pystyn edes ymmärtämään. Siitä huolimatta en olisi taipuvainen ajattelemaan, että se on ”intelligentti”, vaikka se myös käyttäisi hyvinkin korrektia ja kohteliasta kieltä.

Intelligenttiys (intelligentnost) erityisesti sen venäläisessä muodossa (ks. Vihavainen: Haun moukkien aika tulokset ) viittaa sivistyneisyyteen, sellaiseen käytökseen, jota englanniksi kuvataan lähinnä sanalla gentlemanly. Perinteisesti asiaan aikoinaan liittyi jopa uhrautuminen sorretun kansan puolesta.

Kaikki muuttuu koko ajan, mutta jotakin tuosta ihanteesta on yhä olemassa venäläisessä kulttuurissa, siis sen tietyissä piireissä. En siis tietenkään tarkoita niitä piirejä, joihin on viitattu esimerkiksi sanalla ”špana” tai edes” gopnik”. Ne taas edustavat kaiken sen vastakohtaa, mikä liittyy sanaan ”intelligentnost” (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset ).

Hyvä ystäväni ja suuri Suomen ystävä, valitettavasti jo edesmennyt Andrei Nikolajevitš Saharov, joka oli Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtajana, totesi silloin tällöin, että Venäjän suuri onnettomuus oli, etteivät sen johtoon vallankumouksen jälkeen tulleet intelligentit, vaan aivan toisenlaiset ainekset.

Hän ei käyttänyt sanaa ”špana”, mutta minä käytän. (ks. Значение слова ШПАНА. Что такое ШПАНА? ).  Aleksandr Jakovlev käytti marxilaista termiä ”Lumpenproletariat” (люмпен), joka on laajempi merkitykseltään, mutta sisältää špana-aineksen.

Olen joskus blogissa huomauttanutkin siitä, että Saharov oli joskus briiffamaassa Putinia Venäjän historiasta ja esitti hänelle tuon perusteesinsä, minkä johdosta suuri Johtaja ilmeisesti suuttui.

Mutta faktat ovat itsepintaisia, kuten venäjässä sanotaan: fakty -delo upornoje.

Keskenkasvuisena Vova oli kulmien kundi Nevskin lähistöllä ja omaksui sikäläiset pelin säännöt, mistä hän myöhemminkin on nimenomaan ylpeillyt. Suuren valtion päämiehelle tällainen asenne kaiken maailman kolmipyöräajeluineen moottoripyöräjengiläisten seurassa on ainutlaatuista.

Intelligentsijan kannata se on yhtä sietämätöntä kuin Putinin silloin tällöin harrastamat alatyyliset sanonnat.

Mikäs teet. Vovan varmasti tapasivat hyvin monet suomalaisetkin hänen maleksiessaan Nevskillä vaihtamassa rahaa ja vakoilemassa kavereitaan -hänhän tarjoutui vapaaehtoiseksi tiedottajaksi KGB:lle. Se on asia, jota intelligentsija ei koskaan anna anteeksi.

Ajan mittaan ura urkeni ”erikoispalvelussa”, jollaiset tunnetaan kaikenlaisista ”erikoisoperaatioista”, joista ei tarvitse sen enempää puhua. Herrasmiehen ihanne on siitä maailmasta mahdollisimman kaukana.

Kerran opittu moukkamaisuus näkyy myös asiassa, jota nimitetään kuninkaiden kohteliaisuudeksi, eli siis tässä tapauksessa sen täydellisenä puutteena.

Sen sijaan, että kunnioittaisi kohtaamiaan ihmisiä, Putin odotuttaa heitä aina, poikkeuksetta. Joskus hyvinkin kauan. Tällainen takapihan kulttuurista kertova kiusanteko näyttää antavan hänelle jonkinlaista tyydytystä. Moukkamaisuus ei kuitenkaan siitä muuksi muutu, että sitä harjoittaa valtionpäämies, päinvastoin.

Špana-kulttuuriin on luettava myös esimerkiksi Dmitri Medvedevin uhkailut ydinaseiden käyttämisestä, jotka ilmeisesti täyttävät jo rikoksen tunnusmerkit. Sen ohella hänen puhetapansa vieraita valtioita koskien on myös usein mahdollisimman kaukana intelligentistä. Muistaako joku tehneensä kauppoja näiden pikku miesten kanssa?

Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että intelligentsija ja sen kulttuuri olisi Venäjällä tai edes laajemmin venäläisyydessä kuollut. Tässä yhteydessä tekee mieli kertoa muuan sinänsä hyvin banaali, mutta aivan tuore oma kokemukseni.

Olin Tallinnassa ja istahdin raitiotievaunussa tavaroineni tuntemattoman miehen viereen. Ahdastahan siinä vähän oli ja hän kysäisi venäjäksi, mahdunko kunnolla (vam udobno?). Vastasin myöntävästi, jolloin hän hoksasi, että vieressä seisoo vaimoni ja kysäisi, pitääkö asia paikkansa. Kun myönsin, hän nousi heti paikaltaan ja siirtyi yhdelle tyhjälle paikalle.

Tätä ei olisi tapahtunut Helsingissä. Venäjällä se sen sijaan on aivan luontevaa, jos kyse on intelligentsijasta ja hieman laajemminkin. Muistan, miten olin noin kymmenen iäkkään sedän seurueessa pietarilaisessa metrossa. Kun astuimme sisään, kymmenen nuorta miestä nousi välittömästi istuimiltaan ja antoi meille paikkansa. Olisiko tällainen ollut meillä mahdollista?

Voi tietenkin sanoa, ettei tuollaisilla pikkuasioilla ole mitään merkitystä, mutta eihän se pidä paikkaansa. Mitään ne eivät merkitse suuren gopnikin ja hänen jenginsä johtaman valtion ulkopolitiikan kannalta, mutta maan kulttuurissa ne ovat tärkeä piirre, sen eräässä tärkeässä osassa.

Olipa tosiaan harmillista, että vallan otti Neuvostoliitossa Lumpenproletariat ja uudella Venäjällä špana. Kyllä kansa olisi ansainnut parempaa ja toivottavasti se vielä saakin intelligentin valtiojohdon.

Silloin voinemme pakata normaaliin, sivistyneeseen naapuruuteen.

sunnuntai 10. toukokuuta 2026

Kestoteema

 

Intelligentsijan petos

 

     Muistan, miten noin kaksikymmentä vuotta sitten istuin Moskovass, Kuznetski mostin varrella sijaitsevassa FSB:n arkiston lukusalissa, minne olin päässyt Venäjän historian laitoksen kanssa aloittamamme projektin perusteella ja epäilemättä ennen muuta tuon laitoksen johtajan, ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharovin ansiosta.

     Sain pyödälleni mapin salaisen poliisin dokumentteja, jotka koskivat älymystöä. Kaikki oli huippukiinnostavaa, mutta varsinaisen heureka-elämyksen antoi muuan nimetön kirje, joka oli osoitettu eurooppalaiselle älymystölle.

     Kyseessä oli avoin kirje, jota oli levitetty Mahtavassa vuoden 1934 pidetyssä Neuvostokirjailijoiden liiton perustavassa kokouksessa, jossa Maksim Gorki, Venäjän älymystön ylpeys jo tsaarin ajoilta lähtien, johti uuden liiton perustamista ja uuden ”sosialistisen realismin” doktriinin saattamista hengestä lihaksi.

     Kongressiin oli kutsuttu runsaasti ulkomaisia vieraita ja heitä mielisteltiin ja manipuloitiin sillä taidolla, jonka vain bolševikit osasivat. Koko maailmankulttuurin ja kaikkien maiden älymystön  pääkaupunki oli nyt Moskova

Nadežda mira,

serdtse vsei Rossii,

Moskva, stolitsa,

moja Moskva!

 

Oot rauhan toivo, (tai ”maailman toivo”)

sydän synnynmaamme,

pääkaupunkimme,

mun Moskovain!

(J. Dolmatovski, ”Leninskije gory”)

 

     Näinhän riimitteli Jevgeni Dolmatovski, aikoinaan sangen tunnettu runoniekka, joka sitten tavallaan kohtasi myös Yrjö Jylhän, kun kollegat olivat Taipaleenjoen eri puolilla sijaitsevissa asemissa.

     Nyt, vuonna 1934, ei käyty sotaa, mutta meneillään oli kyllä jo koko neuvostokansan, mukaan luettuna intelligentsijan, mobilisointi ja ryhmittyminen taisteluun, ”Aufmarsch”, kuten toisen diktaattorin puolella asia ilmaistiin.

