Bysanttilaista

 

Aikalaistodistajan kertomuksia

 

Mikael Psellos. Bysantin hovimies. Elämäni keisarivallan kulisseissa. Suomentanut Paavo Hohti. Gaudeamus 2024, 397 s.

 

Kuten tunnettua, Rooman keisarikunta hajosi aikoinaan kahtia, Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395.

Länsi-Rooman tuhoutuminen on ajoitettu jopa tarkasti vuoteen 476, vaikka sen rappeutuminen, erityisesti taloudellinen, oli alkanut jo paljon aiemmin.

Itä-Rooma (Bysantti), joka nimitti itseään myös Rooman valtakunnaksi, sinnitteli vielä peräti tuhat vuotta ja loppui Konstantinopolin joutuessa turkkilaisten käsiin vuonna 1453.

Itä-Rooman historiaa ei meillä kouluissa opeteta ja siihen on omat syynsä. Se jätti jälkimaailmalle lopultakin aika vähäisen perinnön verrattuna siihen, mitä vanha Imperium Romanum oli koko maailmalle ja sen tulevaisuudelle merkinnyt.

Toki oli tärkeää, että kristinusko ja antiikin perintö pitivät pintansa edes jossakin päin sitä uutta, pimeää maailmaa, joka oli seurannut antiikin ihmeellistä kukoistusta.

Roomalaisen sivilisaation tuhoa voi tietenkin verrata myös nykyiseen länsimaiden rappioon, jonka päätepiste jo häämöttää, mutta kun tulevaisuutta ei voi tutkia, kannattaa yrittää ymmärtää edes menneisyyttä.

Bysantin nimi tuli aikoinaan länsimaisessa ajattelussa merkitsemään pysähtyneisyyttä ja loputtomia juonitteluja. Venäjällä se sai korkeamman kaiun, kun siellä julistettiin oman maan tulleen bysanttilaisen keisarivallan perilliseksi, kolmanneksi Roomaksi.

Tällä polveutumisella perusteli itseään vieläpä nimenomaan Moskovan suuriruhtinaskunta, jonka olisi ollut asiallisempaa korostaa mongolista alkuperäänsä. Niinhän nykyään tehdäänkin. Itä ei nyt ole kova sana ainoastaan Venäjällä, vaan jo koko maailmassa.  Maailmanherruuteen kurkottavan Kiinan laakerit kiehtovat nyt myös aikamme chauvinisteja.

Joka tapauksessa Bysantti oli olemassa vielä tuhannen vuotta Länsi-Rooman jälkeen ja sieltä on säilynyt meille myös kirjallista aineistoa, joka on laadullisesti paljon parempaa kuin ne fragmentit ja taikauskon syövyttämät koristeelliset kyhäelmät, joita Länsi-Eurooppa samaan aikaan tuotti, sikäli kuin tuotti mitään.

Kysymys nimittäin on Mikael Pselloksen tapauksessa ensimmäisen (toisen) vuosituhannen alusta eli jokseenkin tarkoin tuhannen vuoden takaisesta ajasta. Psellos oli korkeassa hovin virassa ja pääsi läheltä seuraamaan keisareiden ja hovin elämää eli juonitteluja. Juonitteluthan näyttävät täyttäneen draaman henkilöiden elämän ja olleet heidän korkeimpina tavoitteinaan.

Toki aina silloin tällöin todetaan joukossa olleen myös syvästi uskonnollisia henkilöitä, joille paikka taivaan valtakunnassa oli kaikkea muuta arvokkaampi.

Ne taisivat kuitenkin olla poikkeus, vaikka voimme toki pitää mahdollisena sitäkin, että hurskaus, moraalinen rappio ja kierous olivat ihmisisä samaan aikaan mahdollisia. Itsensä pettäminen on monille helppo rutiinitehtävä ja vaikeissakin tapauksissa se hoituu tarvittaessa.

Joka tapauksessa Psellos oli kuvaamiensa asioiden silminnäkijä useassa tapauksessa ja joskus kuvaakin itsensä kurkistamassa ovelta nähdäkseen sen, mitä kuvaa kirjassaan. Keisarit ja heidän läheisimmät avustajansa hän tunsi hyvin myös ulkonäöltä ja teki myös fysionomian perusteella päätelmiä heidän persoonastaan.

