Suuren laivaston kohtaloita

 

Raakaa peliä Suomenlahdella

 

Raoul Johnsson, Kustaa III ja suuri merisota. Taistelut Suomenlahdella 1788-1790. John Nurmisen säätiö 2010, 352 s.

 

Kustaa III:n sota oli kauan varsin epäsuosittu aihe, jossa ei nähty paljonkaan kiinnostavaa, kun eivät rajat sen takia lainkaan muuttuneet. Sittemmin tuli jopa uusia lähteitä, joita tässäkin kirjassa on hyödynnetty.

Toki Ruotsinsalmen toinen meritaistelu vuonna 1790 on muistettu aina mainita, olihan sillä selvästi merkitystä koko sodankin päättymisen kannalta. Saaristolaivasto oli kuninkaan viimeinen kortti, kuten Jussi T. Lappalainen asian muotoili ja tilanteessa oli paljon dramatiikkaa.

Tässä muuten tulee mieleen, ettei neuvostoajan Istoritšeskaja entsiklopedija edes tunne sellaista Ruotsinsalmen meritaistelua, jossa Venäjä kärsi rökäletappion, vaan sen sijaan esittelee Ruotsinsalmen ensimmäisen meritaistelun vuodelta 1789, jossa Venäjä voitti.

Ei tuosta voittoisastakaan taistelusta paljoa kirjoitettu. Raoul Johnsson toteaa, että kokonaiskuvan saaminen oli hankalaa, koska taistelusta ei löydy aikalaisraporttia. Se taas johtunee siitä, että kuningas oli itse paikalla ja hänen kai oletettiin tuntevan asiat joka tapauksessa ylivertaisesti.

Avomerilaivaston toiminnasta kirjoitettiin vielä vähemmän, vaikka juuri sen piti suunnitelmien mukaan ratkaista koko sota.

 Kun Venäjän laivaston tuhoaminen lähes samansuuruisella ruotsalaisella laivastolla (!) ei onnistunut, päädyttiin sitten kahakoimaan Kymijoella ja Savossa. Niin sanottu Suursaaren taistelu heti sodan alussa ei vain tuonut Ruotsille tuota ratkaisevaa strategista etua, vaikka sitä voittona juhlittiin ja Te Deumia lauettiin.

Toki Ruotsinsalmessa sitten sodan lopussa vuonna 1790 taisteli yhteensä yli 30000 miestä ja se oli pitkän aikaa koko Pohjolan historian suuroin taistelu. Viipurin läpimurto aivan hiukan aiemmin oli kyllä vielä suurempi ja miehiä oli mukana yli 50000. Naisten määrää en tiedä kenenkään tähän mennessä vielä laskeneen, mutta varmasti sekin aika pian tulee. Sama koskee tietenkin myös mustien osuutta.

 Joka tapauksessa se oli jo enemmän, kuin sitten vuonna 1944 Tali-Ihantalassa ja tilanne oli yhtä ratkaiseva. Vuonna 1790 oli vain paljon enemmän tykkejä. Ruotsin avomerilaivasto olisi voitu siellä silloin lyödä, mistä voitiin syyttää kuningasta, jonka rohkeus taistelussa kuitenkin herätti kunnioitusta, kuten hänen serkkunsa Katariinakin vakuutteli.

Joka tapauksessa avomerilaivaston rooli Kustaan sodassa on jäänyt aika vähälle huomiolle, vaikka se oli strategisesti ratkaiseva. Asiaa toki selittää, että tauti piti Ruotsin laivaston pitkään toimintakyvyttömänä.

Kuitenkin sellaiset strategista merkitystä omanneet taistelut kuin Räävelin eli Tallinnan meritaistelu keväällä 1790 ja Barösundin, itse asiassa Porkkalan selän, taistelut edellisenä vuonna näkyy usein kuitatun aivan ohimennen. Toki somessa saa lukea vaikka mitä ja joku näyttää siellä väittäneen, ettei Kärnäkoskellakaan koskaan taisteltu…

Vuonna 1790 Ruotsin avomerilaivasto, örlogsflottan, oli taas täydessä iskussa ja uusia miehiä oli koulutettu taisteluissa ja etenkin taudeissa kuolleiden tilalle. Matkaan lähdettiin Karlskronasta heti toukokuun alussa, kun Venäjän laivaston pääosa oli vielä jäiden vankina Kronstadtissa.

