Olavinlinna 1475-2025

 

Olavinlinna suurpolitiikan keskipisteessä

 

Vajaan kuukauden kuluttua vietetään Olavinlinnan 550-vuotisjuhlia. Keskelle Savon erämaita pystytetyn korpilinnoituksen rooli osoittautui suurpolitiikassa koko ajan tärkeäksi.

Se oli aina rakentamisvaiheesta lähtien venäläisten silmätikkuna, koska se oli heidän tulkintansa mukaan rakennettu rajan väärälle puolelle ja joka tapauksessa Pähkinäsaaren rauha kielsi rakentamasta linnoituksia raja-alueelle.

Niinpä linnan oikeudesta olla olemassa kiisteltiin yli sadan vuoden ajan joka kerta, kun Ruotsin ja Venäjän rauhansopimusta uudistettiin. Venäläiset vaativat linnoitusta purettavaksi ja rajankäyntiä, joka olisi merkinnyt savolaisen uudisasutuksen jäämistä Venäjän puolelle. Rajankäynnistä sovittiin yhä uudelleen, mutta sitä ei koskaan suoritettu ennen Täyssinän rauhaa (1595).

Sen sijaan, että pohjoismaita, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia yhdistänyt Kalmarin unioni (1397-1523) olisi vahvistanut Ruotsin asemaa Venäjään nähden, se heikensi sitä pahasti, kun sekä kuningas Hans, että kuningas Kristian II solmivat Venäjän kanssa sopimuksen, jossa lupasivat linnan ja laajat sitä ympäröivät maat Venäjälle palkkioksi avusta sodassa Ruotsia vastaan.

Olavinlinna jäi kuitenkin venäläisistä saamatta ja he saivat tyytyä siihen, että Ruotsi laajeni itäisen naapurinsa kustannuksella valtavasti juuri Suomen suunnalla ja muuallakin Itämeren piirissä, sulkien Venäjän pois mereltä, mikä juuri olikin Ruotsin strategisena tarkoituksena Juhana III:sta lähtien.

Ennen pitkää Ruotsin suurvalta romahti ja venäläiset alkoivat vyöryttää rajaansa länteen. Olavinlinna menetettiin vuoden 1743 Turun rauhassa ja siitä tuli taas rajalinnoitus, mutta nyt venäläinen.

Hattujen sota vuosina 1741-1743 oli ollut revanssisota, jossa Ruotsi pyrki palauttamaan Uudenkaupungin rauhassa 1721 menettämiään alueita, mutta siis menetti vain lisää ja raja tuli nyt kulkemaan Kymijoella ja Savonlinnan ympärillä saakka.

Kustaa III:n sota (1788-1790) oli jälleen uusi revanssisota, joka itse asiassa alkoi Savonlinnasta, jonka takaisin saamista yritettiin diplomaattiteitse vielä sodan jälkeenkin, toki turhaan.

Savonlinna, koko menetetty Karjala ja osa Savoa palautettiin vasta pari vuotta sen jälkeen, kun koko Suomi oli vuonna 1809 liitetty autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Vanhan suomen palautus tapahtui vuonna 1812 (päätös vuonna 1811).

Tämä ei muuten ollut mikään läpihuutojuttu, vaan erittäin merkittävä keisarillinen armonosoitus, jota Pietarin korkeimmissa piireissä vastustettiin katkerasti.

Mutta vajaan kuukauden kuluttua Savonlinnassa tänä armon vuonna 2025 siis juhlistetaan linnan 550-vuotista historiaa. Siihen liittyvä tieteellinen seminaari pidetään 5.9.2025 ja seuraavana päivänä eli 6.9. on vuorossa suuri spektaakkeli ”Olavinlinnan piiritys vuonna 1788”.

Spektaakkeliin osallistuu historian elävöittämistä harrastavia yhdistyksiä Suomesta ja Ruotsista ja linnan syntymäpäivää juhlistamasa on arvovaltainen kutsuvierasjoukko.

Itse piirityshän oli aikoinaan, paitsi suurpoliittinen sensaatio, myös suuri fiasko, jonka historia heijastelee myös laajemmin aikakauden historiaa ja on siinä mielessä tarkemman tutkimisen arvoinen ja sangen opettavainen.

Asiat eivät historiassa ole niin yksinkertaisia kuin pinnallinen propaganda haluaisi esittää niiden olevan ja Olavinlinnankin historiaan liittyy paljon sellaista ainesta, jota ei ole koskaan voitu kiistattomasti ratkaista. Kiistellä siis voidaan yhä ja esittää erilaisia näkemyksiä. Näinhän historiassa yleensäkin on, sikäli kuin kyse ei ole triviaaleista asioista.

Mitä tulee Kustaa III:n sotaan, on siitä aivan hiljattain saatu paljon uutta alkuperäisaineistoa, joka kuuluu Curt von Stedingkin kokoelmaan, jonka Suomen Kansallisarkisto on ostanut ja jonka dokumentit ovat nyt luettavissa myös netissä.

Venäläiseltä puolelta ovat käytettävissä monet Katariina II:n jälkeen jättämät dokumentit, joita ei suomalaisessa historiankirjoituksessa ole aiemmin huomioitu.

5.9. pidettävässä historiaseminaarissa saadaan siis kuulla paljon uuttakin tietoa Olavinlinnasta ja erityisesti sen vaiheista vuosina 1788-1790. Suuri piiritysspektaakkeli puolestaan vie yleisön 1700-luvun lopun tunnelmiin, jolloin linna palveli Venäjän rajalinnoituksena ja sen hallinnasta taisteltiin asein. Mustaa ruutia tullaan polttamaan kilokaupalla.