Merkittävää on, että toisin kuin muuan suosikeistani antiikin auktorien joukossa, Plutarkhos, Psellos ei punnitse henkilöitään heidän hyveidensä perusteella. Hän jopa nimenomaan sanoo, ettei kukaan voi pysyä samanlaisena kymmeniä vuosia, etenkään, mikäli kantaa absoluuttista valtaa.

Näinhän se taitaa olla. Tuloksena on joka tapauksessa hieman häkellyttäviä henkilökuvia, joissa hyveiden paragon muuttuukin paheelliseksi tyranniksi. Samaa tapahtuu myös vastakkaiseen suuntaan.

 Hallitsijoiden ja korkeiden suosikkien ja virkamiesten ohella näyttämöllä on usein myös kansa. Konstantinopolin eli lyhyesti Kaupungin (vrt. Rooma-urbs) noin 400 000 asukasta olivat erikoisasemassa ja saattoivat syöstä keisarin vallasta ja valituttaa uuden. Tämän mahtinsa he myös ymmärsivät.

Kun kyse on kaikkein kristillisimmästä valtiosta, herättävät huomiota ne julmuuden osoitukset, jotka olivat Bysantissa vakiintuneita.

Psellos kuvaa yhä uudelleen, miten joiltakin poliittisilta vastustajilta kaivettiin silmät päästä ja miten joidenkin koko suku kuohittiin, ettei sillä olisi asiaa valtaistuimen perijäksi.

Eipä sikäli, olihan seivästäminen käytössä vielä Pietari Suuren ajan Venäjällä ja teilaaminen oli lännessäkin normaali käytäntö vielä 1600-luvulla. Bysantissa kuitenkin saatettiin kuohia ihmisiä, jotka eivät olleet mihinkään syyllistyneet. Tässä en nyt ryhdy keskustelemaan niistä kastraattilaulajista, joita lännessäkin oli vielä 1700-luvulla.

Eunukit sinänsä olivat joka tapauksessa tärkeä ja usein suurta kunnioitusta nauttiva osa myös hovia ja ylhäisissä suvuissa heitä saattoi olla veljeksistä jopa enemmistö. Kaiketi tällä pyrittiin estämään suvun sisäisiä perimysriitoja.

Usein he siis joka tapauksessa olivat kunnioitettuja ja ilmeisesti heitä pidettiin muita taipuvaisempina uskollisuuteen hallitsijaa kohtaan, kun he eivät voineet sitä olla omien jälkeläistensä suhteen.

Moni muistanee vielä Bysantissa olleen myös naispuolisia hallitsijoita, kuten Zoe ja Theodora. Ne tämän nimiset hallitsijat, joita tässä kirjassa kuvataan, olivat sisaruksia ja hallitsivat vain yhden vuoden, mutta saivat aikaan valtavaa tuhoa.

Heillä ei ollut mitään ymmärrystä tai kokemusta valtion hallinnasta tai finansseista ja he lahjoittivat lahjoittamasta päästyään valtion varoja niin, että väistämätön katastrofi oli edessä. Asiaa pahensi vielä heidän seuraajansa Konstantinoksen aluksi omaksuma samanlainen tuhlaavaisuus.

Mutta nyt olen vasta kirjan puolivälissä. Jännitys tihenee…!

 

 

Sankareiden pöytäseurana

 

Lisää Bysantista

 

Ennen kuin mennään päivänkohtaisiin asioihin, suvaitkaa, että esitän pari yleistä luonnehdintaa Pselloksesta ja hänen kirjastaan ja samalla vaikutelmia koko siitä valtiosta ja aikakaudesta, jota siinä käsitellään.

Kyseessä ovat siis vain ja ainoastaan tämän kirjan pohjalta syntyvät vaikutelmat, ei sen enempää.

Toisen tuhatluvun ensi vuosikymmenillä elettiin Euroopassa yleisesti keskiajan pimeydessä. Muodikkaat keskiaikafriikit tietenkin heti ryntäävät torjumaan vähäpätöisen persoonani esittämää moista vähättelyä, joka kuulostaa lähes (kauhea sanoa) rasismilta.

