Otium militans

 

Puritanismin kauhistus

 

Tom Hodgkinson, Joutilaisuuden ylistys. Suomentanut Risto K. Träff. Basam Books 2006, 414 s.

 

    Myönnän, että tartuin tähän kirjaan epäluuloisena. Laiskuudesta, vita contemplativasta, otiumista, scholasta ja joutilasluokasta on kirjoitettu niin paljon ja syvällistä, että tilaa voisi ajatella jäävän vain helppohintaiselle elämäntaito-oppaalle, jollaisia markettien kirjalaareista saa juuri niin halvalla, kuin ne ansaitsevatkin.

     Niinpä kiirehdänkin tässä heti sanomaan, ettei kirja ole huono, ainakaan sikäli, että se kuvastaa perusteellista oppineisuutta. Toki materiaalin varsinainen käsittely jää hapuilevaksi ja osoittaa jopa henkistä laiskuutta. Ehkäpä asian voi juuri tässä tapauksessa antaa anteeksi.

     Kuten tunnettua, joutilaisuutta ovat ylistäneet niin Bertrand Russell (In Praise of Idleness), kuin Marxin vävy Paul Lafargue (ks. Vihavainen: Haun lafargue tulokset), Oblomovin luoja Ivan Gontšarov (ks. Vihavainen: Haun oblomov tulokset ), lukemattomat paimenidyllien kirjoittajat jo antiikista lähtien ja monet, ehkäpä erityisen monet nimenomaan anglosaksisen kirjallisuuden klassikot.

    Viimeksi mainoituista tekijä nostaa esille muun muassa Walt Whitmanin, Samuel Taylor Coleridgen, Samuel Johnsonin,  Oscar Wilden, suuresti arvostamansa Hugh Hefnerin (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset ), Lordi Byronin, John Lennonin, Robert Burnsin, John Keatsin, R.L. Stevensonin, William Blaken ja monia muita.

     Ulkomaalaisista joukoon pääsevät muun muassa René Descartes ja Blaise Pascal, Lin Jutang, Walter Benjamin ja muutama muukin. Myös KarlMarx on näkyvästi mukana.

     Konnagallerian eli hellittämättömän työn ja toimeliaisuuden apostolit sen sijaan löytyvät etupäässä Englannista ja Skotlannista. Protestanttinen etiikka, jonka Max Weber arvioi olleen erityisesti kalvinistista, näyttää saaneen hyvän otteen myös anglikaaneista ja muistakin protestanteista.

     Työn sekulaarin pyhyyden ja metafyysisen merkityksen filosofi Thomas Carlyle kuukuu tietenkin konnagalleriaan, kuten useat muutkin 1800-luvun suuruudet. Protestanttien pakonomainen työetiikka oli jo vanhempaa perua, mutta vasta teollistumisen yhteydessä se pakotettiin valtion väkivaoltakoneiston voimin Englannin työväenluokalle, jonka vanha vapaa elämänmuoto tuhottiin.

     Kirjoittaja Esittää luddiitit sankareina ja marttyyreinä ja syystä kauhistelee sitä tolkutonta työmäärää, joka marxilaisittain sanien vieraannutti ihmisen omasta itsestään ja teki hänestä koneen jatkeen. Puritaanit, kuten Oliver Cromwell, John Wesley ja Benjamin Franklin vihasivat fanaattisesti joutilaisuutta.

     Myöhäisempiä mielettömän ahkeruuden saarnaajia ja kansan hiostajia olivat Henry Ford ja Thomas A. Edison. Taylorismia ei taideta edes mainita, mutta sen avulla pyrittiin maksimoimaan tuotanto ja viis veisattiin itse ihmisen tarpeista.

     Toki työntekijät toimivat vapaaehtoisesti ja lykkäsivät halujensa tyydytystä oivallettuaan, että hekin saattoivat tulla autoja ja talon omistajiksi. Amerikkalainen unelma perustui maaniseen työntekoon, jota jo Nietzsche kauhisteli teoksessaan ”Iloinen tiede”.

      Kirjoittaja on siis koonnut mahtavan paketin joutilaisuuden, laiskuuden, rentoutumisen, mietiskelyn, pinnaamisen, seksin, flaneerauksen, juopottelun ja biletyksen ylistystä ja puolustusta, ryhtymättä todella vakavasti analysoimaan aihettaan ja erottelemaan erilaisia joutilaisuuden lajeja toisistaan.

     Toki esimerkiksi kohmelolla saattaa olla erittäin hedelmöittävä vaikutus luovalle kyvylle, kuten jo senaattori Heikki Renvall opetti pojalleen (ks. Mies Reenkola, Mammanojasta mieheksi). Myös huumeet saattoivat luoda keinotekoisen paratiisin, josta on paljon kirjoitetytyu nUIesikm. Aldous Huxley ja William James).

     Toisaalta hedonismi avaa myös suoran tien helvettiin eikä sitä kannata aliarvioida, niin banaali totuus kuin se onkin. Vaara ei toki tee tyhjäksi maallisen onnen (ks. Lin Jutang) arvoa, vaan jopa korostaa sitä kontrastillaan, mutta se on syytä noteerata, kun kokonaiskuvaa piirretään.

     Itse Hodgkinsoin muuten on vuodesta 1993 lähtien julkaissut lehteä nimeltä ”The Idler”. Siitä tulee mieleeni Venäjällä joskus 1990-luvulla julkaistu ”Obyvatel”, jonka nimi viittaa poroporvariin, jolle aatteet ja pyhä yleinen etu ovat vieraita.

     Varsinaisesti se tarkoittaa tavallista kadun miestä, ”asukasta” jollaiseen neuvostoaikana suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Uutta ihmistähän siellä yritettiin koko ajan saada aikaan ja odotettiin. Kun ”Obyvatel” haastatteli ihmisiä, se sai usein epäluuloisia ja halveksivia vastauksia. Se edusti väärää elämänkäsitystä, vaikka vanha olikin jo romahtanut.

     Lehti nimeltä ”Egoist” ilmestyy Venäjällä yhä. Alaotsikkonsa mukaan se kankeasti kääntäen edustaa ”liikemiesten ei-liiketaloudellisia intressejä” (nedelovyje interesy delovyh ljudej).Joka tapauksessa lehden nimi on virnuileva haaste niille ihmisille, joita on tapana pitää kunniallisina.

    Hodgkinson on tässä suhteessa sielunveli. Kirjan eetos on paikoin aika lapsellinen, kuten yrityksessä puolustella tupakointia tai ylistää yövalvomista. Näin siitä huolimatta, että itse Samuel Johnson on sanonut, mettä se, joka menee nukkumaan ennen puoltayötä on kelmi.

     Joillekin valvominen sopii, mutta tupakointi vain hölmöille. Mitä sitten tulee sängyssä puoliksi valveilla lojumiseen, se epäilemättä ansaitsee arvostuksensa. Silloin henki leijailee vapaana turhan kritiikin kahleista ja silloin rakennetaan pilvilinnat. Siteeraan tässä Heikki Renvallin kuvausta toisen päivän ryyppäämisestä, mutta niissä on paljon samaa.

     Lehti tai ainakin tämä kirja on siis kapinallinen hieman samaan tapaan kuin aikoinaan oli suuri alkujaan trotskilainen liike ”aidon oluen” (Real ale) puolesta, joka paisui niin suureksi, että suurfirmatkin joutuivat antamaan periksi. Kirjoittaja edustaa lähinnä brittiläistä anarkismia, joka on fiksumpaa kuin se fanaattinen vihaisuus, joka monessa muussa maassa esiintyy sillä nimellä.

     Kirjoittaja on varmastikin oikeassa siinä, että työ, ainakin vanhan ajan tehdastyön muodossa, on ollut ihmiselle kirous ja sellaiseksihan se Raamatussa todetaankin.

´    Kuitenkin myös joutilaisuus voi olla vielä pahempi kirous, kuten eristysselliin tuomitut kai voivat todistaa. Vain Jack Londonin ”Tähtivaeltajan” tapaiset poikkeusyksilöt saattavat tuntea itsensä vapaaksi pakotetussa tekemättöyydessäkin (ks. Vihavainen: Haun tähtivaeltaja tulokset ).

