Uusstalinismin käskynjako

 

Ihmissielujen insinöörit

 

Eilen nähtiin televisiossa tai ainakin tietokoneilta hätkähdyttävä spektaakkeli. Venäjän presidentti Putin oli kutsunut Moskovan maneesiin sekä maansa johtavat historioitsijat että Venäjän niin sanottujen perinteisten uskontojen päämiehet. Ilmassa oli suuren ideologisen juhlan tuntua. Maailmanhistorian mannerlaatat jyrähtelivät ja siirtyivät, tai niin ainakin oletettiin tapahuvan Venäjän tärkeimpien maailmanselittäjien ajatuksissa.

Kun Stalin oli 1930-luvulla kutsunut luokseen johtavat kirjailijat, yksi niistä kysyi häneltä naiivin suorasukaisesti: ”Mitä meidän pitää kirjoittaa?”. ”Kirjoittakaa totuus”, vastasi Johtaja siihen pirullisen lakonisesti. Tuskinpa erehdyn, kun sanon, että älykkäimmät kirjailijat tunsivat tämän johdosta kylmiä väristyksiä.

Stalinille otollinen kirjailija ei tietenkään saanut mustamaalata sosialistista yhteiskuntaa eli esittää siten että  se ei vaikuttaisikaan laadullisesti uudenlaiselta ihmisyhteisöltä. Toisaalta hän ei myöskään saanut ylistää sitä liikaa, se olisi merkinnyt lakirovkaa eli kaunistelua, jota kukaan ei uskoisi.

Oli ymmärrettävä, että uusi sosialistinen ihminen oli yhä vielä sentään ihminen, joka saattoi toimia myös väärin. Totuus edellytti, että häntä kuvattiin oikein, mutta miten se piti tehdä, oli aina jokaisen ihmissielun insinöörin konkreettisesti ratkaistava.

Kuten Hitlerin Saksassa, niin myös Stalinin Neuvostoliitossa luovan työn edustajien keskeiseksi ongelmaksi muodostui sen ymmärtäminen, mitä johtaja heiltä halusi ja mitä hän ei halunnut. Tätä ”tilausta” oli sitten täytettävä parhaansa mukaan. Vaieta ei voinut, sillä se olisi ollut rintamakarkuruutta, jopa ”sisäistä emigraatiota”. Sellaista tekivät viholliset.

Olen joskus tällä palstalla kirjoittanutkin Andrei Saharovista, joka oli pitkään Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtajana vuosina 1993-2019 (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Saharov toimi vähän aikaa Putinin mentorina historia-asioissa, mutta sitten Johtaja löysi toiset miehet. Saharovia suurvaltaisuus valtion päämäärän tympäisi ja muuan hänen lempiajatuksiaan oli, että älymystön on päästävä hallitsevaan asemaan valtiossa. Neuvostoliitto oli hänen mielestään surullinen esimerkki siitä, miten suoranainen roskaväki oli päässyt valtaan ja polkenut älymystön jalkoihinsa.

Saharov kertoi esittäneensä näkemyksensä myös Putinille, joka ”silloin katsoi minua kylmillä sinisillä silmillään ja sanoi: minun perheeni tulee proletariaatin piiristä”.

Joka tapauksessa Saharov sai nähdä, että Putinin aikana valtio alkoi yhä enemmän kiinnostua historiasta. Kun arvelin, että se on varmaankin ilahduttava asia ja merkitsee lisää resursseja, hän hymyili surumielisesti ja sanoi: ”Kuule, se ei ole hyvä juttu. Se on vaarallista”.

Putinin aikana valtio onkin toden totta kiinnostunut historiasta ja haluaa yhä selvemmin hallita sitä. Tämä on ymmärrettävää. Jo Orwell totesi, että se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Totalitarismissa historian on palveltava valtiota.

Kuten hyvin tunnetussa, mutta salamyhkäisessä Projekt Rossija-kirjassa (ks. Vihavainen: Haun projekt rossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) esitettiin, uuden Venäjän rakentajat eivät saaneet paljastaa korttejaan liian aikaisin. Demokratian vallitessa oli toimittava sen ehdoilla, mutta rakennettava koko ajan tulevaisuuden yhteiskunnan instituutioita.

