Puola ja demokratia

 

Ylpeys, demokratia ja Puola

 

Jos jokin asia on nykyään maassamme ja laajemminkin ”kollektiivisessa lännessä” kiistaton arvo, on se demokratia.

Kansan ääni on Jumalan ääni ja mikäli jotakin asiaa halutaan oikein perin pohjin moittia, sanotaan, ettei se ole demokraattista. Luulen, ettei useimmille tule edes mieleen ajatella, että demokraattisuus sinänsä voisi olla huono asia.

Näinhän ei asia ole aina ollut, eikä ole kaikkialla vieläkään. Demokratia ihanteena liittyy valistuksen ajan luonnonoikeuden periaatteen tunnustamiseen, mikä havainnollisesti ilmenee Yhdysvaltojen perustuslaista.

Kaiken keskellä kaiken mittana on ihminen tarpeineen ja tavoitteineen. Noihin jälkimmäisiin ajatellaan ilman muuta kuuluvan ”onnen”. Mitä muuta ihminen edes voisi tavoitella ja miksi? Eikö hän silloin jo poikkeaisi omasta luonnostaan?

Demokratian idea on kuitenkin perin juurin radikaali. Sen takana ovat valistuksen näkemykset rationaalisuudesta, jonka tulisi ihmistä ohjata. Ihmistä ja hänen onneaan suurempaa prinsiippiä ei tunnusteta. Jos Jumala olisi, olisi hänenkin pakko tunnustaa järki ja siihen perustuva moraalilaki.

Esimodernin länsimaisen yhteiskunnan kannalta tämä merkitsi kapinallisuutta, joka perustui ylpeyden syntiin. Evankeliumi tosin opetti, että ihmiset olivat Jumalan edessä yhtä arvokkaita syntyperästään riippumatta, mutta hänen edessään heidän arvonsa riippui siitä, tavoittelivatko he Jumalan tahdon toteuttamista vaiko sen sijaan omia päämääriään (”onni”).

En yritä ryhtyä ortodoksisen kirkon teologian ekspertiksi, mutta totean, että ainakin aatehistoriallisesti sen piirissä on ylpeyttä pidetty synneistä ensimmäisenä ja perustavimpana ja vastaavasti nöyryyttä hyveistä etummaisena.

Toki itse saatanakin edusti nimenomaan ylpeyttä. Hän nousi vastustamaan Herran tahtoa ja ne, jotka häntä seuraavat, jatkavat tuota traditiota.

Koko länsimaisen valistuksen perusidea oli siis saatanallinen venäläisten slavofiilien ensimmäisen, 1840-luvulla toimintansa aloittaneen sukupolven (Aksakovit, Homjakov, Kirejevskit) silmissä, kuten Nicholas Riasanovsky aatehistoriallisissa teoksissaan toteaa.

Aleksei Homjakovin historianfilosofiassa koko länsimainen (”kushilainen”) kulttuuri edustaa toista prinsiippiä kuin venäläinen (”iranilainen”). Sen nykyajassa ilmenevänä ytimenä on katolisuus, joka oli pesiytynyt myös Venäjän keisarikuntaan puolalaisuuden kautta.

Länsimaisuudelle ja siis myös puolalaisuudelle oli ominaista juuri tuo ihmisen ylpeydestä lähtevä kapinallisuus Luojaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan (keisaria) vastaan, mikä oli puolalaisuuden tunnus.

”Meidän ja teidän vapautenne puolesta” tuo puolalaisten iskulause nosti jumalallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolelle ja niiden vastakohdaksi itse kuinkin yksilön pyyteet.

Kun kaikki riensivät niitä toteuttamaan, syntyi aito puolalaistyyppinen kaikkien sota kaikkia vastaan ja kun enemmistö voitti, se ei tarkoittanut sitä, että se olisi edustanut oikeudenmukaisuutta.