     Vankiloissa tarjotaan nykyään yleensä asukeille (asiakkaille?) mielekästä työtä, joka otetaan mielellään vastaan. Aikoinaan saatettiin sen sijaan käyttää mieletöntä työtä rangaistuksena, esimerkiksi pakottamalla vankeja siirtämään maata tai vaikkapa tykinkuulia paikasta toiseen ja sitten taas takaisin.

     Tämä työn tuottaman tyydytyksen problematiikka jää tässä kirjassa luotaamatta, joutilaisuuskin voi olla helvetti.

       Epäilemättä joutilaisuus -johon pardoksaalisesti liittyy jonkinlaista työtä- parhaissa muodoissaan kuitenkin saattaa olla sitä, mitä ihminen pohjimmiltaan eniten tarvitsee.

     Masennus, joka liittyy joutilaisuuteen, on pirullisimpia asioita, mitä on olemassa. Avainsana on mielekkyys, jonka katoaminen on se suurin vaara, ei niinkään tuo paljon puhuttu työn ihmisen itsetoteutukselta ryöstämä aika.

     Kuten kirjoittaja asianmukaisesti korostaa, Karl Marxille tuleva maanpäällinen paratiisi eli kommunismi ei ollut mikään työn valtakunta sanan vanhassa mielessä, vaan työ oli muuttunut kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Työ olisikin silloin monipuolista, aamulla saattoi vaikkapa kirjoittaa, vaikkapa nyt blogin, päivällä käydä kalastamassa ja illalla osallistua vaikkapa paikallishallintoon. Jotenkin tähän tapaan Marx kommunistista yhteiskuntaa selitti ja innoittuneen kuvauksen siitä saa esimerkiksi O.V. Kuusisen päätoimittamasta kirjasta ”Marxismi-leninismin perusteet”.  

    Tuo kirja ilmestyin juuri silloin, kun kommunistinen yhteiskunta luvattiin saada aikaan jo kahden vuosikymmenen kuluessa, vuoteen 1980 mennessä.

    Hodgkinson kuvaa Marxin arkkityyppiseksi laiskuriksi, mikä hän saattoi olla, mutta ei jokainen laiskuri saa avustettunakaan aikaan sellaista tekstikorpusta, jota kutsutaan syytä nimellä MEGA (Marx-Engels Gesamntausgabe), jossa on 114 nidettä, jahka se viimein valmistuu (vt. Marx-Engels-Gesamtausgabe - Wikipedia ). Ei sen kanssa ole hötkyilty, nyt on valmiina vasta 62 osaa.

    Kyllä pakonomainen tuottaminen ja syyllisyys levon ja nautinnon takia ovat selviä tyhmyyden ilmentymiä, kun ne liiallisiksi kehittyvät. Välineellinen toiminta on sentään määritelmällisesti ennen muuta jotakin, jota tehdään jonkin toisen asian hyväksi eikä sen itsensä vuoksi.

     Tunnettu kansainvälinen World Wide Survey  (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset )osoittaakin, että koko maailmassa on vallalla suuntaus välineelliseen tuottamiseen liittyvistä ”eloonjäämisarvoista” kohti itseilmaisun arvoja eli muuri tuota varsinaista päämäärää sinänsä, jota työkin olennaiselta osalta vain palvelee.

     Se päämäärä ei sitten ole pelkkää velttoilua eikä edes viinan ja huumeiden vetämistä. Sitä tämän kirjankaan kirjoittaja tuskin tarkoittaa.

Edellinen uudestaan

 

 Levossa ja laiskuudessa

 

     Näin eläkeläisenä voi puhua jo laiskuudesta aitona kokemusasiantuntijana. Kukaan ei oikein odotakaan eläkeläisen saavan mitään aikaan tai edes sitä yrittävän, vaikka onhan meillä toisenlaisiakin esimerkkejä. Se on heidän ongelmansa.

     Laiskuus kuuluu perinteisesti niin sanottuihin kuolemansynteihin, mutta asia kai koskee vain ns. työvoiman piiriin laskettavia ihmisiä.

     Kun eläkeläinen laiskottelee, tekee hän vain sen, mitä häneltä odotetaan ja kun hän lähtee vielä ”lomalle”, on se kuin panisi voita läskin päälle. Vanhan käsityksen mukaan saavutetaan siis ylellisyyden huippu.

     Kuitenkin lepäämään ryhtyminen ja arjen psykologiasta irtautuminen, avkoppling, kuten ruotsalaiset sanovat, voi olla yllättävän vaikeaa, ainakin työikäisille. Sitä varten tarvitaan ehkäpä vaikka vene, jota on pakko koko ajan ajatella:  pitää karikoiden ulkopuolella ja vastata sen spontaaneihin viesteihin sen sijaan, että pitäisi itse keksiä, mitä tekee ja ajattelee.

     Oikeus laiskuuteen on vanha iskulause, josta olen useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun laiskuus tulokset ). On kiinnostavaa, että asiaa pitää oikein erityisesti perustella, mutta niin se vain meidän kulttuurissamme on.

     Nyt, kesälomien alettua on työssä käyvienkin kansalaisvelvollisuus irtautua niin sanokseni työmoodista ja laiskotella, jotta he jaksaisivat taas puurtaa entistäkin enemmän.

    Olisi suotavaa, ettei tämä tapahdu ainakaan suurelta osin viinanhöyryissä, mikä ennen pitkää kostautuu entistä suurempana voimattiomuutena ja masennuksena, vaan aidon ja reippaan ilon merkeissä. Kraft durch Freude! julisti aikoinaan myös joku saksalainen, Luther vai kuka se nyt oli. Ei se Klopstock eikä Körner ollut? Italiassakin tiedetään, että työn jälkeen oli pidettävä hauskaa. Sitä vielä aikoinaan edisti errityinen Dopolavoro-järjestö.

     Mutta vähät niistä. Nyt on Suomen suvi ja itse kunkin on syytä tarttua hetkeen, eli nauttia siitä niin kauan, kuin se on mahdollista:

ässä blogitekstin “Edellinen uudestaan” keskeiset kohdat tiivistettynä:

---

🟡 1. Laiskuus ja lepo eivät ole pelkästään negatiivisia

• Kirjoittaja pohtii laiskuutta erityisesti eläkeläisen näkökulmasta: sitä jopa odotetaan.
• Laiskuus on perinteisesti nähty paheena, mutta käytännössä lepo ja “irtautuminen” ovat ihmiselle tarpeellisia.
• Työikäisille lepääminen voi olla yllättävän vaikeaa – siihen täytyy jopa opetella.

---

🟡 2. Vapaa-aika on tärkeä vastapaino työlle

• Kesälomien tarkoitus on irtautua työstä ja palautua.
• Kirjoittaja korostaa, että levon tulisi olla terveellistä ja aitoa (ei esimerkiksi alkoholin varassa).
• Klassinen ajatus: carpe diem – hetkestä nauttiminen on tärkeää.

---

🟡 3. Kritiikki työn ihannointia kohtaan

• Viitataan mm. Albert Camus’hin: vain vapaaehtoisella työllä on todellista arvoa, kun taas pakotettu työ voi olla alistavaa.
• Historiallisesti työ oli usein raskasta ja “vieraannuttavaa” – ikään kuin välttämätön paha elannon vuoksi.
• Ajatus “oikeudesta laiskuuteen” on ollut olemassa jo pitkään (esim. Lafargue).

---

🟡 4. Työn ja vapaa-ajan historiallinen kehitys

• Työolojen parantaminen ja vapaa-aika olivat keskeisiä tavoitteita sekä kommunistisissa että länsimaisissa ohjelmissa.
• Käytännössä teknologian kehitys on ollut tärkein tekijä työn keventämisessä ja vaurauden kasvussa.
• Hyvinvointi on kasvanut valtavasti viimeisen sadan vuoden aikana.

---

🟡 5. Nykyajan paradoksi: työstä puute vs. työn merkitys

• Ennen työ oli “kirous”; nyt siitä on tullut monille “siunaus”.
• Ongelmana on, että mielekästä työtä ei riitä kaikille.
• Työttömyys tuo paljon vapaa-aikaa, mutta ei välttämättä merkitystä elämään.