Putinin Venäjä muuttui vähitellen autoritaariseksi, mistä on vielä kukonaskel totalitarismiin. Historian kannalta suuri ja tärkeä projekti oli Rossija -moja istorija -historiamuseoiden verkoston perustaminen. Niissä esitetään kansalle historian eräänlainen lyhyt kurssi (ks. Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Stalinin ajan tuntijat tietävät, mitä ”lyhyt kurssi” tällaisessa yhteydessä tarkoittaa.

Maneesissa, jossa tilaisuus pidettiin, on Moskovan tuollainen historiamuseo ja samaan aikaan myös tutkijoiden valmistama Krimin historian näyttely. Koko tämä Johtajan käskynjako sijoitettiin kansan sovinnon ja yhtenäisyyden päivään.

Ironista kyllä tuon päivän viettämisen oli nimenomaan A.N. Saharov keksinyt korvaamaan entistä Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Silloin muistetaan vuoden 1612 tapahtumia, jolloin Nižni Novgorodin nostoväki nousi ajamaan puolalaiset valloittajat pois Kremlistä. Se oli venäläisen kansalaisyhteiskunnan voimannäyte, arveli Saharov.

Nyt siis joka tapauksessa Johtaja oli koonnut paikalle johtavat historioitsijat, joita olivat vanha, jo neuvostokaudella hallinnut venäläisen historiantutkimuksen Talleyrand, A.O. Tšubarjan Akatemian Yleisen historian laitokselta sekä Saharovin seuraaja Venäjän historian laitokselta, Juri Petrov, molemmat myös suomalaisten hyvin tuntemia.

 Lisäksi paikalla olivat uuden historian uudet kummisedät eli Venäjän historiallisen seuran puheenjohtaja Naryškin, kulttuuriministeri Medinski ja pari muuta. Lisäksi tulivat uskontojen päämiehet Venäjällä, tärkeimpänä tietenkin tuo aina altis patriarkka Kirill. Yleisön joukossa lukuisin (ainoa?) elementti koostui Putin-nuorisosta, etenkin Rosgvardijan univormuissa.

Itse asiat, joita tällä käskynjaolla käsiteltiin, olivat sangen abstraktisia, mutta sitäkin tärkeämpiä. Länsi ja nimenomaan Eurooppa on valtavasti menettänyt poliittista merkitystään, totesi Johtaja. Sen mukaisesti on Venäjän historiankirjoituksen orientoiduttava uudelleen. Venäjän historian on noustava enemmän esille ja myös muun maailman, esimerkiksi Afrikan, jota eurooppalaiset olivat kolonisoineet ja riistäneet (mutta venäläiset eivät).

Putin otti esimerkkejä siitä, miten ainakin väestönkasvulla mitaten eurooppalaiset entiset suurvallat olivat jo muuttuneet mitättömyyksiksi. Tottahan se on. Jostakin syystä hän jätti kuitenkin ottamatta esille sen, että Venäjälle oli käynyt täsmälleen samoin… Se ei kuitenkaan ole sen vähemmän totta.

Venäjän historioitsijat ovat jo saaneet aikaan paljon, kuten kokouksessa todettiin. 20-osainen Venäjän historia on ollut valmisteilla ja sen ensimmäiset niteet ilmestyvät ensi vuonna. Mainittakoon, ettei edes Neuvostoliitto saanut aikaan mitään vastaavaa. Se kyllä suunnitteli 50-osaista Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen historiaa, jonka piti ilmestyä vuonna 1917 mennessä, mutta siinä nyt kävi kuten kävi.

Muista kokouksen aiheista tuskin kannattaa paljon enempää puhua. Koko tämän tapahtuman muoto on ehdottomasti kiinnostavampi ja tärkeämpi kuin sen sisällys. Kyseessä oli aito stalinistinen käskynjako, jonka koko merkitys selviää osallistujille vasta silloin, kun he mielessään asioita tutkistelevat jokapäiväisen työnsä yhteydessä. Miten tehdä niin, kuin odotetaan? Mitä saa sanoa ja mitä ei? Pitääkö valehdella ja jos, niin missä, mitä ja miten paljon? Entäpä jos kieltäytyy?

