Mikko Saksalainen

Saksan Mikko -Der deutsche Michel

Englantilaisilla on John Bull, ranskalaisilla Marianne, jenkeillä setä Samuli ja suomalaisilla Suomi-neito. Venäläisillä on Ivan ja niin edelleen. Ruotsalaista on ainakin meillä kuvattu hyvinvoivan ja kaksoisleukaisen rouvan hahmolla, kun kukaan ei niitä karoliineja enää oikein muista.

Mutta mikäs olikaan saksalaisen perikuva, stereotyyppi?

Karjuva preussilainen vääpeli tulee ehkä joillekin mieleen ja sehän oli se vihollinen, jota myös Reinin rantojen juutalainen Heinrich Heine runoissaan pilkkasi:

Nuo samat pedanttiset pökkelöt

yhä vaan sama suora kulma

joka käännöksessä ja kasvoilla

sama samea, puutunut pulma

Ja tietenkin kaiken takana oli se typerä väkivaltaisuus, jolla preussilaiset oli kasvatettu:

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,

sama asento seivässojo,

kuin kitaansa kepin he nielleet ois,

josta kyljiss’ ol’ ennen mojo

(Heinrich Heinen teoksesta Deutschland, ein Wintermärchen suomentanut Otto Manninen: Saksanmaa, Otava, 1923).

Heine edusti sitä saksalaisuutta, joka ei voinut sietää Preussin ylivaltaa, joka oli hiipimässä koko Saksan ja siis myös Reininmaan herraksi. Reinin rannoilta katsoen Berliini oli itäisen barbarian tyyssija, jonne sivistys ulottui vain osittain.

No, Heine on saanut revanssinsa ja istua röhnöttää nykyään patsaana Humboldt-yliopiston puistossa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa hänenkin kirjojaan 1930-luvulla poltettiin -kuten hän oli sata vuotta aiemmin varoitellut.

Toki koko Saksa oli kauan kulttuuri- ja muussakin kehityksessään jälkeenjäänyt osa Eurooppaa, mikäli asiaa katseltiin renessanssin Italiasta tai sittemmin Pariisin näkökulmasta. Myös Englannista käsin voitiin Saksaa aina sen yhdistymiseen saakka katsella pitkin nenänvartta ja myös itse saksalaiset ymmärsivät alennustilansa.

Niinpä saksalaisen symboliksi jo varhain tuli Saksan Mikko, Der deutsche Michel, hyvänahkainen ja pönäkkä, mutta tyhmänsutkea pikkuporvari, jolla oli päässään yömyssy.

Saksalainenhan nukkui eikä muuta osannutkaan ja tämä tapahtui samaan aikaan, kun Ranska ja Venäjä olivat vallanneet Euroopan maat ja Englanti maailman meret. Saksalaisille oli jäänyt vain ilma ja ennen lentokoneiden keksimistä se tarkoitti kuvittelun sfäärejä: ajattelijoiden ja runoilijoiden kansa oli tuossa asemassaan myös koominen.

Deutscher Michel oli paljon vanhempi symboli kuin mikään noista alussa mainituista kansallisista symbolaista. Ilmeisesti John Bull syntyi jo 1700-luvun alussa, mutta Marianne vasta 1830-luvulla ja setä Samuli vielä myöhemmin. Suomi-neito lienee sortovuosien tuote.

Michel sen sijaan oli tässä maailmassa jo ainakin 1500-luvulla. Arkkienkeli Mikaelin rooliin viitaten hänen hahmoaan on etsitty kauempaakin.

Joka tapauksessa tämä Mikko on aikoinaan kuvannut yksinkertaista ja rehtiä saksalaista, joka ei ymmärrä eikä myöskään siedä muodikasta tapaa käyttää ranskalaisia sanoja silloinkin, kun tarjolla on ihan yhtä hyviä saksalaisia.

1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“

Ei yksinkertainen ja rehellinen saksalainen ymmärtänyt noita uusia sotilastermejä, ei edes käskemisen kutsumista komentamiseksi (Commandiren) tai tykistön kutsumista artilleriaksi (Artigleria) ja jalkaväen sanomista infanteriaksi (Infanteria).

Tällaista nurkkapatriotismia Michel siis edusti, eikä suinkaan sitä aggressiivista nationalismin muotoa, jota tarvittiin, kun Saksan maat haluttiin Preussin johdolla räätälöidä yhdeksi valtakunnaksi.

Saksalaisten suhde preussilaisuuteen näyttää nykyään olevan aika hankala. Eihän siitä irtikään pääse eikä historiaa perua voi. Oliko kuitenkin Saksan onnettomuuksien alku ja juuri siinä, että se yhdistettiin Preussin johdolla? Vai olivatko kyseessä sittenkin satunnaisemmat tekijät.

Preussilaisuuden olemusta on kiintoisasti käsitellyt Oswald Spengler teoksessaan Preussentum und Sozialismus, josta enemmän toiste. Hänen visionsa on loistelias ja kohteelleen sympaattinen, joskin toki aivan intuitiivinen, muistuttaen Egon Friedellin esseististä historiamaalausta.

Joka tapauksessa piikkikypärään sonnustautunut preussilainen tuli Saksan symboliksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Germaanisuutta syvästi inhonnut Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisuudesta”, vaikka olisi toki saattanut löytää ”ruoskan ihanuuksien” (prelesti knuta) palvonnan ainakin yhtä perustellusti myös Venäjältä.

Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, lähettäessään matkaan joukkoja Kiinan boksarikapinaa kukistamaan, kehotti Wilhelm II noita kenraali Walderseen sotilaita käyttäytymään kuin hunnit, ettei yksikään kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi eurooppalaiseen.

Tämä ei jäänyt muilta huomaamatta ja ensimmäisessä maailmansodassa englantilaiset ottivatkin hunni-nimen käyttöön saksalaisia kuvaamaan. Näiden käytös Belgiassa oli antanut aihettakin tälle nimitykselle.

Tämän jälkeen onkin Deutscher Michel ollut maailmalla aika vähän tunnettu hahmo, ainakin Saksan ulkopuolella. Saksassa hänet on kyllä voinut silloin tällöin bongata, yömyssyn huppu silmillä ja hyväntahtoisen typerä ilme naamallaan.

Itse asiassa hän saattaisi kyllä hyvin kuvata nykyisen Saksan olemusta. Ajatelkaamme nyt sellaisia asioita kuin tämä surullisen kuuluisa Energiewende, Merkelin ”Wir schaffen das”! linjaus ja muukin uninen kuhnustelu.

Tämä lienee Euroopalle hyväkin ratkaisu, ei sillä. Ja kannattaa muistaa, että sillä vasta onkin pitkät perinteet. Ehkäpä tämä Bismarckin Saksan täyttänyt preussilaisuus ja sitä jatkanut Wilhelmin politiikka, kolmannesta valtakunnasta puhumattakaan oli vain ohimenevä virtaus, joka ei edustanut saksalaisuuden syvintä olemusta. Jospa se oli vain saksalaisuuden tietyn aikaa kantama ja huonosti istuva puku.

Ehkäpä tässä vielä tuo yllä oleva Heinen runon pätkä saksaksi:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.
Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.

Toinen puoli

 

Se toinen Venäjä

 

Ihmisaivot ovat varsin suorituskykyinen laitos, mutta niillä on suuri taipumus hakeutua kaikkein yksinkertaisimpiin ratkaisuihin ja näkemyksiin. Eloonjääminen on luultavasti vaatinut juuri tätä.

Joka tapauksessa hätkähdyttää yhä uudelleen, kun ns. sivistyneet ihmiset päästävät suustaan aivan uskomatonta soopaa, jota ei odottaisi enää kehittyneimpien lastentarhalaistenkaan vakavissaan puhuvan. Tuhatvuotinen historian jakso saatetaan kuitata yhdellä tai toisella sanalla, miljardien ihmisten asuttama manner esittää parilla sanalla ja niin edelleen.