---

🟡 6. Työn mielekkyys ratkaisee

• Kaikki työ ei ole samanarvoista – pahinta on turha tai merkityksetön työ (“Sisyfoksen työ”).
• Ihminen tarvitsee:
  • mielekästä tekemistä
  • mahdollisuuden luovuuteen
  • kokemuksen arvokkuudesta

---

🟡 7. Keskeinen johtopäätös

• Hyvä elämä ei riipu pelkästä työn määrästä tai vapaa-ajasta.
• Olennaista on:

  työn ja vapaa-ajan merkityksellisyys ja arvokkuus.

---

✅ Ydin yhdellä lauseella:

Teksti väittää, että sekä työ että laiskuus voivat olla joko kirous tai siunaus – ratkaisevaa on, ovatko ne ihmiselle mielekkäitä ja arvokkaita kokemuksia.

Источники

Ple.

Tähän tulee väkisin monen sivun tyhjä tila.

invida
aetas: carpe diem, quam minimum credula postero.

(Horatius Flaccus)

 Työ ja koko huominen on kerta kaikkiaan unohdettava.

Mikäli asialle kaipaa vielä lisää perusteluja, on niitä seuraavassa:

 

Työn kirous

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Työn kirous

 

Työn kirous

 

     Albert Camus’n päiväkirjamerkinnöissä (Carnets 1935-1942) törmäsin pohdiskeluun työn merkityksestä.

     Kirjoittaja toteaa, että nykyään (1937-1939) puhutaan paljon työn ylevyydestä/arvokkuudesta (dignité).

      Tämä on kuitenkin petkutusta, hän väittää. Vain vapaasti valitussa työssä on arvokkuutta. Itse asiassa vain joutilaisuudella on moraalista arvoa. Vain keskinkertaisuuksille se on vaarallista, arvelee tuo ilmeisesti neroksi identifioituva kirjailija.

     Työ sen sijaan murskaa tasapuolisesti jokaisen, se on nöyryyttämisen metafysiikkaa käytännössä eivätkä sitä kestä parhaimmatkaan…

      Kirjailija tuumii, että asiat kannattaisi kääntää toisinpäin ja tehdä työstä joutenolon hedelmä. Sunnuntaina harjoitetulle askartelulle onkin tosiaan ominaista tietty arvokkuus, kun työ yhdistyy leikkiin…

      Kirjoittajan mielessä näyttää siis olleen spontaanin, vapaaehtoisen toiminnan asettaminen pakotetun palkkaorjuuden vastakohdaksi.

     Entiselle Algerian kommunistipuolueen jäsenelle kysymykset työstä, köyhyydestä ja vallankumouksesta olivat läheisiä. Tuberkuloosi puolestaan toi lähelle kuoleman ajatuksen ja sitä kautta eksistentiaalisen kysymyksenasettelun.

     Edellä olevasta fragmentista näyttää heijastuvan se käsitys työstä, jonka hyvin tunnemme sadan vuoden takaisista ja vanhemmista kirjoista. Työn luonne oli 1930-luvun lopulla maataloudessa yhä pitkälti sama, kuin se oli ollut vuosituhansia ja tehtaissakin jo teollisen vallankumouksen läpimurrosta lähtien. Itse asiassa liukuhihna saattoi pahentaakin tilannetta.

     Tuolloin työksi niitetty toiminta oli enimmäkseen kurjaa, niin sanotusti vieraantunutta toimintaa, jossa ihminen luopui tietyksi ajaksi omien halujen ja tarpeiden palvelemisesta. Työ oli tavallaan pieni kuolema, jossa ihminen sitouduttiin omille tarpeille vieraaseen rooliin, jotta saataisiin niukka elanto ja vähäiset vapaahetket, joita saattoi sanoa omikseen.

     Työ oli siis kirous, jonka riistäjät tai pikemminkin riistojärjestelmä, oli langettanut riistettäviensä ylle. Vapaahetket olivat se asia, jolloin ihminen saattoi toteuttaa itseään. Myös Marxin vävypoika Paul Lafargue oli julkaissut kirjan Oikeus laiskuuteen, joka nykyään on suomennettukin.

     Marxilaisen mytologian mukaan työhön liittyvä vieraantuminen oli poistettavissa poistamalla riisto, mikä teki työstä omaa, työntekijää itseään hyödyttävää toimintaa.

     Tämä kaikki oli lopultakin kovin korkealentoista, eikä näytä siltä, että omistussuhteiden muutoksilla olisi käytännössä ollut vaikutusta työviihtyvyyteen. Työn muodot ja metodit säilyivät entisellään, mutta palkkaus vain heikkeni sen jälkeen, kun Venäjällä oli kaapattu valtiollinen valta bolševikkien käsiin.       Lakkoliike oli aluksi hyvin vilkasta, mitä kommunistiset historiankirjat eivät mainostaneet, mutta joka nykyään on hyvin dokumentoitu asia.

     Joka tapauksessa bolševikkien ohjelmassa oli työolojen parantaminen ja vapaa-ajan lisääminen aina tärkeällä sijalla ainakin tavoitteena. Tämä siitä huolimatta, että työn sosialistisessa yhteiskunnassa (sellaisen katsottiin toteutuneen vuoden 1936 loppuun mennessä) julistettiin muuttuneen kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Mutta tarvittiinhan sitä vapaatakin. Jo bolševikkien (Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue) vuoden 1903 ohjelmassa vaadittiin 8-tuntista työpäivää ja viikottaista 42 tunnin yhtämittaista vapaata. Kyseessä oli siis ns. englantilainen viikko, jossa lauantaina tehtiin lyhennettyä päivää. Sitä paitsi vaadittiin kiellettäviksi ylityöt ja yötyöt.

     Vuoden 1919 ohjelmassaan bolševikit lupasivat jo lyhentää varsinaisen työpäivän kuusituntiseksi. Sen päälle itse kukin pääsisi palkallisesti osallistumaan hallinnollisiin tehtäviin tai opiskelemaan kahdeksi tunniksi päivässä.

     Kuukauden mittainen loma kaikille oli tulossa, mutta rajoittui toistaiseksi kahteen viikkoon. Muutenkin nuo pykälät käytännössä vesitettiin, mutta onhan myös jo tavoitteilla sinänsä oma merkityksensä.

     Nämä tavoitteet olivat kovin edistyksellisiä, mutta eivät pelkästään kommunismille (puolue oli vuonna 1918 muuttanut nimensä kommunistiseksi) ominaisia. Suunnilleen yhtä jalkaa neuvostomaan kanssa toteutettiin sosiaalivaltion rakentamista ja työsuojelua monissa muissakin maissa, etenkin pohjoismaissa.

     Itsehallinnollisia kommuuneja samassa merkityksessä kuin Venäjällä, ei tosin muualla pyritty luomaan eikä pian kyllä enää Venäjälläkään, vaikka puolueen nimikin oli jo muutettu juuri noiden kommuunien mukaan.

     Merkittävää kyllä, bolševikkien vuoden 1903 ohjelma oli lähes samanlainen kuin meidän sosialidemokraattisen puolueemme Forssan ohjelma samalta vuodelta.

     Kommunistisessa yhteiskunnassa, jota sitten vuonna 1961 ryhdyttiin rakentamaan ja luvattiin valmista tulevan vuonna 1980, ei kai periaatteessa olisi edes tarvittu erityistä työaikaa, saati palkkaa, koska työ oli muuttunut ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi ja luovuuden toteuttamisen kentäksi ja sitä sopi tehdä kykyjensä mukaan. Hyödykkeitä sai jokainen tarpeidensa mukaan eikä suorituksensa perusteella.

     Jostakin syystä työajaksi luvattiin joka tapauksessa kuusi tuntia päivässä ja 35 tuntia viikossa. Todettakoon, että etenkin naisiin kohdistuvalla työsuojelulla oli ohjelmissa aina tärkeä sija. Tehottoman ja kaiketi tylsän ja orjuuttavan kotitalouden korvaamisen keskitetysti järjestetyllä lastenhoidolla, vaatehuollolla ja ravitsemuksella ajateltiin vapauttavan naisen ihan oikeaan tehdastyöhön ja muuhun sitä vastaavaan tuottavaan toimintaan, mikä lisäsi huimasti hyödykkeiden tuotantoa.