Kokouksen varsinaiset historioitsijat Tšubarjan ja Petrov meillä tunnetaan. Meidän kannaltamme voidaan todeta, etteivät he mitään suomen syöjiä ole. Tšubarjan on ollut suomalaisten kanssa yhteistyössä ja yhdessä englantilaisen Harold Shukmanin kanssa julkaissut jopa kirjan tavisodasta. Ei siinä mitään merkittäviä vääristelyjä ollut. Taloushistorioitsija Petrovin teoksia en sen paremmin tunne, mutta ainakin purjehdusreissulla Suomenlahdella hän teki reilun kaverin vaikutuksen.

Nuo Medinskit, Naryškinit ja Narotšnitskajat ovat sitten oma heimonsa. Medinskistä olen joskus kirjoittanutkin. En osannut pitää häntä ihan vakavasti otettavana (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Se taisi olla virhe.

Tämä historioitsiojoiden ja muiden ihmissielujen insinöörien käskynjako on hyvin pysäyttävä tapahtuma. Tarvitsee vain kuvitella mitään vastaavaa tapahtuvan missään muussa maassa. Tässä olemme tekemisissä jo aidon totalitarismin eikä enää autoritarismin kanssa. On selvää, ettei kehitys jää tähän.

Mitä tämä valtion aktiivisuus merkitsee käytännön tasolla, voimme vasta arvailla. Eurooppakeskeinen historiankäsitys tulee muuttumaan venäläisempään ja globaalisempaan suuntaan. Jälkimmäinen ei ole mikään sensaatio, samaa on tapahtunut myös lännessä ja meilläkin, jopa oppikirjojen tasolla aina hamalta 1970-luvulta lähtien.

Entä lisääntyykö valehtelu historiassa ja miten se ilmenee? Siitä voimme olla varmat ja myös siitä suunasta, mihin kaikki muuttuu. Karjalan tasavallan pari historioitsijaa ja siellä juuri nyt puuhatut museot ovat asiasta riittävä esimerkki. Sääli.

Kun intellektuaalinen ilmasto muuttuu, tempautuvat yksittäiset ihmiset siihen mukaan ajopuun tavoin, lähes vastustamattomasti. Omaa näkemystä on vaikea ylläpitää, ellei sitä voi edes ottaa julkisesti tarkasteltavaksi. Onhan tämäntapaista henkeä ollut meidänkin historiankirjoituksessamme. Jo pelkkä mölyn määrä tai sen ennakointi voi vaientaa argumentit.

Jotkut intellektuellit ovat kuitenkin aina, Lutherin tavoin, kyenneet astumaan esiin joukosta ja sanomaan sen, mitä heidän omatuntonsa vaatii.

Muistan aina Petroskoissa vuonna 1981 pidetyn suomalais-neuvostoliittolaisen historiasymposiumin. Siellä muuan teema oli jatkosota, erityisesti Suomen irtautuminen siitä. Jatkosotaahan pidettiin Suomen rikollisena ja valapattoisena aggressiona.

Silloin muuan venäläinen tutkija otti puheenvuoron ja kertoi julkisesti kaikille erään täysin keskeisen asian, josta oli systemaattisesti vaiettu: ennen jatkosotaa oli ollut talvisota, Neuvostoliiton valapattoinen aggressio. Ilman sitä ei koko jatkosodan syntyä voitu lainkaan ymmärtää. Pelkkä vaikeneminen tästä olennaisesta asiasta merkitsi asian karkeaa vääristelyä.

Kukaan suomalainen ei siellä kyllä ollut talvisotaa maininnut eikä olisi uskaltanut sitä tehdäkään. Sehän olisi merkinnyt koko vallitsevan paradigman sabotointia ja myös Neuvostoliiton esittämistä aivan uudessa valossa. Se olisi merkinnyt leimautumista neuvostovastaiseksi häiriköksi ja samalla tietenkin äärioikeistolaiseksi.

Viktor Holodkovski ei pelännyt ja sai maksaa rehellisyydestään virallaan. Hän oli sitä ennen onnistunut esittämään ja julkaisemaan jonkin verran arvokkaita uusia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteista kansalaissodan aikoina, mutta hänen esitystään Suomen historiasta itsenäisyyden aikana ei haluttu julkaista eikä hän taas suostunut tekstiään muuttamaan. Niin sitten jäi koko neuvostoliittolainen Suomen historian esitys julkaisematta.

