Hartolasta Helsinkiin

 

Tie sivistykseen

 

Arvi Kivimaa, Saari Tuulten sylissä. Otava 1938, 404 s.

 

Arvi Kivimaan nimi oli viime vuosisadan puolivälin ”vihaisille nuorille miehille” lähinnä kirosana, kuten kaikki muukin sellainen, mikä liittyi siihen Suomeen, jota joskus 1960-uvulla alettiin kutsua ensimmäiseksi tasavallaksi.

Kivimaa (1904-1984) oli syntyisin Hartolasta ja kävi koulunsa Heinolassa. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki teatterin piirissä ja oli muun muassa Kansallisteatterin johtajana 1950-1974.

Hän oli myös ahkera kirjoittaja ja tunnettiin etenkin runoilijana. Sitä paitsi hän oli aikansa mittapuilla melkoinen kosmopoliitti ja kulttuurimatkailija. Kivimaan aloitteesta alettiin viettää maailman teatteripäivää vuodesta 1961.

Kivimaa toimi vuosina 1932-1934 Greifswaldin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin lehtorina ja sai siis seurata Hitlerin valtaannousua aitopaikalla.

Hän julkaisi vuonna 1942 kirjan Eurooppalainen veljeskunta, joka oli myötäsukainen natsismille. Kansallissosialismin kannattajana häntä ei kuitenkaan voi aiempien kirjojensa perusteella pitää (vrt. Vihavainen: Haun kivimaa tulokset) ja hän oli myös vuosina 1936-1937 kirjailijoiden vapautta ajavan Suomen PEN-klubin puheenjohtaja.

Kirjoittajan tausta on oleellinen asia hänen tuotantonsa ymmärtämisen kannalta. Pelkkä kirjoen käsittäminen ”tekstinä” edustaa vain osaltaan  sitä humanioran primitiivistymistä, josta Richard Pipes puhui historian osalta.

Tämän kirjan päähenkilö edustaa ensimmäisen polven sivistyneistöä ja käy oppikoulun ja kokee kansalaissodan kovasti Heinolaa muistuttavassa kaupungissa. Hän on vauraanpuoleisen talon ainoa poika, mutta lähtee opintielle. Se on epäuskottavaa, mutta näin on hänen nuorena kuollut sivistystahtoinen isänsä kirjoittajan mukaan halunnut.

Pojan nimeksi pannaan Leo. Miksi näin tapahtui? Itse olisin ilman muuta veikannut esikuvaksi Leo Tolstoita, jonka ääriradikaaleja pamfletteja Suomessakin tuolloin inonnolla luettiin. Mutta ei: tässä tapauksessa innoituksen on antanut Leo Mechelin, merkittävä oikeustaistelija, jota ehkä kuitenkin saattoi pitää hieman kuivakkaana lakimiestyyppinä.

Joka tapauksessa sivistyksen arvon ymmärsi valistunut talonpoika hyvin: Suomen oli kasvatettava omaa sivistyneistöä, sen oli sivistyttävä, ettei suuri itäinen naapuri nielaisisi sitä. Tämä vaara oli konkreettinen.

Kirjat eivät olleet isällekään vieraita. Niistä mainitaan Lindeqvistin Suomen historia, Topeliuksen Luonnonkirja, Ahon Lastuja, Bangin Euroopan sivistyshistoria, Eino Leinon Sata ja yksi laulua ja iso, sanomalehtipaperille painettu kuvitettu teos, jona nimi on Feodora.

Jälkimmäinen on kyllä epäilyttävä, se on jännitysromaani tsaarivallan Venäjältä, missä kirja oli kielletty, koska se esitteli venäläisen ylhäisön rappeutunutta elämää. Sen kirjan lukemisen isä oli keskeyttänyt itsepuolustussyistä, sillä siitä huokui synnillisen ja vaarallisesti kiehtovan maailman henkeä, joka oli huumannut kuin salaperäinen myrkky..

Saksasta tuli maailmansodan sytyttyä suomalaisten kansallisten toiveiden kohde ja Hindenburgista heidän sankarinsa, kuten amiraali Togo oli ollut aikoinaan.