     Käytännössä Neuvostoliitossa lähinnä luvattiin sitä, mitä pohjoismaissa samaan aikaan toteutettiin. Kaikkein suurin ihmistä työn orjuudesta vapauttava tekijä oli varmasti kuitenkin tekniikka, sen kehitys.

     Tekniikan kehittyminen sekä teki työstä kevyempää ja kiinnostavampaa, että myös monin kerroin tuottavampaa. Kun Camus totesi ”työläistensä” ansaitsevan kaikesta kurjuudesta vain surkean rahamäärän, jolla saattoi vain hyvinä päivinä juoda ihan oikeaa maitokahvia, kasvoi työtuntia kohti ostettavan hyödykemäärän arvo etenkin toisen maailmansodan jälkeen niin meillä kuin muualla, huimaavaa vauhtia.

     Näin tapahtui kaikkialla, vaikka Neuvostoliitto, jonka olisi teoriassa pitänyt johtaa kehitystä, jämähti paikalleen. Ei senkään suoritus surkea ollut vielä 1960-luvun näkökulmasta, mutta 1980-luvulla asiat olivat jo toisin.

     Mutta nyt olemme sitten tulleet tilanteeseen, jossa rahaa kyllä on, mutta työn arvokkuudesta taas puhutaan paljon.  Itse asiassa puhutaan ihmisen arvokkuudesta, joka kärsii vastikkeettomina armopaloina annetusta rahasta, kuten se joskus kärsi tarkoituksettomasta työstä.

     Suomen paljon puhutun aktiivimallin tarkoituksena lienee ainakin osittain ollut parantaa tilannetta juuri tässä suhteessa, vaikka sen käytännön toteutus onkin saanut ankaraa kritiikkiä.

     Mutta työhän ei oikeasti ole vakiotavaraa. Erilaiset työksi kutsutut asiat poikkeavan toisistaan kuin yö ja päivä. Pahinta ilmeisesti on niin sanottu Sisyfoksen työ, jossa olennaista on sen turhuus. Sellaista, turhauttavaa työtä teetettiin aikoinaan myös rangaistuslaitoksissa ja sellaisella tapettiin joskus tuhoamisleireillä ihmisiä.

     Tämän muistaessaan on kiinnostavaa nähdä vaikkapa New York Review’n kirjeenvaihtopalstalla runsaasti ilmoituksia, joissa pariutumiskandidaatti kaiken muun hyvän ja kauniin ohella mainitsee olevansa workaholic.

     Mitähän ihmeen hienoa siinäkin nähdään? En muista sen sijaan koskaan huomanneeni sellaista ilmoitusta, jossa itsensä markkinoija sanoisi suoraan olevansa alcoholic. Toisiinsa verrattavia addiktioitahan nämä kuitenkin kai ovat.

     Vanhan käsityksen mukaan ihminen pystyy todella toteuttamaan parhaat taipumuksensa vain vapaa-ajalla. Kansalliskirjastomme leimassa eivät suotta ole sanat Otium sapientis -viisaan lepo. Itse asiassa kai sitten kaikki nuo kuukausipalkkaiset uurastajat ovatkin siellä lepäämässä, vaikka väittävät tekevänsä työtä?

     Mutta se taitaa olla menneen maailman näkökulma asiaan.

     Myös sana schola tunnetusti tarkoittaa vapaa-aikaa. Se oli vielä hiljattain niukka resurssi ja vain rikkaille mahdollinen. Työlle omistautunut rahvas ei siitä liiemmin saanut nauttia. Mutta nyt on toisin.

      Se vapaa-aika, jota työttömillä on yllin kyllin, on nyt puolestaan koettu ongelmalliseksi. Totta kyllä, erilaiset työttömien yhdistykset ovat järjestäneet toimintaa, joka näyttää muistuttavan Camus’n tarkoittamaa spontaania vapaa-ajan työtä. Luultavasti se ainakin osittain toimii jopa hyvin.

     Kuitenkin näyttää siltä, että myös puute todellisesta, mielekkäästä tuotannollisesta tai ainakin luovasta toiminnasta on nykyisenä automaation aikakautena todellinen.

     Moni tuskin kaipaa sitä työtä, jota vielä äsken tehtiin koneen jatkeena tai suorastaan voimakoneen sijaisena maata muokattaessa tai tehtaan liukuhihnan äärellä. Se lähenteli useinkin sitä Sisyfoksen työtä.

     Sen sijaan sellainen luova toiminta, jota tehdään vaikkapa omaa taloa rakentaessa, taitaa olla nykyään harvinainen palkinto ihmiselle. Puuttuvat mahdollisuudet sellaiseen eivät kuitenkaan paradoksaalisesti johdu enää työn kaikkinielevästä herruudesta, vaan työn puutteesta.

     Työ on nykyään yhä harvempien privilegiona, mutta yleensä juuri sen kautta ihmiset saavat mahdollisuuden päteä omissa ja muiden silmissä. Sen puuttuessa jäävät myös tulot pieniksi ja esimerkiksi rakennusprojektit voi unohtaa.

     Työ on siis tosiaan muuttunut kirouksesta siunaukseksi, mutta ongelmana on, että sitä riittää yhä harvemmille.

     Elinolot ovat kuitenkin myös nykyajan työttömällä monin verroin paremmat kuin pitkää työpäivää tekevä palkkatyöläinen saattoi vielä sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten kuvitella.

     Kirous on sen sijaan työttömyys, joka nykyään kuitenkin merkitsee ennen muuta ylenmääräistä vapaa-aikaa, ei sen sijaan nälkäkuoleman uhkaa, kuten Camus’n maailmassa vielä saattoi olla.

     Santeri Alkio kirjoitti sata vuotta sitten useaan otteeseen sellaisesta tylsästä turhautumisesta, jonka aiheutti palkollisasemaan kuuluva, toisen hyväksi tehtävä työ ilman kiitosta ja tarkoitusta.

     Mikäli rengit eivät löytäneet luovan työn palkintoa, esimerkiksi käsityöstä, saattoi unelmaksi paremmasta maailmasta ja itsetoteutuksesta muodostua vain petollinen hetken humala, johon joskus, ylen harvoin oli edes mahdollisuuksia ja jonka vallitessa sitten saatettiin tehdä vaikka murhia.

     Tällaista nuorta miestä Alkio kuvaa teoksessaan Palvelusväkeä, (WSOY 1904, 134 s.) ja luulenpa, että vastaavanlaista elämäntunnetta voisi löytyä nykyajastakin. Nuoret miehet saattavat jäädä henkisesti heitteille riippumatta siitä, onko heillä vapaa-aikaa liikaa tai liian vähän.

     Avainsana taitaa yhä, kuten jo sata vuotta sitten, olla se arvokkuus (dignitas), joka löytyy mielekkäästä, parhaimmillaan luovasta työstä ja mielekkäästä vapaa-ajasta, ei niiden runsaudesta tai puuttumisesta sinänsä.

 

 

Työ, lepo ja laiskuus

 

 Levossa ja laiskuudessa

 

     Näin eläkeläisenä voi puhua jo laiskuudesta aitona kokemusasiantuntijana. Kukaan ei oikein odotakaan eläkeläisen saavan mitään aikaan tai edes sitä yrittävän, vaikka onhan meillä toisenlaisiakin esimerkkejä. Se on heidän ongelmansa.

     Laiskuus kuuluu perinteisesti niin sanottuihin kuolemansynteihin, mutta asia kai koskee vain ns. työvoiman piiriin laskettavia ihmisiä.

     Kun eläkeläinen laiskottelee, tekee hän vain sen, mitä häneltä odotetaan ja kun hän lähtee vielä ”lomalle”, on se kuin panisi voita läskin päälle. Vanhan käsityksen mukaan saavutetaan siis ylellisyyden huippu.

     Kuitenkin lepäämään ryhtyminen ja arjen psykologiasta irtautuminen, avkoppling, kuten ruotsalaiset sanovat, voi olla yllättävän vaikeaa, ainakin työikäisille. Sitä varten tarvitaan ehkäpä vaikka vene, jota on pakko koko ajan ajatella:  pitää karikoiden ulkopuolella ja vastata sen spontaaneihin viesteihin sen sijaan, että pitäisi itse keksiä, mitä tekee ja ajattelee.