Pelkään pahoin, että Holodkovskin dilemma on ennemmin tai myöhemmin tulossa jälleen ajankohtaiseksi venäläisille tutkijoille: joko kirjoitatte, kuten pitää, tai sitten kirjoitatte vain pöytälaatikkoon ja etsitte itsellenne jotakin muuta työtä…

 

 

 

Miten homma hoidettiin

 

Liberalismista irtautumisen strategia

 

1.12.2014 julkaisin blogin, jossa käsittelin erittäin outoa kirjaa, sittemmin kirjasarjaa, jota Kreml sponsoroi ja levitti virkamiehilleen opiskeltavaksi ja opiksi.

Kyseessä oli Projekt Rossija, josta kirjoitin seuraavasti (kursiiveja lisätty myöhemmin):

 

"Projekti Venäjä". Muuan kirjasarja

 

 

Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.  ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.

Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi. Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin. Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä. 

Kun Suomessakin on taas uudelleen nostettu esille nuo muutaman vuoden takaiset asiat, voinee niihin tässäkin taas viitata, vaikka olen saattanut tämänkin teksti jo ainakin pääpiirteissään julkaista.

Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta. Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa. Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla. Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.

Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä. Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.

Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta. Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.

Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”. Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.” Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?

Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin. Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen. Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.

Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein. Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.

 Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.

Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle. Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin. Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.

Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho. Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?

Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt. Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan. Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysymää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina. Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla. Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.

Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru. Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.

 

Näin siis kahdeksan vuotta sitten. Vrt. myös wikipedia: (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%9F%D1%80%D0%BE%D0%B5%D0%BA%D1%82_%D0%A0%D0%BE%D1%81%D1%81%D0%B8%D1%8F_(%D0%BA%D0%BD%D0%B8%D0%B3%D0%B8)  Kehotan kiinnittämään huomiota siihen, että tuossa vaiheessa varottiin vielä taktisista syistä -kuten avoimesti kerrottiin- esiintymästä demokratiaa vastaan, sillähän oli kansan parissa paljonkin kannatusta.

Sen sijaan kehotettiin kaikkia niitä, joita idea elähdytti, tekemään näkymättömästi työtä uuden systeemin puolesta eräänlaisena salaisena veljeskuntana.

Suurena mysteerinä esitetty kirjasarjan tekijyys ”paljastettiin” sitten lopulta väittämällä sen olleen jonkin täysin obskyyrin henkilön käsialaa. Itse asiassa miljoonapainoksena ilmestynyt kirja, jonka tekstejä levitettiin kremlin toimesta virkakunnan keskuuteen jo ennen julkaisemista, ei tietenkään ollut mitään yksitysyritteliäisyyttä.

Intelligentsijan piirissä kirja otettiin vastaan enimmäkseen -mutta ei pelkästään- nyrpistellen, kyseessä oli eklektinen, lahjaton kyhäelmä, jonka kahlaaminen oli tuskallista. Viktor Senderovin teilaus on herkullinen: «Проект Россия» — это «малограмотный политический манифест», «плод титанических усилий графоманов, явно неспособных сдать ЕГЭ по основам истории. Или по арифметике: они безнадёжно путают умножение с делением».^[

Mutta samoinhan suhtauduttiin aikoinaan myös Mein Kampfiin.

 

Kirjassa esitetyt lähitavoitteet on nyt saavutettu: presidentti ei ole enää mikään tilapäistyöntekijä, vaan hallitsija, jonka palvelusaika ja valtuudet ovat rajoittamattomat. Informaatiotila on nyt myös ”omien” hallussa.

Aleksandr Yanov (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ) puhui jo 1970-luvulla(!) dystopiasta, jonka ytimenä oli ortodoksinen fasismi. Sittemmin hän näyttää tulleen optimistisemmaksi.

En itse eikä juuri kukaan muukaan ottanut aikoinaan noita puheita vakavasti, mutta nyt viimeistään on aika tarkistaa näkemyksiä.

Juuri tämän projektin se kreml taisi omassa maassaan toteuttaa. Valitettavasti se ei näytä riittävän, vaan muukin maailma on onnellistettava ja vapautettava yksin tein.

 

Venäjä vedenjakajalla

 

Mies kaiken takana

 

Aleksandr Jakovlev, Sumerki, ”Materik”, Moskva 2003, 687 s.