Joskushan käytäntö sanelee, että niin on syytäkin tehdä mielenkiinnon kohdistamiseksi tiettyyn asiaan, mutta kun sattuu niinkin, että nuo ”nerokkaat” syllogismit otetaan ihan tosissaan…

Esimerkki tuollaisesta valtavasta suureesta on Aasia, joka vielä sata vuotta sitten leimautui toivottoman pysähtyneeksi julmien ja takapajuisten perinteiden maanosaksi. Siellä kukoisti valtiollisella tasolla despotia ja kansojen syvissä riveissä taikausko, segregaatio ja järjettömien luontokappaleiden palvonta. Johtopäätökset olivat helppoja.

Toki poikkeus säännöstä oli nopeasti ”eurooppalaistunut” Japani ja entusiastit osasivat arvostaa myös idän uskontojen ylevää eetosta. Mutta he olivat pieni ryhmä.

Kun puhuttiin Aasiasta yhtenä kokonaisuutena, jäi eksoottinen irrationalismi ja loputon tehottomuus helposti päällimmäiseksi, yhdessä monen muun kielteisen asian kanssa. Rotuajattelun tultua muodikkaaksi, oli helppo selittää aasialainen ala-arvoisuus jopa rodun avulla. Siitähän mekin saimme osamme.

Nyt osat ovat vaihtuneet. Aasia on yhä selvemmin maailman talouden todellinen keskus ja sen väestön voidaan todeta älykkyystesteissäkin systemaattisesti saavan parempia tuloksia kuin eurooppalaiset.

Aasian maissa on kuitenkin tyypillistä, että länsimaalaistyyppinen poliittinen järjestelmä ja valistuksen perua olevan ihmisoikeusajattelu eivät ole merkittävässä asemassa. Kullakin maalla on perinteensä, joiden vaikutus on suurempi kuin sen eurooppalaisen tuontitavaran, jolla vielä hiljattain oli sattuneesta syystä paljon prestiisiä, mutta jota koko ajan arvostetaan yhä vähemmän.

Ei tietenkään ole olemassa yhtä ja ainoaa aasialaista perinnettä. Sellaista ei itse asiassa ole Euroopassakaan. On tai on ollut niin Tšingis-Kaanin ja Tamerlanin Aasia kuin Buddhan ja Jeesuksen Aasia, kuten on ollut Hitlerin ja Pyhän Fransiskuksen Eurooppa ja kveekarien ja orjanomistajien Amerikka.

Tuskinpa on maata, jonka historiaan eivät kuuluisi niin suuret humanistit kuin raakalaismaiset konnatkin. Kullakin maalla on useampia traditioita, eikä missään ole kiinninaulattu sitä järjestystä, jota ne maailman tappiin saakka noudattaisivat.

Venäjällä, kuten Saksassa maan suuruus ja sotilaallinen voima muodostuivat joissakin vaiheessa pakkomielteeksi. Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisesta keisarikunnasta” ja sen ideaalityyppisestä edustajasta, preussilaisesta upseerista, joka oli ”luonteeltaan orja ja kutsumukseltaan pyöveli”.

Hän kauhistui sitä, että saksalaiset saattoivat pitää suurena kunnianaan sitä, että pystyivät tappamaan ja orjuuttamaan muitakin. Maanmiehistään venäläisistä hänellä toki oli parempi käsitys.

Mutta toki myös saksalaisilla oli toinenkin, paljon sympaattisempi traditio. Kyseessä ei ollut vain laiska ja saamaton nahjus, Der deutsche Michel (ks. Vihavainen: Haun michel tulokset   ), vaan se humanismi, jonka suurena aloittajana pidetään Goethea.

Saksalaisten raakalaismaisuudesta emme nykyään enää huolta kanna. Itse asiassa tuo itsesyytösten ja ikuisen katumuksen riivaamaa Michel on paljon rasittavampi ja ehkä vaarallisempikin tyyppi.

Venäjällä sen sijaan on taas päässyt ylimmäksi se chauvinistis-masokistinen traditio, jonka kohtaamme myös suurissa 1800-luvun romaaneissa. Nyt se vain toistuu karikatyyrinä Putinin ja hänen joukkueensa henkistä tasoa heijastaen.

Kuitenkin kaikki oli jo taas kerran menossa toiseen suuntaan ja vielähän se joskus meneekin. Kuten Alexander Yanov (ks. Vihavainen: Haun yanov tulokset ) on arvioinut, venäläisen kulttuurin perinnäinen oskillaatio eurooppalaisuuden ja karkeimman aasialaisuuden välillä tapahtuu tietyn rytmin mukaisesti. Vastavaikutus nykyiselle suuntaukselle oin ennen pitkää odotettavissa (ks. Vihavainen: Haun александр янов tulokset  ).

Kun ajattelen sitä toista Venäjää, joka nyt näyttää olevan lähinnä katakombeissa, en voi olla ajattelematta myös vanhaa ystävääni, Venäjän Tiedekatemian Venäjän historian laitoksen pitkäaikaista johtajaa Andrei Nikolajevitš Saharovia, joka välttyi näkemästä maansa kulttuurin nykyistä alennustilaa.

Pistän tähän uusintana blogin, jonka aikanaan kirjoitin:

 

torstai 1. syyskuuta 2022

Suurvallan ainekset

 

Suuruuden viettelys

 

Mauno Koivistokin liittyi aikoinaan siihen suureen joukkoon, joka on kirjoittanut aiheesta Venäjän idea. Siihen kehotettuna hän tiivisti kirjan sisällön lapidaariseen lauseeseen: Venäjän ideana on olla suuri. Kun kysyttiin, mikä oli sitten Suomen idea, hän vastasi yhdellä sanalla: selviytyminen (vyžit).

Kun muistelee, miten ahkerasti Venäjän ideaa noihin aikoihin etsittiin peräti valtiollisten projektien voimin, kuulosti tuo yksinkertaistus aika huvittavalta. Toisaalta se oli kaikessa yleisyydessään ainakin jossakin määrin tosi. Kun Venäjä jo oli suuri ainakin pinta-alaltaan, se siis myös jo toteutti ideaansa. Mutta riittikö se?

Kuten nyttemmin on ilmennyt, Putinin Venäjää vaivaa suuruudenhulluus, joka ei liity pelkästään perusteettomiin luuloihin oman merkityksen suuruudesta, vaan ilmenee myös puuttuvan suuruuden hankkimiseen liittyvänä pakkomielteenä (venäjäksi asia ilmaistaan mainiosti termillä manija velitšija). Sama tautihan vaivasi aikoinaan Hitleriä (Deutschland muss ein Weltmacht, oder überhaupt nicht sein!).

Olen varmaan jo kiusaksi asti aina silloin tällöin kertonut siitä, miten Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtaja, vanha ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov esitteli minut eräässä kansainvälisessä konferenssissa: tässä tulee todellisen suurvallan edustaja: hän on Suomesta!

Tässä ei ollut mitään ironiaa. Minulle Saharov pohti asiaa usein ja tuli aina samaan johtopäätökseen: Suurvaltaisuus (deržavnost), aseet ja sotamaine ovat pelkkää katinkultaa. Suurvalta on se, joka kykenee takaamaan kansalaisilleen hyvän elämän. Teillä Suomessa ei missään näy sotilaita eikä poliiseja. Se on hyvä merkki. Nehän ovatkin pelkkiä tyhjöntoimittajia, jotka eivät tuota mitään arvokasta.

2010-luvun Suomi, Nokian ihmemaa ja teknologian suurvalta todella oli monessa suhteessa imponoiva ilmiö. Eihän Venäjällä ollut mitään vastaavaa esitettävänä.

Saharov kertoi olleensa myös Putinin historianopettajana Baikal-järvellä. Hänen käsityksensä ”kylmäsilmäisestä” Putinista ei kuitenkaan ollut hyvä ja ilmeisesti tyytymättömyys oli molemminpuolista. Pian Putin hankki toisia historiaeksperttejä, jotka näköjään vetosivat paremmin entisen KGB-filuurin yksinkertaiseen sieluun.