 

Seuraavassa pieni pätkä laajemmasta artikkelista, jonka pohjalta pidetään 5.9. seminaarissa yksi esitelmä:

 

Se suuri sotaretki Olavinlinnaa vastaan vuonna 1788

 

Kustaa III:n sota 1788-1790 oli jälleen uusi revanssisota, jonka tavoitteena oli Venäjälle vuosina 1721 ja 1743 menetettyjen alueiden palauttaminen.^[1]

 Itse asiassa Kustaa III:n kunnianhimo oli vieläkin suurempi ja hän halusi samalla kunnostautua jopa Aasian ja Afrikan sankarina, Turkin valtakunnan pelastajana.^[2]

Turkki kävi tähän aikaan sotaa Venäjää vastaan ja tuki Ruotsia rahallisesti korvauksena siitä, että tämä piti Venäjän laivastoa sidottuna Itämerelle.^[3]

Kustaa III:n hyökkäyssotaa edelsi kuninkaan itsensä järjestämä vähäpätöinen välikohtaus Vuolteensalmella Puumalassa.^[4] Sen perusteella kuningas väitti olevansa oikeutettu lähettämään Savon prikaatin valloittamaan Olavinlinnaa.^[5] Tämän jälkeen oli tarkoitus edetä Lappeenrantaan^[6] ja valloittaa Pietari laivaston ja jalkaväen yhteisoperaatiolla.^[7]

Sotaa ei vielä ollut julistettu, mutta Kustaa-kuningas varmisti sen alkamisen esittämällä keisarinnalle mielettömän ultimaatumin, johon tämä ei missään tapauksessa voisi suostua. Siinä vaadittiin muun muassa kaikkien Venäjän Ruotsilta valloittamien alueiden palauttamista, Turkin sodan lopettamista ja Krimin palauttamista Turkille, Venäjän laivaston aseistariisumista ja Ruotsin sotakulujen korvaamista.^[8]

Kuitenkin Katariina noudatti aluksi kärsivällistä taktiikkaa ja halusi tehdä ruotsalaiset naurettaviksi olemalla vastaamatta heidän provokaatioihinsa.^[9]

Ensimmäinen sotatoimi, hyökkäys Olavinlinnaa vastaan alkoi jo ennen sodanjulistusta, mikä sai hyökkääjän toimimaan arasti ja päättämättömästi. Kun kuninkaan nimissä esitetty vaatimus linnan luovuttamisesta torjuttiin, alkoi vajaan kahden kuukauden mittainen piiritys, joka sitten lopetettiin tuloksettomana.

Usein esitetään linnan komentajan, majuri Kuzminin sanoneen, että hän ilolla avaisi portin, mutta hänellä oli vain yksi käsi, jossa on miekka.^[10]

Tämä sanamuoto ei kuitenkaan saa vahvistusta siitä kirjeestä, jonka Kuzmin antoi ruotsalaisille vastauksena kuninkaan nimessä annettuun vaatimukseen portin avaamisesta. Siinä sen sijaan annetaan kuninkaan tehtäväksi avata se.^[11]

Kustaa III sai Katariina II:n joka tapauksessa julistamaan sodan, mikä oli hänen tavoitteensakin. Ratkaiseva askel sotaan oli ilmeisesti juuri hyökkäys Olavinlinnaan, jota Katariina nimitti sivistyskansoille sopimattomaksi rosvomaiseksi toiminnaksi.^[12]

Katariina kauhisteli, että ruotsalaiset joukot olivat jo neljä päivää piirittäneet Olavinlinnaa, vaikka sotaa ei ollut julistettu: ”… Eurooppa on tekevä minulle oikeutta. Koskaan ei ole ollut oikeudenmukaisempaa asiaa kuin tämä minun… annan rohkeasti asiani minkä tahansa maailman yliopiston ratkaistavaksi”.^[13]

Katariina ei edes odottanut Kustaan ultimaatumia. ”Valapattoisen vihollisen odottamaton hyökkäys” aiheutti Venäjällä suuren patriotismin aallon, havaitsi keisarinna.^[14]

Voimme katsoa nimenomaan Olavinlinnan piirityksen olleen se provokaatio, joka sodan lopullisesti laukaisi. Toki kuningas Kustaa oli päättänyt sen saada aikaan hinnalla millä tahansa, mutta Vuolteensalmen veretön farssi oli aivan liian vähäpätöinen sodan syyksi, vaikka Kustaa katsoi sen oikeuttavan hänet antamaan ultimaatumin, koska hän ei muka ollut rauhan rikkoja.^[15]

Kuningas Kustaan skenaariossa Ruotsin ylivoimaisen armeijan ja laivaston oli määrä valloittaa hyvin vähäisten joukkojen puolustama Pietari nopealla iskulla. Kaupunki oli lähes suojaton, kun Venäjän armeija oli taistelemassa turkkilaisia vastaan. Arvioitiin, että venäläisiä joukkoja oli tuolloin Pietarissa korkeintaan vain puolet ruotsalaisten Suomeen mobilisoimasta määrästä.^[16]

Joutuessaan palvelemaan sodan aloittamisen syynä Olavinlinnasta tuli nyt eurooppalaisen politiikan yksi polttopiste. Taisteluna se kuitenkin jäi aivan vähäpätöiseksi ja sen valtaaminenkin epäonnistui, kun eversti Hastfehr lopetti piirityksen vajaan kahden kuukauden kuluttua juuri ennen kuin se olisi alkanut käydä puolustajille raskaaksi. Upseerien kerrotaan itkeneen harmista.^[17]

Keisarinna Katariina kirjoitti Olavinlinnan piirityksen johdosta libreton suuren suosion saaneeseen satiiriseen oopperaan, jossa ”kääpiösankari” yrittää valloittaa mökin, mutta yksikätinen vanhus karkottaa hänet hiilikoukulla. Palattuaan kotiin ”sankari” väittää kukistaneensa monilukuisen vihollisen.^[18]

On arvioitu, että piirityksen jatkaminen vielä kuukaudella olisi pakottanut linnan antautumaan.^[19]

Eversti Hastfehrin päätös joka tapauksessa lopetti operaation maineettomalla tavalla. Hänen esittämänsä perustelut eivät yleensä ole vakuuttaneet asiasta kirjoittaneita.^[20]