Tarkoitan tällä edellä sanotulla joka tapauksessa nyt sitä, että Itä-Rooma ainakin erään korkean sihteerin ja neuvonantajan perspektiivistä katsoen näyttää sangen rationaaliselta valtiolta, joka muistuttaa sitä, minkä vielä muistamme länsimaistakin: ennen järjen hylkäämistä ja paheiden julistamista hyveiksi, elettiin meilläkin yleensä tolkullista ja normaalia elämää kavahtaen mielettömiä päämääriä, taikauskoa ja kohtuuttomuutta.

Pselloksen maailmassa eivät keskeisiä vaikuttajia olleet lukutaidottomat ja kunniakäsitteensä absurdiksi paisuttaneet feodaaliruhtinaat tai typerä sukuylpeys, ei uskonnollinen fanaattisuus eikä taikausko.

Psellos, joka ei jätä kynttiläänsä vakan alle itseäänkään luonnehtiessaan, oli ajan tieteet ja filosofian erinomaisesti hallitseva mies, jolle tuttuja olivat yhtä hyvin trigonometria kuin retoriikka, puhumatta klassisista auktoreista. Hän oli tutustunut jopa astrologiaan, mihin hän ei lainkaan uskonut, mutta piti tarpeellisena tuntea sellaisenkin taikauskon esittämiä käsityksiä ja niiden perusteita.

Keisarien kanssa Psellos oli hyvinkin läheinen ja jotkut ylistivät häntä ja hänen oppineisuuttaan maasta taivaaseen. Itse he tuskin koskaan olivat oppineita.

Hyvin merkille pantavaa on, että keisarit ja keisarinnat, joihin hän joutui yhä uudelleen tutustumaan, näyttäytyivät hänelle hyvin inhimillisinä persoonina, kukin omine erikoisuuksineen. Kuka oli humoristi ja ikuinen sutkauttelija, kuka taas totinen torvensoittaja. Mitään luutuneiden seremonioiden jäykkyyttä emme voi noissa suhteissa havaita ja monet keisarit antoivatkin palttua seremonioille, etenkin tietysti yksityiselämässään.

Myöskään sukutausta ei ollut tuon ajan Bysantissa välttämättä aina tärkeä asia jae eräiden keisarien aikaan näyttää tasa-arvoisuus kehittyneen hyvinkin pitkälle. Eivätpä olleet itse keisaritkaan purppurasyntyisiä eli keisarin lapsia.

Bysantin hovin loputtomat juonittelut ja keisarien vaarallinen asema erilaisten pyrkyrien vihan kohteina olivat totta tähänkin aikaan, kuten myös joidenkin hallitsijoiden oikullisuus ja epäluuloisuus. Toisaalta oli myös lempeitä hallitsijoita ja suorastaan hyväuskoisia, jotka antoivat anteeksi silloinkin, kun heidän olisi oikeastaan pitänyt tappaa.

Mitä tulee Bysantin ja tuon kaupungeista loistavimman suhteeseen ympäristöönsä, siinä näköjään pyrittiin harmoniaan eikä syyttä suotta haluttu vain laajentua laajentumisen vuoksi. Joskus älyttömät barbaarilaumat kyllä pakottivat sotimaan.

Kirjassa kuvataan myös Kiovan rusien hyökkäys, jonka mainitaan tehdyn kanooteilla, mikä tuntuu uskomattomalta siitä, joka on joskus merelläkin ollut. Joka tapauksessa hyökkäys torjuttiin, erityisesti kreikkalaisella tulella, joka oli Bysantin vanha ihmease.

Italialaisia ja ruseja kuului myös keisarin joukkoihin. Edelliset olivat kiihkeitä ja nopeasti syttyviä, jälkimmäiset taas vihassaan sitkeitä ja kestäviä. Keisarin varjagikaartikin mainitaan, mutta se ei tule esille erityisenä poliittisena tekijänä. Myöskään kilpa-ajojen "puolueet" eivät tuossa vaiheessa näköjään olleet kaupungin keskeinen asia.

Patriarkka oli merkittävä tekijä politiikassa ja keisarien oli syytä viljellä häneen hyviä suhteita. Niin sanotusta kesaropapismista eli keisarin asemasta kirkon päänä ei tässä kirjassa näy jälkiä.