Enemmistövalta oli olemukseltaan pelkkää väkivaltaa, minkä Puolan valtiopäivät havainnollisesti osoittivat ”konfederaatioineen”.

Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa ja hyvät alamaiset alistuivat siihen silloinkin, kun se oli vastoin heidän henkilökohtaisia etujaan. Totuutta ja oikeutta ei voitu saada selville äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä. Siihen oli alistuttava yksimielisesti (sobornost).

Slavofiilisessa perinteessä, joka nykyään on Venäjällä kenties vankempi kuin koskaan, on suhtautuminen demokratiaan siis ollut periaatteellisen tuomitsevaa. Demokratian ja sen moraalisen kelvottomuuden esimerkkimaaksi taas on vanhastaan nostettu Puola.

Puolan aatelisdemokratia ei toki aikoinaan täyttänyt nykyaikaisen demokratian kriteereitä, mutta asian ydin olikin sen edustamassa periaatteessa.

Kiinnostavasti epädemokraattisuuden periaate (joka verhottiin ”todellisen” kansanvaltaisuuden valepukuun) kukoisti Venäjällä myös kommunistivallan aikana. Politbyroo teki salaisten istuntojensa päätökset aina yksimielisesti, ikään kuin slavofiilisen ”sobornostin” hengessä.

Jotta paradoksi olisi täydellinen, selitti slavofiilien suuri historiosofi Aleksei Homjakov, että venäläisyyden edustama ”iranilainen” prinsiippi olennoi nimenomaan vapautta ja väkivallattomuutta.

Länsimainen ”kushilaisuus” taas merkitsi mekaanisuutta ja pakonalaisuutta. Väkivalta oli koko länsimaisen yhteiskunnan perusta. Se ilmeni jo keskiajan ritarilaitoksessa, oka oli Venäjälle vieras, mutta Puolassa keskeinen osa yhteiskuntaa.

Ergo: itsevaltius luo pohjan todelliselle vapaudelle ja väkivallattomuudelle, demokratia sen sijaan edustaa niiden vastakohtaa…

Tässä muuan vanha blogi, jossa olen näitäkin asioita käsitellyt:

 

torstai 12. tammikuuta 2017

Puolan valtiopäivät

 

Puolan valtiopäivät

 

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

 

Puolan valtiopäivät

Puolan valtiopäivät

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

Eurooppalaisuuden alamäki

 

Moukkien aika ja pyhät haudat

 

     Fjodor Dostojevski, joka oli omanlaisensa slavofiili, halveksi ja ivasi aikansa Eurooppaa, tarkemmein sanoen sen poroporvarillisia, muodikkaita edustajia (Ks. Vihavainen: Haun vaudeville tulokset ).

     Eurooppaa, eli eurooppalaista kulttuuria sellaisenaan hän ei väheksynyt, vaan ihaili ja huokaili, etteivät nuo eurooppalaiset edes ymmärtäneet sitä, miten rakkaita he venäläisille olivat. Eurooppa oli ehkä kuolleen kulttuurin maa, muitta se oli ”pyhien hautojen maa” (vrt. Vihavainen: Haun nöyryydellä ylpeilystä tulokset ).

      Hengen maailmassa Eurooppa oli luonut sitä, mikä oli kaikkein suurinta, vaikka se ei ehkä enää sitä itsekään ymmärtänyt.

Tuo slavofiileilläkin joskus esiintyvä vanhan eurooppalaisen kulttuurin arvostus, joka yhdistyy samalla modernin eurooppalaiseen poroporvarin halveksintaan (ks. esim. Vihavainen: Haun ajankohtainen leontjev tulokset) on aina imponoinut minua.

     Venäläinen sivistyneistö oli sitä, paitsi suurimmaksi osaksi länsimielistä ja matki parhaansa mukaan jotakin eurooppalaista esikuvaa, kuka Ranskaa, kuka Englantia. Saksallakin oli ihailijansa. Vain slavofiilit näkivät usein Euroopan ja nimenomaan ainakin sen nykyisyyden läpikotaisin mätänä. Joskus mädännäisyyden juuret haettiin jo aatamista asti, kuten Homjakovin historiosofiassa (vrt. Vihavainen: Haun kushilaisuus tulokset ).