 Hastfehr piti myös yhteyttä venäläisiin ja sai heiltä suuren rahasumman 10000 ruplaa. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta myöhemmin armahdettiin. Loppuikänsä hän asui Venäjällä^[21]

Sodan ensimmäinen suuri operaatio, Suursaaren meritaistelu päättyi tasapeliin, eikä laivasto kyennyt enää ratkaisevaan iskuun Pietaria vastaan.^[22]

Maarintamalla upseeriston kapina, Anjalan liitto (liittokirjan allekirjoittaminen13.8.1788), halvaannutti toiminnan. Upseerit ilmoittivat kuninkaalle ymmärtävänsä, ettei kyseessä ollut Venäjän hyökkäys ja ehdottivat paluuta rauhaan. Kustaa oli myös ylittänyt perustuslailliset oikeutensa aloittamalla hyökkäyssodan.^[23]

Jo ennen Anjalan liittokirjan allekirjoittamista keisarinna Katariinalle oli lähetetty 9.8.1788 ns. Liikkalan nootti, jossa ehdotettiin sotatoimien lopettamista ja luvattiin vetäytyä rajan taa. Samalla pyydettiin takaisin Suomelta Turun rauhassa riistettyjä alueita, Lappeenrantaa ja Savonlinnaa ystävyyden merkiksi.^[24]

Näissä olosuhteissa määrätietoiselle sodankäynnille ei Olavinlinnankaan suunnalla ollut välttämättömiä edellytyksiä ja Anjalan liitto sinetöi piirityksen lopettamisen.^[25]

Anjalan liitto oli verrattavissa Puolan konfederaatioihin ja venäläiset myös kutsuivat sitä tuolla nimityksellä. Konfederaation ”kansalaishengestä” mainitaan ja Suomen itsenäistymistä tarkoittavista suunnitelmista, jotka olisivat vaatineet alueluovutusten (Savonlinna, Lappeenranta, Hamina) ohella Venäjältä suuria rahallisiakin panostuksia.^[26]

M.M. Borodkin nimittää Sprengrtportenia aikakaudelle tyypilliseksi seikkailijaksi, jonka tärkein motiivi oli henkilökohtainen kunnianhimo ja kosto, johon Kustaa III ei edes antanut aihetta.^[27] Hastferin maanpetosta Borodkin kuvailee poikkeuksellisen törkeäksi.^[28]

Itse keisarinnakin oli moisesta periaatteettomuudesta kauhistunut, kun eversti jopa luovutti venäläisille kuninkaan hänelle antamia kirjeitä.^[29]

Briknerin mielestä Olavinlinnan piirityksen lopetti Hastferin saama rahasumma, 10000 ruplaa. Hän antoi asiaa koskevan käskyn, eikä suomea osaamattomalla Stedingkillä ollut mahdollista turvata sen jatkamista.^[30]

Olavinlinnan jääminen venäläisille antoi näille strategisen edun eikä ollut sodan kestäessä enää korvattavissa. Taistelut jäivät vuonna 1788 jäivät muistakin syistä alun jälkeen hyvin vähiin ja Ruotsin armeija menetti siinä aloitteensa ja sen yllätysmomentin, joka olisi ollut menestykselle välttämätön.

 Venäläiset saivat nyt aikaa koota omia joukkoja ja vuoden 1789 heidän armeijansa oli jo ruotsalaista selvästi suurempi.^[31]

Vuonna 1789 Venäjän armeija hyökkäsi Savoon kolmesta suunnasta, etelästä käsin, jossa se hetkeksi pysäytettiin Porrassalmella, toinen isku tuli idästä, jossa se pakotti Ruotsin järvilaivaston poistumaan Puumalasta. Kolmas kolonna saapui koillisesta, Olavinlinnasta käsin.^[32]

Olavinlinnaan tukeutuvat joukot, parituhatta miestä, olivat saapuneet paikalle Saimaan itäpuolelta lähinnä Viipurista ja ne keskitettiin Savonlinnaan.

Ruotsin armeijan Savon joukot oli tarkoitus saartaa Juvalla ja kenraali Schultzin joukot hyökkäsivät sitä tarkoitusta varten Savonlinnasta Sulkavan kautta Juvalle.^[33]

Operaation koordinointi kuitenkin epäonnistui ja Savon prikaati onnistui perääntymään Joroisiin ja Rantasalmelle ilman suuria menetyksiä, mistä venäläiset antoivat Stedingkille tunnustusta.^[34]

Kun Ruotsin armeija sen jälkeen pian hyökkäsi Kymenlaaksossa, luoden uhan sikäläisiä venäläisiä joukkoja vastaan, vetivät venäläiset päävoimansa jälleen pois Savosta ja riensivät sinne avuksi.

Schultzin joukot jäivät Parkumäelle ja von Stedingkin joukot löivät ne siellä yllätyshyökkäyksellä 21.7.1789. Venäläiset pakenivat Laitaatsalmen taakse, Olavinlinnan suojiin jättäen kuitenkin myös Laitaatsalmen valvontaansa.^[35]

Laitaatsalmi, samoin kuin Olavinlinna jäivät siis joka tapauksessa koko sodan ajaksi venäläisten haltuun ja eristivät Ruotsin järvilaivaston sen maajoukkojen päävoimista. Venäjän laivasto pysyi Saimaan herrana Lappeenrannasta Savonlinnaan.

Vuosina 1789 ja 1790 Olavinlinna ja venäläisten vastarannalta hallitsema Laitaatsalmi estivät Ruotsin järvilaivaston pääsyn etelään, jossa sitä olisi tarvittu operaatiossa venäläisten valtamaa Puumalaa vastaan tien aukaisemiseksi Lappeenrantaan, Ruotsin maa-armeijan aiotun hyökkäyksen tueksi.