On ilmeistä, että avainkäsitteeksi tuli nyt suuruus ja se suuruus oli juuri sitä suurvaltaisuutta (deržavnost), jonka tyhjyyttä Saharov, hyvä historiantuntija, oli oppinut kammoksumaan.

Nikolai Bakukin kertoi joskus kolmesta eri valtion kansalaisesta, jotka kukin ylpeilivät sillä, mitä heillä valtionsa ansiosta oli. Eräälle oli ylpeyden aihe maansa rikkaus ja hyvinvointi ja toinen korotti kunniaan kansalaisvapaudet, mutta kolmas rehenteli sillä, että hänen hallitsijallaan oli käytössään kaikkein vahvin väkivaltakoneisto ja hän kykeni tappamaan ja orjuuttamaan niin oman kansansa kuin kaikki muutkin…

Ellei tarina ole totta, on se ainakin hyvin keksitty, se non e vero, e molto ben trovato. Tuohon kolmanteen kategoriaan kuuluvia ihmisiä näemme yllin kyllin ympärillämme. Venäläinen, kuten jokainen muukin, haluaa olla ylpeä maastaan. Voi olla, ettei se kykene antamaan kansalle enempää hyvinvointia kuin vapauttakaan, mutta tuhovoimaa löytyy kyllä…

Tyhmänylpeydeksi muuttunut kansallinen ylpeys kestää jopa nöyryytykset eivätkä mitkään paljastukset siitä, miten rikollinen sota tuhoaa onnettomien sotilaiden ohella aivan viattomia sivullisiakin, mene mitään säikkymättömän patriootin aivoihin. Hänelle Venäjä on joka tapauksessa kotka, joka liitelee mittaamattoman paljon vähäisiä naapureitaan korkeammalla. Sen uljasta lentoa eivät rienaajat kykene häpäisemään.

Entäpä, jos Venäjä kykenisi pakottamaan niin Ukrainan kuin muutkin naapurinsa väkivaltaiseen komentoonsa? Millaista suuruutta tuo suurvalta edustaisi?

On pelättävissä, että se kykenisi vain niin sanoakseni kolmostyypin suuruuteen yllä mainitussa Bakuninin typologiassa. Andrei Nikolajevitšin unelmoiman jättiläismäisen Suomen sijasta Suur-Venäjä taantuisi parhaimmillaankin parodiaksi 1800-luvun tsaristisesta pakkovallan, mielistelyn, varastamisen ja ulkokultaisuuden valtakunnasta.

Niitä, joille neuvostonostalgia antaa myös nykypäivän toimintaohjeet, ei tuollainen suuruus ilmeisesti olisi lainkaan vastenmielistä.

Uusimmassa Foreign Affairs-lehden numerossa kirjoittaa RAND-Corporationin tutkija Michael J. Mazarr siitä, mikä tekee valtioista suuria (What Makes a Power Great?).

Venäjästä Mazarr ei tässä puhu eikä kaiketi ota vakavasti ajatusta siitä, että siitä voisi tulla suuri sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sijaan hän keskittyy USA:n ja Kiinan sekä monien historiassa vaikuttaneiden suurvaltojen suuruuteen ja sen ehtoihin. Artikkeli perustuu laajaan tutkimukseen.

Keskeisiä ehtoja, joita suurvallan on täytettävä, on seitsemän: kansallinen kunnianhimo, osallistumismahdollisuudet kansalaisille, yhteinen kansallinen identiteetti, aktiivinen valtio, tehokkaat sosiaaliset instituutiot, oppimisen ja sopeutumisen painottaminen sekä merkittävän suuri diversiteetti ja pluralismi.

Nämä tekijät eivät ole mikään hokkuspokkus, joka sellaisenaan riittää maailmanvallaksi pääsemiseen ja sitä paitsi ”suuret” valtiot saattavat olla pyrkimättäkin maailmanvalloiksi, kuten Ruotsi ja Etelä Korea.

Tärkeää on myös eri tekijöiden tasapaino ja niiden kohtuullinen määrä. Jos vaikkapa kansallinen kunnianhimo kasvaa suhteettoman suureksi, on se varma tie romahdukseen. Ehkäpä tämä kannattaisi myös meillä muistaa vaikkapa ”ilmastopolitiikkaa” hahmoteltaessa.

Kuten sanottu, USA ja Kiina ovat tässä kiinnostuksen kohteena ja kirjoittajasta näyttää siltä, että Kiina yllättävän hyvin täyttää myös nämä suuruuden ehdot. USA sen sijaat saattaisi tarvita suorastaan uuden kansallisen projektin päästäkseen taas vauhtiin.

Mikäli ajatellaan Venäjää, joka tässä kirjoituksessa siis mainitaan vain uhkana, sen valitsema käskytyksen ja repression politiikka näyttäisi palvelevan huonosti pääsyä todellisen suuruuteen.

Venäjältä taitaa puuttua myös yksi hyvin tärkeä edellytys: aktiivinen, julkisista asioista kiinnostunut eliitti, joka edustaa laajempia yhteisuntakerroksia ja liittyy niihin sosiaalisen liikkuvuuden kautta.

Mitäpä sanoakaan Venäjän instituutioiden tehokkuudesta ja pluralismista? Tuo jälkimmäinen kyllä on RAND:in tutkimuksessa käsitetty ilmeisen laajasti, sillä jopa Japanissa mainitaan olleen sitä merkittävästi.

Venäjän nykyinen, demokratiaa simuloiva järjestelmä ei tutkimusten mukaan nauti kansan luottamusta. Luottamus henkilöityy vallan huipulle. Neljä viidesosaa Venäjästä on riippuvaista vallasta eli käytännössä presidentistä ja tottelee häntä ja luottaa vain häneen.

Tämä saattaa olla autoritaarisen hallitsijan kannalta ihannetila, mutta se on samalla myös jarru pyrittäessä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa maa kykenee ottamaan vastaan uudet haasteet ja nousemaan kansojen joukossa ihaillulle kunniasijalle.

Ellei nyt sitten kunniaksi riitä pelkästään se, että hallitsee sellaisia voimia, jotka kykenevät toimimaan kaikkien muiden pyöveleinä ja orjuuttajina.

 

 

Hiipuminen

 

Kirja hajoaa

 

Michel Houellebecq, Olemattomiin. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2024, 573 s.

 

Michel Houellebecq on erinomainen kirjoittaja ja ansaitusti saanut paljon lokaa niskoilleen siltä typerien ja omahyväisten ranskalaisten kerrostumalta, joka haluaa tässä maailmassa olla aina tunnettua nuhteettomasta oikeinajattelustaan -comme il faut.

Aikamme ongelmiin kuuluu, että suuri ja sen mukaisesti tylsä enemmistö oli Beatlesista ja Elvis Presleystä lähtien asettanut normit ja ottanut siten hoitaakseen tehtävän, jota eettisesti ja esteettisesti epäonnistunut ja älyllisesti rappeutunut sivistyneistö ei enää kyennyt täyttämään.

Tässäsitäoltiin. Tästä alennustilasta saattoi seurata vain väkivaltainen ja surkea loppu ajatteli Paul Raison (Järki), kirjan päähenkilö, jossa kohtaavat monet ajan ilmiöt.

Tässä kirjassa tuo loppu tulee Paulille itselleen, eikä se itse asiassa ole edes surkea, vaikka 50vuotiaan lähdössä tästä maailmasta onkin jotakin kammottavaa ja väkivaltaista. Muutaman vuosikymmenen kuluttua asia olisi ollut selkeä ja luonnollinen eikä ansainnut erityisempää huomiota.

Houellebecqin aiemmat kirjat, kuten ”Serotoniini” (Vihavainen: Haun houellebecq tulokset), joka mestarillisesti kuvasi ihmisen eläimellistymistä ja ”Alistuminen”, jossa esitettiin Ranskan taantuminen muhamettilaiseksi, olivat ennen muuta yhteiskunnallisia ja kävivät siekailematta kiinni olennaisiin ongelmiin.