Tässä oli jotakin uutta.  Nuorisolle saksalainen mies oli merkinnyt lähinnä tylsää kauppamiestyyppiä tai ilotonta, jäykkää ja mahtipontista preussilaista upseeria. Paljon paremmin he sen sijaan tunsivat englantilaisen miestyypin. Kaikki olivat lukeneet Kiplingin, Dickensin ja Chestertonin kirjoja.

He ihailivat englantilaisten siirtomaasotilaiden urheutta, älykkyyttä ja huumorintajua. Kasvavien poikien intomieliseen tapaan he kuvitelmissaan liioittelivat englantilaisten gentlemannihyveitä ja kuvittelivat maailman täydellisimpien miesten asuvan Brittein saarilla.

Sivumennen sanoen: toisin kuin joskus näkee kuviteltavan, anglosaksinen populaarikulttuuri oli Suomessakin ylivoimaisessa asemassa maailmansotien välisenä aikana, kuten Olli Jalonen on tutkimuksessaan Kansa kulttuurien virroissa osoittanut. Saksalla oli tällä alalla kovin vähän tarjottavaa.

Mutta lapset kasvavat ja ikuistuvat. Poika lukee ylioppilaaksi ja lähtee opiskelemaan lääketiedettä. Nuoren opiskelijan saapumista Helsinkiin on kirjallisuudessa kuvattu ilmeisesti jo kymmeniä kertoja, mutta ei se turha teema ole. Tässäkin tapauksessa kuvaus perustunee omakohtaisiin kokemuksiin.

Tuo aikanaan niin paljon huomiota ja levottomuuttakin herättänyt ylioppilaiden tulva oli alkanut. Suomenkielinen opiskelija, joka vielä äskettäin oli ollut seurapiirien kiinnostuksen kohteena, ei ollut enää mitään.

Vanhan kaksikielisen sivistyneistö piirissä käytiin luontevasti Pariisissa, tilattiin ranskalaisia lehtiä ja keskusteltiin uusista musiikkitapahtumista, joita Helsingissä edusti muun muassa kuuluisa viulisti ja  juutalainen aktivisti Bronislaw Huberman.

Helsinki oli hyvin historiaton ja vahvasti amerikkalainen kaupunki, jossa Töölön uusi kaupunginosa symbolisoi ajan uutta henkeä. Talonpoikaiseen ensimmäisen sukupolven sivistyneistön edustajaan se joka tapauksessa teki ahdistavan vaikutuksen. Hän tunsi kaikkialla itsensä kömpelöksi, eikä kuulunut oikein mihinkään kansantyhmään.

Vanhaa kaksikielistä sivistyneistöä edustavan, mutta suomenmielisen perheen tyttö roihautti pojan tunteet liekkeihin, mutta sellainen romanssi päättyyiennen kuin on alkanutkaan.

Tuo miljöö taisi olla liian vieras, korkean muurin takana, vaikka perheen poka olikin kiivas suursuomalainen. Poika kuitenkin ymmärsi, että tärkeintä oli nyt elinkeinojen kehittäminen, jolla kulttuuri sitten saattoi kasvaa.

Hänen mielestään Suomen piti harjoittaa mitä aktiivisinta ja voimakkainta sosiaalipolitiikkaa, jotta Suur-Suomen reaaliset edellytykset tällä tavoin luotaisiin. ”Työväenkysymys oli myönteisesti ratkaistava”. Kansanyhteyden tietoisuus oli luotava.

Tämä epäilemättä haiskahtaa aikansa muodikkaalta fasismilta, mutta toki kertoo vain yhden roolihenkilön ajatusmaailmasta, johon ei sen enempää palata.

Sisaren mukaan veli oli tietysti utopisti mutta ei sulkenut silmiään eräiltä tärkeiltä tosiasioilta. Sitä paitsi veli uskoi ja oli elämänmyönteinen. Hän ei sairastanut neuroosia, joka oli ajan muotitauti.