     Tuo avoin kirje eurooppalaiselle älymystölle oli dynamiittia, ymmärsin. Käsillä olevista dokumenteista ei käynyt ilmi, oliko kirjeen kirjoittaja levittäjän henkilöllisyys selvinnyt ja  miten hänelle oli käynyt. Se oli kuitenkin toissijaista, oli hurjaa tietää, että joku oli ollut noin rohkea ja uskaltanut sanoa sen, mitä ajatteli sellaisessa tilaisuudessa, jossa kaikkia tarkkailtiin ja jossa toisinajatteku oli rikoksista suurin.

     Tuo tuntematon kirjoittaja ihmetteli, mitä eurooppalaiset älyköt ikein tekivät tässä tilaisuudessa. Venäläisten oli siellä pakko olla ja sen saattoi ymmärtää, mutta miksi sielllä oli ulkomaalaisia, jotka tulivat omasta vapaasta tahdostaan ja vieläpä aplodeerasivat tämän pimeän hirmuvallan käskytyksille.

     Parhaat kirjailijat eivät olleet paikalla, sillä heidät oli jo haudattu Karjalan soihin, mutta sali oli kyllä täynnä orjailevia mielistelijöitä. Koko näytelmää ohjasi maailman suurimmaksi tiedemieheksi nimetty Josif Stalin, joka oli lukunsa kesken heittänyt (tai lahjattomana ne lopettanut –”nedoutška”). Ymmärsivätkö herrat älyköt, mitä sellainen oikein merkitsi ”älymystön” kokouksessa.

     Samassa tilaisuudessa Gorki nosti koko älymystön (!) nimenomaiseksi esikuvaksi ilmiantajapojan, Pavel Morozovin, jonka ympärille oli jo rakennettu kultti. Eikö tämä tällainen jo ollut niin äärettömän kaukana kaikesta älymystön arvon mukaisesta toiminnasta ja ajattelusta, kuin saattoi ikinä kuvitella?

     Juuri niinhän se asia tietysti oli ja tuntui lähes uskomattomalta, että koko asia kiteytyi tässä niin oivallisesti. Älymystö, jonka missiona on aina ollut ajattelun vapaus, nähtiin nyt kirjoittamassa lippuunsa SS-miehen vyössä olevaa tunnusta: ”Meine Ehre heisst Treue” -kunniani on uskollisuus…

     Noihin aikoihin alettiin Euroopassa puhua ”klerrkien (älymystön) petoksesta”, kun muuan Julien Benda (ks. Vihavainen: Haun julien benda tulokset ) kirjoitti samannimisen kirjan, jossa hän syytti älykköjä natsismin ja fasismin myötäilystä.

      Sellaisiakin oli, eikä heidän rooliaan voi väittää ”kulttuuririntamaan” yhtyneiden älykköjen roolia paremmaksi, mutta eihän se Moskovan kumartajien orjailua sen paremmaksi tee.

     Kun itsenäisen ajattelun sijasta valittiin vain, kumman orjuuden ja totalitarismin puolesta taisteltiin, oli älymystön konkurssi valmis. Kominternin agentti Willi Münzenberg sai helposti luomaansa ”kulttuuririntamaan” suuren ja mahdollisesti suurimman osan sitä joukkoa, jonka identiteettinä oli kuulua älymystöön. Olin melkoisesti täpinöissäni saatuani käsiini tuon dokumentin, josta edellä oli puhe.

      Kirjoitin sen muistiin, kuten monta muutakin dokumenttia ja vasta Suomessa huomasin, että lähes kaikki oli jo julkaistu Aleksandr Jakovlevin (ks. Vihavainen: Haun jakovlev tulokset ) johdolla toteuttettavassa suuressa dokumenttisarjassa.

     Kieltämättä se oli jonkinlainen pettymys, mutta sitä lievitti ajatus, että tärkein oli sentään tapahtunut. Maailma oli saanut tietää sen yksinäisen älykön rohkeasta teosta, joka oli aikanaan uskaltanut ajatella itse ja vieläpä riskeerata kaiken auttaakseen myös eurooppalaisia älykköjä ajattelemaan.

     Nythän sitten oli koko tuon aikakauden hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien maailma paljastettu, eikä älymystö enää koskaan voisi suistua yhtä typerään rooliin totalitaarisen ankkapuheen vaakkujaksi. Jotakinhan historiasta aina pakostakin opitaan.