 

Toisin kuin usein kuvitellaan, Venäjällä on aina ollut myös liberaalia ajattelua kaikkein korkeimmissakin piireissä. Vain sen toteuttaminen on ollut hallitsijoille liian pelottavaa ja heidän vastustajilleen mahdotonta. Tämänhän me muistamme Aleksanteri I:n ja Speranskin ajoilta.

Tietenkin itsevaltias on saattanut myös olla juopunut vallastaan ja uskonut sen ylivertaiseen, messiaaniseen merkitykseen, kuten Stalin.

Kuitenkin myös Stalin teroitti koko puolueelle sitä, että sen riveissä on vihollisen agentteja, joita oli soluttautunut kaikkein korkeimmallekin tasolle. Mitä kaikkea yksikin vihamielinen agentti saattoi saada aikaan, jos hän oli avainasemassa suuren armeijan päämajassa, kysyi Stalin retorisesti aloittaessaan suuret puhdistukset.

Yleensä tämä on kuitattu Stalinin vainoharhaisuuden osoituksena, mutta epäilemättä hänellä oli omat syynsä epäluuloihin: kuinka kokonainen suuri kansa olisi voinut ilman vastarintaa sulattaa koko sen epäinhimillisyyden, jota suuri Johtaja toteutti?

Kommunistisella puolueella oli jokseenkin samanlaatuinen tilanne kuin tsaristisella hallinnolla aikoinaan: kaikenlainen oppositio ja yleensä sekaantuminen valtiollisiin asioihin oli ulkopuolisilta kielletty. Mikäli haluttiin uudistuksia, oli niiden tultava sisältäpäin.

Alekandr Jakovlev (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=harmaa+eminenssi ), entinen NKP:n politbyroon jäsen, keskuskomitean sihteeri ja ”tieteellisen sosialismin” ylin valvoja oli jo varhain ymmärtänyt, että se aate, jota hänen puolueensa palveli, oli mätä. Hän oli myös tajunnut, että siitä voitaisiin päästä eroon vain puolueen omaa, totalitaarista valtaa käyttäen. Puolue oli räjäytettävä sisältä käsin sen omilla menetelmillä ja se tehtiin niin sanotun Perestroikan aikana.

Tämän Jakovlev on kertonut avoimesti muistelmissaan, joita hän oin kirjoittanut useita niteitä, esimerkiksi ”Muistin syvänne” (Omut pamjati), 2001. Yleensä niihin liittyy laajempaakin historiallista pohdiskelua, kuten juuri käsillä olevaan teokseen.

Toimiessaan rehabilitaatiokomitean puheenjohtajana Jakovlev kertoo lukeneensa tuhansia ja taas tuhansia sivuja kommunistihallinnon rikoksista ja arvelee tuntevansa ne paremmin kuin ehkä kukaan toinen.

Jakovlev selostaa noita dokumentteja tässäkin kirjassa ja on aivan erityisen järkyttynyt siitä julmuudesta, jota kohdistettiin lapsiin. Koko kommunismin ideologiaa hän ei väsy nimittelemästä mitä värikkäimmin epiteetein. Lenin oli ”kyltymättömän verenhimoinen hirviö” ja Stalin pyrki olemaan hänen arvollinen oppilaansa.

Koko pahuutta on kirjoittajan mielestä vaikea syntetisoida yhteen käsitteeseen, siinä yhdistyvät ”sosiaalinen kannibalismi, Kainin psykologia (Kainstvo), herostraattisuus, koko Juudaksen synti loppuun asti viedyssä muodossaan”.

Samat asiat kirjoittaja on sanonut jo aiemmissakin kirjoissaan, joita hän on kirjoittanut useita. Hän on myös julkaissut valtavan määrän Neuvostoliiton historian avaindokumentteja, joita luettuaan voisi kuvitella jokaisen jo ymmärtävän, mistä neuvostokommunismissa oli kyse.

 Siinä on vapautettu totuus, jota Putin ei enää voi kätkeä älymystöltä. Mitä massoihin tulee, on tilanne toinen, kuten valitettavasti voimme havaita.

Jakovlev oli lähtöisin yksinkertaisesta talonpoikaiskodista, osallistui sotaan merijalkaväessä, haavoittui ja jäi invalidiksi ja oppi sydämensä pohjasta vihaamaan sotaa. Henkilökohtaisesti hän otti suuren riskin ryhtyessään paljastamaan kommunistihallinnon rikoksia ja sai palkakseen runsaasti tappouhkauksia ja hyökkäyksiä lapsiaankin vastaan.