Tarkoituksena oli tuhota ensin Venäjän laivaston Tallinnan lahdella talvehtinut puolikas, johon kaksinkertaisen ylivoiman voitiin kohtuudella katsoa riittävän. Sen jälkeen voitaisiin tehdä sama temppu Kronstadtissa ja uhata suoraan Pietaria, mikä alun perinkin oli ollut tavoitteena.

Ensimmäinen hyökkäys Viron puolelle, Paltiskiin, tehtiin, kun Tallinnan lahti oli vielä jäässä ja venäläiset laivat talvikunnossa ilman ruutia ja provianttia. Retki oli täysi menestys, mutta ei ratkaissut mitään, vaan päinvastoin herätti Venäjän laivaston huomaamaan vaaran.

Kun jäät olivat sulaneet, hyökkäsi kuninkaan veljen, Södermanlannin herttuan johtama laivasto Rääveliin, jossa venäläiset olivat jo valmistautuneet ottamaan sitä vastaan sijoittumalla kaksinkertaiseen linjaan, joka ulottui Piritan pohjoispuolelta Tallinnan sataman lähelle.

12.5. oli tarkoitusta varten sopiva tuulikin, mutta jostakin syystä hyökättiin vasta seuraavana päivänä, jolloin tuuli yltyi kovaksi ja kallisti hyökkääjän laivoja niin, ettei alempien kansien tykeillä voinut ampua. Vihollinen sen sijaan oli edullisessa asemassa rannikkopatterien tukemana ja laivat kääntyivät vielä ankkurissa springien varassa saaden nopeasti uuden täyslaidan käyttöönsä.

Kaksi suurta linjalaivaa ajoi karille ja niistä toinen, Rikets ständer, jouduttiin polttamaan Aegnan karikolla. Toinen saatiin irti. Joka tapauksessa menetettiin kaksi suurta linjalaivaa ja takilavaurioita ja kuolonuhreja tuli runsaasti. Venäläisten tappiot olivat vähäiset.

Usein kysytään, miksei Ruotsin laivasto, jolla yhä oli suuri ylivoima, uusinut hyökkäystä seuraavana päivänä, jolloin tuuli oli suotuisa. Tätä voi vain arvailla, mutta arvattavissa on, että juuri hiljakkoin kestetty tulimyrsky oli masentanut mieliä.

Niinpä ruotsalaiset purjehtivat matkoihinsa ja päätyivät kuninkaan johdolla Viipurinlahden hiirenloukkuun, josta pois pääseminen vaati sekä urhoollisuutta että tuuria. Huonoa tuuria ja kännipäistä tohelointiakin oli, mutta se on taas toinen juttu.

Mitä Räävelin meritaisteluun tulee, se oli joka tapauksessa Venäjän torjuntavoitto, vieläpä strategisen luokan menestys. Toisin kuin oli tarkoitus, Venäjän molemmat laivasto-osastot saattoivat nyt yhtyä ja saartaa ruotsalaiset, jotka olivat ängennet Viipurinlahdelle. Uhka Pietarille oli tiessään.

Joskus näkee myös vähäteltävän ja suorastaan ihmeteltävän niin sanottuja Barösundin taisteluja, jotka käytiin Porkkalan selällä ja kauimpana lännessä Elisaaren ja Jakob Ramsön tienoilla.

Kyseessä oli Ruotsin armeijan elintärkeä huoltoreitti, jota ruotsalaiset puolustivat parhaansa mukaan. Kun venäläiset onnistuivat sen katkaisemaan, tarvittiin jopa 6000 hevosta rahtaamaan armeijan tarvikkeita ja muonaa maateitse.

Samaan aikaan hevoset olisi kipeästi tarvittu maatöihin, mutta Ruotsin armeijakin oli hätää kärsimässä. Tuohon aikaan huolto-ongelmat olivat armeijoiden kannalta ratkaisevia. Myös venäläisten maihinnousu oli pelättävissä ja Fagervikin ruukkikin oli vaarassa.