”Saari tuulten sylissä” on sointuva nimi kirjalle, mutta ei sovi lainkaan tämän kirjan nimeksi. Alussa tosin on saari ja sen raivaaja, mutta kirjoittaja tappaa hänet jo alkumetreillä. Saari ei päähenkilön elämässä näyttele mitään osaa.

Saareen palataan vain kirjan lopussa aasinsillan kautta ja on outoa, että päähenkilölle se tuntuukin yllättäen olevan jonkinlainen elämän keskeinen kiinnekohta. Olisin mieluummin kuullut siitä, miten aloitteleva lääkäri nyt näki asemansa yhteiskunnassa ja millaisia olivat hänen kansalliset ja intellektuaaliset pyrkimyksensä. Ajan hengestä ja muodeista on kirjassa kiinnostavia mainintoja, jotka ovat sitäkin arvokkaampia, kun ne esitetään vain taustana.

Yli railon, itään

 

Itää ja länttä

 

Arvi Kivimaa, Epäjumala. Otava 1930, 333 s.

 

Arvi Kivimaa aloitti uransa nuorena runoilijana tulenkantajien joukossa. Hän toimi kirjailijana, teatteriohjaajana ja sanomalehtimiehenä sekä muun muassa vierailevana suomen kielen ja kulttuurin lehtorina Greifswaldin yliopistossa vuosina 1932-1934, kokien siis aitiopaikalta Weimarin tasavallan vaihtumisen Hitlerin natsihallintoon. Vuodesta 1950 vuoteen 1974 hän oli Kansallisteatterin johtajana.

Sodan jälkeen Kivimaa oli kulttuuriradikaalien hampaissa kirjoitettuaan vuonna 1942 teoksen Eurooppalainen veljeskunta, joka julkaistiin myös saksaksi nimellä Europäische Dichterreise durch Deutschland. Ajan virtaukset herkästi aistinut esteetikko ja entinen Suomen PEN:in puheenjohtaja oli hurahtanut Goebbelsin touhuihin.

Vuonna 1930, julkaistessaan nyt käsillä olevan kirjan Kivimaa toimi Uuden Suomen toimittajana. Kirja koostuu melko irrallisen tuntuisista osista, joista yksi kuvaa teatterimiljöötä Suomessa ja pari muuta keskittyy ulkomaanmatkoihin, sekä Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin että Neuvostoliittoon.

Pariisi on ollut suomalaisen kulttuurieliitin Mekka jo puoli vuosisataa ja sinne matkustavat myös viinistä ja vapaasta rakkaudesta kiinnostuneet. Sen kaupungin suomalaiset tuntevat paremmin kuin Tallinnan.

 Pariisista puhuttaessa mukana on Joel Lehtosen Henkien taistelussa kuvatun Hirvo Törsön tapainen tyyppi ja Pariisihan on aina vetänyt puoleensa vieraan kulttuurin (tai kyltyyrin) gloriasta itselleen arvonnousua etsiviä mitättömyyksiä. Tässä Pariisia tyydytään vain vertaamaan Berliiniin, jonka runoutta (runottomuuden runoutta!) vain todelliset humanistit pystyvät käsittämään.

Berliini nyt joka tapauksessa on Euroopan amerikkalaisin kaupunki, työn ja proosan kaupunki, jolla on oma luonteensa. Kaiken maailman törsöt eivät ymmärrä siitä mitään ja humaltuvat sanan varsinaisessa merkityksessä Pariisista, josta ymmärtävät vielä vähemmän. Mutta vieraaseen kulttuuriin on helppo heijastaa omia kuvitelmiaan.