Toisin kuin niin moni muu, Jakovlev ei käyttänyt hyväksi asemaansa rikastuakseen ja voimme pitää häntä sangen puhtaasti aatteensa elähdyttämänä hahmona.

Hänen -ja perestroikan- saavutukset ovatkin lähes uskomattomia: muutamassa vuodessa, 1985-1991 Venäjälle palautettiin kansalaisvapaudet, lopetettiin kylmä sota, vapautettiin kansakunnat ja avattiin tie normaalille, liberaalille kehitykselle. Läheskään kaikkia tapahtuneita asioita ei tarkoitettu, mutta vanhan systeemin lopettaminen oli koko ajan Jakovlevin tarkoituksena, joskaan ei kaikkien muiden.

Valitettavasti samaan aikaan tapahtui hirvittävä taloudellinen katastrofi, joka suisti raiteiltaan sen keskiluokan, joka Venäjälle oli jo syntynyt. Rikollinen valtion omaisuuden varastaminen tapahtui yleensä demokratian tunnusten alla ja koko venäläisen kansakunnan omanarvontunto kärsi katkeran iskun.

Virheitä tehtiin, mutta vuonna 2003 Jakovlev oli yhä täynnä toivoa. Se voima, jota hän eniten pelkäsi, oli byrokratia, uusi ja vanha, joka pelasi omaa peliään. Sen piiristä ilmeisesti löytyikin se aines, joka salaa (neglasno) pyrki tekemään tyhjäksi Venäjän siirtymisen pois liberaalilta uralta. Kirjasarja nimeltä ”Projekt Rossija” oli tämän suuntauksen väline (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%22projekti+Ven%C3%A4j%C3%A4%22) .

Mitä Venäjän kehitystiehen tulee, Jakovlev katsoo, että Stolypinin reformit olivat Venäjän toivo ja mahdollisuus 1900-luvun alussa. Mikäli se olisi saatu viedä loppuun ja siten muodosta kyläyhteisöstä vapaa, riippumaton talonpoikaisto, olisi tie ollut avoin liberaalille kehitykselle.

Huomiota herättää, että juuri samaan aikaan myös Putinilla oli ”stolypinilainen” kautensa: hän ylisti tätä puheissaan ja kirjoja julkaistiin ja patsaita pystytettiin.

On kyllä mahdollista, että Putinia kiehtoi Stolypinissä ennen muuta tämän kovakouraisuus: kapinointi ja terrorismi tukahdutettiin säälimättä ja jopa 3000 henkeä hirtettiin.

Joka tapauksessa Jakovlev näkee vielä Putinin oman työnsä jatkajana ja hyväksyy tämän ”epistoloissaan” ilmaisemat ajatukset: yksityisomistus, oikeusvaltio, lain kunnioitus, monipuoluejärjestelmä ja muut liberaalin yhteiskunnan ominaisuudet

 Nomenklatura, ahne ja tunnoton joukko hengittää kuitenkin koko ajan niskaan ja byrokraattien autoritarismi esiintyy yhä vapaammin. Nyt (2003) Venäjällä istutaan hämärässä (v sumerkah) odottamassa, mitä tuleman pitää.

Ellei reformeja viedä loppuun, pohdiskeli Jakovlev, käy venäläisille kuin skyyteille, atsteekeille, inkoille ja monille muille: he häviävät historiasta. Silloin syynä on se, että venäläiset ovat yhä liiaksi orjia, joilla kuitenkin riittää pöyhkeyttä (raby s pretenzijami).

Sellaisille ei kolmannella vuosituhannella ole mitään käyttöä, vaan ne ovat pelkästään naurettavia: täynnä ylpeyttä ilman arvokkuutta. ”Debolševisointi” oli vielä vietävä loppuun saakka.

Herzenin muistelmat

Lahjomattoman mietteitä

 

Aleksandr Herzen, Menneitä ja mietteitä. Suomentanut Esa Adrian. Gummerus 1981,334 s.

 

Aleksandr Herzeniä lienee tässä turhaa enemmälti esitellä. Jos mies on kokonaan tuntematon, voi vilkaista vaikkapa wikipediaa.