Ruotsin avomerilaivasto oli tuohon aikaan taudin lamauttama ja se pieni eskaaderi, joka yritti tulla auttamaan puolensa pitävää saaristolaivaston osastoa, oli vähällä jäädä Räävelistä saapuvan venäläisen laivaston saaliiksi ja purjehti kiireesti takaisin Karlskronaan.

Talvi pakotti venäläiset poistumaan Porkkalan selältä, mutta ilman sitkeää puolustusta, johon kuului myös Kustaa Mauri Armfeltin henkilökohtaisesti johtama rohkea hyökkäys Elisaarelle, olisi Ruotsin armeijan huolto voinut romahtaa. Kireäksi tilanne meni nytkin.

John Nurmisen säätiö on kunnostautunut julkaisemalla loisteliaita kuvateoksia, jollaisiin tämäkin kirja kuuluu. Sen arvoa lisäävät asiantuntevat selostukset, joissa on paljon kiinnostavia detaljejakin.

Kohtalokas sota

 

Toiselta puolelta katsoen

 

М.М- Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. Санкт-Петербург «Наука» 2016 (1912), 381 с.

 

Kustaa III:n sodasta on kirjoitettu taas viime vuosina ja vuosikymmeninä aika paljon. Merkkivuosien kunniaksi ilmestyi Suomessakin kaksi laajaa opusta maasodasta ja kaksi merisodasta (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kustaa+III%3An+sota ). Merisotahan tuolloin oli avainasemassa ja siinä nähtiin eräitä maailmanhistorian suurimmista purjealusten taisteluista.

Myös Venäjällä ilmestyi pari uutta kirjaa aiheesta, mutta ne olivat lähinnä vanhan kertausta. Uusintapainoksia vanhoista otettu ja mielestäni niillä onkin erityistä mielenkiintoa myös tänä päivänä (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=brikner ).

Luettuani Borodkinin kirjan sain siitä kiinnostavia näkökulmia, jotka eivät aiemmin ole oikein tulleet mieleeni. Toki Borodkinin lähtökohdat Suomen-syöjänä ovat tunnetut, mutta usein hän käyttää varsin vankkoja lähteitä, joiden merkitystä ei kannata vähätellä.

Kustaa III:n sota ansaitsee todella nimensä, kuten sitä tutkinut Jussi T. Lappalainen on todennut. Yksi mies, jonka henkisestä tasapainosta voi esittää erilaisia arvioita, syöksi tosiaan kaksi valtakuntaa sotaan, joka maksoi kymmenien tuhansien ihmisten hengen, erityisesti Suomen alueella.

Kyseessä oli niin sanottu valapattoinen hyökkäys, verolomnoje napadenije kuten venäläiset mielellään sanovat. Itse he syyllistyivät sellaiseen niin vuosina 1700, 1808, kuin 1939, mutta vuonna 1788 hyökkääjä oli ehdottomasti Kustaa III. Katariina toivoi hartaasti rauhaa, sillä menossa oli Turkkia vastaan sota, joka vaati valtakunnalta niin miehet kuin rahat.

Suurpoliittinen konstellaatio kuitenkin antoi Kustaalle mahdollisuuden näytellä suurta roolia. Sekä Ranska että Englanti pelkäsivät Venäjän tunkeutumista Välimerelle ja Turkki lupasi valtavan määrän kultapiastereita, mikäli Ruotsi ryhtyisi Venäjää heikentävään diversioon pohjoisessa.

Ruotsin laivasto, erittäin kallis ja moderni ase, pantiin kuntoon suurin ponnistuksin ja sen ylläpito venytti valtion finanssit äärirajoille. Koulutuksesta ei voinut paljon puhua (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=raoul+johnsson ).

 Myös ruotujakoinen sotaväki oli lähes kouluttamatonta eikä ns. vapaajoukkojen kanssa ollut sen paremmin (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=savon+j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit ). Kahden viikon manööverit ja viisitoista kovaa laukausta vuodessa eivät vielä todellista sotilasta tehneet.

Sitä paitsi vapaajoukkojen, kuten Savon jääkärien sopimuksessa säädettiin, ettei näitä joukkoja vietäisi ulkomaille: ne oli tarkoitettu kotiseudun puolustamiseen.