Vaivalloiset yritykset siirtää laivoja kannasten yli maata pitkin Aholahden ja Pihlajaniemen kautta eivät tuottaneet tulosta, kun Venäjän vahva järvilaivasto oli aina valmiina ottamaan tulijat vastaan.^[36]

Koko Kustaa III:n  sodan aloittanut hyökkäys Olavinlinnaa vastaan oli siis jo pian alkamisensa jälkeen kärsinyt lopulliseksi jääneen fiaskon ja sen seuraukset vaikuttivat Ruotsin armeijan tilanteeseen sodan loppuun saakka.

 

 

---

[1] Suomalaisessa wikipediassa Kustaa III:n sota käsitellään lyhyesti muutaman yleisteoksen perusteella. Siinä kerrotaan Vuolteensalmen välikohtauksen olleen venäläisten aiheuttama, vaikka provokaatio oli myös ruotsalaisten tarkoituksena. Kuitenkin kyseessä oli Ruotsin naamioitu hyökkäyssota. Olavinlinnan piirityksestä mainitaan vain, että se aloitettiin. Venäläinen versio on laajempi. Se kertoo venäläisiksi pukeutuneiden suomalaisten hyökänneen ”Puumalaan” ja tukitsee, että Olavinlinnan piirittäjien oli epäonnistuttuaan pakko poistua. Artikkeli mainitsee lähteinään yleisteosten ohella Briknerin.

[2] Брикнер, 70-71.

[3] Бородкин 2016, 81. Sodan aattona Korkea portti lupasi maksaa Ruotsille sodanjulistuksesta 10 vuoden ajan miljoona kultapiasteria vuosittain ja sotakuluja lisäksi. Myöhemmin apurahoista sovittiin vielä useasti.

[4] Välikohtausta on yleensä pidetty eversti Hastfehrin järjestämänä Kustaa III:n toimeksiannosta. Esim. J.R. Danielson-Kalmari Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla. Kustavilainen aika. WSOY 1921, 210. Liikkeellä on myös versio, jonka mukaan välikohtaus todella tapahtui: Yrjö Blomstedt, Kustavilainen aika. Teoks. Suomen historia, Weilin+Göös, osa 4., 263.

[5] Borodkin 2016, 91.

[6] Pohjolan-Pirhonen 1973, 759-760;

[7] J. Paaskoski, Ruotsi menettää Suomen. Teoks. Itärajan vartijat 4., Schildts 2005, 187-188.

[8] М.М. Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. СПб. «наука» 2016, 91.

[9] Брикнер 2016, 35.

[10] Бородкин 2016, 109; Lappalainen 2014, 25.

[11]

[12] Бородкин 2016,109; Брикнер 48.

[13] А.Г. Брикнер, Война России со Швецией в 1788-1790 годах. УРСС, Москва 2016, 47.

[14]  Бородкин 2016, 100-101.

[15] Бородкин 2016, 91. Linnan piiritys oli muka tarpeen suojelemaan Suomen alueita Venäjän palveluksessa olevilta barbaarisilta laumoilta. Брикнер 55.

[16] Брикнер 88. Pohjolan-Pirhonen 1970 s. 262 esittää vielä suuremman epäsuhteen: Ruotsin 33000 miestä vastaan Venäjän 10000 miestä Viipurin seudulla.

[17] Lappalainen 2014, s. 41; Брикнер 96. Viitataan Stedingkiin.

[18]https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%93%D0%BE%D1%80%D0%B5%D0%B1%D0%BE%D0%B3%D0%B0%D1%82%D1%8B%D1%80%D1%8C_%D0%9A%D0%BE%D1%81%D0%BE%D0%BC%D0%B5%D1%82%D0%BE%D0%B2%D0%B8%D1%87 (Gorebogatyr Kosometovitš)

[19] Брикнер 94.

[20] Vakavasti niihin suhtautuu kuitenkin Helge Pohjolan-Pirhonen- Teoks. Kansakunta etsii itseään. Kansakunnan historia 2. WSOY 1970, 339-350.

[21] Брикнер, 96; Veli-Matti Syrjö, Berndt Johan Hastfehr, Suomen kansallisbiografia 3, SKS 2004, 603-604.

[22] Raoul Johnson, Kustaa III ja suuri merisota. John Nurmisen säätiö 2010, 91-111.

[23] Ks. esim. Viinikainen – Mäki 2015, s. 87-90; Pohjolan-Pirhonen 1970, 305-311; Eino Jutikkala-Erkki K. Osmonsalo,  Kustavilainen aika, teoks. Suomen historian käsikirja I, 637-641.

[24] Kirjeen teksti teoks. Einar W. Juvelius. Suomen kansan aikakirjat VI osa, Otava 1951, s. 411-418.

[25] Brikner 2016, 95-96. Hastfehr selitti piirityksen lopettamista sekä strategisilla että huollollisilla syillä. Pohjolan-Pirhonen 1973,  783-787.Ks. m. Pohjolan-Pirhonen 1970, 315.

[26] Borodkin 2016, s. 164, 169, 188.

[27] Borodkin 2016, 167,168.

[28] Borodkin 2016, 112, 183,-186.

[29] Borodkin 2016, s. 183.

[30] Brikner 2916, 96.

[31] Lappalainen 2014, s. 50; Paaskoski 2005, 202-203.

[32] Lppalainen 2014, s. 59

[33] ibid. 73-78.

[34] Brikner 2016, 182.

[35] ibid. s. 86-89.

[36] Jussi T. Lappalainen, Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790.  SKS 2014, 100.

Miten asiat nähtiin Pietarista käsin

 

Siihen aikaan, kun Savonlinnassa aloitettiin sota Venäjää vastaan

 

Tässä odotellaan nyt Olavinlinnan 550-juhlan alkua. Ylihuomenna, perjantaina 5.9. pidetään sen histooriaan liittyvä tieteellinen seminaari ja seuraavana päivänä on suuri näytös, ”Olavinlinnan piiritys 1788”, jossa aikakauden puvuissa esiintyvät ja sen ajan aseilla varustautuneet joukot aloittavat hyökkäyksen kevyen tykistön ja muskettien voimin.