Sellaisista tämäkin kirja aloittaa, mutta taantuu sitten kuvaamaan yhden keski-ikäisen virkamiehen kuolemista syöpään, mikä paradoksaalisesti merkitsee hänelle uuden seksuaalisen onnen aikaa. Ankarista hoidoista huolimatta seksi sen kuin paranee ja kymmenen vuotta kylmillään ollut suhde roihuaa taas, vaikka potilaan suusta lähtee raadonhaju.

Kuolemankuvaukset kirjallisuudessa ovat sen jokapäiväistä leipää ja niissä on usein kammottavuutta, joka vetoaa lukijan sensaationnälkään. Leo Tolstoi osui ytimeen luonnehtiessaan kuvaamaansa ”Ivan Iljitšin kuolemaa” asiaksi, joka oli kaikkein tavallisin ja siksi kaikkein kammottavin.

Mutta Paul Raisonin lähtöpuuhat ovat paljon miellyttävämmät ja morfiini antaa loppuvaiheessa vielä hyvää oloa seksin ohella. Mikäli tragediasta voi puhua, se liittyy vain elämän rajallisuuteen.

Paul ei myöskään kuole terveenä, asia, jolle typerät nulkit naureskelevat, kun eivät siitä mitään ymmärrä.

Hänen isänsä kuolema on vielä paljon pahempi, tämä makaa neliraajahalvauksen lyömänä vuoteessaan ja kommunikoi vain silmiään räpäyttelemällä. Onhan siinä kohtaloa kylliksi verrattuna sydänsairaiden jopa huomaamattomaan lähtöön.

Mutta onko tuo halvauskaan lopulta niin paha kohtalo? Tässä tapauksessa omaisten huolenpito jatkuu koko ajan. Itse asiassa vaarana on eutanasia, jolta tuo rakas omainen pelastetaan suorastaan väkivalloin.

Epäilemättä yhden henkilön kuolema syövän kourissa on aina kuvauksen väärtti, mutta kiusallista on, että kirjassa niin monet teemat jäävät kesken käsittelyn, kuten elämässä toki yleensäkin käy, ei sikäli

Ranska on ilmeisen peruuttamattomasti rappiolla ja tietyt alueet, kuten Calais´n pohjoispuoli ovat surkeita niin työllisyyden kuin terveydenhoidon kannalta. Kirjoittaja nostaa jo itsestäänselvyytenä Aasian maailman dynaamiseksi keskukseksi, jonka ulkopuolella ollaan sitten enemmän tai vähemmän takapajuisia. Ranskassa on sentään ainakin vielä paremmin kuin Nigeriassa tai Venezuelasa -molemmat luonnonrikkauksien kasautumia.

Uskonnollisuuden suhteen sen puuttuminen laicité on yhä selkeämpi normi ja kun yksi henkilöistä on katolinen, asia muistetaan yhä uudelleen mainita. Hän on omituinen.

Sen sijaan erilaiset synkretistiset opit rehottavat yhteiskunnan ylimmilläkin portailla ja niistä tulee esille eritysesti wiccalaisuus, joka uskoo noituuteen ja viettää omia sapattejaan. Satanismi pentagrammeineen on myös sen salaseuran diskurssin perustana, joka saa maailman sekaisin suorittamalla nimettömiä hyökkäyksiä.

Hyökkäysten kohteena ovat muun muassa laivat, joita tuhotaan peräti torpedoilla, minkä luulisi paljastavan tekijän välittömästi, mutta myös tanskalainen hedelmöittämisklinikka. Asialla taitavatkin olla ne tahot, joiden mielestä koko ihmissuku on tuhottava. Sellaisiahan todella on olemassa.

Ihmissuvun tuhoutuminen ainakin Ranskassa näyttää olevan hyvässä vauhdissa. Syntyvyys on romahtanut, heteroseksi on lakannut kiinnostamasta kovin monia. Mikäli siirtolaisuus lopetetaan, maa kaiketi romahtaa.

Salaperäinen taho iskee kiinalaisiin konttilaivoihin, tanskalaiseen spermapankkiin ja maahanmuuttajia salakuljettavaan laivaan. Samaan aikaan ovat menossa Ranskan presidentinvaalit ja koko maailman valtiojohto kunnioittaa marttyyrien muistoa paikalle tuodun lentotukialuksen kannella.

Onko Paul Raisonin agonia vertauskuva koko Ranskan ja ehkäpä peräti ihmiskunnan kohtalosta? Prosessissa on sen kohtalokkuudesta huolimatta tiettyä miellyttävyyttä, mutta kaikki on hedelmätöntä.

 Kiihottavuudesta ei synny enää mitään. Mutta jotakin pitäisi ehdottomasi tehdä hinnalla millä hyvänsä. Muuan luku alkaa 1800-luvun kuuluisan anarkistin, Sergei Netšajevin fanaattisella uskontunnustuksella, jonka mukaan kaikki se, mikä edistää vallankumousta on hyvää, ilman poikkeusta.

Noiden tunnusten mukaan eläviä häikäilemättömiä ihmiskunnan vihollisia on nyt ihan oikeastikin olemassa ja niiden tavoitteen on tuhota ihmiskunta, vastoin globaalin bisneksen intressejä. Juuri sehän se tuottaa siirtolaisia pohjoiseen ja pyrkii loputtomaan talouskasvuun.

Kaiketi nuo tahot toimivat juuri saatanan nimissä. Mitä ne seuraavaksi tekevät? Pääsevätkö ne lopulta tavoitteeseensa tai edes lähelle sitä? Jonkun Unabomberin touhuthan jäivät näpertelyksi, mutta nyt voidaan tunkeutua tietoverkkoihin.

Kirjoittaja katkaisee nämä kehityskulut ja siirtyy Paulin (vai Raisonin?) kuoleman kuvaamiseen. Se on ainakin väistämätön prosessi. Mutta tuskinpa oli päähenkilöiden vallassa muuttaa asioita, arvellaan kirjan lopussa. Mitä sen sijaan olisi voitu tehdä?

Olisimme tarvinneen suloisia valheita, arvelee pian leskeksi jäävä Raisonin puoliso, jonka nimi on Prudence. Hän uskoo sielunvaellukseen.

Laeskuus

 

Vieläkin joutilaisuudesta

Michel de Castillo. Tara. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY 1963, 339 s.

 

Laiska ajattelu johtaa meidät helposti ajattelemaan, että alituinen puuhaaminen sellaisenaan olisi jotakin kiitettävää ja kunnioitettavaa.

Suuresti arvostamani brittihistorioitsija Thomas Carlyle korosti erityisen innokkaasti työn merkitystä ihmiselle. Itse asiassa työ oli jotakin metafyysistä. Vasta, kun ihminen toimi ja siten jätti jäljen maailmaan, hän alkoi edes olla olemassa. Mikäli hänen työstä oli rehellistä (tähän sitten metafyysisiä pohdintoja siitä, mitä asialla tarkoitetaan), hän eli ja säilyi elossa, vaikka olisi kuollut.

Bertrand Russell, jonka merkitystä laajojen joukkojen ajattelun muuttajana ei oikein taideta ymmärtää sen sijaan kirjoitti kirjan ”In Praise of Idleness”, joka lienee jo nimellään sokeerannut kunnon ihmisiä Brittein saarilla.

Seneca ja monet muut antiikin auktorit olivat sen sijaan ymmärtäneet joutilaisuuden merkityksen luovana asiana, eihän sen tarvitse merkitä tylsää löhöilyä. Thorstein Veblenin ”Theory of the Leisure Class” pohti joutilasluokan maailmanhistoriallista merkitystä syvemmin. Sehän on ollut aivan ratkaiseva.

Muuten, Marxin vävypoika Paul Lafargue kirjoitti myös kirjan, ”Oikeus laiskuuteen”, joka on suomennettukin. En enää muista, mitä ja miten hän argumentoi, mutta lähtekäämme ainakin siitä, että ihmisellä on tosiaankin myös oikeus olla tekemättä enempää työtä, kuin hän katsoo tarpeidensa tyydyttämiseksi olevan tarpeellista. Mitä tuo jälkimmäinen tarkoittaa, on oma juttunsa.