     Oikeus laiskuuteen on vanha iskulause, josta olen useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun laiskuus tulokset ). On kiinnostavaa, että asiaa pitää oikein erityisesti perustella, mutta niin se vain meidän kulttuurissamme on.

     Nyt, kesälomien alettua on työssä käyvienkin kansalaisvelvollisuus irtautua niin sanokseni työmoodista ja laiskotella, jotta he jaksaisivat taas puurtaa entistäkin enemmän.

    Olisi suotavaa, ettei tämä tapahdu ainakaan suurelta osin viinanhöyryissä, mikä ennen pitkää kostautuu entistä suurempana voimattiomuutena ja masennuksena, vaan aidon ja reippaan ilon merkeissä. Kraft durch Freude! julisti aikoinaan myös joku saksalainen, Luther vai kuka se nyt oli. Ei se Klopstock eikä Körner ollut? Italiassakin tiedetään, että työn jälkeen oli pidettävä hauskaa. Sitä vielä aikoinaan edisti errityinen Dopolavoro-järjestö.

     Mutta vähät niistä. Nyt on Suomen suvi ja itse kunkin on syytä tarttua hetkeen, eli nauttia siitä niin kauan, kuin se on mahdollista:

Dum loquimur, fugerit invida
aetas: carpe diem, quam minimum credula postero.

(Horatius Flaccus)

 Työ ja koko huominen on kerta kaikkiaan unohdettava.

Mikäli asialle kaipaa vielä lisää perusteluja, on niitä seuraavassa:

 

Työn kirous

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Työn kirous

 

Työn kirous

 

     Albert Camus’n päiväkirjamerkinnöissä (Carnets 1935-1942) törmäsin pohdiskeluun työn merkityksestä.

     Kirjoittaja toteaa, että nykyään (1937-1939) puhutaan paljon työn ylevyydestä/arvokkuudesta (dignité).

      Tämä on kuitenkin petkutusta, hän väittää. Vain vapaasti valitussa työssä on arvokkuutta. Itse asiassa vain joutilaisuudella on moraalista arvoa. Vain keskinkertaisuuksille se on vaarallista, arvelee tuo ilmeisesti neroksi identifioituva kirjailija.

     Työ sen sijaan murskaa tasapuolisesti jokaisen, se on nöyryyttämisen metafysiikkaa käytännössä eivätkä sitä kestä parhaimmatkaan…

      Kirjailija tuumii, että asiat kannattaisi kääntää toisinpäin ja tehdä työstä joutenolon hedelmä. Sunnuntaina harjoitetulle askartelulle onkin tosiaan ominaista tietty arvokkuus, kun työ yhdistyy leikkiin…

      Kirjoittajan mielessä näyttää siis olleen spontaanin, vapaaehtoisen toiminnan asettaminen pakotetun palkkaorjuuden vastakohdaksi.

     Entiselle Algerian kommunistipuolueen jäsenelle kysymykset työstä, köyhyydestä ja vallankumouksesta olivat läheisiä. Tuberkuloosi puolestaan toi lähelle kuoleman ajatuksen ja sitä kautta eksistentiaalisen kysymyksenasettelun.

     Edellä olevasta fragmentista näyttää heijastuvan se käsitys työstä, jonka hyvin tunnemme sadan vuoden takaisista ja vanhemmista kirjoista. Työn luonne oli 1930-luvun lopulla maataloudessa yhä pitkälti sama, kuin se oli ollut vuosituhansia ja tehtaissakin jo teollisen vallankumouksen läpimurrosta lähtien. Itse asiassa liukuhihna saattoi pahentaakin tilannetta.

     Tuolloin työksi niitetty toiminta oli enimmäkseen kurjaa, niin sanotusti vieraantunutta toimintaa, jossa ihminen luopui tietyksi ajaksi omien halujen ja tarpeiden palvelemisesta. Työ oli tavallaan pieni kuolema, jossa ihminen sitouduttiin omille tarpeille vieraaseen rooliin, jotta saataisiin niukka elanto ja vähäiset vapaahetket, joita saattoi sanoa omikseen.

     Työ oli siis kirous, jonka riistäjät tai pikemminkin riistojärjestelmä, oli langettanut riistettäviensä ylle. Vapaahetket olivat se asia, jolloin ihminen saattoi toteuttaa itseään. Myös Marxin vävypoika Paul Lafargue oli julkaissut kirjan Oikeus laiskuuteen, joka nykyään on suomennettukin.

     Marxilaisen mytologian mukaan työhön liittyvä vieraantuminen oli poistettavissa poistamalla riisto, mikä teki työstä omaa, työntekijää itseään hyödyttävää toimintaa.

     Tämä kaikki oli lopultakin kovin korkealentoista, eikä näytä siltä, että omistussuhteiden muutoksilla olisi käytännössä ollut vaikutusta työviihtyvyyteen. Työn muodot ja metodit säilyivät entisellään, mutta palkkaus vain heikkeni sen jälkeen, kun Venäjällä oli kaapattu valtiollinen valta bolševikkien käsiin.       Lakkoliike oli aluksi hyvin vilkasta, mitä kommunistiset historiankirjat eivät mainostaneet, mutta joka nykyään on hyvin dokumentoitu asia.

     Joka tapauksessa bolševikkien ohjelmassa oli työolojen parantaminen ja vapaa-ajan lisääminen aina tärkeällä sijalla ainakin tavoitteena. Tämä siitä huolimatta, että työn sosialistisessa yhteiskunnassa (sellaisen katsottiin toteutuneen vuoden 1936 loppuun mennessä) julistettiin muuttuneen kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Mutta tarvittiinhan sitä vapaatakin. Jo bolševikkien (Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue) vuoden 1903 ohjelmassa vaadittiin 8-tuntista työpäivää ja viikottaista 42 tunnin yhtämittaista vapaata. Kyseessä oli siis ns. englantilainen viikko, jossa lauantaina tehtiin lyhennettyä päivää. Sitä paitsi vaadittiin kiellettäviksi ylityöt ja yötyöt.

     Vuoden 1919 ohjelmassaan bolševikit lupasivat jo lyhentää varsinaisen työpäivän kuusituntiseksi. Sen päälle itse kukin pääsisi palkallisesti osallistumaan hallinnollisiin tehtäviin tai opiskelemaan kahdeksi tunniksi päivässä.

     Kuukauden mittainen loma kaikille oli tulossa, mutta rajoittui toistaiseksi kahteen viikkoon. Muutenkin nuo pykälät käytännössä vesitettiin, mutta onhan myös jo tavoitteilla sinänsä oma merkityksensä.

     Nämä tavoitteet olivat kovin edistyksellisiä, mutta eivät pelkästään kommunismille (puolue oli vuonna 1918 muuttanut nimensä kommunistiseksi) ominaisia. Suunnilleen yhtä jalkaa neuvostomaan kanssa toteutettiin sosiaalivaltion rakentamista ja työsuojelua monissa muissakin maissa, etenkin pohjoismaissa.

     Itsehallinnollisia kommuuneja samassa merkityksessä kuin Venäjällä, ei tosin muualla pyritty luomaan eikä pian kyllä enää Venäjälläkään, vaikka puolueen nimikin oli jo muutettu juuri noiden kommuunien mukaan.

     Merkittävää kyllä, bolševikkien vuoden 1903 ohjelma oli lähes samanlainen kuin meidän sosialidemokraattisen puolueemme Forssan ohjelma samalta vuodelta.

     Kommunistisessa yhteiskunnassa, jota sitten vuonna 1961 ryhdyttiin rakentamaan ja luvattiin valmista tulevan vuonna 1980, ei kai periaatteessa olisi edes tarvittu erityistä työaikaa, saati palkkaa, koska työ oli muuttunut ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi ja luovuuden toteuttamisen kentäksi ja sitä sopi tehdä kykyjensä mukaan. Hyödykkeitä sai jokainen tarpeidensa mukaan eikä suorituksensa perusteella.