     Valitettavasti älymystön ajattelutapa on aivan toisenlainen kuin vielä Bertrand Russell kuvitteli. Ei totuudella sellaisenaan ole siinä erityistä sijaa. Sitä suojaa narsismi ja se on immuunia kaikille sellaisille argumenteille, jotka eivät pönkitä sen omia pyrkimyksiä, mitä ne nyt sitten sattuvatkin olemaan.

 

perjantai 20. lokakuuta 2017

Käsin koskematon Lenin huhtikuussa



Käsin koskematon Lenin

Venäläisen populaarihistoriallisen Istorik- aikakauslehden huhtikuun numeron kannessa on kuva V.I.Leninistä, joka muistuttaa elävästi ”käsinmaalaamatonta” vapahtajan ikonia (Spas nerukotvornyi). Kyseessä ovat siis pelkät kasvot, edes kaulaa ei ole mukana kuin aavistuksen verran.
Aikoinaan oli tapana etsiä kommunistien touhuille paralleeleja vanhan Venäjän perinteestä ja niitähän löytyi vaikka millä mitalla. Pyhien ihmisten ruumiit säilyivät pilaantumattomina eikä niitä haudattu (vrt. Lenin ja Stalin), kommunistinen puolue teki aina yksimielisiä päätöksiä (vrt. sobornost-periaate), neuvostoihminen oli kollektivisti ja vailla henkilökohtaista tuotantovälineiden omistusta kuten tsaarin ajan kyläyhteisön talonpoika ja niin edelleen.
Leniniä esittävien kuvien valinnasta ja sensuroinnista vastasi aikoinaan heti hänen kuolemansa jälkeen perustettu Leninin muiston ikuistamiskomitea. Se huolehti siitä, ettei mitään epäkunnioittavaa päätynyt kansan käsiin. Sen sijaan suitsutusta riitti sitäkin enemmän. Etenkin Stalinin kauden jälkeen alettiin etsiä sitä oikeaa, jaloa ja täydellistä sosialismia nimenomaan Leniniltä, jonka jalot piirteet alkoivat ilmestyä kaikkialle.
Istorik-lehden kannessa on alaotsikkona ”Lenin-faktori” (Faktor Lenina) ja kysymys Millaista roolia bolsevikkien johtaja näytteli vuoden 1917 vallankumouksessa?
Tohtori Aleksandr Šubinin haastattelussa ei tule esille mitään uutta eikä yllättävää sille, joka on tutustunut näihin, lännessä tuhansia kertoja esitettyihin kysymyksiin. Kiinnostavaa on lähinnä se sävy, jossa päähenkilöä juuri tässä ja nyt käsitellään.
Leninin vaikutus vallankumouksen kulkuun alkoi hyvin dramaattisesti, kuten tiedetään. Huhtikuun teeseillä hän säikäytti jopa oman puolueensa toimivan johdon, Lev Kamenevin ja tätä myötäilevän Džugašvili-Stalinin. Leninin ohjelma oli lyhyesti sanoen mielipuolinen, mutta se toimi.
Tätä epiteettiä Šubin ei kuitenkaan käytä, vaikka toteaa, että Leninin politiikka perustui aivan epärealistisiin odotuksiin sekä poliittisesta kehityksestä että taloudesta, joka olisi ollut pelastettava, mutta joka sen sijaan lopullisesti tuhottiin. Niin sanottu sotakommunismi ei ollut ensi sijassa sodan tarpeiden synnyttämää, vaan ideologian sanelemaa.
Lehdessä esitellään myös lyhyesti nuo vallankumoukselliset huhtikuun teesit, jotka varmasti jokainen neuvostokasvatti kerran oli joutunut opiskelemaan sen johtopäätöksen kera, että ne tarjosivat ainoan oikean ulospääsyn katastrofista. Ikään kuin olisi ollut tarjolla vielä pahempi katastrofi kuin se, joka Leninin johdolla vaati miljoonia uhreja sodassa ja nälänhädässä.
Mutta menestys aina menestyy ja Lenin saattoi kirjata ainakin yhden onnistumisen: hän ja hänen puolueensa pitivät kuin pitivätkin vallan käsissään, vaikka olisivat ansainneet saada toimnnastaan korkeimman mahdollisen rangaistuksen -tämä on siis minun johtopäätökseni.