     Nyt olemme viimein siirtyneet aikaan, jolloin Eurooppa itse halveksii kulttuuriaan ja sen arvoja ja nostaa sen tuomareiksi toinen toistaan primitiivisempiä kulttuureita. ”Pyhät haudat” eivät kiinnosta ketään ja harva edes tulee ajatelleeksi sellaisten olemassaoloa. Historia kuuluu voitettuun menneisyyteen ja siinä kaikki.

     Vielä sata vuotta sitten vallitsi selvä lähtökohtainen olettamus länsimaisen kulttuurin arvosta ja vieläpä sen ylivertaisuudesta muihin nähden. Tämä ei ollut vain länsimainen käsitys, vaan sen jakoivat useimmat muidenkin kulttuurien edustajat.

     Venäläinen intelligentsija piti kunnia-asianaan sivistyneisyyttä eli länsimaisen kulttuurin parhaiden saavutusten omaksumista ja sen perinteiden kunnioittamista. Paradoksaalisesti tämä jatkui neuvostovallan aikana ja jopa siinä laajuudessa, että keskiverto neukku tunsi klassista länsimaista kulttuuria huomattavasti paremmin kuin ”eurooppalaiset” itse.

     Sivistymättömyys oli intelligentsijan silmissä suurin mahdollinen puute. Stalinini ajan hiljaiset toisinajattelijat halveksivat gruusialaisen barbaarisuutta, vaikka tämä olikin pappisseminaarin melkein läpäissyt ja viljeli ahkerasti viittauksia klassiseen venäläiseen -ja vain venäläiseen-  kirjallisuuteen

     Hruštšov oli jo selkeästi moukka, mutta mikäli myös Brežnev sitä oli, kuten on oletettava, hän ainakin piti asian omana tietonaan. Vasta Putinissa näemme selvän anti-intellektuellin, joka paljasti heti aluksi asian jo kielenkäytössään (motšit v sortire).

     Parodian mukaan Putin oli KGB-opistossa oppinut vain lähinnä sitä, miten työnnetään tikkuja kuulusteltavien kynsien alle ja lyödään pampulla jalkapohjiin.

     Se oli toki parodiaa.

      Pian toki huomattiin, että nykyaikaisen suuren Johtajan on ainakin Venäjällä oltava myös sivistynyt ja niinpä Johtaja meni oppimaan ”kulturologiaa” niiltä uusslavofiileiltä ja ”euraasialaisilta”, joilla oli ”kaalia parrassaan” (ks. Vihavainen: Haun богорусь tulokset ).

     Tuloksena oli, mitä oli ja Putinin ”geopolitiikan” läpi paistaa aidon kulttuurin sijasta duginien ja prohanovien sekopäinen ”kulturologinen” spekulaatio, jossa yksin Venäjä edustaa ikuisia arvoja ja on siis ”historian oikealla puolella”.

       Vai onko tosiaan niin, että eurooppalaisen kulttuurin kantajana Venäjä todella nyt on  ylivertainen verrattuna DEI ja Woke-länteen, joka aiheellisesti pyytää olemassaoloaan anteeksi ja ilmeisesti ennen pitkää saakin sen lopetettua?

       En ryhdy tässäkään spekuloimaan sillä, mikä on asioiden ”oikea” järjestys ja mitkä sen syyt. Havainnoin vain sitä, mitä tapahtuu.

      Mikäli moukkia etsimme juuri nyt kansainvälisen politiikan huipuilta, on tuskin mahdollista löytää puhtaampaa tapausta kuin Donald Trump, joka paradoksaalisesti on julistanut suureksi roolikseen länsimaisen kulttuurin pelastamisen. Saattaa hänellä asiassa ansioita tai ainakin yritystä ollakin, mutta moukkamaisuutta se ei poista millään tavalla.