Maailmalla liikkuessa elämää hankaloittaa kansainvälisen lingua francan puute. Kirjoittaja osaa kyllä ranskaa ja sijoittaa varmemmaksi vakuudeksi kirjaan pari pitkää sitaattiakin. Monet ulkomailla kohdatut ihmiset sen sijaan eivät osaa sitä eivätkä osaa edes saksaakaan. Hollannissa tulee hankaluuksia, kun keskushenkilö huomaa, ettei tunne hollannin kielen lukusanoja…

Venäjällä pärjätään sillä pakkovenäjällä, jota vuosisadan vaihteessa syntyneet joutuivat Suomessa opiskelemaan. Isänmaalliset nuoret ymmärsivät kuitenkin velvollisuutenaan olla tuota kieltä oppimatta ja niin ilmeisesti kävi myös kirjoittajalle, parista vähäisestä sitaatista päätellen. Toki moni Venäjällä osaa sentään saksaa, Marxin ja Kominternin kieltä.

Meillä usein unohdetaan, että Helsingistä Moskovaan oli maailmansotien välillä säännöllinen junayhteys ja sitä käyttäen myös romaanin keskushenkilö matkustaa ensin Pietariin (jota junan kyltissä nimitetään Leningradiksi) ja sitten Moskovaan. Jälkimmäisessä kohteessa viivytään useita viikkoja ja matkan kuvaus käsittää satakunta sivua.

Samaisena vuonna 1930, kun käsillä oleva kirja näki päivänvalon, ilmestyi myös toisen Uuden Suomen toimittajan, Juho Timosen Lenin-elämäkerta. Timosen kirjan näkökulma kohteeseensa oli niin sanoakseni historismin periaatetta kunnioittava: Leninistä ei tehty -eikä voitukaan tehdä- anakronistisesti sosialismin rakentajaa ja neuvostojen maan suuruuden luojaa.

Timoselle Lenin oli historian suurin hävittäjänero, joka ei koskaan kyennyt rakentamaan mitään. Hänen kuollessaan entinen loistava, joskin sisältä lahonnut suurvalta oli muuttunut kurjaksi punaisen hämärän maaksi, jossa miljoonat olivat kuolleet nälkään ja terroriin. Vasta Stalinin propaganda teki Leninistä täysin anakronistisesti suuren rakentajan. Itse asiassa tuo niin sanottu reaalisosialismi oli puhtaasti Stalinin luomus.

Kirjan sankarin vierailu Venäjällä ajoittuukin tosiaan tuon Stalinin oman vallankumouksen aikaan. Kuten tekstissäkin ohimennen mainitaan, meneillään on ensimmäinen viisivuotissuunnitelma. Sehän saattoi, kuten tiedämme, maan aivan tavattomaan kuohuntatilaan. Koko yhteiskunta meni sijoiltaan, kun maatalous kollektivisoitiin, kulakit likvidoitiin ja yksityinen liiketoiminta kiellettiin yhtäkkiä, mahtikäskyllä.

Samaan aikaan aloitettiin valtavia rakennusprojekteja ja maaseudulta lähtenyt ja sieltä paennut väki kiersi ympäri Venäjää uusia työmaita etsimässä. Moshe Lewinin sanontaa köyttäen syntyi juoksuhiekkayhteiskunta, jossa mikään ei enää tuntunut olevan hallinnassa, ennen kuin kuri palautettiin tehostetulla terrorilla.

Ei sinänsä ole outoa, etteivät enempää Timonen kuin Kivimaakaan huomaa, että vuonna 1930 (tai 1929) ollaan jo siirtymässä uuteen aikakauteen. Toistaiseksihan kyseessä olivat pikemmin propagandajulistukset kuin mitkään todelliset saavutukset. Uutta, joskin hiljattain jo koettua oli vain entistä paljon pahempi pula kaikesta kulutustavarasta, mitä vanhojen jakeluketjujen tuhoaminen suuresti pahensi.

Kivimaan alter ego näkee kaikkialla synkkyyttä ja todistaa omin silmin jopa terroria. Pakkovallan alla elävien ihmisten silmistä puuttuu ilo ja elämänhalu. Entinen ylpeä Pietari on köyhä ja tuhruinen. Kaduilla näkyy lyhyen vierailun aikana parikin saattuetta, joissa tšekan miehet kuljettavat vankeja. Pikkupioneerienkin laulusta kajahtelee viha.