Myös Istorik luonnehtii asiaa pääosin samaan tapaan: ”V.I. Leninin ei onnistunut ainoastaan johtaa pientä radikaalia puoluetta valtaan, vaan myös pitää tuo valta käsissään ja tehdä mitä rohkein ja yksi kaikkein julmimmista sosiaalisista kokeiluista, joita ihmiskunnalla on koskaan suoritettu.”
Hän oli todellinen aatteensa fanaatikko, joka osasi saada ihmiset puolelleen. Ilman Leniniä sekasorto Venäjällä ilmeisesti olisi jatkunut, mutta tyytymättömyys olisi purkautunut vain erilaisiksi kapinoiksi. Lenin sen sijaan onnistui tuossa murheen alhossa herättämään ihmisissä toivon, toteaa Šubin.
Turha toivohan se oli ja on kaikki syyt arvioida, että ilman Leniniä ja siis bolševikkikaappausta Venäjä olisi selvinnyt alennustilastaan paljon vähemmällä. Tämä johtopäätös on luettavissa myös Istorikin sivuilta, vaikka Leniniä ja muitakin vuoden 1917 hahmoja kohdellaan tietyllä kunnioituksella.
Mutta kenen vallankumous tuo bolševikkikaappaus oikein oli? Haastattelija olettaa, että siinä yritettiin luoda uusi maailma vanhan maailman marginaaliainesten, deklassoituneiden, heikkojen ainesten tuella.
Šubin myöntää, että kyseessä olivat marginaaliset ainekset, mutta eivät heikot eikä ryysyköyhälistö, kuten on tullut tavaksi usein sanoa, tätä tulkintaahan on kannattanut etenkin entinen politbyroon jäsen Aleksandr Jakovlev, perestroikan arkkitehti.
Ryysyköyhälistö istuu asemalla käsi ojossa, kuvailee Šubin, kun taas marginaalit voivat olla aktiivisia ja tarmokkaita, he etsivät paikkaansa yhteiskunnassa.
Yhtä kaikki, bolsevikkien historia on myös Šubinin mielestä oppitunti varovaisuudessa. Kun maa pakotetaan terrorin avulla uuteen projektiin, otetaan valtava riski siitä, että vapaus ja oikeudenmukaisuus menetetään. Bolševikit laukaisivat kommunismin raketin, mutta se ei osunut maaliinsa.
Lehti sisältää myös paljon sitä tavallista kuvailevaa ainesta, mikä tällaisille julkaisuille on tyypillistä ja joka syystäkin kiinnostaa laajoja lukijapiirejä. Artikkeleita on Leninin veljestä ja rakastajattaresta, hänen ja Matilda Kšesinskajan ”kamppailusta” ja niin edelleen.
Myös muita aikakauden hahmoja, mukaan lukien Nikolai Berdjajev käsitellään ja koko joukko keväällä 1917 eli samoihin aikoihin Leninin kanssa Venäjälle palanneita radikaaleja tuodaan myös esille. Heihinhän kuuluivat myös esimerkiksi Lev Trotski, Grigori Zinovjev, Anatoli Lunatšarski, Juli Martov, Viktor Tšernov, Boiris Savinkov, Pavel Akselrod ja monet muutkin.
Nämä olivat politiikan terävää päätä itse kukin. Itse sanoisin, että lahjakkuudessa tämä joukko ei Leninille hävinnyt, mutta häikäilemättömyydessä kyllä.
Se siitä vallankumouksesta huhtikuun osalta. Lisäksi lehdessä on harrastjille myös ihan muihin aikakausiin liittyvää aineistoa, Pietari Suuresta Suureen isänmaalliseen sotaan.
Kaiken kaikkiaan Istorik on omassa sarjassaan sangen kelvollinen julkaisu ja muistuttaa suuresti tuon genren edustajia eri maissa. Samaa voi myös sanoa toisesta saman alan lehdestä, jolla on hupaisa nimi Diletant. Se pyrkii olemaan hieman nokkelampi ja keikailevampi.
Diletantin heinäkuun numerossa ovat aiheena muun muassa vuoden 1941 suuret epäonnistujat ja onnettomat tunarit, Vorošilov, Budjonni, Timosenko ja Kulik, joiden epäonnistumisia ruoditaan varsin armottomasti.
Lisäksi lehti tarjoaa suuren määrän human interest-materiaalia, mukaan lukien viiksekkäiden kenraalien ja marsalkoiden kavalkadin. Itse asiassa 1800-luvun lopulla maailmassa oli huomattava määrä sodanjohtajia, jotka viiksiensä puolesta jättivät varjoonsa jopa Semjon Budjonnin…