Tämä piiritys oli aikoinaan keisarinna Katariina II:lle se viimeinen provokaatio, joka sai hänet julistamaan Ruotsia vastaan sodan. Piiritykselle Kustaa III puolestaan väitti saaneensa aiheen ja oikeutuksen venäläisten Puumalan Vuolteensalmella muka tekemästä hyökkäyksestä, joka tosiasiasa oli hänen lavastamansa.

Koska venäläiset eivät kyenneet pitämään kurissa villejä laumojaan, oli Ruotsilla oikeus ottaa haltuunsa rajalinnoitukset, järkeili kuningas enemmän tai vähemmän vakuuttavasti.

Samalla hän esitti Venäjälle ultimaatumin, johon suostuminen olisi merkinnyt luopumista suvereenin valtakunnan asemasta. Se muistutti Putinin sittemmin Ukrainalle lähetettävää vaatimusta, johon ei suostumista odotettu.

Moiseen härskiyteen ei Katariinakaan tietysti voinut suostua, vaan kiiruhti julistamaan sodan, ennen kuin oli edes virallisesti vastaanottanut tuota raivostuttavaa paperia.

Kun sota syttyi, kyseessä ei ollut vain savolaisten alueella tapahtunut ja sitä koskeva konflikti. Kustaan visiossa hän nousi nyt suurten edeltäjiensä Kustaa  Vaasan ja Kustaa II Adolfin rinnalle suurena kuninkaana ja jopa näitä suurempana, sillä hänen vaikutuksensa ulottui ratkaisevana aina Turkin valtakuntaan eli Asiaan ja Afrikkaan saakka. Hän oli Aleksanteri Suuren veroinen soturi ja kolmen mantereen sankari…

Katariina II:n ja ruhtinas Grigori Potjomkinin kirjeenvaihto tarjoaa oivallisen kurkistusaukon siihen, mitä tapahtui vuonna 1788 Pietarissa ja Savonlinnassa, joka oli hetkeksi noussut suorastaan maailmanpolitiikan keskipisteeseen.

Olen tästä viime vuosina jo kirjoitellut, mutta tässä nyt taas uudelleen aiheesta, joka on taas ajankohtainen:

 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Katariinan näkökulma Savon suuntaan

 

Katariina ja Kustaan sota. I osa.

 

Katariina II ja Kustaa III:n sota

 

Keisarinna Katariina, Venäjän itsevaltias kävi myös Kustaa III:n sodan (1788-1790) aikana vilkasta kirjeenvaihtoa suosikkinsa ja rakastajansa Grigori Potjomkinin kanssa, jonka oli ansoistaan Krimin valloittamiseksi korottanut ruhtinaan arvoon (Potjomiin Tavritšeski). Kirjeenvaihto on jo kauan ollut tukijoiden (mm. M.M. Borodkin ja A.G. Brikner) käytössä. Nyt se löytyy myös netistä (Lib.ru/Классика: Екатерина Вторая. Екатерина Вторая и Г. А. Потемкин. Личная переписка (1769-1791).

Kirjeenvaihdossa Potjomkin säännönmukaisesti tituleerasi Katariinaa ”Kaikkeinarmollisimmaksi äitikullaksi ja hallitsijaksi” (vsemilostivejšaja matuška, gosudarinja) ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla olevansa ”kuolemaan saakka teidän keisarillisen majesteettinne kaikkein uskollisin ja kiitollisin alamainen, ruhtinas Potjomkin”.

Katariina taas kutsui Potjomkinia yleensä sanoillla ”Ystäväni, herttainen ruhtinas Grigori Aleksandrovitš”. Silloin tällöin Katariina innostui lopettamaan kirjeensä sanomalla ”rakastan teitä hyvin, hyvin paljon” ja joskus hän kertoi lähettäneensä rakkaalleen turkin ja viinapullon lämmikkeeksi.

 Joskus käytettiin kirjeenvaihdossa molemmin puolin hiukan ranskaa, mutta yleensä aina venäjää, joka ainakin julkaistuissa dokumenteissa on varsin nuhteetonta, mikä ei aikoinaan hallitsijoillakaan ollut itsestään selvää. Esimerkiksi Fredrik Suuri kirjoitti kehnoa saksaa, mutta hyvää ranskaa.

Katariina ja Potjomkin menivät lopulta virallisestikin, joskin salaisesti naimisiin, mutta heidän suhteensa joka tapauksessa muistutti jo sitä ennen suuresti avioparin suhdetta. Kaikissa asioissa näkyi kirjoittajien luottamus toisiinsa, joskin Potjomkin joka sentään oli alamainen, osoitti joskus sanankäänteillään muistavansa asemansa.

Katariina teki ja pystyi tekemään itsenäisiä päätöksiä mistä tahansa asiasta, mutta melko usein hän kysyi Potjomkinin neuvoa. Sellainenkin asia kuin Suomen rintaman päälliköiden valinta näytti olleen hänelle hyvin vaikeaa ja sitä käsiteltiin aika kauan. Myöskään Potjomkin ei tuota pikaa halunnut asiaa päättää, vaan halusi ensin harkita.

Luonnehtiessaan kandidaatteja Suomen rintaman päälliköiksi Katariina ei säästänyt sanojaan: yksi oli saamaton, toinen oli hölmö, kolmas tyhmä ja itsepäinen ja neljäs jostakin syystä rohkeni suututtaa keisarinnan –”mikä kärpänen häntä lieneekään pistänyt”. Anhaltin prinssi Fredrik taas ei olisi halunnut muuta kuin ylipäällikön paikan tai menisi muuten istuttamaan kaaleja. ”Tervemenoa”, vastasi Katariina.

Vastaavia herkullisia repliikkejä tuossa kirjeenvaihdossa riittää. Esimerkiksi serkkuaan Kustaa III:a Katariina kutsui nimellä Fuflyg-bogatyr (ruma kääpiösankari) ja tokaisi joskus hänen olevan ” sekä karkea että typerä” (i grub i glup). Katariina myös kirjoitti pilkkanäytelmän Kustaa III:sta.