     Päätän tämän yritelmän (vt. ransk. essayer) liki vuosikymmenen takaiseen blogiin. Ei sen jälkeen mitään olennaisia suuria muutoksia ole tietenkään tapahtunut, vaikka asetelmat ovat nyt, sodan oloissa kärjistyneet ja muistuttavat yhä enemmän pirullista karikatyyriä.

 

 

 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Barbarian paluu. Ihanko totta?

 

Barbarian paluu. Pari huomiota asiasta

 

    Moni on näköjään kummeksunut ja paheksunutkin kirjan nimeä Barbarian paluu. Kirja ei näet, vastoin vallitsevaa ortodoksiaa keskity kuvaamaan länsimaisen ihmisen kelvottomuutta sinänsä ja hänen aivan liian nuivaa suhtautumistaan maailman hätään vaan pikemminkin päin vastoin.

      Barbariassa nimittäin on kysymys arvojen madaltumisesta ja turmeltumisesta eikä sen sijaan esimerkiksi sentimentalismin vähäisyydestä tai ylenpalttisuudesta, kohdistuipa se sitten hyviin tai huonoihin asioihin.

      Kirja lähtee siitä olettamuksesta, että terve ja elinvoimainen kulttuuri, barbarian vastapainona, arvostaa hyviä asioita ja vastustaa huonoja. Tämä taas edellyttää kykyä jakaa asioita huonompiin ja parempiin eli hierarkioiden tunnustamista. Pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen on aina ollut sivistyksen tunnus, joka erottaa sen barbariasta.

      Kulttuurin perusteet ovat sen sijaan pettäneet silloin, kun totuutta ei edes tunnusteta olemassa olevaksi, saati että siihen pyrittäisiin. Siitä on kysymys silloin, kun taide haalii asiakkaita kuvaamalla pahuutta ja siinä piehtaroimalla ja kun rumuus julistetaan tasa-arvoiseksi kauneuden kanssa tai jopa sitä paremmaksi.

     Määrätön ja suhteeton kyynelehtiminen vaikkapa yhden valokuvan edessä on osoitus sentimentalismista. Mikään hyvyyden ilmentymä se ei ole. Tässä tulee mieleen banaali esimerkki siitä, miten Auschwitzin komendantti Rudolf Höss aikoinaan työpaikallaan pohdiskeli ihmiselon dramatiikkaa: toisaalla kukkivat ruusut, toisaalla menevät kuolemaan lapset. Blühen und gedeihen, miten ihanaa olikaan katsella sitä ja tuntea liikutusta, myötätuntoa…

     Kysymys barbarian tulosta kulttuuriin ja sen todennäköisestä muuttumisesta läpeensä barbaariseksi on kysymys rakenteista, ja niiden muuttumisesta, jota pienetkin seikat saattavat indikoida voimallisesti, vaikka ne itsessään eivät suuria merkitsisi.

     Kysymys ei ole siitä, onko jokin drag show tai Tuska-festivaali sinänsä barbariaa. Toki kulttuuri on aina leikkiä ja sen piiriin mahtuu loputtomasti myös sellaista tarkoituksetonta tai vähämerkityksellistä ja jopa vähämielistä puuhaa, joka ei kokonaisuuden kannalta merkitse mitään.

     Mutta kannattaa pysähtyä miettimään, mitä uutta kulttuurimme ytimiin on kertynyt vaikkapa viimeksi kuluneiden viidenkymmenen tai sadan vuoden aikana. Samalla voidaan muistella, mitä siitä on samaan aikaan poistunut. Tällöin kukaties ymmärrämme, mihin suuntaan olemme siirtyneet kulttuurisessa mielessä, eli arvostusten ja henkisten pyrintöjen kannalta.