     Jostakin syystä työajaksi luvattiin joka tapauksessa kuusi tuntia päivässä ja 35 tuntia viikossa. Todettakoon, että etenkin naisiin kohdistuvalla työsuojelulla oli ohjelmissa aina tärkeä sija. Tehottoman ja kaiketi tylsän ja orjuuttavan kotitalouden korvaamisen keskitetysti järjestetyllä lastenhoidolla, vaatehuollolla ja ravitsemuksella ajateltiin vapauttavan naisen ihan oikeaan tehdastyöhön ja muuhun sitä vastaavaan tuottavaan toimintaan, mikä lisäsi huimasti hyödykkeiden tuotantoa.

     Käytännössä Neuvostoliitossa lähinnä luvattiin sitä, mitä pohjoismaissa samaan aikaan toteutettiin. Kaikkein suurin ihmistä työn orjuudesta vapauttava tekijä oli varmasti kuitenkin tekniikka, sen kehitys.

     Tekniikan kehittyminen sekä teki työstä kevyempää ja kiinnostavampaa, että myös monin kerroin tuottavampaa. Kun Camus totesi ”työläistensä” ansaitsevan kaikesta kurjuudesta vain surkean rahamäärän, jolla saattoi vain hyvinä päivinä juoda ihan oikeaa maitokahvia, kasvoi työtuntia kohti ostettavan hyödykemäärän arvo etenkin toisen maailmansodan jälkeen niin meillä kuin muualla, huimaavaa vauhtia.

     Näin tapahtui kaikkialla, vaikka Neuvostoliitto, jonka olisi teoriassa pitänyt johtaa kehitystä, jämähti paikalleen. Ei senkään suoritus surkea ollut vielä 1960-luvun näkökulmasta, mutta 1980-luvulla asiat olivat jo toisin.

     Mutta nyt olemme sitten tulleet tilanteeseen, jossa rahaa kyllä on, mutta työn arvokkuudesta taas puhutaan paljon.  Itse asiassa puhutaan ihmisen arvokkuudesta, joka kärsii vastikkeettomina armopaloina annetusta rahasta, kuten se joskus kärsi tarkoituksettomasta työstä.

     Suomen paljon puhutun aktiivimallin tarkoituksena lienee ainakin osittain ollut parantaa tilannetta juuri tässä suhteessa, vaikka sen käytännön toteutus onkin saanut ankaraa kritiikkiä.

     Mutta työhän ei oikeasti ole vakiotavaraa. Erilaiset työksi kutsutut asiat poikkeavan toisistaan kuin yö ja päivä. Pahinta ilmeisesti on niin sanottu Sisyfoksen työ, jossa olennaista on sen turhuus. Sellaista, turhauttavaa työtä teetettiin aikoinaan myös rangaistuslaitoksissa ja sellaisella tapettiin joskus tuhoamisleireillä ihmisiä.

     Tämän muistaessaan on kiinnostavaa nähdä vaikkapa New York Review’n kirjeenvaihtopalstalla runsaasti ilmoituksia, joissa pariutumiskandidaatti kaiken muun hyvän ja kauniin ohella mainitsee olevansa workaholic.

     Mitähän ihmeen hienoa siinäkin nähdään? En muista sen sijaan koskaan huomanneeni sellaista ilmoitusta, jossa itsensä markkinoija sanoisi suoraan olevansa alcoholic. Toisiinsa verrattavia addiktioitahan nämä kuitenkin kai ovat.

     Vanhan käsityksen mukaan ihminen pystyy todella toteuttamaan parhaat taipumuksensa vain vapaa-ajalla. Kansalliskirjastomme leimassa eivät suotta ole sanat Otium sapientis -viisaan lepo. Itse asiassa kai sitten kaikki nuo kuukausipalkkaiset uurastajat ovatkin siellä lepäämässä, vaikka väittävät tekevänsä työtä?

     Mutta se taitaa olla menneen maailman näkökulma asiaan.

     Myös sana schola tunnetusti tarkoittaa vapaa-aikaa. Se oli vielä hiljattain niukka resurssi ja vain rikkaille mahdollinen. Työlle omistautunut rahvas ei siitä liiemmin saanut nauttia. Mutta nyt on toisin.

      Se vapaa-aika, jota työttömillä on yllin kyllin, on nyt puolestaan koettu ongelmalliseksi. Totta kyllä, erilaiset työttömien yhdistykset ovat järjestäneet toimintaa, joka näyttää muistuttavan Camus’n tarkoittamaa spontaania vapaa-ajan työtä. Luultavasti se ainakin osittain toimii jopa hyvin.

     Kuitenkin näyttää siltä, että myös puute todellisesta, mielekkäästä tuotannollisesta tai ainakin luovasta toiminnasta on nykyisenä automaation aikakautena todellinen.

     Moni tuskin kaipaa sitä työtä, jota vielä äsken tehtiin koneen jatkeena tai suorastaan voimakoneen sijaisena maata muokattaessa tai tehtaan liukuhihnan äärellä. Se lähenteli useinkin sitä Sisyfoksen työtä.

     Sen sijaan sellainen luova toiminta, jota tehdään vaikkapa omaa taloa rakentaessa, taitaa olla nykyään harvinainen palkinto ihmiselle. Puuttuvat mahdollisuudet sellaiseen eivät kuitenkaan paradoksaalisesti johdu enää työn kaikkinielevästä herruudesta, vaan työn puutteesta.

     Työ on nykyään yhä harvempien privilegiona, mutta yleensä juuri sen kautta ihmiset saavat mahdollisuuden päteä omissa ja muiden silmissä. Sen puuttuessa jäävät myös tulot pieniksi ja esimerkiksi rakennusprojektit voi unohtaa.

     Työ on siis tosiaan muuttunut kirouksesta siunaukseksi, mutta ongelmana on, että sitä riittää yhä harvemmille.

     Elinolot ovat kuitenkin myös nykyajan työttömällä monin verroin paremmat kuin pitkää työpäivää tekevä palkkatyöläinen saattoi vielä sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten kuvitella.

     Kirous on sen sijaan työttömyys, joka nykyään kuitenkin merkitsee ennen muuta ylenmääräistä vapaa-aikaa, ei sen sijaan nälkäkuoleman uhkaa, kuten Camus’n maailmassa vielä saattoi olla.

     Santeri Alkio kirjoitti sata vuotta sitten useaan otteeseen sellaisesta tylsästä turhautumisesta, jonka aiheutti palkollisasemaan kuuluva, toisen hyväksi tehtävä työ ilman kiitosta ja tarkoitusta.

     Mikäli rengit eivät löytäneet luovan työn palkintoa, esimerkiksi käsityöstä, saattoi unelmaksi paremmasta maailmasta ja itsetoteutuksesta muodostua vain petollinen hetken humala, johon joskus, ylen harvoin oli edes mahdollisuuksia ja jonka vallitessa sitten saatettiin tehdä vaikka murhia.

     Tällaista nuorta miestä Alkio kuvaa teoksessaan Palvelusväkeä, (WSOY 1904, 134 s.) ja luulenpa, että vastaavanlaista elämäntunnetta voisi löytyä nykyajastakin. Nuoret miehet saattavat jäädä henkisesti heitteille riippumatta siitä, onko heillä vapaa-aikaa liikaa tai liian vähän.

     Avainsana taitaa yhä, kuten jo sata vuotta sitten, olla se arvokkuus (dignitas), joka löytyy mielekkäästä, parhaimmillaan luovasta työstä ja mielekkäästä vapaa-ajasta, ei niiden runsaudesta tai puuttumisesta sinänsä.

 

 

Laeskuus

 

Vieläkin joutilaisuudesta

Michel de Castillo. Tara. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY 1963, 339 s.

 

Laiska ajattelu johtaa meidät helposti ajattelemaan, että alituinen puuhaaminen sellaisenaan olisi jotakin kiitettävää ja kunnioitettavaa.

Suuresti arvostamani brittihistorioitsija Thomas Carlyle korosti erityisen innokkaasti työn merkitystä ihmiselle. Itse asiassa työ oli jotakin metafyysistä. Vasta, kun ihminen toimi ja siten jätti jäljen maailmaan, hän alkoi edes olla olemassa. Mikäli hänen työstä oli rehellistä (tähän sitten metafyysisiä pohdintoja siitä, mitä asialla tarkoitetaan), hän eli ja säilyi elossa, vaikka olisi kuollut.