Leninin patsas Suomen asemalla ojentaa kättään ja tuntuu sanovan kaikille: Tuhotkaa! Anastakaa!... Harmaa ja punainen oli kuoleva Pietari.

Kirjoittajan matkaseurana on kotimaansa sotilasdiktatuuria paennut espanjalainen. Tälle kertoja vakuuttaa, etteivät suomalaiset tunne Venäjää yhtään sen paremmin kuin espanjalaiset. Heidän kohtalonaan on ollut pyrkiä pois Venäjän väkivaltaisesta syleilystä ja sen myötä on torjuttu myös venäläisyys, karvoineen kaikkineen.

Pietarissa matkaajat käyvät niin Eremitaasissa kuin Iisakinkirkon parvekkeella. Kaikki on masentavaa, kadut ovat kuoppaiset jopa Talvipalatsin seinien maalauskin on vähän yli kymmenen vuotta vallankumouksen jälkeen päässyt pahoin rapistumaan. Ajurit yrittävät kiskoa hävyttömästi, ihmiset katsovat vihamielisesti turisteja, joiden ulkomaalaisuuden kavaltavat lierihattu ja hansikkaat…

Moskovassa päästään jo lähemmäs paikallista elämää, myös teatteriin, joka ei ole kauttaaltaan huonoa. Itse asiassa venäläisillä on tällä alalla suurta luonnonlahjakkuutta, mutta tyrannia kahlitsee kaikkea.

Moskova tuntuu sinne saapujista aasialaiselta kylältä. Tämähän oli vertaus, jota yleisesti käytettiin 1800-luvulla, etenkin verrattaessa Moskovaa eurooppalaiseen Pietariin. Toki vanha, puinen Moskova oli vuonna 1812 palanut, mutta modernia asemakaavaa ei sille pakotettu ennen kuin suuri Kaganovitšin johtama suunnitelma aloitettiin vuonna 1935.

Se merkitsi ”pariisilaisen” Moskovan luomista. Kuten Haussman revitytti kortteleita leveiden bulevardien tieltä, tekivät bolševikit saman Moskovassa. Metro rakennettiin ja korkeita talojakin ilmestyi, muun muassa hotelli Moskova, joka on kuvattu Moskovskaja vodkan etikettiin ja hiljattain rakennettu uudelleen, vanhan mallin mukaan. Se kuitenkin tuli katukuvaan vasta vuosina 1932-1935.

Kristus vapahtajan kirkko, vuoden 1812 sodan muistoksi rakennettu Moskovan suurin kirkko seisoi vielä vuonna 1930 paikoillaan kirjan henkilöiden ihmeteltävänä. Seuraavana vuonnahan se purettiin ja alettiin rakentaa sen paikalla maailman suurinta rakennusta, Neuvostojen palatsia…

Näistä megalomaanisista suunnitelmista kirjan matkalaiset eivät vielä tiedä mitään ja kovin vähän onkin toistaiseksi nähtävillä. Viisivuotissuunnitelma, Stalinin vallankumous sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi, on kirjan henkilöille vain tavanomaista propagandaa, jota ei kannata pysähtyä edes miettimään. Olavi Paavolaiselle esitelty Moskova oli 1930-luvun lopulla jo jotakin aivan muuta.

Elämä Moskovassa sujuu enimmäkseen etuoikeutettujen ulkomaalaisten turistien parissa. Yöelämää löytyy ja jopa tuota tympeää pederastiaakin, jota yleisesti on tapana pitää rappeutuneiden kansojen ominaisuutena.

 Sivumennen sanoen, Moskovassa tuntuu kaikkialla merkillinen haju, jota epäillään hien ja tomun hajuksi. Vastaavasta tuoksusta kerrottiin kyllä jo 1800-luvulla ja sen alkuperä taitaa yhäkin olla täydellisesti selittämättä. Joka tapauksessa se hävisi nopeasti Neuvostoliiton romahdettua. Osuutensa asiaan saattaa olla sillä, että mahorkasta siirryttiin yleisesti Virginia-tupakkaan.