Perinteisesti olemme me, pohjoisen ihmiset liittäneet joutilaisuuden ja jopa laiskuuden, mikä on eri asia, etelän asukkaisiin. Hehän nukkuvat keskellä päivää, kun Pohjolassa puurrretaan hiki hatussa. Kun on kuumaa, ei työ tietenkään maistu. Siinähän se paheen alku on, mutta pahe jää paheeksi.

Pohjoisessa pääsemme ani harvoin nauttimaan helteestä, jota sitten muistellaan vuosikaupalla ihanana aikana. P. Mustapään runo ”Dolce far niente” eli suloinen joutenolo ottaa tuon nautinnon symboliksi hauen, joka loikoilee lämpimässä rantavedessä eikä viitsi edes syödä.

Michel de Castillo, tuo ankean lapsuuden viettänyt ranskalais-espanjalainen kirjailija, josta taannoin oli puhe, on kirjoittanut hyvin romanttisen rakkaustarinan ”Tara”, jonka päähenkilönä on varttuva andalusialainen neito.

Kirjasta enemmän tuonnempana, mutta tässä on mainittava de Castillon päähenkilön suuhun pantu luonnehdinta aidoista andalusialaisista ja heidän erikoislaadustaan eri seuduilla, Cordobasta ja Granadasta Sevillaan.

Kirja sijoittuu jonnekin kansalaissotaa edeltävään aikaan ja siinä suurtilallisten piireissä ajellaan jo autolla, vaikka hevoset ja härät ovat ihmisten kaikki kaikessa ja miltei ihmisiä suurempia olentoja.

Turistit eivät vielä tietenkään ole saapuneet, hehän alkoivat massoittain ilmaantua vasta 1960-luvulla, jolloin luotiin Aurinkorannikon infra tuon joukon palvelemista varten. Itse asiassa kyse oli jonkinlaisesta prostituutiosta ylpeiden hidalgojen (paikallisella murteella señorito) näkökulmasta.

De Castillo tiesi ainakin jotakin tuon aikakauden Andalusian todellisuudestakin vietettyään siellä muutaman vuoden jesuiittaoppilaitoksessa. Toki hän tässä kirjoittaa romaania, joka tuntuu sijoittuvan pikemmin jonnekin lähinnä kuvitteelliseen aikakauteen (vrt. ”Kaurismäki-aika”)

Yhtä kaikki, kuvaus on kiinnostava: ”… andalusialaiset eivät ikinä pidä laiskuutta minään paheena. ”Työn arvo” on Pohjolan miesten keksintöä, jotka alistuvat elämään yksitoikkoisen harmaan taivaan alla ja masentavan surullisissa taloissa. Täällä voi elää työtä tekemättä. Ilmasto suosii uneksimista ja vetelehtimistä. Ihmiset, jotka uneksivat, eivät ikävysty; jos he ovat liian surullisia tai liian yksinään, he sepittävät tarinoita.”

Sitä paitsi siestan viettäminen tapahtui jo luonnon pakosta. Hellepäivinä ei auttanut muu, kuin juoda ja nukkua. Toki Andalusiassa on myös vuoristoja, aina lumihuippuista Sierra Nevadaa myöten, mutta tapana ei ollut sinne matkustaa kesäksi. San Sebastianista oli kyllä puhetta.

Andalusialaiset olivat muutenkin erikoista porukkaa, kantoivathan he sekä pohjolasta saapuneiden (katalonialaisten ja kastilialaisten?) että maurien perimää. Tavaton intohimoisuus ja tulisuus oli heille tämän tarinan mukaan ominaista, mutta ei sentään säntillinen työnteko.

Tässä tulee mieleen 1800-luvun varhaisten slavofiilien luonnehdinta venäläisistä. Lukuisten ja verrattoman suurten hyveidensä ohella heillä katsottiin olevan myös vikoja, joista yksi epäilemättä oli laiskuus. Laiskuus kuitenkin oli tässä tapauksessa mielenjalouden ilmentymä, sillä se kuvasti hurskautta: odotettiin ihmettä.

Verrattuna soikeasti puurtaviin saksalaisiin venäläisten laiskuus oli hyve eikä se edes haitannut asioiden saamista tehdyksi: venäläinen saattoi innostuksen puuskassa saada päivissä aikaan enemmän kuin saksalainen kuukaudessa. ”Sielua tappava” monotoninen työ ei kuitenkaan ollut häntä varten. Venäläiselle ominaista oli sen sijaan pyrkimys urotöihin (podvig).

Tosiasiassa nämä vanhat luonnehdinnat kuvastavat ennen muuta sitä yhteiskuntaa, joka vallitsi ennen teollista vallankumousta ja modernisaatiota. Kaikki on muuttunut nii Andalusiassa kuin Venäjällä. Pelkään pahoin, että nykmaailmasta ei helpolla löydä enempää Ilja Iljitš Oblomovia kuin andalusialaista Señoritoakaan.

Toki kulttuuri muuttuu vitkallisesti ja epätasaisesti. Vielä hiljattain työkeskeisyys ja alituisen puurtamisen arvostaminen oli monessa maassa paljon vähäisempää kuin nyt.

Omakohtaisena kokemuksena muistan, että ollessani Tukholmassa kuorma-auton apumiehenä vuonna 1970, pysäytti jugoslavialainen autokuski kerran kaaransa johonkin varjoisan viileään paikkaan ja kaivoi esille pari limupulloa sanoen: ”Inga vi jobba här!”

Sitten hän ilmeisellä paheksunnalla selitti, miten ruotsalaiset ovat koko ajan jotakin ”jööraamassa” sen sijaan, että olisivat eläneet elämäänsä. Jugoslaviassa sen sijaan oli aina tapana välillä ”bada och promenera”. Siitähän se elämän ilo ja nautinto irti saatiin eikä loputtomasta kieltäymyksestä.

Mutta tämä maailmamme on jo noista päivistäkin perusteellisesti muuttunut. Se vallankumous, joka oin tapahtunut minun sukupolveni aikana, on ollut suurempi kuin kukaan vielä käsittää. Nietzschen sanoin kyseessä on ollut ”Umwertung aller Werten” -kaiken uudelleenarviointi.

Minkäs teet.

 

 

Ylpeä rooli

 

Venäläisen erityisyyden juuria

 

Nykyään on muotia selittää Venäjää ja venäläisyyttä kovin kaukaisilla asioilla. Keskiaika on mainio varasto kaikenlaista omituisuutta ja sieltä löytyy aina jotakin tarvitseville. Tiivistäen voidaan sanoa, että Venäjä on aina ollut sitä ja sitä eikä koskaan tätä tai tuota. Tämä näyttää tyydyttävän monien tiedolliset tarpeet.

Itse en suinkaan sulje pois enempää tataarilais-mongolisen despotian kuin hesykastisen mystiikan merkitystä Venäjän kehitykselle. Jotakin mahtanee merkitä jopa suomalainen verenperintökin, mutta vaikeudet tulevat silloin, kun pitäisi sanoa, mikä nimenomainen merkitys niillä kullakin on ollut.

Historiassa on valitettavasti niin paljon erilaisia vaikuttavia voimia, että on tuskin koskaan mahdollista tislata niistä esille jonkun nimenomaisen tekijän vaikutusta, sitä paitsi aina löytyy myös sellaista ainesta, joka on kauniille teorialle vastakkaista. Ei sitäkään oikein ole sallittua pyyhkäistä noin vain syrjään, jos halutaan olla vakavasti otettavia.

Aikoinaan pohdiskeltiin paljon saksalaisuuden erikoislaatua, sen poikkeavaa kehitystietä (Deutsche Sonderweg), joka selittäisi alttiuden natsismille ja vastakohtaisuuden demokraattiseen mielenlaatuun nähden.