Bertrand Russell, jonka merkitystä laajojen joukkojen ajattelun muuttajana ei oikein taideta ymmärtää sen sijaan kirjoitti kirjan ”In Praise of Idleness”, joka lienee jo nimellään sokeerannut kunnon ihmisiä Brittein saarilla.

Seneca ja monet muut antiikin auktorit olivat sen sijaan ymmärtäneet joutilaisuuden merkityksen luovana asiana, eihän sen tarvitse merkitä tylsää löhöilyä. Thorstein Veblenin ”Theory of the Leisure Class” pohti joutilasluokan maailmanhistoriallista merkitystä syvemmin. Sehän on ollut aivan ratkaiseva.

Muuten, Marxin vävypoika Paul Lafargue kirjoitti myös kirjan, ”Oikeus laiskuuteen”, joka on suomennettukin. En enää muista, mitä ja miten hän argumentoi, mutta lähtekäämme ainakin siitä, että ihmisellä on tosiaankin myös oikeus olla tekemättä enempää työtä, kuin hän katsoo tarpeidensa tyydyttämiseksi olevan tarpeellista. Mitä tuo jälkimmäinen tarkoittaa, on oma juttunsa.

Perinteisesti olemme me, pohjoisen ihmiset liittäneet joutilaisuuden ja jopa laiskuuden, mikä on eri asia, etelän asukkaisiin. Hehän nukkuvat keskellä päivää, kun Pohjolassa puurrretaan hiki hatussa. Kun on kuumaa, ei työ tietenkään maistu. Siinähän se paheen alku on, mutta pahe jää paheeksi.

Pohjoisessa pääsemme ani harvoin nauttimaan helteestä, jota sitten muistellaan vuosikaupalla ihanana aikana. P. Mustapään runo ”Dolce far niente” eli suloinen joutenolo ottaa tuon nautinnon symboliksi hauen, joka loikoilee lämpimässä rantavedessä eikä viitsi edes syödä.

Michel de Castillo, tuo ankean lapsuuden viettänyt ranskalais-espanjalainen kirjailija, josta taannoin oli puhe, on kirjoittanut hyvin romanttisen rakkaustarinan ”Tara”, jonka päähenkilönä on varttuva andalusialainen neito.

Kirjasta enemmän tuonnempana, mutta tässä on mainittava de Castillon päähenkilön suuhun pantu luonnehdinta aidoista andalusialaisista ja heidän erikoislaadustaan eri seuduilla, Cordobasta ja Granadasta Sevillaan.

Kirja sijoittuu jonnekin kansalaissotaa edeltävään aikaan ja siinä suurtilallisten piireissä ajellaan jo autolla, vaikka hevoset ja härät ovat ihmisten kaikki kaikessa ja miltei ihmisiä suurempia olentoja.

Turistit eivät vielä tietenkään ole saapuneet, hehän alkoivat massoittain ilmaantua vasta 1960-luvulla, jolloin luotiin Aurinkorannikon infra tuon joukon palvelemista varten. Itse asiassa kyse oli jonkinlaisesta prostituutiosta ylpeiden hidalgojen (paikallisella murteella señorito) näkökulmasta.

De Castillo tiesi ainakin jotakin tuon aikakauden Andalusian todellisuudestakin vietettyään siellä muutaman vuoden jesuiittaoppilaitoksessa. Toki hän tässä kirjoittaa romaania, joka tuntuu sijoittuvan pikemmin jonnekin lähinnä kuvitteelliseen aikakauteen (vrt. ”Kaurismäki-aika”)

Yhtä kaikki, kuvaus on kiinnostava: ”… andalusialaiset eivät ikinä pidä laiskuutta minään paheena. ”Työn arvo” on Pohjolan miesten keksintöä, jotka alistuvat elämään yksitoikkoisen harmaan taivaan alla ja masentavan surullisissa taloissa. Täällä voi elää työtä tekemättä. Ilmasto suosii uneksimista ja vetelehtimistä. Ihmiset, jotka uneksivat, eivät ikävysty; jos he ovat liian surullisia tai liian yksinään, he sepittävät tarinoita.”

Sitä paitsi siestan viettäminen tapahtui jo luonnon pakosta. Hellepäivinä ei auttanut muu, kuin juoda ja nukkua. Toki Andalusiassa on myös vuoristoja, aina lumihuippuista Sierra Nevadaa myöten, mutta tapana ei ollut sinne matkustaa kesäksi. San Sebastianista oli kyllä puhetta.

Andalusialaiset olivat muutenkin erikoista porukkaa, kantoivathan he sekä pohjolasta saapuneiden (katalonialaisten ja kastilialaisten?) että maurien perimää. Tavaton intohimoisuus ja tulisuus oli heille tämän tarinan mukaan ominaista, mutta ei sentään säntillinen työnteko.

Tässä tulee mieleen 1800-luvun varhaisten slavofiilien luonnehdinta venäläisistä. Lukuisten ja verrattoman suurten hyveidensä ohella heillä katsottiin olevan myös vikoja, joista yksi epäilemättä oli laiskuus. Laiskuus kuitenkin oli tässä tapauksessa mielenjalouden ilmentymä, sillä se kuvasti hurskautta: odotettiin ihmettä.

Verrattuna soikeasti puurtaviin saksalaisiin venäläisten laiskuus oli hyve eikä se edes haitannut asioiden saamista tehdyksi: venäläinen saattoi innostuksen puuskassa saada päivissä aikaan enemmän kuin saksalainen kuukaudessa. ”Sielua tappava” monotoninen työ ei kuitenkaan ollut häntä varten. Venäläiselle ominaista oli sen sijaan pyrkimys urotöihin (podvig).

Tosiasiassa nämä vanhat luonnehdinnat kuvastavat ennen muuta sitä yhteiskuntaa, joka vallitsi ennen teollista vallankumousta ja modernisaatiota. Kaikki on muuttunut nii Andalusiassa kuin Venäjällä. Pelkään pahoin, että nykmaailmasta ei helpolla löydä enempää Ilja Iljitš Oblomovia kuin andalusialaista Señoritoakaan.

Toki kulttuuri muuttuu vitkallisesti ja epätasaisesti. Vielä hiljattain työkeskeisyys ja alituisen puurtamisen arvostaminen oli monessa maassa paljon vähäisempää kuin nyt.

Omakohtaisena kokemuksena muistan, että ollessani Tukholmassa kuorma-auton apumiehenä vuonna 1970, pysäytti jugoslavialainen autokuski kerran kaaransa johonkin varjoisan viileään paikkaan ja kaivoi esille pari limupulloa sanoen: ”Inga vi jobba här!”

Sitten hän ilmeisellä paheksunnalla selitti, miten ruotsalaiset ovat koko ajan jotakin ”jööraamassa” sen sijaan, että olisivat eläneet elämäänsä. Jugoslaviassa sen sijaan oli aina tapana välillä ”bada och promenera”. Siitähän se elämän ilo ja nautinto irti saatiin eikä loputtomasta kieltäymyksestä.

Mutta tämä maailmamme on jo noista päivistäkin perusteellisesti muuttunut. Se vallankumous, joka oin tapahtunut minun sukupolveni aikana, on ollut suurempi kuin kukaan vielä käsittää. Nietzschen sanoin kyseessä on ollut ”Umwertung aller Werten” -kaiken uudelleenarviointi.

Minkäs teet.

 

 

Oikeus tyhmyyteen

Oikeus tyhmyyteen

Marxin vävy Paul Lafargue kirjoitti aikoinaan kirjasen Oikeus laiskuuteen, joka on käännetty suomeksikin. Siinä hän kritisoi sitä työn ja raadannan korottamista arvoksi sinänsä, mikä oli hänen aikakaudelleen tyypillistä. Enäähän se ei ole.

Tyhmyyttä on kautta aikain ylenkatsottu ja parjattu, vaikka puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempiä, eikä se loppujenkaan taso kauttaaltaan niin häikäisevä ole.

Tämä on ymmärrettävää ja tietenkin myös sallittua, ainakin ei-totalitaristisissa maissa. Kuitenkin tyhmyydestä kärsivät eniten juuri tyhmät itse, joten yleisellä tasolla voisi sanoa olevan kovin moraalitonta lisätä onnettomuuteen vielä pilkkakin.