 Mutta serkku antoi joka tapauksessa keisarinnalle paljon ylimääräistä päänvaivaa hetkellä, jolloin oli paljon muutakin tekemistä ja asia ärsytti Katariinaa tavattomasti. Kun Ruotsin puolellakin sitten huomattiin, että rauha olisi nyt hyvä saada, täytyi kenraali Armfeltin todeta, ettei se helppoa olisi, kun ”akka on nyt pahoin suututettu”.

Olisiko Kustaa sitten voinut päästä tavoitteeseensa ja saada vaatimansa alueet? Katariina ei tunnustanut asiaa koskaan pelänneensä, vaan arveli, että tarpeen vaatiessa hän olisi voinut vetäytyä valtavan valtakuntansa syvyyksiin. Mitenkähän Kustaa olisi häntä kyennyt seuraamaan, kysyi keisarinnan retorisesti.

Siinäpä kysymys. Myös Napoleon esitti sitten parinkymmenen vuoden kuluttua Venäjän keisarille vaatimuksen solmia rauha ylivoiman edessä, mutta Aleksanteri ei suostunut edes vastaamaan moiseen ehdotukseen niin kauan, kuin yksikään vihollissotilas olisi hänen maaperällään.

Saman totesi sodan alkuvaiheessa myös Katariina. Kyse oli arvovallasta ja sellaiset seikat olivat ja ovat yhä suurpolitiikassa usein tärkeämpiä kuin puhdas järkeily.

Turkin rintama ja tilanne Puolassa ja Preussissa olivat Venäjän kannalta ensisijaisia ja Katariina piti halveksimansa ja vihaamansa Kustaa III:n muodostamaa vaaraa toissijaisena, mutta verrattain paljon sekin vaati hänen huomiotaan, olihan rintama Pietarin lähellä ja keväällä 1790 tykkien jyske Kronstadtin edustalla helisytteli ikkunoita itse Pietarissakin.

Kirjeenvaihto Potjomkinin kanssa tarjoaa tietenkin vain kapean kurkistusaukon Katariinan koko toimintaan ja ajattelun tuona aikana ja näissä kirjeissä jäävät monet meitä kiinnostavat tapahtumat kiusallisesti vaille kommentteja. Joka tapauksessa kyseessä ovat aikalaisdokumentit, jotka ovat jälkimaailman kannalta hyvin mielenkiintoisia kaikessa intiimisyydessään ja luottamuksellisuudessaan. Niitähän ei missään tapauksessa ollut tehty jälkipolvien luettavaksi.

Katariina II oli syntyjään saksalainen prinsessa ja Kustaa III:n serkku. Syrjäytettyään miehensä Pietari III:n hänestä tuli Venäjän itsevaltias hallitsija, jonka aikana valtakunta laajeni suuresti etelän ja lännen suunnalla, kun siihen liitettiin Krim ja Mustanmeren rannikko sekä puolalaisia alueita.

Laajeneminen pohjoisessa ei sen sijaan kiinnostanut Katariinaa, jolla oli kädet täynnä työtä muilla suunnilla. Kustaa III pyrki hyötymään tilanteesta ja ehdotteli Katariinalle oman valtapiirinsä laajentamista Tanskan kustannuksella eli valtaamalla Norjan.

Toinen laajenemisen mahdollisuus Ruotsille oli vuosina 1721 ja 1743 siltä riistettyjen alueiden palauttaminen Suomen suunnalla. Kustaan suunnitelmat edellyttivät, että Venäjä luopuisi vanhasta liitostaan Tanskan kanssa, joka oli tähdätty Ruotsia vastaan. Maksuksi siitä Kustaa tarjosi luopumista Ruotsin liitosta Turkin kanssa, joka oli tähdätty Venäjää vastaan.

Tällaisista järjestelyistä ei kyetty sopimaan hallitsijoiden tapaamisessa Haminassa vuonna 1783 eikä myöskään Kustaan ja Venäjän lähettiläs Morkovin välisissä keskusteluissa vähän myöhemmin.

Kun Kustaalla oli sisäpoliittisia ongelmia ja kun Venäjä joutui sotaan Turkkia vastaan vuonna 1787 päätti Kustaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata nopealla operaatiolla Pietarin. Oleellista suunnitelmassa oli Venäjän laivaston eliminointi ja siihen liittyisi maavoimien hyökkäys Pietariin, jonka suojana oli vain minimaalinen määrä joukkoja.

Katariina ei tuossa tilanteessa halunnut missään tapauksessa sotaa Ruotsia vastaan, mutta Kustaa pakotti hänet siihen esittämällä uhkavaatimuksen, jonka täyttäminen oli mahdotonta. Rauhan rikkoutuminen lavastettiin muka Venäjän puolelta aloitetuksi järjestämällä Puumalan Vuolteensalmella kahakka.

 

Kustaan ultimaatumi Katariinalle

Kustaan sotavalmisteluja ei voinut kätkeä. Ajan oloissa valtavan laivaston saattaminen liikekannalle oli valtion finansseille suuri voimanponnistus, mutta varoja eikä aikaa ei liiennyt sen harjoittamiseksi. Tykeilläkään ei voitu ampua montaa laukausta harjoitellessa.

Turkki kuitenkin lupasi miljoona kultapiasteria joka vuosi ja sodan syttyessä vielä lisärahoitusta palkkiona Venäjän voimien sitomisesta pohjoiseen. Vuoden 1788 kesällä luvattiin jo 14 miljoonaa piasteria ja myös Venäjän mahdin paisumista pelkäävät Preussi ja Englanti olivat myötämielisiä Ruotsille.