     Jotta asiat saataisiin oikeaan yhteyteensä, muistakaamme samaan aikaan, miten Euroopan suhteellinen kansainvälinen merkitys on muuttunut ja millaisen demografisen tulevaisuuden meidän sukupolvemme on valmistanut tälle kulttuurille.

     En usko, että keneltäkään, joka tätä vertailua tekee, jää huomaamatta se suuri ja yhtenäinen trendi, joka kausivaiheluista puhdistettuna useimmissa merkittävissä asioissa osoittaa yhteen ja samaan suuntaan: alas.

     Euroopan kannalta on oleellista paitsi se, että sen suhteellinen merkitys maailmassa on koko ajan alenemassa, myös se, että sama koskee sen kulttuurin nauttimaa arvostusta. Paluu entiseen lienee mahdotonta ja tämä koskee ainakin suhteellista taloudellista ja poliittista asemaa ja demografiaa, joka sen paljolti määrää.

     Vielä sata ja jopa vain kahdeksankymmentä vuotta sitten Eurooppa oli ehdoton jäljittelyn ja kunnioituksen kohde kaikkialla maailmassa. Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan Akatemia eivät olleet vain keskikokoisia laitoksia muiden joukossa, vaan edustivat ihmiskunnan saavutusten huippua hyvässä ja pahassa.

     Silloin jokainen halusi olla eurooppalainen ja omaksua länsimaisen sivistyksen. Eihän muutakaan todellista sivistystä ollut.

     Nyt on toisin. Niin sanottu kiinniottava kehitys on tuonut yhä uusia maita Euroopan maiden rinnalle ja ohikin. Samaan aikaan niiden itsetunto on kasvanut ja eurooppalainen kulttuuri on alkanut niille merkitä yhä useammin vain rappiota, jota ne eivät millään muotoa halua jakaa. Muut vanhan mantereen annit kyllä kelpaavat.

     Samaan aikaan kun postmoderni barbaria on Euroopassa korvannut sen perinteisen itsetietoisen kulttuurisen mission ja entinen korskeus on saanut antaa tilaa itseinholle, on maanosaan marssivien siirtolaisten oma itsetunto noussut aivan uusiin korkeuksiin. Tämä merkitsee sitä, että barbaria lisääntyy maanosassamme kahta tietä: sekä kotitekoisesti että tuontitavarana.

     Kun keskiaikaiselle totalitarismille ei nykyään enää pystytä sanomaan ei, eikä edes löydetä argumentteja sen barbaarisuuden osoittamiseksi, joudutaan väistämättä sen edistäjiksi. Eurooppa onkin nyt täynnä käskyjä ja kieltoja, joiden tarkoituksena on estää barbarian erään lajin arvosteleminen.

     Mitään vastaavaa ei olisi voitu kuvitella edes viisikymmentä vuotta sitten, eipä edes 1970-luvulla. Sen jälkeen on koko ilmapiiri muuttunut.

     Kulttuurin kuoleminen ei ole historiassa ollut poikkeus vaan sääntö. Asiaa paljon tutkinut Arnold Toynbee on sanonut mielipiteenään, etteivät kulttuurit kuole, vaan ne tekevät itsemurhan.

     Ei tarvitse olla profeetta ymmärtääkseen, millä tavoin tällaista prosessia ollaan parhaillaan edesauttamassa esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan tasolla. Sitä lienee siis turha selostaa. Asian joko ymmärtää tai sitten ei.

     Kulttuurin rappion oireita voidaan tietenkin erottaa kaikilla sen sektoreilla. Taiteen muotokieli ja aihepiirit, pop-kulttuuri, TV:n massaviihde ja puhdasta tyhjää esittävät ”reality showt”, helppohintainen bestsellerkirjallisuus ja jopa nobel-palkittujen kirjojen aihepiirin ja tason muuttuminen.