Älyllinen suorituskyky ja siihen liittyvät asiat ovat kuitenkin vain pieni osa ihmisyyttä. Ihminen tuskin on edes ensi sijassa älyllinen saati järkevä olento. Enemmän hänelle merkitsevät hänen eksistentiaalinen ongelmansa, kärsimyksensä ja osallisuutensa lajitoveriensa kohtaloista.

Kun siis kuulemme Kansalaistorilta sinne kokoontuneen massan aasinkiljunnan, ei meidän ole syytä pitää sitä vain tiivistyneen tyhmyyden osoituksena, mitä se tietenkin myös on. Kuitenkin siinä ilmenee myös ihmisyyden muita ulottuvuuksia.

Epäilemättä nuo muut ulottuvuudet eivät välttämättä ole millään tavalla tyhmyyttä ylevämpiä tai muutoin parempia. Usein mukana on voimakasta aggressiota, jolle haetaan kyllin simppeliä kohdetta, mukana myös on riemua siitä havainnosta, ettei omaa tyhmyyttä tarvitse hävetä ja tietenkin joukkotunteet synnyttävät euforisia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia, jotka toimivat huumeen tavoin.

Demokratian kannalta tuo kiljunta on Jumalan ääni, kuten sanotaan: vox populi -vox dei. Sehän ei ole edes enemmistön ääni, ei sinne päinkään eikä siinä koskaan voi erottaa varsinaista älyllistä sisältöä. Kuitenkin se julkituo massojen aktiivisimman osan tuntemuksia ja sellaisethan ovat politiikassa useinkin ratkaisevia -eivät maan hiljaisten jupinat peräkammareissaan.

Tyhmyyden tai sen vastakohdan olemassaoloa sinänsä voi tuskin pitää oikeuskysymyksenä. Jokainen pärjää niillä eväillä, jotka luoja hänelle suuressa viisaudessaan antaa. Tyhmyyteen on jokaisella mitä suurimmassa määrin oikeus.

Demokratiassa jokaiselle annetaan vain yksi ääni, ei enempää tai vähempää ainakaan nykyisen käytännön mukaan, vaikka puheita esimerkiksi seniorien äänioikeuden poistamisesta on taas tietyiltä tahoilta esitetty.

Äänioikeuden yleisyys ja yhtäläisyys on kohtuullista siltä kannalta, että jokainen joutuu omissa nahoissaan kärsimään tai nauttimaan samalla tavalla niistä päätöksistä, jotka hänen valitsemansa edustajat tekevät.

Mikäli demokratia rappeutuu, syntyy tilanne, jossa eri kuppikunnat eivät enää pyri yhteiseen etuun, vaan saattavat jopa koettaa parhaansa mukaan vahingoittaa toisiaan, vaikkapa iän, sukupuolen, henkisen kapasiteetin tai varallisuuden antaman tuntomerkin perusteella. Silloin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarjoaa turvaa.

Demokratian rappiota edustaa myös pyrkimys leimata joidenkin äänestäjien mielipiteet sinänsä kelvottomiksi ja rangaista heitä niisrtä eristämällä heidän edustajansa päätöksenteosta. Tähän liittyy usein pyrkimys leimata väärinä pidetyt mielipiteet tyhmyydeksi.

Demokratiassa kuitenkin voittaa yleensä aina enemmistö, mikä ei merkitse sitä, että siinä voittaisivat viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja muut vastaavat hyveet.

Todennäköisempää on, että tyhmyys, pelkuruus, epäreiluus ja hillittömyys ovat siinä aina hyvin vahvoilla, mutta demokratiassa niillä on myös vastavoimansa, toisin kuin tyranniassa. Demokratia on kompromissien politiikkaa.

Mutta tunnetusti tyhmyydestä sakotetaan, ei juridisella tasolla, mutta käytännössä kyllä. Esimerkkejä riittää loputtomasti, myös nykypäivästä.

Enemmistöt tai ainakin politiikassa vaikutusvaltaiset ryhmät eri maissa ovat äänestäneet samaan aikaan sekä ydinvoimaa että hiilivoimaa vastaan tai vaikkapa sekä vapaan liikkuvuuden että korkean sosiaaliturvan puolesta. Oman maan suhteellisen siistiä teollisuutta on ympäristösyistä ajettu alas, jotta ne korvautuisivat kehitysmaiden estottomasti saastuttavilla laitoksilla ja niin edelleen.

Tyhmyydestä seuraa yleensä se niin sanottu luonnollinen rangaistus, josta Rousseau aikoinaan puhui. Huomattakoon tässä myös se, että niin sanottu älymystö on suurelta osin aivan yhtä altis irrationaaliselle laumatoiminnalle kuin varsinainen yhteiskunnan tyhmä osa. Jopa enemmänkin.

Tämä selittyy siitä, että kaikkein typerimpien ja eniten arkijärjen vastasten ideoiden hyväksyminen ja niistä innostuminen vaativat huomattavaa älyllistä työtä. Älymystölle se on ollut muuan palkitseva tapa erottautua niistä, joita se pitää alempinaan. Rahvas on noille vouhotuksille vain tuhahdellut.

Suomalaisen älymystön näkyvin osa innostui aikoinaan käyttämään henkisiä kykyjään jalon ja epäitsekkään Suur-Suomiaatteen puolesta ja sitten myöhemmin se alkoi palvoa brežneviläistä yhteiskuntajärjestystä, jonka pyrki ja siis pystyi näkemään oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon esikuvallisena ilmentymänä.

Emotionaalisella tasolla luultavasti saatiin paljonkin palkintoja ja jotkut saivat konkreettisempaakin hyvää.

Mutta sakkojahan näistä tyhmyyksistä sitten enemmistölle tuli, ainakin jossakin mielessä.

Totta kyllä, herroilla meni lähes aina hyvin. Johtavat suursuomalaiset saivat yleensä päättää päivänsä johtavissa viroissa ja sama näyttää olevan johtavien taistolaistenkin osana.

Kellokkaiden johtamat massat taas näemmä unohtavat parhaansa mukaan vanhat vouhotuksensa. Jotkut etsivät uusia, elleivät sitten ole iän myötä viisastuneet, mikä sekään ei ole harvinaista. Niin sanottuja oppirahojahan tässä maailmassa usein joutuu makselemaan, mutta ei se aina hukkaan mene.

Uusia älymystön johtamia irrationaalisia liikkeitä näyttää tulevan lainomaisella varmuudella. On turha sanoakaan, että ympäristöliike on yksi sellainen.

Saattaa näyttää paradoksaaliselta, että juuri lukeneiston aktiivisin osa on niin näkyvästi mukana liikkeessä, joka turvautuu kaikkein anti-intellektuaalisimpiin menetelmiin käydessään totaalista sotaansa toisin ajattelevia vastaan.

Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Se kuuluu modernin totalitaarisen ajattelun traditioihin ja ne kumpuavat jo 1700-luvulta saakka.

Huolestuttavaa tämä tyhmyyden ylistys kyllä on. Modernin terrorismin teoreetikot Sergei Netšajevista Nikolai Bakuniniin sanoivat aikoinaan jo kaiken: iloitse, sinä ihminen, sillä suuri päämäärä tekee sinulle kaiken sallituksi!

Saksan niin sanottu ympäristöliike ei ole enää aikoihin kaihtanut rikosta, vaan suorastaan elää siitä.

Meillä ollaan vielä huliganismin tasolla, mutta yhä selvemmin mekin lähestymme yleiseurooppalaista tasoa.

Näemme jo yhä yleisemmin hyväksyttävän sen periaatteen, että kaikki, mikä palvelee suurta asiaa on paitsi sallittua, myös kiitettävää.

Tästä näkökulmasta ei enää kysytä, onko tyhmyys sinänsä hyvää vai pahaa, onko se tässä tai tuossa asiassa suurta tai pientä vaan kysytään, kenen tyhmyys se on ja millaisia asioita uskova tyhmyys. Sehän on valtava voima ja voima on asia, jota yleensä myös kunnioitetaan.

Ja yllä sanottu ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei esimerkiksi ympäristön ja siis ihmisen pelastamiseen pitäisi panostaa paljon, hyvin paljon. Tätähän oli turha sanoa, vai kuinka?