Kuten sanottu, keisareita ja keisarinnoja oli monenlaisia. Kuten tekijän tyyliin kuuluu, hän välillä ylistää heitä maasta taivaaseen ja välillä taas tuomitsee ankarasti. Kaiketi he myös sen vuorotellen ansaitsivat. Joka tapauksessa asema lähellä niin oikullista keisaria kuin oli Konstantinos IX tuntui ajan mittaan hengenvaaralliselta ja Psellos erosi virastaan ryhtyäkseen munkiksi.

Munkkiudesta huolimatta hän palasi virkaansa seuraavan keisarin aikana. Tämä yrittikin parhaansa mukaan korjata sen, mitä edeltävät keisarit ja keisarinnat olivat saaneet aikaan, nimittäin valtion kassan tyhjenemisen.

Keisari Isaakios Komnenos oli suoraviivainen sotilas ja paljolta ylistettävä, mutta yritti kerralla liikaa. Valtion hallinto oli kuin pöhöttynyt hirviömäinen ruumis, jota olisi ensin ollut laihdutettava ja vasta sitten lääkittävä: se oli sisältä tulehtunut ja sairas, osin turvonnut, osin surkastunut, jossakin paikassa oli vesipöhöä ja jokin paikka oli hivutustaudin kalvamaa. Ja tämän hän yritti leikata yhdellä iskulla…

Keisari Basileios oli aikoinaan kerännyt valtion kassaan valtavat aarteet, mutta sen jälkeen lukuisat keisarit ja keisarinnat olivat tuhlanneet niitä kuin mielettömät. Jopa barbaarimaasta peräisin olevalle panttivangille, joka nostettiin rakastajattareksi, oli uhrattu valtavia summia.

Isaakios Komnenoksen olisi pitänyt odottaa oikeata hetkeä eikä heti ruveta raudalla polttamaan ja leikkaamaan, olisi pitänyt ensin totuttaa ja kesyttää, leperrellä rauhoittavasti, taltuttaa hevoset kuten Aleksanteri teki Bukefalokselle ja vasta sitten nousta vaunuihin ja löysätä ohjakset. Käsitettä juustohöylä, ei myöskään vielä käytetty.

Keisarinnat Zoe ja Theodora olivat kurjia hallitsijoita ja suuria tuhlareita, mutta myöhempi keisarinna Eudokia oli sangen pätevä paikallaan ja hallitsi itsevaltiaana niin kauan kuin hallitsi.

 Yleisempää oli, että keisarin ohella hänellä oli vähäisempänä kollegana toinen keisari tai keisarinna, jolla kyllä oli arvonimi caesar. Siitä asemasta oli hyvä pyrkiä itsevaltiaaksi.

Kirja päättyy esittelemään keisareista arvollisimpia ja loistavimpia, jotka arvattavasti saivat nuo luonnehdinnat myös luettavakseen. Mikael Doukaksen kirjoittaja asettaa peräti ”kaiken ihailun yläpuolelle ja varoittaa:  ”älköön kukaan epäilkö sanojani tai menettäkö uskoaan siihen, mitä aion kertoa sen vuoksi, että kirjoitan tämän keisarin eläessä, sillä olen kirjoittanut tämän kuvauksen tehdäkseni tiettäväksi kaikille, että on olemassa ihminen, jonka luonne ilmiselvän jumalallisen osan vuoksi ylittää ihmisen tavanomaisen luonnon…”.

No, tuota tuota. Pitäähän sitä miehen sanaan luottaa, mutta kaikki taitaa sentään olla suhteellista. Jo parisataa vuotta sitten sanottiin, ettei kukaan ole sankari kamaripalelijansa silmissä.

Suuri sankarinpalvonnan teoreetikko Thomas Carlyle selitti tuon asian johtuvan siitä, että tuolla palvelijalla oli asemansa mukainen sielu: ”a valet soul”. Sille, jolla itsellään oli sankarin aineksia sielussaan, oli mahdollista tunnistaa toinenkin sankari, kun hänet näki.

Sankari tai ei, ainakin Psellos on hyvin kiinnostava kirjoittaja.