Kuitenkin Saksa oli Euroopan sydämessä ja koostui hyvinkin erilaatuisista osista, joilla oli kullakin oma historiansa. Kaikki eurooppalaisen yhteiskunta- ja aatehistorian merkittävämmät murrokset kuuluivat myös saksalaisten maiden historiaan.

Luulen, että Saksan erikoisuuksien pohdiskelijat saivat aikoinaan älyllisen tyydytyksen työstään ja mielestään ymmärsivät, miksi natsismin täytyi tulla maailmaan. Sitä en tiedä, miten heidän päättelynsä edesauttaa nykyisen nyhverö-Saksan ymmärtämistä, jonka symboliksi hyvin sopii Der Deutsche Michel, tuo flegmaattinen lallus (ks. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Historialliset selitykset ovat usein hyvin houkuttelevia, mutta niissäkin on syytä pysyä kohtuudessa ja pitää ainakin silmällä myös lähimenneisyyttä, vaikka satojen vuosien päässä häämöttävä muinaisuus tuntuisikin aivan erityisen hyvältä selittäjältä.

Lähimenneisyyden voi nimittäin ainakin katsoa vaikuttaneen varmasti nykyisyyteen aivan suorallakin vaikutussuhteella: Hitlerin ajan saksalaiset muistivat hyvin sen sodanjälkeisen rankaisupolitiikan, joka kohdistui viattomaan siviiliväestöön ja jota perustetiin selittämällä oikein virallisesti saksalaiset yksin sotaan syyllisiksi.

Venäjä, Neuvostoliiton hahmossa, nousi supervallaksi nimenomaan kommunismin tunnusten alla. Jo tsaarin aikana se oli ollut suurvalta, mutta supervallan käsite oli jotakin uutta auringon alla. Ideologian todistelut siitä, että se olisi koko maailman todellinen johtaja ja koko historian korkein saavutus, eivät tuntuneet ainakaan kaukaa haetuilta.

Supervallan status oli hankittu käsittämättömän suurin ihmisuhrein, jotka olivat hyvin todellisia ja kaikkien tuntemia. Neuvostosysteemin romahdus merkitsi siten äkillistä pudotusta hyvin korkealta. Itsekehun alalla Neuvostoliitto oli saavuttanut luultavasti uuden maailmanennätyksen ja päässyt ainakin natsien rinnalle, ellei ohikin. Nyt kupla puhkesi.

Romahdukseen liittyi taloudellinen ahdinko, joka on verrattavissa Saksan 1920-luvun alkuun. Kuten mielipidetutkimukset osoittavat, kommunismi oli äkillisesti menettänyt maineensa, mutta eihän tämä tehnyt tyhjäksi sitä maailmanhistoriallista urotyötä, jonka Venäjä oli tehnyt miljoonauhrein voittaessaan Saksan. Myös supervaltaisuuden gloorian menetys jäi kaihertamaan.

Vielä 2000-luvun alkupuolella enemmistö venäläisistä suhtautui mielipidemittausten mukaan skeptisesti Venäjän mahdollisuuksiin palata jälleen suurvallaksi. Usko tähän mahdollisuuteen lisääntyi merkittävästi vasta Krimin kaappauksen jälkeen. Sitten alkoikin vanha suola janottaa.

Kun Venäjä nyt on joutunut vanhaan, klassiseen asemaansa, jossa koko läntinen Eurooppa on asettunut sitä uhkaamaan, on sen reaktio varsin ymmärrettävästi ollut samanlainen kuin 1800-luvulla vuosien 1830-1831 ja 1863-1864 Puolan kapinoiden aikana. (ks. Vihavainen: Haun meidän ja teidän vapautenne tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Suurvaltaisen imperialismin haamusärkyyn on liittynyt pahastuminen siitä, että ”sivulliset” julkenevat puuttua ”slaavien perheriitoihin”. Puolan kapinoiden kukistamiseen liittyi törkeä yritys koko puolalaisuuden tuhoamiseen, mikä oli rikollista politiikkaa millä tahansa mittarilla. Silti asia vetosi venäläiseen isänmaallisuuteen, kun siihen liittyi Euroopan esittämä uhkaus.

Kommunistivallan kausi kesti Venäjällä pari kertaa kauemmin kuin Itä-Euroopan ns. kansandemokratioissa. Se merkitsi sitä, ettei sen romahtaessa Venäjällä ollut enää elävää muistoa siitä, mitä oli olut ennen vallankumousta.

Ideologian tasolla tämä senioriteetti merkitsi sitä, että Neuvostoliiton status oli laadullisesti ylempänä kuin Itä-Euroopan maiden. Neuvostoliitossa kerrottiin rakennetun kehittynyt eli kypsä sosialismi (razvitoj l. zrelyj sotsializm), jollaista Itä-Euroopassa vasta rakennettiin. Venäjällä sen sijaan rakennettiin täyttä häkää jo kommunistista yhteiskuntaa.

Tämä johtoasema koko maailmanhistorian kehityksessä oli tietenkin ylpeä rooli ja siitä myös seurasi, että pidemmälle ehtineenä Neuvostoliitto antoi normin koko muulle maailmalle, joka lainomaisesti oli ennemmin tai myöhemmin siirtyvä sosialismiin ja sitten kommunismiin.

Myös Itä-Euroopan kansandemokratiat olivat tietenkin sidottuja neuvostoliittolaisen mallin toteuttamiseen ja olivat omaksuneet tavoitteekseen tuon kehittyneen eli kypsän sosialismi rakentamisen. Kun se olisi saavutettu, tulisi niiden vuoro alkaa rakentaa kommunismia, jonka Neuvostoliitto silloin olisi jo kaiketi saavuttanut.

Toisaalta mikään toinen maa ei voinut antaa normejaan uranuurtajamaalle, koska ei ollut vielä ehtinyt yhteiskunnallisessa kehityksessään niin pitkälle. Itse asiassa mistään ei löytynyt kriteereitä, joiden mukaan Neuvostoliiton reaalisosialismia olisi voinut arvostella. Sen työväenluokan kollektiivista viisautta edustava puoluekin teki aina päätöksensä yksimielisesti.

Jälkikäteen ajatellen tuntuu uskomattomalta, että niin monet myös ns. älymystön piiriin itsensä lukevat henkilöt ottivat tämän anti-intellektualismin aivan vakavasti jopa -ja erityisesti- ulkomailla.

Venäjällä oli tietenkin pakko olla ainakin hyväksyvinään tämä ajatus puoluevaltion erehtymättömyydestä ja pyhyydestä. Jos nyt ei kuitenkaan uskonut kommunismiin, olivat reaalisia asioita ainakin suurvaltaisuus ja isänmaallisuus, sekä tietenkin kaikkea valvovan ison veljen ”kaikkinäkevät silmät ja kaikki kuulevat korvat”, joista runoilija Lermontov jo 1830-luvulla puhui.

Samanlaiset asiathan ne pitivät myös Hitlerin hallintoa pystyssä, mutta tässä tapauksessa ne oli ymmärrettävä toistensa vastakohdiksi.

Venäläinen nykytodellisuus ammentaa nyt suurvaltaisuuttaan ja chauvinismiaan ennen muuta1900-luvun runsaista varastoista. Niillä oli suoranaiset edeltäjänsä 1800-luvulla, eikä mikään estä etenemästä aina keskiajalle asti, kun nykytilanteen historiallisia juuria haetaan.

Lähimenneisyyden laiminlyöminen olisi tässä kuitenkin suuri virhe, kuten monet Venäjä-spesialistit ovat todenneetkin (ks. Vihavainen: Haun graziosi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän nykyinen nousu maailman häiriköksi ja sen asettuminen Euroopan vastapooliksi on sangen valitettava asia, jota ei voi pitää ennalta määrättynä. Mitään periaatteellista uutta tässä asetelmassa ei kuitenkaan ole ja sen ymmärtämiseksi on syytä ensin katsoa lähelle ja vasta sitten kauemmas.

 

Paholaisen inkarnaatiot

 

Narsisti Andalusiassa

Michel de Castillo. Tara. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY 1963, 339 s.