Kiinnostavasti matkaajat käyvät myös eräässä modernissa tehtaassa, jossa valistetaan sähkölamppuja. Keskushenkilö on käynyt samanlaisessa myös Hollannissa. Kyseessä oli ajan hupputekniikkaan kuuluva tuotanto, jonka aloittajiksi Venäjälle oli palkattu suuri määrä ulkomaalaisia. Asiasta on laaja erillistutkimuskin.

Modernisuus on kuitenkin kulissia. Esimerkiksi Berliini on modernismin paratiisi Moskovaan verrattuna, sanoo lampputehtaassa työskentelevä insinööri, jopa Helsinki on modernimpi, sanovat ulkomaalaiset yhdestä suusta.

Suomalainen toki toteaa tähän, ettei Helsinki ole koko Suomi (onko sitten Berliini koko Saksa…?). Suomen maaseudulla oli vielä paljon alkuperäistä ja ilotonta, mutta olihan se matkalla kohti kehitystä.

Saapuessaan Rajajoen yli matkalaiset joka tapauksessa tunsivat tulevansa länteen ja Eurooppaan: Fernándezin, espanjalaisen, mielessä vilahteli vielä Aasian kuu, sen hohto öisillä kupoleilla, pimeiden katujen tyhjyys...

Kirjan lopuksi sen keskushenkilö sanoo kovin hämärästi: Uskon lapsellisesti, että maailman kohtaloita on kerran, kaiken uhallakin, johtava ihmissydän. Ja se sydän on oleva voimakas -täynnä nuoruutta.

Ikävä kyllä, tämä oraakkelimainen kuvaus sopii erinomaisesti kuvaamaan sitä, mitä maailmansotien välisessä Euroopassa tapahtui. Tuo nuorekas henki, jota nousevissa suurvalloissa kilvan korostettiin, vei suoraan helvettiin.

Kypsien ihmisten rauhallinen kokeneisuus ja rationaalinen ajattelu -järki sydämen sijasta-  olisi voinut pelastaa maailman katastrofilta, mutta radikalismilla ja sen epäjumalilla oli nyt markkinansa, eikä edes ensimmäisen maailmansodan muisto pidätellyt kansoja ja niiden johtajia.

Pelottomat ja nuhteettomat

 

Lempeä sotilas ja raakalaiset

 

Kullakin kansalla on tarustonsa. Oman kansan sotilaalliset ansiot ovat usein kuuluneet tuon taruston ytimeen.

 Ruotsalaiset ovat uskoneet olevansa Euroopan ja siis saman tein maailmankin urhoollisinta sotilaskansaa. Vielä Ibsenin Peer Gyntissä ruotsalaisuutta saa edustaa herra Trumpeterstråhle, joka poseeraa nimenomaan kansallisella urhoollisuudellaan.

Suomalaisten sotilasmaine nousi talvisodan aikana huimiin korkeuksiin, vaikka se ennen sitä oli ollut tunnettu tuskin muualla kuin Suomessa, jossa Runebergin ja Topeliuksen teokset oli tarkoin luettu.

Venäläisistä sanoi 1800-luvun alussa suuri historioitsija Nikolai Karamzin, että he tiesivät olevansa monia muita kansoja urhoollisempia, eivätkä tunteneet yhtään kansaa, joka olisi ollut heitä urhoollisempi. Venäläisten poikkeuksellista urhoollisuutta korosti myös generalissimus Suvorov hengennostatuspuheissaan.

Saksalaisille ja eritoten preussilaisille sotilaskunnia oli kaikki kaikessa ja usein heillä olikin ollut sillä alalla menestystä, vaikka Napoleonin joukot sitten tekivätkin selvää äkseeratuista teutoneista. Vahinko otettiin sittemmin takaisin ja militarismi oli yhdistyneenkin Saksan kansalaisuskontona aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka.

Mutta pelkkä sotiminen on vain raakalaisuutta, ellei siihen liity jotakin suurempaa. Todellinen sankari ei koskaan voi olla vain raaka tappaja. Ylevän hänestä tekee tietysti ensi sijassa se sijaiskärsijän rooli, missä ominaisuudessa hän säästää avuttomat suojeltavansa barbaarisen vihollisen raakuudelta.