Siitä huolimatta Kustaa III sai päähänsä lähteä juuri tällaisella armeijalla ja laivastolla hyökkäämään Venäjän kimppuun… 

Asia herätti jo aikanaan ansaittua huomiota, eikä idea ollut periaatteessa pelkästään fantastinen. Venäjän armeija ja parhaat komentajat olivat silloin Turkin sodassa ja Pietarissa oli lähinnä kaartinjoukkoja, jotka tietenkin olivat kyllä hyvin koulutettuja ammattilaisia.

Niiden lisäksi oli haalittava kaikkea mahdollista miehistöä, jotta saataisiin kokoon suunnilleen saman verran kuin oli hyökkääjällä. Tähän miespulaan auttoi sitten esimerkiksi baškiirien, kiirgiisien ja kalmukkien tuominen Savon sotanäyttämölle. Lisäksi sinne otettiin suoraan kadulta miehiä partureista lakeijoihin. Talonpojat, jotka eivät koskaan olleet merta nähneet, saattoivat kokea tuon elementin ensimmäistä kertaa rajussa meritaistelussa, väittää Borodkin.

Venäjän laivaston kuntoa Borodkin kuvaa kehnoksi: laivat oli tehty tuoreesta puusta ja niiden elinkaari oli vain muutama vuosi. Verrattuna ruotsalaisten kuivasta tammesta tehtyihin laivoihin ne kestivät myös huonosti tykkitulta. Venäläisten tykistökin oli laadultaan ruotsalaista huonompaa. Esimerkiksi putkiräjähdyksiä sattui kuumenneissa tykeissä niin paljon, etteivät tykkimiehet enää uskaltaneet ampua ilman pakotusta.

Tällaisiin tietoihin on periaatteessa syytä suhtautua yhtä vakavasti kuin hiihtoliiton selityksiin Suomen joukkueen puutteellisesta menestyksestä, mutta ilmeistä on, että vajaakuntoista kalustoa ja kouluttamattomia miehiä oli runsaasti molemmin puolin.

Joka tapauksessa parikymmentätuhatta miestä puolin ja toisin köyhässä ja harvaanasutussa Suomessa oli kyllä ääriraja. Nälkä kurni molempien puolten sotilaiden suolissa, vaikka talonpojilta vietiin viimeisetkin nauriit ja hevosilta kaurat.

Kuten Borodkin kertoo, Pietarissa todella pelättiin vihollisen tuloa. Lähimmillään se oli Ruotsin laivaston operoidesssa Kronstadtin tienoilla, jolloin Pietarissa ikkunat helisivät ja kaupunkilaiset saivat haistella ruudinsavua. Moni pakkasikin tavaransa ja siirtyi muualle.

Kuten tunnettua, ruotsalaiset hukkasivat tilaisuutensas päästämällä käsistään yllätysmomentin. Nopeus olisi ollut hyökkäyssuunnitelman a ja o, mutta kun sota juuttui paikalleen, hyökkääjä alkoikin joutua jo altavastaajaksi ja kostonhimoinen Katariina antoi tehtäväksi mennä Tukholmaan.

Vasta venäläisten hyökätessä Suomen petollinen armeija, kuten Borodkin sitä nimittää, alkoi saada puhtia. Porrassalmen taistelu, joka oli pelkkä viivytysvoitto, herätti jo joka tapauksessa myös Katariinan huomion. Parkumäen hyökkäyksellistä voittoa Borodkin ei edes noteeraa. Katariina joka tapauksessa seurasi mielenkiinnolla myös Savonlinnan operaatioita.

Joka tapauksessa niin maataistelujen strateginen merkitys kuin niiden tappioluvut jäivät pieniksi verrattuna merisodan dramaattisiin vaiheisiin. Pelkästään ns. Suursaaren taistelussa, joka käytiin pikemminkin Kallbådagrundin tuntumassa, venäläiset menettivät 1770 miestä, joista 500 kaatuneina. Venäläisissä laivoissa laskettiin 764 kuulanreikää.