 

Blogeissa jo pari kertaa mainittu, hirveän lapsuuden kokenut ranskalais-espanjalainen kirjailija Michel de Castillo kuvaa tässä romaanissaan ajanjaksoa 1920-luvulta Espanjan kansalaissotaan.

Luulen, että kirjan ymmärtämiseksi on otettava huomioon hänen oma kokemuksensa hylättynä lapsena ja kenties myös nostalgia, joka joskus 1950-luvulla kohdistettiin kansalaissotaa edeltävään maailmaan.

De Castillon tyyli on etenkin kirjan alussa laulavan runollista ja suurtilallisten Andalusia kuvastuu siinä jonkinlaisena paratiisina, jossa miehet olivat todellisia miehiä ja naiset ihania kuin enkelit.

Andalusialaisen caballeron suurimpiin omaisuuksiin kuului kunnia ja nimenomaan itsekunnioitus. Intohimokaan ei saanut sitä vahingoittaa, niin vastustamatonta kun se voi ollakin.

Mitä muuten tuohon kuvitteelliseen Andalusiaan tulee, sen kansa kuvataan sielultaan kyllä runolliseksi ja elämän ja kuoleman draamaa ihmetellen rakastavaksi. Se ilmenee muun muassa härkätaistelujen nousemisessa juuri siellä elämää suuremmaksi harrastukseksi, asiaksi, joka herättää todellista hartautta.

1960-luvun italialainen elokuva ”Verta ja hiekassa” (Francesco Rosi: Il momento della verita) oli tämän asian perinpohjainen rienaus. Olisi kiinnostavaa tietää, miten sitä arvosteltiin aikansa Andalusiassa.

Uskontoon taas täällä suhtaudutaan hieman kahtalaisella tavalla. Prelaatteja ja munkkeja halveksitaan ja saatetaan sanoa, että he levittävät ympärilleen pahaa hajua, joten heistä pitää pysytellä erossa.

Kuitenkin pääsiäisviikon -semana santa- kulkue Sevillassa lumoaa kaikki tuhansine viittaa kantavine katujineen ja kannettavine pasoineen, pyhiä tapahtumia esittävine telineineen. Se saa jopa uskontoon varsin nuivasti suhtautuvan caballeron liikutuksesta heikoksi.

Tuon voin hyvin uskoa. Tuhansien ihmisten kulkue viime keväänä Málagassa oli unohtumaton elämys.

Mutta siinä kyseessä on ennen muuta kansanjuhla. Kirjailijan mukaan sen laulussakaan ”ei ole  mitään kristillistä. Se tuntuu syntyneen aikojen syvyyksistä rodun elinvoiman todistajana. Se on vakavan ja intohimoisen Itämaan viesti, rodun, joka kauhistuu kuolemaa, koska se niin suuresti rakastaa elämää. Se itkee juutalaisin mdulaatioin Kristuksen kuolemaa.

Toki asiaan kuuluu ihmeiden odottaminen ja niiden anominen Seitsemän tuskan neitsyeltä, Macarenalta. Pyhä neitsyt ei täälläkään ole yksi, vaan hänellä on monta ilmenemismuotoa kuin antiikin jumalilla. Muuten, Andalusia oli roomalaisten aikanakin koko valtakunnan roomalaisin osa, todistaa muuan patriootti.

 Tässä helteiden ja intohimojen maassa kasvaa kirjan sankaritar naiseksi. Hän saa mieluiseksi yllätyksekseen kuulla jo ensimmäiset ”piropos” -kohteliaisuudet, joita  miehillä on tapana heittää ohi kulkeville naisille. Joskus sanotaan vain ”guapa” (ihana), joskus ollaan hieman härskejäkin.

Hän oppii myös, ettei noille kohteliaisuuksille saa antaa vähintäkään huomiota. Naisen rooliin kuuluu ylhäisyys, joka odottaa palvontaa itsestään selvänä asiana. Tasa-arvo olisi yksinkertaisesti yhtä rienaava kuin naurettavakin asia.

Sankarittaren isä on paikallisten hyveiden henkilöitymä ja ennen muuta arvokas ja omanarvontuntoinen, härkien ja hevosten suuri tuntija.

Hänen vaimonsa on kirjan paholainen. Hän on irlantilainen kaunotar, joka narsistina menee mihin äärimmäisyyksiin tahansa oman itsensä palvonnassa. Mitään muuta hän ei voikaan rakastaa ja jopa hänen tyttärestään tulee hänelle koston välikappale. Äiti haluaa tuhota lapsensa saadakseen koston tyydytyksen.

Tässähän tietenkin näemme taas vanhan Medeia-teeman, joka nykyään on feministien piirissä taas kasvanut kultiksi. Aikamme sankaritar on täysin kehittyneenä juuri Medeia, jolle koko maailma on vain hänen oman narsisminsa näyttämö. Lapset ovat ennen muuta vain yksi väline muiden joukossa.

Äiti sattuu olemaan myös nymfomaani, joka pakenee kotoa tytär mukanaan ja elää omalle irstailulleen ja itsensä palvonnalle. Hän saa mukaansa jopa kelpo miehiä, joiden merkitys on tietenkin myös vain välineellinen.

Mukaan tarttuu myös ajan intelligentsijaa, joka on typerää ja omahyväistä ja luulee nousevansa Tolstoita ja Dostojevskia ylemmäs heitä pilkatessaan. Tytär ymmärtää tämän falskiuden jo lapsena.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat osaksi Cordoban ja Sevillan tienoille ja sitten Màlagaan, jonne äiti lapsineen lähtee ennen kuin pakenee Eurooppaan, jossa koetaan jopa ankea Weimarin Saksan Berliini ja köyhtymisen alennus, josta tietenkin saa kärsiä ennen muuta lapsi.

Pitäisin kirjan narsismin kuvausta jopa yllättävän uskottavana, sitäkin suuremmalla syyllä, kun sitä ei ymmärtääkseni vielä ollut diagnosoitu eikä feminismikään ollut täysin omaksunut sen nistamista palvonnan kohteeksi. Toki Ibsenin ”Nukkekoti” antoi jo asiasta esimakua.

Muuten kirja on kiinnostava myös Andalusian kuvauksena, olkoonkin, että kyseessä on ennen muuta kuvitteellinen Andalusia. Jo tuohon aikaan siitä oli tulossa eurooppalaisen ja varmaankin myös espanjalaisen eksotiikannälkäisen ylemmän keskiluokan mekka.

Sivumennen sanoen, muutto Baskimaahan ”kaikkien noiden Espanjoiden läpi” on paikalliselle palvelijalle pelottava matka tuntemattomaan. Se merkitsi matkaa ulkomaille, mitä se kirjailijan mukaan olikin.

Málagan härkätaisteöluja kuvasi jokseenkin sairaalloisella nekrofilialla Ernst Hemingway teoksessaan ”Kuolema iltapäivällä” ja andalusialaiset mustalaisethan (Carmen) olivat saaneet paikkansa romanttisessa kirjallisuudessa jo 1800-luvulla.

Suomalaiset merenkulkijat suuntasivat yhä uudelleen matkansa Espanjaan ja sen rannikkoa pitkin Ranskaan, viemään lankkuja ja ghakemaan suolaa. Espanjalainen, tulinen señorita kuului myös oman eksotiikkamme kuvastoon, mantiljoineen ja bolerohameineen.

Kuunnelkaapa vain maailmansotien välisen ajan merimieslauluja. Niitä löytyy You tubesta vaikka millä mitalla. Espanjaan siellä mennään, ellei nyt sitten yksin tein Afrikkaan ja hieman kauemmas. Useinhan mentiin Australiaankin, mutta sieltä nyt ei ollut mitään kerrottavaa. Senjoriitat olivat toista.

Tuosta ajasta on kulunut nyt suunnilleen sata vuotta ja yli eli vähintään kolme sukupolvea. Muistan kuitenkin, miten muuan hieman varakkaampi sukulainen oli käynyt jossakin Málagasssa vielä 1950-luvulla ja kertoi kokemuksiaan kuin merimiesjuttua.