Todellinen sankari on kaiken lisäksi myös jalomielinen voitettua vihollista kohtaan. Ritarillisuus kruunaa urhoollisuuden. En tiedä, onko tällainen ajatus sankarista koko maailman mitassa kovinkaan yleinen, mutta Euroopassa sitä pidetään normaalina. Amerikkalaiset sen sijaan havaitsivat, etteivät japanilaiset pitäneet antautuneita vihollisia minkään arvoisina.

Jokseenkin notorisessa teoksessaan Eurooppalainen veljeskunta (Otava 1942) Arvi Kivimaa ihasteli saksalaista sotilashenkeä, joka hänestä näytti pohjautuvan ikivanhaan ritari-ihanteeseen.  Tuohon ihanteeseen kuului myös vankka kulttuuritahto ja se oli vetelän, liberaalin ihmiskuvan suoranainen vastakohta.

Venäjällä on sen omia sotureita perinteisesti pidetty, paitsi erityisen urhoollisina taistelussa, myös erityisen jalomielisinä ja lempeinä sen ulkopuolella. Jo Tolstoin Sodassa ja rauhassa tapaamme tällaisen tyypin ja Dostojevski Kirjailijan päiväkirjassaan toteaa asian painokkaasti:  Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia…

Bolševismin aate korosti voimakkaasti vihan merkitystä koko maailmanhistorian luovana liikevoimana ja kuvasi sitä eräänlaisena rakkauden kääntöpuolena, sen toisina kasvoina. Armottomuus ja säälimättömyys, безпощадность kuuluivat kommunistien keskeiseen sanastoon, mikä ilmeisesti juonsi juurensa dialektisesta ajattelusta, joka uskoi jyrkkien ristiriitojen merkitykseen ja niiden äkilliseen muuttumiseen vastakohdikseen (Aufhebung).
Puna-armeijalaisen armottomuudella ajateltiin olevan luokkaluonne. Samat, kovat sotilaat, jotka eivät koskaan antautuneet viholliselle, olivat herttaisen inhimillisiä ja auttavaisia niitä kohtaan, jotka eivät olleet heidän vihollisia.

Alan klassikko on jo Leninin kertoma tarina Pyssymiehestä (Человек с ружьем): hän oli junassa kuullut jonkun suomalaisakan kertovan kohtaamisestaan metsässä pyssymiehen kanssa. Aluksi risuja keräämässä ollut akka oli säikähtänyt kuollakseen, mutta sai sitten huomata, että mies olikin omaa väkeä. Hän ei suinkaan ottanut risuja pois (!), vaan auttoi vielä keräämään niitä lisääkin.

Tämä tapaus todisti Leninin mielestä, että oli syntynyt aivan uudenlainen suhde kansan ja armeijan välille. Armeija ei enää ollut valtion harjoittaman sorron ja pakkovallan väline, vaan kansan omista riveistä noussut sen etujen vartija ja suojelija…

Kansalliset tarustot ovat tietenkin ennen muuta tarua. Kuitenkin niissä on eroja ja sillä, mitä kansa haluaa kertoa itsestään, on varmasti jotakin merkitystä myös reaalimaailmassa. Kansan on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta uskoa sellaisia asioita, jotka ovat sen hellityn omakuvan vastaisia.

Nyt käynnissä olevassa sodassa Venäjän armeijan käyttäytymistä valloittamiensa alueiden siviilejä kohtaan on pidetty suorastaan uskomattoman raakana ja on esitetty kysymys, miksi nimenomaan venäläiset ovat tuollaisia, kuuluuko se heidän perinteeseensä vai onko pahuus suorastaan geeneissä?

Tämäkin kysymys on jo kuultu aiemminkin. Kun venäläiset kukistivat Puolan kapinan vuonna 1863 taannoisen Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin johdolla (ks. Vihavainen: Haun duchinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), valittivat puolalaiset isänmaanystävät joutuneensa aasialaisen barbarian kohteiksi.