Katariina epäili, ryhtyisikö Kustaa todella sotaan, mutta päätteli, että hieman nyrjähtäneissä aivoissa olisi kaikki mahdollista: mais que d’un cerveau un peu dérangé on peut tout attendre…

Sprengtportenille Katariina sanoi, kuullessaan Kustaan sotavalmisteluista, että tämä nyt ilmeisesti haluaa tosiaan päästä eroon Suomesta (se défaire de la Finlande).

Kustaan mielestä taas jokaiselle hallituskaudelle kuului sen arvoinen sota; il faut une guerre pour caractériser un règne. Kustaa päätti nyt viedä nimensä Euroopan historiaan.

Tämä oli sinänsä ajanmukaista ajattelua. Katariina II ja Fredrik II saivat kunnianimen ”Suuri” juuri sotilaallisten valloitusten ansiosta. Tukholman kävijät voivat todeta myös Kustaa III:n saaneen komean patsaan lähelle kuninkaanlinnaa ja tulleen tituleeratuksi lainsäätäjänä, voittajana ja ”rauhan palauttajana”. Toki hänelle ehdottomasti kuuluu vastuu myös sodan sytyttämisestä (Gustav III (staty) – Wikipedia ).

Ruotsin kiivaiden varustelujen johdosta keväällä 1788 Katariina määräsi, etteivät venäläiset saisi aloittaa ampumista ja kielsi jopa pörssissä, klubeilla ja kapakoissa puhumasta politiikasta ja sodanuhasta ja levittämästä perättömiä tai ”hävyttömiä” tietoja rangaistuksen uhalla.

Katariina kysyi jo huolissaan sihteeriltään: Luuletteko, että se hullu hyökkää? Croyez-vous que ce fou m’attaquera?

Merellä ruotsalaiset sotalaivat pakottivat ennen sodan syttymistä venäläisiä vastoin Turun rauhan määräyksiä tervehtimään ruotsalaisia kunnioittavammin kuin tapa vaati. Venäläiset suostuivatkin ”kunnioituksesta hallitsijansa sukulaiselle” ampumaan 15 laukausta, mihin ruotsalaiset vastasivat kahdeksalla. Tämä oli vakava selkkaus Venäjän arvovallan kannalta.

Venäjän Ruotsin lähettiläs, kreivi Razumovski esitti sitten rauhoittavan kirjeen ruotsalaisille, mutta erehtyi siinä käyttämään sanontaa, jonka saattoi tulkita kuningasta loukkaavaksi se kun erotti kuninkaan ja kansan toisistaan. Sen johdosta Ruotsi vaati hyvitystä ja pakotti Razumovskin lähtemään maasta viikon kuluessa.

Katariina pohdiskeli, että hänellä jo sormet syyhyivät päästä lyömään ruotsalaista, mutta että vitkastelu olisi nyt parasta politiikkaa. Tuon aikaisessa kirjeessään Katariina myös selitti, ettei hän ollut antanut ruotsalaisille mitään syytä vihamielisyyteen. Päin vastoin, hän oli auttanut ruokkimaan suomalaisia silloin, kun Suomessa oli nälkä. Tämä pitikin paikkansa. Savossa puhuttiin ”Jauho-Kaisasta”.

Kustaan sotavalmisteluja ei mikään voinut pysäyttää. Hän lähetti Suomeen ruotsalaisia joukkoja, joita sinne lopulta tuli enemmän kuin koskaan ennen, 13000 henkeä. Itse hän saapui maahan varta vasten teettämässään mahtailevassa Kustaa II Adolfin puvussa, jota Katariina kirjeessään Potjomkinille pilkkasi. Kustaa taas kirjoitti G.M. Armfetille tulevansa nyt historiaan Ottomaanien imperiumin pelastajana, jonka nimi tulisi kuuluisaksi Aasiaa ja Afrikkaa myöten.

Joukoille Kustaa selitti ylittävänsä Kustaa II Adolfin mainetyöt ja vievänsä loppuun Kaarle XII:n työn. Tästä kuultuaan Katariina huomautti happamasti, että jälkimmäinen epäilemättä pitäisi paikkansa. Kaarlehan oli pannut alulle Ruotsin valtakunnan hävittämisen.

Saadakseen Venäjä julistamaan sodan Kustaa lähetti Katariinalle ultimaatumin, josta muuan aikalainen sanoi, että sellaista tuskin olisi edes Turkin sulttaani kehdannut lähettää Moldovan hospodarille.

Tiettävästi sitä kuitenkin oli alkuperäisestä lievennetty jättämällä pois 10-12 sellaisen provinssin nimet, joita Kustaa vaati Ruotsille.

Kustaa vaati ultimaatumissa Venäjältä Ruotsin sotamenojen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisuntaa, Venäjän joukkojen poistamista rajalta, samaan aikaan kun ruotsalaiset pysyisivät siellä siihen saakka, kunnes Venäjä olisi solminut rauhan Turkin kanssa, jolle oli luovutettava Krim. Ruotsille olisi taas ikuisiksi ajoiksi palautettava Suomesta erotetut alueet Käkisalmea myöten ja raja oli palautettava Rajajoelle.

Lähetekirjeessään kreivi Nolckenille, joka luovutti ultimaatumin, Kustaa sanoi, ettei esitetyistä vaatimuksista voitu tinkiä sanaakaan. Lähettilään oli esitettävä, että vastauksena saattoi olla vain ”kyllä” tai ”ei” ja että tämä oli kuninkaan viimeinen sana.

Vastauksen ollessa kielteinen Ruotsi aloittaisi sodan, johon sillä olikin oikeus sen takia, että venäläiset olivat jo Savossa muka aloittaneet sotatoimet (viittaus Puumalan lavastettuun kahakkaan). Nuo vaaditut Suomen alueet muuten olisikin itse asiassa jo aikoinaan palautettu Ruotsille, elleivät muutamat onnettomat seikat olisi sitä estäneet, muun muassa Uudenkaupungin neuvottelijoiden lahjonta.