Koko Suomen kansahan sitten yhtäkkiä heräsi Kalevi Keihäsen mukana matkailuun heti 1960-luvulla ja matkusti Espanjaan porsasjuhlia viettämään. Suomen pankkikin myi pesetoja auliisti.

Andalusia oli vielä siihenkin aikaan köyhyydestä ja oppimattomuudesta vasta pois pyrkimässä ja sen palkkataso oli matala. Se oli kuten Suomi oli ollut 1800-luvun lopulla. Siis kehitysmaa.

Mutta kuten meiltä on turha enää tulla etsimään Kauppis-Heikin ja Teuvo Pakkalan Suomea, yhtä turha on tulla tänne Andalusiaan etsiskelemään niitä menneen talven lumia, joita De Castillo kirjassaan kuvaa.

Tuo paholaismainen narsistin tyyppi, joka pakonomaisesti tekee pahaa itseään toteuttaakseen, löytyy sen sijaan kaikkialta. Itse asiassa se taitaa olla aikakautemme muuan keskeinen symboli, joka on korotettu jalustalle. Valitettavasti.

 

Kohti vihreämpää maailmaa

 

Kivihiiliautot, kaikki heidän vihreytensä

 

Joskus, muistaakseni 1500-luvulla hämmästyttivät Hollannissa ihmisiä purjeilla liikkuvat autot. Sellaiselle oli nimikin. Haager Wunderding eli Haagin kummajainen.

Koska maanpäällisessä liiketeessä kulkusuunnat ovat kiusallisen rajoittuneita, ei purjeella liikkuminen pääse oikeuksiinsa. Niin sanotuilla avotuulilla homma käy päinsä, mutta luoviminen kapealla tiellä on mahdotonta.

Teiden leventäminen ei ole tässä ratkaisu, joten puhtaalla tuulivoimalla oli ja on tyydyttävä kuivalla maalla liikkumaan vain rajoitetusti. Ehkä sentään olisi hyvä varustaa autoja myös koottavalla takilalla ja erilaisilla purjeilla? Ainakin hiilidioksidipäästöjä ajatellen tällainen kyyti on ehdottoman optimaalista ja tuuli voisi ainakin antaa puhdasta ja ilmaista lisävoimaa.

Nykyään on yhä enemmän pyritty siirtymään sähköautoihin, mikä vaikuttaa kovin oudolta ilmiöltä. Autothan eivät itse lainkaan tuota sähköä, vaan käyttävät muualla tuotettua. Mikäli autoilijan sähkösopimus sisältää vain tuulisähköä, voidaan hänen ajoneuvoaan ehkä taas kutsua tuulella käyväksi.

Loogisesti ajatellen hänen pitäisi silloin pystyä kaarallaan ajelemaan van tuulisella säällä, muussa tapauksessa hänen autonsa käy sillä voimalla, jolla tuo sähkö tuotetaan. Ehkä on hyvä varmuuden vuoksi taas mainita, etteivät akut tuota lainkaan sähköä, vaan ainoastaan sitä varastoivat.

Kun siis perussaksalainen, Der deutsche Michel (ks. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ajelee sähköautollaan, hän käyttää enimmäkseen ruskohiilellä tuotettua energiaa.

Sähköauton akut on valistettu erittäin pahasti luontoa kuluttavilla menetelmillä eikä raaka-aneita niihin edes ole koko maailmassa riittävästi, mikäli ns. polttomoottoria eli räjähdysmoottoria käyttävät autot halutaan korvata. Koko bisnes on siis lähinnä lyhytnäköisten ääliöiden ja/tai veijareiden toivotonta yritystä päästä haistamasta pakoputkesta tulevaa käryä ja sulkea silmät todellisuudelta.

Sen sijaan se käry, joka ei pakoputkesta tule,  nousee Saksassa ruskohiilivoimaloiden valtavista hormeista, joista syöksyy lähiavaruuteen valtavat määrät hiilidioksidia yhdessä muiden sinne kuulumattomien yhdisteiden kanssa.

Miksi ihmeessä sähköauton muutenkin huonoa hyötysuhdetta (se on hyvä vain akun ja moottorin välillä) on pitänyt ruveta ruokkimaan luontoa kaikkein eniten tavalla?

Ehkäpä saksalaiset poliitikot, mukaan lukien maalleen muutenkin kovasti ongelmia kasannut Angela Merkel, pystyvät antamaan kysymykseen järjellisen vastauksen. Onhan Saksa aina loistanut sananselittäjillään. Schaffen Sie das wirklich? Und wie lange noch?

Näin sivullisena, jota maapalo-raukan raatelu sähköautojen akkujen valmistamiseksi hirvittää, tulee mieleen yksinkertainen ratkaisu: jätetään kaivostoiminnan ja autoa kuljettavan voiman väliltä pois kaikki turhat välivaiheet, joista jokainen syö omalta osaltaan tehoa ja siis tarpeettomasti saastuttaa ja rasittaa ympäristöä.

Ärhäkkä sähkömoottori on tietenkin omiaan tuottamaan riemua kuskin infantiilille psyykelle, mutta kypsä ihminen tuntee vastuunsa ja ajattelee ennen muuta sitä, että liikennevälineet ovat tapa liikkua paikasta toiseen eikä lapsellinen sirkuksen korvike, jossa nautitaan kiihtyvyysvoimista.

Mutta miten saataisiin kivihiili/ruskohiili tuottamaan autoon voimaa ilman turhia välivaiheita? Olisiko palattava höyrykoneeseen, jonka lämmittäminen on kuitenkin aina aikaa vievää ja tuhlaavaa sekin?

Teknologia on jo olemassa. Toisen maailmansodan aikana maassamme oli tuhansittain ns. häkäpönttöjä, joissa kytevä puu tuotti hiilimonoksidia, jota moottori sitten poltti hiilidioksidiksi. Jo ennen toista maailmansotaa valistettiin esimerkiksi Petroskoin traktoritehtaassa myös häkäpönttötraktoreita. Syystä tai toisesta pönttöjä ei kuitenkaan näkynyt neuvostojen maan kuuluisissa panssarivaunuissa.

Joka tapauksessa sähköautojen korvaaminen häkäpönttöautoilla on keino säästää valtavasti luontoa. Järjettömän suuret louhokset litiumin ja muiden vaikeasti korvattavien metallien hankkimiseksi ja niiden jalostamisen vaatimat luontoa tuhlaavat prosessit jäävät pois eikä enää ole myöskään sähkön tuotantoon, siirtämiseen ja varastointiin liittyviä valtavia häviöitä

Häkäpöntöllä kun ajaa, ei hurskaudella ole rajaa, voisi asian keskeisen eettisen puolen kiteyttää. Ainakin sikäli kuin pöntöissä käytetään puuta, voidaan puhua suorastaan kestävästä ja uusiutuvasta energiasta. Hiilidioksidi, joka syntyy ajettaessa, syntyisi joka tapauksessa ennen pitkää jossakin, orgaanisen aineen hajotessa.

Saksalaisten suosima hiili on kyllä fossiilista energiaa, mutta monin verroin parempihan on käyttää sekin suoraan energiaksi kuin järjettömän tuotantoketjun välityksellä.

Mikäli autoissa olisi lisäksi purjeet, voitaisiin niitä käyttää ainakin lisävoimanlähteinä. Tolkuttoman kiireen sijasta koko maailma luultavasti rauhoittuisi ja saisi taas aikaa pohtia filosofisia kysymyksiä. Sehän on ala, jolla saksalaiset aikoinaan kunnostautuivat, mutta viime sikoinahan sekään ei ole enää tuottanut mitään vakavasti otettavaa.

Ehkä Saksa voisi taas kertoa koko maailmalle niin sanotun uuden sanan sen sijaan, että se nyt hermostuneena touhuaa järjettömien näennäisratkaisujen parissa ja kieltäytyy näkemästä kovaa todellisuutta?