 Tallinnan lahden taistelussa venäläiset puolestaan ampuivat 13500 laukausta, eivätkä ruotsalaiset liene jääneet pekka pahemmiksi. Saaristolaivastojen väliset Ruotsinsalmen taistelut olivat sitten vielä luku erikseen.

Kuten vuonna 1941, sotilaat olivat haluttomia hyökkäykseen ja nyt asia koski myös upseereita. Puolustus sen sijaan kyllä kelpasi eikä juuri antanutkaan vaihtoehtoja.

Venäläiset sotilaat olivat Borodkinin kuvauksen mukaan erittäin suutuksissaan ruotsalaisten valapattoisuuden takia ja tämä lisäsi suuresti taisteluhenkeä. Vastaavan ilmiönhän voimme havaita Suomen puolella talvisodassa.

Varmistaakseen, etteivät venäläiset suostu ruotsalaisten ehtoihin, Kustaa esitti äärimmäisen röyhkeän ja loukkaavan ultimaatumin, johon vaati vastattavaksi vain yhdellä sanalla: ”kyllä” tai ”ei”. Muunlaista vastausta pidettäisiin sodanjulistuksena.

Katariina oli ihmeissään ja kysyi sihteeriltään: Croyez-vous que çe fou m’attaquera? Uskotteko, että se hullu hyökkää? Ennen pitkää oli uskottava, että juuri siitä oli kyse ja Katariina yhdessä Sprengtportenin kanssa sai aiheen todeta: näyttää siltä, että kuningas haluaa päästä eroon Suomesta.

Kustaan ultimaatumissa kyllä sen sijaan vaadittiin kaikkien vuodesta 1721 lähtien Venäjälle siirtyneiden alueiden palauttamista, sotakulujen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisumista ja sen joukkojen poistumista rajoilta. Sinne sen sijaan jäisivät ruotsalaiset joukot siihen saakka, kunnes rauha Turkin kanssa olisi solmittu. Turkille olisi annettava Krim.

Kustaa siis vaati rajaa palautettavaksi Rajajoelle ja selitti, että hänen ainoana tavoitteenaan oli saavuttaa ”hyvät” rajat (udobnyje granitsy). Loppukaneetiksi Kustaa vielä ”kielsi” Katariinaa kuvittelemasta, että saattaisi suostua joihinkin ehtojensa lievennyksiin.

Ranskan lähettilään Segurin mielestä ei edes Turkin sulttaani olisi kehdannut lähettää moista noottia heikolle Moldavian hospodarille.

Kun sotilaallinen tilanne tuolla hetkellä kuitenkin oli Venäjän kannalta hankala, kehottivat eri tahot, jopa Potjomkin, keisarinnaa myönnytyksiin ainakin Turkille, niin kategorinen ja osittaiset myönnytykset torjuva kuin nootin sanamuoto Ruotsin osalta olikin.

Katariina oli kuitenkin tiukkana ja vakuutti, että se, joka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten: oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme!

Kuten tunnettua, sota päättyi viimein dramaattisen Ruotsinsalmen toisen taistelun jälkeen, jolloin osapuolet näkivät parhaaksi suostua status quo ante bellum-tilaan.

Ruotsalaiset yrittivät vielä saada edes Savonlinnaa, jolloin tuskastunut Potjomkin tuumi, että parasta olisi siirtää koko tämän karun seutukunnan asukkaat tuonne juuri valloitetulle Krimille ja pitää seutu autiona, jolloin sen omistamisesta ei kenellekään olisi mitään hyötyä.

Krimille tosiaan tarvittiin uusia asukkaita ja muuan skotti Andrew Swinton suositteli Katariinalle, että hänen tšuhna-alamaisensa, joilla viittasi lähinnä inkeriläisiin, siirrettäisiin tuolle hedelmälliselle seudulle. Silloin paikalliset venäläiset eivät enää voisi verrata itseään tuohon jälkeenjääneeseen kansanheimoon ja alkaisivat ymmärtää, että heidän olisi aika ruveta kehittämään itseään.

Historia olisi voinut mennä toisin. Miltä maailma näyttöisin nyt, mikäli Krimillä asuisi parikin sataa tuhatta savolaista ja/tai inkeriläistä, on kiinnostava kysymys. Venäjän historiassa väestönsiirrot eivät ole suinkaan tuntemattomia.