Kustaa vakuutti, että hänen ainoa aikomuksensa oli vain palauttaa hyvät rajat. Samalla hän kielsi antamasta aihetta olettaa, että hän voisi joustaa vaatimuksistaan. Venäjä halusi kenties voittaa aikaa, mutta sitä kuningas ei tulisi sallimaan.

Vimmastunut Katariina vertasi serkkunsa käytöstä kapinanjohtajan ja valetsaarina esiintyneen Pugatšovin tapoihin, jälkimmäistä sopi nimittää Kustaan kanssaveljeksi : ”il cite son confrère Pouhascheff”.

Katariina vastasi 30.6.1788 manifestilla, jossa muun muassa kysyttiin retorisesti: ”ketäpä ei ihmetyttäisi se kavaluus, väkivalta ja valapattoisuus, jotka ilmenevät Ruotsin kuninkaan ilkeissä hankkeissa Venäjää vastaan?”

1.7.1788 kaikille keisarinnan uskollisille alamaisille osoitetussa manifestissa todettiin, ettei Venäjä ollut rikkonut voimassa olevia rauhansopimuksia vastaan, mutta ryhtyi nyt puolustautumaan väkivallantekijöitä vastaan, jotka toimivat ”kuin verenhimoiset barbaarit eivätkä kuin sivistyneet eurooppalaiset”.

Potjomkinille Katariina kirjoitti: ”Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa; oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme”.

Potjomkin -Krimin valloittaja- kuitenkin arveli jo, että Krimistä voitaisiin luopua, mutta Katariina pysyi tiukkana.

Olavinlinnan piiritys

Savon prikaati hyökkäsi 1700 miehen vahvuisena rajan yli piirittämään Olavinlinnaa jo ennen sodan virallista alkamista 18/29 kesäkuuta 1788. ”Tämähän on merirosvotouhua” (Cela s’appelle agir en forban) kirjoitti tämän johdosta keisarinna. Lisättäköön, etteivät merirosvot tähän aikaan olleet mitään romanttisia sankareita, vaan kaikkein vihatuimpia lurjuksia, joille ainoa kohtelu oli hirttäminen.

Kirjeenvaihdossaan Potjomkinin kanssa Katariina seurasi Savonlinnan tapahtumia. Hän kirjoitti aluksi, että ruotsalaiset olivat nyt saapuneet Savonlinnan seutuja ryöstämään ja oli pakko kysyä, mitä ryöstettävää sielläkin muka mahtoi olla? 

Pian hän kirjoitti iloissaan, ettei linna pelkääkään ruotsalaisia, vaan ne sitä. Itse asiassa piirittäjät tosiaan saivat linnasta niskaansa niin paljon tulta, että katsoivat parhaaksi vetäytyä Talvisaloon saakka.  Pienine tykkeineen ne eivät mahtaneet linnoitukselle mitään.

Heinäkuun lopulla Kustaan kerrottiin tiedottaneen jo Ruotsiin, että Olavinlinna oli vallattu, mutta sehän ei pitänyt paikkaansa. Syksymmällä saattoi keisarinna iloisena todeta, että Savonlinna olikin jo vapaa ”ruotsalaisista”.

Venäläiset olivat aluksi lukumääräisesti alivoimaisia Suomessa, mutta saattoivat tulla toimeen linnoituksissaan, joiden kuntoa tosin sodan syttyessä kuvattiin kurjaksi. Lisäksi Anjalan liitto halvautti sotatoimet Ruotsin puolella. Kun Haminan komentajaa Levašovia vaadittiin antautumaan, hän vastasi kuuluisiksi tulleilla sanoilla: ”Venäläiset eivät antaudu”.

Olavinlinnan komentajan, yksikätisen majuri Kuzminin käytös lähes kymmenkertaisella ylivoimalla uhkaavaa vihollista kohtaan on legendaarinen, mutta esitetään eri tahoilla kahdessa eri muodossa.

V.V. Borodkin kirjoittaa Kuzminin -joka oli yksikätinen- vastanneen, että hän täyttäisi pyynnön mielellään, mutta hänellä tosiaankin oli vain yksi käsi ja siinä oli miekka. Kuzminin kirje on kuitenkin säilynyt ja siinä kehotetaan nimenomaan Ruotsin kuningasta itseään vaivautumaan portin avaamiseen eikä puhuta miekasta.

Kun välttämättömät varusteen rynnäkköä ja muurien hajottamista varten eli rynnäkkötikkaat ja raskas tykistö oli kummallista kyllä jätetty ottamatta mukaan, ei voitu muuta kuin turvautua piiritykseen. Jostakin syystä sekin lopetettiin parin kuukauden kuluttua, juuri kuin siitä olisi voitu odottaa tuloksia.

 Piirittäjistä ainakin eversti Hastfehr oli läheisissä suhteissa venäläisiin ja sai heiltä paljon rahaakin. Eversti Brunow taas kuului Anjalan miehiin. Kolmas paikalla ollut eversti Curt von Stedingk puhui petoksesta, eikä syyttä, mutta joutui vetäytymään muiden mukana.

Savonlinnasta tuli venäläisten menestyksen symboli ja se mainittiin myös Pietarissa tähän aikaan tehdyssä pilkkarunoelmassa Kustaa III:sta.

Katariina oli linnan menestyksellisestä puolustuksesta mielissään ja pian osoittautui, että sota meni muutenkin ruotsalaisten kannalta kurjasti. Suursaaren meritaistelussa saavutettiin tasapeli, mikä merkitsi, että meritie Pietariin pysyi yhä suljettuna ja pian tauti lamautti koko Ruotsin laivaston, mikä tarkoitti, että koko hyökkäyssuunnitelman kulmakivi oli  murtunut.

Suomessa Katariina odotti kansan kääntyvän ruotsalaisia vastaan ja valtiopäivien kokoontuvan vaatimaan rauhaa. Anjalan ja Liikkalan tapaukset eivät vielä riittäneet perusteeksi kääntyä suomalaisten itsensä puoleen, kuten keisarinna Elisabeth oli Hattujen sodan aikana tehnyt.

 

Jatkuu…