Kirjavia vaiheita

 

Tuhat vuotta, eikä suotta

 

Paavo Hohti, Bysantti. Tuhat draaman vuotta. WSOY 2021, 621 s.

 

Paavo Hohdin toimittamasta Mikael Pselloksen historiasta on tullut kirjoitettuakin (Vihavainen: Haun psellos tulokset ). Kirja on aivan uskomattoman kiinnostava ja niinpä otin lukeakseni myös Hohdin Bysantti-kirjan.

Bysanttilaisuushan on Euroopassa saanut jo muutaman sadan vuoden ajan symbolisoida pystyyn kuollutta ja hedelmätöntä rappiota ja loputonta juonittelua. Koulukurssissa se sivuutetaan melko vähällä, kuten niin monet muutkin asiat ja käsitykset sen merkityksestä tuppaavat olemaan aika yksitotisia, ikään kuin tuo valtakunta tosiaan olisi onnistuttu kehityksessään pysäyttämään.

”Tuhat draaman vuotta” kertoo siitä, miten Itä-Rooma poiki aikoinaan Bysantin ja se kehittyi imperiumista valtioksi muiden joukossa, vaikka se aina säilytti ja halusi säilyttää Rooman imperiumin sädekehän.

Suomalaiset tuntevat Bysanttia varmaan parhaiten Mika Waltarin teoksista ja sen lisäksi erilaisista ”kolmatta Roomaa” koskevista venäläisistä spekulaatioista, jotka eivät asiallisesti koskaan tuottaneet aitoa Bysantin perinnön jatkoa. Vaikutteita sieltä toki saatiin, uskonnon lisäksi vaikkapa kaksipäinen kotka, joka on peräisin 1300-luvulta, valtakunnan loppuvaiheesta.

Bysantti, josta on syytä puhua vasta 600-luvulla, kun se alkoi suuntautua entistä enemmän itään ja latinan taitokin siellä hupeni, oli todellakin omalaatuinen kokonaisuus. Sen historiassa vaihtelivat kukoistuksen ja rappion kaudet, taloudellinen hyvinvointi ja kurjuus, sotilaalliset voitot ja tappiot.

Antiikin perintö sentään säilyi, vaikka uskonnollisesti keskityttiin intohimoisiin kiistoihin, jotka koskivat pyhän hengen tulemista ja olemusta (homoousion vs. homoiusion), ehtoollisleivän happamattomuutta ja muuta vastaavaa. Ikonoklastit eli kuvainraastajat ja ikonofiilit olivat vuoroin vallassa ja idän kirkkojen yhteisyys oli yhtä vaikea saavuttaa kuin idän ja lännen kirkkojen yhdistyminen.

Itse asiassa kumpikaan ei toteutunut. Kuuluisa filioque (-ja pojasta) kiista kuuluu nykyään olevan jollakin tapaa soviteltu, mutta uskontunnustukset ovat yhä ortodokseilla ja katolisilla erilaiset, eikä kirkkojen yhtyminen ole näköpiirissä, vaikka siitä on aikoinaan jo monet kerrat sovittu. Asia on ollut ja on poliittisesti liian vaikea.

Bysantilla oli yleensä omistuksia myös lännessä, kuten Sisilia ja Ravenna. Paavin kanssa jouduttiin joskus myös aseelliseen taisteluun, mutta toisinaan oltiin samalla puolella ja sama koski Mustanmeren ja Aegean meren tärkeimpiä läntisiä voimatekijöitä, Venetsiaa ja Genovaa.

Idän ja lännen kirkkojen ero vuonna 1054, johon kuului molemminpuolinen kirkonkirous, ei ollut se todellinen tapahtuma, joka syvensi skisman todelliseksi vihaksi. Se tapahtui neljännen ristiretken aikana, jolloin latinalaiset jakoivat Bysantin maat keskenään ja pakottivat ne omaksumaan oman kirkkonsa opit ja yliherruuden. Tämä kausi kesti kuusi vuosikymmentä.

Muuten, kuten saamme lukea, Bysantti ja sen kirkko eivät hyväksyneet pyhiä sotia, jollaisia ristiretket olivat ja suhteet ei-kristillisiin kansoihin luotiin siellä asiapohjalta. Toki kristinusko levisi slaavien keskuuteen juuri Bysantista, vaikka varsinaista lähetyskiihkoa ei ollutkaan.