Sprengtportenin suunnitelmat Pohjois-Euroopan uudesta järjestyksestä ja itsenäisestä Suomesta siinä yhteydessä jöivät paperille samoin kuin hänen ehdottamansa hyökkäys Tukholmaan.

Borodkin, joka aina välillä kehuu Sprengtportenin lahjakkuutta kuvaa myös mielellään tämän petollisuutta ja esittää sangen epäilyttävän tarinan, jonka mukaan Porrassalmella haavoittunut Sprengtporten olisi ehtinyt sillalla maatessaan kirjoittaa paperilapun, jossa olisi taas pyrkinyt Kustaan suosioon ja kertonut tälle sotasalaisuuden: nyt kannattaa hyökätä suojattomaan Lappeenrantaan…

Tarina on fantastinen eikä siitä selviä, millä tavoin paperi muka toimitettiin eteenpäin ja tuli siitä kertoneen henkilön tietoon.

Kaikessa teatraalisuudessaan tarina kuitenkin sopii tuon merkillisen sodan taruaarteistoon. Tässä sodassa suurin konna epäilemättä löytyi Ruotsin valtaistuimelta. Sprengtporten tavoittelee kakkossijaa.

Mutta tämän tai tuon henkilön hyveet tai niiden puute eivät nykylukijaa kai kiinnosta. Sen sijaan on syytä huomioida se, että Kustaan sodan välittömänä seurauksena oli vuoden 1743 rajan linnoittaminen ja soutulaivastojen rakentaminen.

Kun sitten suurpoliittinen tilanne yllättäen johti siihen, että Ranska ei enää lähettänytkään kultatynnyreitä Tukholmaan venäläisten kurissa pitämiseksi, vaan suorastaan vaati keisaria ottamaan itselleen Suomen, se tahtiin ilman suurempia skruupeleita.

Kuten Napoleon, Kustaan sodan meritaisteluihin viitaten sanoi: on jo aika huolehtia siitä, ettei ruotsalaisten tykkien jylinä enää häiritse Pietarin kaunottarien yöunia. Se tarkoitti rajaa Pohjanlahdella.

 

What do you want to do ?

New mail

Merisankari

Merisankari

Raoul Johnsson, Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut. John Nurmisen säätiö 2016, 246 s.

Kunnioitettavaan ikään saapuneet kansalaisemme muistavat C.S. Foresterin Hornblower-meriromaanit, jotka kertovat 1700-luvun jälkipuoliskon maailmasta.

Tuolloin elänyt tunnettu tohtori Samuel Johnson sanoi, että Englannin vankiloissa oli parempaa ruokaa, miellyttävämpi ympäristö ja parempaa seuraakin kuin Kuninkaallisessa laivastossa.

Siinä hän ei liioitellut lainkaan. Kauppalaivojen olot, etenkin miehistöllä maston etupuolella tuulissa ja myrskyissä, korkeassa aallokossa ja junnaavassa mainingissa eivät olleet hääppöiset. Kuitenkin sotalaivan epämukavuus oli vielä omaa luokkaansa, mikä johtui miehistön valtavasta määrästä. Edes ikiomaa makuupaikkaa tykin vieressä ei ollut, vaan sellainen vapautui vasta, kun toinen siirtyi vahtiin.

Sotalaivojen upseereilla laivan perässä oli hieman mukavampaa, mutta vain hieman. Kyllä hekin saivat kestää samat epämukavuudet ja kurja ravinto ja sairaudet vaativat nekin veronsa, puhumatta nyt meritaudista, joka joskus yllättää tottuneenkin. Oma makuusoppikin oli pienen pieni.

Samuel Johnson arveli, että se, joka huvikseen menee merelle, viihtyisi varmaan helvetissäkin. Huvipurjehdus lieneekin tuolloin ollut aika harvinaista, mutta suuri joukko joka tapauksessa seilasi ammatikseen tai pakosta, syystä tai toisesta.