Joka tapauksessa Herzen oli intellektuaalisesti poikkeuksellisen kiinnostava hahmo, zapadnikki, josta sittemmin tuli venäläisen narodnikkiläisyyden perustajaisiä ja vallankumouksellinen, jota suuri päämäärä ei sokaissut fanaatikoksi. Tunnetussa esseessään Isaiah Berlin nostaa Herzenin todelliseksi vapauden esitaistelijaksi samalla kun hän osoittaa Bakuninin kapinallisen rabulismin perustuvan itse asiassa totalitaariseen ajatteluun.

Herzen teki suurimman osan työtään maanpaossa, Englannissa, josta käsin hänen julkaisemansa lehti Kolokol (kello) vaikutti suuresti venäläiseen intelligentsijaan. Kyseessä oli ilmiö, jota neuvostoaikana opittiin tuntemaan nimellä tamizdat, muualla painettu materiaali, jota tuohon aikaan myös neuvostoturistit Helsingistäkin himoitsivat.

Luin kirjan ensimmäisen kerran lähes neljäkymmentä vuotta sitten ja muistan, että siinä tekivät vaikutuksen lähinnä keisari Nikolai I:n luonnekuva ja muutamat havainnot venäläisistä kansantyypeistä. Sen sijaan ne kuvaukset tsaristisesta byrokratiasta, jotka käsittävät puolet kirjasta, eivät tehneet erikoisempaa vaikutusta: kas, samanlaistahan se meno oli Neuvostoliitossakin.

Nyt Neuvostoliitto on jo historiaa ja nuo virkavaltaisuuden kuvaukset tuntuvat entistä kiinnostavammilta. Onko järjestelmän yleinen logiikka nyt sitten muuttunut ja missä määrin, on vaikea sanoa.

Selvää on, että tuota Venäjän kirouksena pidettyä käskyttämisen, lahjonnan ja silmänpalvonnan kulttuuria on taas voimallisesti yritetty juuria. Jopa sellaisessa konservatiivisessa ja uusslavofiilisessä teossarjassa kuin Projekt Rossija (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=projekti+ven%C3%A4j%C3%A4 ), on tunnustettu, että uudenlaisen virkamiehistön luominen on yksi tärkeimpiä tehtäviä tiellä kukoistukseen.

Koska mikään ei ole ikuista, uskon, että tässäkin asiassa on ollut mahdollista saada aikaan muutoksia. Tässä luulossani minua rohkaisee se, että yleisönpalvelijoiden kulttuuri on Venäjällä täydellisesti mullistunut hyvin nopeassa ajassa. Toisaalta eräät pitkän keston elementit tuskin häviävät edes muutamassa vuosikymmenessä.

Joka tapauksessa tämän kirjan kirjoittaja ei kuvaa nykyistä Venäjää, vaan Nikolai I:n aikoja, jolloin pahamaineinen byrokratia eli suuruudenaikaansa.

Asian taustalla oli ainakin osittain tuon itsevaltiaan persoona, jonka myrkyllinen kuvaaminen on antanut Herzenin kynälle arvoisensa tehtävän. Itsevaltiailla näyttää olevan yleensäkin taipumus megalomaaniseen narsismiin, johon samalla saattaa liittyä pikkumainen sadismi ja tunnekylmyys. Näin oli ainakin Herzenin kuvaaman Nikolain kohdalla.

Jos meillä Suomessa puhutaan ilmiöstä management by perkele, on kyseessä asia, joka on korkeintaan hyvin kaukaisesti sukua sille autoritäärisen käskyttämisen kulttuurille, joka aukenee eteemme Herzenin muistelmista. Herzenillä oli sitä paitsi todella myös hyvä näköala tämän ilmiön tarkkailemiseen, kun hän sai luvan suorittaa rangaistustaan palvelemalla Vjatkan kuvernöörin kansliassa.

Rangaistukset eivät siis aina olleet aivan hirvittäviä, ainakaan säätyhenkilöille ja Herzen sai pitää mukanaan myös kamaripalvelijaansa, joten hänen arvokkuuttaan ei samassa määrin loukattu kuin oli tapana seuraavalla vuosisadalla. Hän säilyttikin koko ajan ylpeän tietoisuuden itsestään vapaana ihmisenä. Syntyminen aviottomana poikana ei näytä tässä suhteessa olleen suuri onnettomuus, ainakaan siitä ei puhuta.