Rusien ja Bysantin suhteet ovat yksi juonne valtakunnan historiassa ja varjagien (varangien) henkivartiokaarti oli nimenomaan skandinaavinen. Viinkingithän retkeilivät kauemmaskin Välimeren alueelle ja muualle Eurooppaan.

Bysantin yhteiskunta oli ajan oloissa yllättävän ”tasa-arvoinen”, eikä ylimystö saavuttanut samanlaista asemaa kuin lännessä. Keisariksikin saattoi nousta yhteiskunnan alakerroksista ja naisetkin toimivat hallitsijoina useaan otteeseen.

Hovijuonittelu oli joka tapauksessa Bysantin todellinen erikoisuus ainakin joissakin suhteissa. Mahdollisia keisarivallan tavoittelijoita eliminoitiin yhä uudelleen sokaisemalla tai kuohitsemalla heidät. Jopa vanhemmat saattoivat antaa kuohita lapsensa.

Eunukkien asema saattoi kyllä olla varsin korkeakin ja heitä oli hyvin usein hovin varsinaisilla mahtipaikoilla ja jopa patriarkkoina. Vastaavaahan oli myös muiden kansojen keskuudessa, esimerkiksi turkkilaisten, jotka saapuivat Anatoliaan vasta toisella vuosituhannella.

Kullakin hallitsijalla oli omat ansionsa ja syntinsä ja ulkopolitiikassa oli yhä uudelleen liittouduttava milloin pohjoisesta, milloin lännestä ja milloin idästä uhkaavaa vaaraa vastaan. Ulkopolitiikassa ei nirsoiltu liittolaisen tunnustaman uskonnon suhteen ja tarvittaessa yhteistyötä tehtiin niin pakanoiden kuin muhamettilaisten kanssa ja tietenkin myös katolisten.

Myöskään suhde paaviin ei ollut yksinomaan aina kielteinen, vaikka paavin ylivaltapyrkimyksiä ei tunnustettu muutoin kuin pahimman ahdingon aikana ja silloin aina tilapäisesti.

Bysantti katsoi aina olevansa Rooman valtakunta ja sen keisarin titteli houkutteli niin kristittyjä kuin muitakin valtiaita. Moskovan suuriruhtinaan omaksuma tsar-titteli ei itse asiassa ollut kovinkaan poikkeuksellinen. Myös esimerkiksi Bulgarian ja Trapezuntin hallitsijat käyttivät samaa arvonimeä.

Kuten Jaakko Lehtovirta väitöskirjassaan on osoittanut, munkki Filofein kirjeessään Iivana III:lle esittämä idea Moskovasta kolmantena Roomana ei johtanut vaatimuksiin Moskova-johtoisesta universaalimonarkiasta, mihin suuriruhtinaskunnan resurssit tietenkään eivät olisi riittäneet.

Kun Pietari Suuri otti vuonna 1721 käyttöön keisarin (imperator) -tittelin, ei Rooman perillisenä itseään pitänyt Saksan keisari sitä aluksi hyväksynyt. Venäjällä oli kuitenkin tässä vaiheessa hallussaan myös perinteisiä eurooppalaisia alueita, kuten Vanha Suomi ja Baltia ja sitä sopi pitää rakenteeltaan imperiumina.

Venäjän keisarin titteli tuli ennen pitkää hyväksytyksi ja sitähän on perusteltu nimenomaan Bysantin perinnöllä. Kuten tunnettua, Katariina II suunnitteli myös Konstantinopolin valloittamista ja pääkaupungin siirtämistä Pietarista sinne. H.G. Porthan kohdisti toivonsa tähän asiaan.

Siitähän ei sitten mitään tullut, enempää kuin Aleksanteri II:n yrityksestä, joka vei Suomen kaartinkin aivan Konstantinopolin porteille. Vielä ensimmäisessä maailmansodassa Konstantinopoli oli Venäjän tavoitteena ja eräät venäläiset obskurantit spekuloivat yhä sen perustavalla ”hengellisellä” merkityksellä Venäjälle.

Ehkäpä Žirinovski jo jää viimeiseksi tässä oudossa seurassa?