Mäntsälän Frugårdisa syntyneelle Otto Henrik Nordenskjöldille merestä tuli joka tapauksessa hänen kotinsa ja kutsumuksensa. Hän liittyi Ruotsin sotalaivastoon, mikä vei hänet vuosiksi ulkomaille, sillä yleneminen edellytti kokemusta, mitä köyhän pikku suurvallan laivasto ei vuosittain paljoakaan tarjonnut.

Aluksi Otto Henrik seilasi neljä vuotta kauppalaivoissa valtameripurjehduksilla. Sen jälkeen hän teki parikin matkaa Pohjois-Afrikan barbareskivaltioihin tarkoituksella lahjoa merirosvot kunnioittamaan Ruotsin lippua.

Pitkistä merimatkoista on säilynyt kiinnostavia kirjeitä, joista ilmenee sekä työn vaikeus ja vaarallisuus että kirjoittajan köyhyys.

Frugård ei toki ollut mikään kurjala, mutta ei sen rahoista liiennyt paljoakaan monille lapsille. Ruotsi oli köyhä maa, joka yritti ylläpitää suurvallan kulisseja ja laivasto oli pakko ylläpitää omin varoin. Toisin kuin 30-vuotisessa sodassa, ei sen elättäminen vihollisen maaperällä ollut mahdollista.

Niinpä valtio säästi kaikessa mahdollisessa. Yleneminen virkaportaikossa oli vaikeaa ja ylempi arvoaste tuotti varmuudella lisämenoja. Kapteenin oli ylläpidettävä kapteenin pöytää, hankittava univormuja ja niin edelleen. Palkkaa sen sijaan maksettiin lähes aina alemman vakanssin mukaan.

Köyhyys, joka joskus ilmeni jopa päällystakin puutteena, oli tavallaan aatelismerkki. Sehän osoitti, ettei kapteeni sortunut kavaltamaan valtion varoja, mikä eräissä maissa oli maan tapa. Toisaalta sankarimme ei myöskään rikastunut kaappauksella, kuten niin moni muu tuohon aikaan.

Joka tapauksessa elämä tarjosi ainakin seikkailuja. Palveltuaan ensin Englannin laivastossa Otto Henrik siirtyi Ranskan laivastoon. Ruotsalaisiahan Ranskan asevoimissa palveli perinteisesti paljonkin.

Joka tapauksessa nyt saatiin haistaa ruutia. Lukuisissa taisteluissa englantilaisia vastaan, jotka tapahtuivat niin Afrikassa kuin Karibialla, Otto Henrik kunnostautui muun muassa maihinnousuoperaatiossa.

Hänen tietonsa ja taitonsa nykyaikaisesta merenkulusta kiinnostivat kovin Tukholmassa ja Karslkronassa ja sen takiahan hänet oli ulkomaille lähetettykin.

Otto Henrik osallistui myös Englannin vastaisen aseellisen puolueettomuusliiton toimintaan, joka suojeli kaappauksilta niitä laivoja, jotka kävivät kauppaa Amerikan itsenäisiksi julistautuneiden siirtokuntien kanssa. Silloin oltiin Venäjän kanssa samalla puolella.

Venäjästä tuli joka tapauksessa vihollinen, kun osoittautui, ettei Katariina II suostunut antamaan serkulleen Kustaa III:lle Norjaa.

Huikea idea Venäjän pakottamisesta luovuttamaan takaisin valloittamansa alueet perustui ennen kaikkea ajatukseen, että sen laivasto voitaisiin eliminoida.

Niinpä Ruotsi panosti valtavia summia avomerilaivastoon, josta tulikin Venäjän laivaston veroinen, mutta ei ylivoimainen. Sen lisäksi rakennettiin erittäin suuri saaristo- eli armeijan laivasto, joka ei ollut avomerikelpoinen, mutta pystyi hallitsemaan rannikoita ja siirtämään nopeasti joukkoja. Samanlainen oli kyllä venäläislläkin.

Kuten tunnettua, laivastoa johti Kustaan sodassa kuninkaan veli, herttua Kaarle. Hänen lippukapteeninaan oli kuitenkin Nordenskiöld, jonka neuvoja ei kuunneltu ratkaisevissa kohdin, mutta joka kyllä kelpasi syntipukiksi.