 Muuan Frantisek Duchinski selitti venäläisten raakuutta sillä, että he eivät olleet slaaveja, kuten puolalaiset (ja ukrainalaiset), vaan barbaarista suomalais- tataarilaista rotua, jolle mielenjalous oli aivan vierasta.

Tällaiset selitykset eivät ole historiassa olleet harvinaisia, mutta eivät ne ainakaan minua vakuuta. Voimmehan nyt vaikkapa vertailun vuoksi muistella sitä, miten Ranskan Suuri armeija (jossa oli puolet ranskalaisia ja suuri määrä puolalaisia) teki Moskovassa vuonna 1812 ja miten taas Venäjän armeija käyttäytyi parin vuoden kuluttua Pariisissa, vaikka siinä oli mukana runsaasti myös kasakoiden kurittomina pidettyjä vapaajoukkoja.

Napoleonin Suuren armeijan tunnuslause oli universaalisia sotilasarvoja korostava valeur et discipline, uljuus ja kuri. Venäjän armeijalla se oli nationalistinen за веру, царя и отечество -Uskonnon, tsaarin ja isänmaan puolesta.

Luulen, että Venäjän armeija ainakin Pariisissa ollessaan kunnostautui paremmalla kurilla kuin Suuri armeija Moskovassa, niin paradoksaalinen kuin asia onkin.

On tietenkin helppo sanoa, ettei abstrakteilla tunnuksilla ole mitään tekemistä sodan karun todellisuuden kanssa. Eiväthän venäläisetkään periaatteessa koskaan antautuneet (Vihavainen: Haun antautuminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta todellisuudessa antautujia ei missään armeijassa liene koskaan ollut sellaisia monimiljoonaisia joukkoja, kuin toisen maailmansodan puna-armeijassa.

Arvi Kivimaan ihastelema ritarihenkikin näyttäisi toisaalta kokonaan puuttuneen ainakin saksalaisilta Einsatzkommandoilta. Venäjällä käydyn Vernichtungskriegin jälkimaine on kovin karu. Toki hunnit olivat ympärysvaltojen propagandassa saaneet hurjan maineen jo ensimmäisessä maailmansodassa.

Raakuudet ovat raakuuksia, eikä niitä kannattaisi selitellä, vaan pitäisi hävetä ja pyytää anteeksi. Toivon mukaan ainakin osa niistä voidaan käsitellä kansainvälisessä tuomioistuimessa, vaikka ylimmän johdon saaminen sinne ei näytäkään realistiselta.

Ajatus venäläisen sotaväen raakuudesta siviiliväestöä kohtaan sotii joka tapauksessa niin pahoin venäläisten itsestään hellimää omakuvaa vastaan, etten pidä todennäköisenä mitään anteeksipyyntöjä. Tällaiset tiedot torjutaan mieluummin vaikka totaalisilla valheilla, jotka saattavat olla aivan fantastisia. Muistammehan vaikkapa kertomukset siitä, miten alas ammutun matkustajakoneen matkustajat olivatkin itse asiassa ruumishuoneilta kerättyjä vainajia…

Mikään juttu ei ole niin typerä, ettei sitä sodan aikana ainakin joku uskoisi. Suurta yleisöä oli Venäjällä jo kahdeksan vuoden ajan ennen sotaa ruokittu tarinoilla kammottavista julmuuksista, joita natsit Itä-Ukrainassa harjoittivat. Siihen olivat liittyneet kertomukset siitä uhrautuvuudesta, jota venäläiset osoittivat avuttomia siviilejä suojellessaan. Tällaisessa tilanteessa on turha uskoa, että tuo yleisö suostuisi ottamaan vastaan sellaisia julmuustarinoita, joissa venäläiset sotilaat ovatkin itse syypäitä.

Eiväthän jalot ja lempeät kansan ja isänmaan puolustajat koskaan voisi alentua sellaiseen. Natsien ja heidän myötäilijöidensä on turha vaivautua tarjoamaan sellaisia tarinoita venäläisille…