      Nämä ja vaikkapa ruumiinkulttuurin palvonta megalomaanisine lavasteineen ja näytöksineen, pride-marssit ja muut vastaavat ilmiöt ovat lopultakin vain pintaa, mutta silti ne samaan aikaan heijastavat itse kulttuurin ytimen muuttumista.

     Minusta se tarkoittaa sen tyhjentymistä tai mätänemistä. Noiden mainittujen kulttuurin sektoreiden nykytila on jotakin uutta ja ennen kokematonta.

     Edistys, johon sinänsä ei enää uskota, on tavallaan yhä olemassa ja vaikuttaa siten, että kaikkea tai lähes kaikkea voi ja myös halutaan viedä yhä uusiin äärimmäisyyksiin. Kuvaamataide tarjoaa ääriesimerkkejä, jotka hajuineen, äänineen ja vastenmielisine näkymineen eivät enää kutsu luokseen katsojia, jotka todella välttelevätkin noita teoksia. Kotiinsa niitä voisi haluta vain hullu.

     Mikäli ajatellaan sellaisia hyvin tärkeisiin asioihin liittyviä laajempia ilmiöitä, kuin feminismi, on siitä sattuvasti sanottu, että se on kuin myrkky, joka kyllä jätti nauttijansa henkiin, mutta rampautti hänet.

     Kulttuurin aikoinaan jalostamasta ja ihannoimasta rakkauselämän kukkatarhasta syntyi kehityksen myötä haiseva suo, jonka asukkaita liikuttaa enää vain karkea vallankäyttö ja taistelu aistillisesta tyydytyksestä.

     Sota on epäilemättä aina kuulunut olennaiselta osaltaan barbarian piiriin. Toki tämä asia näköjään kirkkaasti ymmärrettiinkin jo toisen maailmansodan tuoreen kokemuksen jälkeen. Silloin sankarikultteja ja muuta onttoa sodan glorifiointiin käytettyä ainesta alettiin pilkata ja alentaa. Samalla vedettiin lokaan aito patriotismikin.

     Kummallista kyllä, myös tämä on nyt taakse jäänyttä elämää. Vaikka isänmaallisuus sanan vanhassa ja usein teennäisessä muodossa on julistettu haudatuksi, kiehtovat kunnian kenttien extreme-kokemukset taas kerran yhä useampia.

     Juuri tuo extreme näyttääkin monesta olevan kehityksen looginen päätepiste ja siis kulttuurin korkein muoto. Extreme ei kaipaa sen kummempia perusteita: se on syy omalle itselleen. Siinä suorituksen perustelu syntyy ikään kuin neitseellisesti asiasta itsestään. ”Halusin kiivetä noille vuorille”. ”Miksi”? ”No kun ne olivat siellä…”

     Mutta barbarialla voidaan ymmärtää myös tapojen raaistumista ja hienostuksen häviämistä. Barbariaan siirryttäessä aletaan kulttuurin korkeimmillakin tasoilla puhua karkein sanoin ja tylsin käsittein, liikkeet käyvät rumiksi ja äänikin muuttuu raa’aksi. Ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä lakataan olettamasta erilaisten tasojen mahdollisuutta ja kieltäydytään osoittamasta kunnioitusta tai pieteettiä. Kieli köyhtyy, tavat käyvät karkeiksi ja typeriksi.

     Samalla käsitykset esimerkiksi kunniasta ja sen vaatimuksista käyvät ristiriitaisiksi. Toisaalla hyväksytään primitiivisten kunniakäsitysten olemassaolo joidenkin väestön sektoreiden piirissä ja toisaalla sanoudutaan ylimielisesti koko asiasta irti. Toisaalla kumarrellaan alkeellisia tabuja ja toisaalla kilpaillaan toisten samankaltaisten tabujen loukkaamisessa.