Kirjoittajan todistuksen mukaan Nordenskiöldin neuvoja noudattaen olisi kyetty välttämään ratkaisevat virheet, joita tehtiin. Jos Tallinnan lahdella olisi hyökätty päivää aiemmin, olisi saatu murskavoitto sen sijaan, että kärsittiin ehkä kohtalokkaita menetyksiä.

Mikäli olisi luovuttu mielettömästä ideasta viedä laivasto itäisen Suomenlahden karikkoisille vesille, jossa se joutui loukkuun Viipurinlahdelle, olisi vältytty joutumasta katastrofin partaalle.

Mikäli vielä lisäksi muutama tolvana ei olisi humalapäissään päästänyt polttolaivoja tuhoamaan omia yksiköitä, olisi myös Viipurin läpimurto voinut olla suuri menestys. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa ruhjotun avomerilaivaston pääosa saatiin pois Viipurinlahdelta, mikä oli suuri saavutus sekin. Se oli jo edellisenä vuonna joutunut tosiasiassa loukkuun Viaporiin, missä sen saattaminen taistelukuntoon ei olisi seuraavana keväänä onnistunut. Silloin uhkarohkea purjehdus yli jäätyvän Itämeren Karlskronaan selvitti tilanteen.

Viipurin jälkeen saaristolaivasto pääsi valtakunnan pelastajan rooliin, mutta kaikki oli hiuskarvan varassa. Käydyt taistelut kuuluvat aikakauden ja maailmanhistorian suurimpiin meritaisteluihin.

Kuten kirjoittaja vakuuttavasti kuvaa, avomerilaivasto, joka käsitti 20000 miestä ja jonka huolto vaati valtavia määriä köysiä, kankaita, ruutia, kuulia, juomavettä ja muonaa ja kaikkea kuviteltavissa olevaa materiaalia, oli erittäin vaativa työmaa. Sen taistelukuntoon saattaminen vaati joka kevät valtavia ponnisteluja.

 Lisäksi kapteenit ja miehistöt oli opetettava toimimaan tarkasti kuin kello. Taistelulinjassa purjehdittaessa laivojen välimatka sai olla vain puoli kaapelinmittaa eli noin sata metriä. On helppo kuvitella, millaista taitoa saattoi vaatia noiden talonkokoisten kolossien hallitseminen oikullisella tuulella. Myös tykistön oli hallittava aseensa käyttö keinuvassa laivassa, vaikka kalliita ampumatarvikkeita ei ollut juuri varaa tuhlata harjoitteluun.

Haasteita siis riitti ja juuri tuon laivaston vaatiman valtavan panostuksen takia sen komentajalla oli mahdollisuus hävitä sota yhden iltapäivän kuluessa. Nordenskiöldin panosta sen hyväksi, ettei niin tapahtunut, voi pitää merkittävänä.

Muuan kiinnostava seikka on se, ettei Ruotsi, kuparin suurvalta, ollut aluksi päällystänyt laivojen pohjia kuparilevyillä toisin kuin venäläiset. Koska kupari esti vesikasvien kiinnittymisen, nousi venäläisten laivojen nopeus ruotsalaisia suuremmaksi, mikä toi niille tärkeän edun ja ilmeisesti pelasti eskaaderin Öölannin luona.

Köyhä, mutta kunniallinen Otto Henrik kohosi lopulta vara-amiraaliksi, ohi lukuisten kadehtijoiden. Kotinsa hän perusti Karlskronan lähelle eikä myöhempinä vuosinaan enää käynyt Suomessa, vaikka kävi siellä asuvien sukulaistensa kanssa kirjeenvaihtoa ja nautti jonkin verran tuloja tiluksistaan.

Sankari sai toki huomionosoituksia, muun muassa vapaaherran arvon, mutta merisankarina hänen maineensa kärsi toivottomasta tilanteesta: hän joutui toimimaan sekä majesteetin että kuninkaallisen korkeuden alaisena voimatta toteuttaa niitä ratkaisuja, joita itse olisi pitänyt oikeina.

Hänen tarinansa on kerrottu ansiokkaasti ja kiinnostavasti, ilmeisellä meriasioiden asiantuntemuksella.