Kirjan toinen osa on täynnä kertomuksia toinen toistaan kehnommista hallintomiehistä, joiden lahjottavuus on synneistä pienimpiä. Katalaa on sen sijaan se, että oikeudenmukaisuutta loukataan aivan häpeämättömästi eikä köyhällä ole minkäänlaista turvaa.

Osittain tämä mielivaltaisuuden periaate koskee myös ylempiä kansaluokkia, kuten tuota samaa aikaa kuvaavassa, tunnetussa markiisi de Custinen aikalaiskuvauksessa myös esitetään. Kuka tahansa saattoi joutua koneiston uhriksi ja silloin oli viisasta madella kohtalonsa ratkaisijan edessä. Omanarvontunne puuttui tuon ajan Venäjän yläluokilta, kuten ajan intelligentsija totesi. Se itse koetti korjata asian käyttäytymällä sitäkin ylevämmin.

Alaluokkia kohdeltiin miten haluttiin ja virka-asteikon alapäätä lähestyttäessä tilanne vain paheni. Toki jokaisessa ryhmässä oli aina erilaisia ihmisiä ja Herzen korostaa voimakkaasti sitä, että hänen kohtaamansa santarmit olivat yleensä kelpo väkeä, joita hän ei voinut moittia mistään.

Joka tapauksessa tyypillinen venäläinen juttu sisältyi Herzenin mielestä siihen, että joitakin ruoskittiin, jotkut saivat lahjuksia ja kirjoitettiin raportti. Itse totuudesta ei välttämättä saatu mitään selvää. Tutkimuksiin tuskastuneena Nikolai saattoi vaatia, että juttu hoidetaan kolmessa päivässä ja sillä siisti…

Maaorjuus, johon sisältyi ihmisen alentaminen, turmeli joutilaan yläluokan, joka näyttää usein todistelleen itselleen omaa erinomaisuutta kiduttamalla vallassaan olevia. Toisaalta tietenkin oli myös jaloja luonteita, mutta itse koko systeemin sisältämä mielivalta turmeli molempia osapuolia.

Tuon ajan patriarkaalisissa kodeissa tapaamme myös tyranneja, joista kovin monet muistelmakirjat kertovat. Useassa tapauksessa talon isäntä katsoi itsellään olevan jumalallisen vallan omalla alueellaan, kuten eräät teoreetikotkin arvelivat. Toki on syytä muistaa myös äidinvalta, joka ei suinkaan ollut vähäinen.

Kun isännän mielivallan alaisilla perheenjäsenillä ei normaalisti ollut mitään mahdollisuutta muuttaa tilanteensa perusteita, syntyi epäterveitä valtasuhteita, joissa huonot luonteet kasvoivat kieroon ja tekivät muiden elämän helvetiksi.

Mutta tässähän on jo kyseessä itse yhteiskunnan kehitysaste. Isäntävalta ja ulkoekonominen pakko olivat todellisuutta monilla seuduilla meilläkin vielä puoli vuosisataa sitten. Ehkäpä ne ovat sitä jossakin vielä tänä päivänä jopa Suomessa, ainakin tiettyjen yhteisöjen piirissä.

Niin, taisi unohtuakin sanomatta, mikä oli se rikos, josta Herzen tuomittiin. Hän kirjoittaa omassa asiassaan ja on ymmärrettävää, ettei hänen mielestään mitään rikosta ollutkaan. Tässä tapauksessa asia on myös täysin uskottava. Nikolain psykologiassa ja tuon ajan Venäjällä asia oli toisin.

Kaikenlainen hallitsijan pyhän tahdon tai jopa hänen persoonansa vähättely tai pilkkaaminen oli ankarasti rangaistava teko. Sitä paitsi Herzenin piiri oli kiinnostunut Saint Simonin ajatuksista (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yli-ihmisen+kasvot ).

Häntä kiehtoi ihmisten tasa-arvoisuuden ohella myös lihan rehabilitointi eli kulttuurin seksuaalikielteisyyden hävittäminen. Asiaa pilkattiin tuohon aikaan, mutta hän uskoi, että tulevaisuus kuului sille. Ainakin tässä hän taisi olla jollakin tavalla oikeassa.