     Vaikka yhteiskunta vannoo tasa-arvon nimiin, itse periaate vesitetään monikulttuurisessa käytännössä ja asetetaan ihmisiä ja asioita mielivaltaiseen, primitiivisen tasa-arvoideologian kannalta ”oikeaan” järjestykseen. Sananvapauden sijasta vedotaan ja uskotaan yhä enemmän salailun, sensuurin ja mielipideterrorin siunauksiin.

     Vanhan oikeakielisyyden ja kielenhuollon sijasta sallitaan kaikenlainen kielen turmelu ja muutetaan sitä aktiivisesti yhä primitiivisemmäksi, muun muassa tekemällä yhä uusista sanoista ja käsitteistä tabuja. Orwellilainen uuskieli ja kivapuhe muodostuvat uudeksi, kaikille pakolliseksi normiksi. Kieli menettää ilmaisuvoimansa ja finessinsä.

     Primitivisaatioon liittyy vielä se, että yhä harvempia hyödykkeitä kyetään enää valmistamaan vanhan sivilisaation piirissä. Niiden vaatimaa teknologiaa ei yksinkertaisesti enää osata ja sen sijaan tyydytään ostamaan tuotteita niiltä, jotka niitä tekevät halvalla. Eurooppaan kehittyy yhä suurempi tarpeettomien ihmisen joukko, joka Rooman proletaarien tavoin elää ilmaisen leivän ja sirkushuvien maailmassa.

     Koska tämän liikaväestön henkistä kasvua eikä oikeastaan edes minkäänlaista sivistämistä ei pidetä tarpeellisena tai edes mahdollisena, sitä tyydytään ruokkimaan kaikkein alkeellisimmilla slapstick-komedioilla, raakuuksilla, pornolla ja muulla vastaavalla, mikäli erilaiset pelit ja leikit eivät jaksa kiinnostaa. Mahdolliset elämän tarkoitukseen eli siis tarkoituksettomuuteen liittyvät henkiset oireilut sammutetaan alkoholilla ja huumeilla.

     Luonnollista on, että tällaisessa historian vaiheessa syntyy myös alttius synkretistisille uskonnoille ja niitähän tänä päivänä nähdään meilläkin jo kymmenittäin, niin sanotuista muinaissuomalaisista kulteista itämaisiin ja jopa amerikkalaisiin uususkontoihin, mormonilaisuudesta dianetiikkaan.

     Toisaalta, hyvin monilla mittareilla mitaten ihmisten elämä on nyt paljon parempaa kuin se oli sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten. Niinpä varmaankin voi aiheellisesti kysyä, onko ajatuksessa kulttuurin rappiosta oikeastaan mitään mieltä. Ehkäpä kehitys päinvastoin jatkuu yhä myönteisempänä ja kulkee kohti ihmisen yhä suurempaa vapautta ja itsetoteutusta eli siis edistystä, kuten vielä hiljattain totuttiin ajattelemaan?

     Tätä sopii tietenkin toivoa. Euroopan kulttuurisen mahdin kutistuminen merkitseekin ehkä vain sen palautumista luonnolliseen kokoonsa. Ehkäpä sen on väistämättä tapahduttava samaan tahtiin poliittisen ja taloudellisen merkityksen muuttumisen kanssa?

     Ja kukapa tietää, ehkä kulttuuri jopa kykenee nousemaan uudelleen jaloilleen ja rupeaa jälleen luomaan sellaisia muotoja ja arvoja, joita koko maailma ihmetellen kunnioittaa ja ottaa esikuvikseen. Ehkäpä piankin näemme asioita, jotka kertovat jostakin tuollaisesta uudesta kehityksestä. Voisiko tapahtua vaikkapa uudelleen syntyminen, renessanssi…?

     Koska asia toistaiseksi näyttää kuuluvan puhtaan mielikuvituksen piiriin, ei sitä ole käsitelty kirjassa, jonka nimenä on Paluu barbariaan. Mutta ehkäpä joku ottaa tehdäkseen sellaisen kirjan? Lukisin sen mielelläni.