Venäläinen maailma ja muu maailma

 

Venäjän resurssit ja Russki mir

 

     Venäjän niin sanottu resilienssi on hämmästyttänyt useimmat. Ukrainan sodan alkaessa uskottiin, että Putinin rahat loppuvat viimeistään parissa kuukaudessa tai ainakin vuodessa, kun sinänsä suuri, noin 600 miljardin puskurirahasto on käytetty.

     Venäjä on kuitenkin ollut paljon luultua sitkeämpi ja kyennyt hyödyntämään niitä ihan todellisia rikkauksia, joita sen valtavalla alueella piilee. Aikoinaanhan jopa sen kykyyn myydä suuressa mitassa hiilivetyjään Kiinalle suhtauduttiin skeptisesti.

     Kuten Hitlerillä, myös Putinilla on ollut päämääränään venäläinen maailmanvalta. Mitä sanoikaan Hitler: Saksan on oltava joko maailmanvalta tai ei sitten mitään. Jälkimmäinen vaihtoehto näytti kerran jo toteutuvan, mutta sentään vältettiin, kun terveet voimat tulivat valtaan sen jälkeen, kun mielipuolet oli voitettu.

     Venäjä on kuitenkin yksinään liian pieni väestönsä puolesta voidakseen uskottavasti olla maailmanvalta. Neuvostoliitto oli sitä, mutta siihen kuului kaksin verroin enemmän asukkaita ja sen lisäksi vielä satellittivaltioiden ulkokehä, jota se monessa mielessä hallitsi.

     Russki mirin idea on nykyisen imperiumiajattelun ytimessä. Valitettavasti vain tuo ”maailma” on koko ajan voimakkaasti kutistumassa eikä vähiten nimenomaan itse Venäjän imperialistisen politiikan takia.

     Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että Venäjällä menee sodassa huonosti. Itse asiassa siltä on näyttänyt jo monta vuotta. Ehkä vielä pahempaa maailmanvaltapyrkimysten suhteen on se, että Russki mirillä menee huonosti.

     Kuitenkaan ei ole todennäköistä, että kumpaakaan voitaisiin tästä maailmasta sotimalla hävittää. Rauhan solmiminen voisi olla ainoa järkevä ja inhimillinen tapa selviytyä tästä tilanteesta, niin sietämättömältä kuin se saattaa Brysselin tragikoomisen maailmanvallan perspektiivistä tuntuakin.

     Tässä taannoinen blogini (23.5.2025), jota en ole muutellut:

 

 

 

 

Entinen akka ja Venäläinen maailma

 

Motto:

Tämän kun ammun ja toisen lisäks,

niin kolome ennää viijestä puuttuu,

sanos entinen akka, kun jäneksen jälet näki.

 

Itse asiassa akalla ei ollut enempää pyssyä kuin ampumataitoakaan, mutta sen sijaan kyllä runsaasti optimismia. Sehän on periaatteessa hyve, mutta vain tiettyyn, realistiseen rajaan asti. Tässä tapauksessa kyse oli jo haihattelusta, jolle ei ollut olemassa mitään realistisia edellytyksiä.

Tässä oli kyseessä anekdoottinen äärimmäistapaus, mutta epärealistiset käsitykset omista mahdollisuuksista ja keinoista niiden saavuttamiseksi eivät tässä maailmassa ole olleet niinkään harvinaisia.

Saksalainen ydinfyysikko Wilhelm Fucks laati 1960-luvulla hämmästyttävän oikeaan osuneen ennusteen Kiinan mahdin tulevasta kehittymisestä (ks. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset).

Fucksin metodit olivat hänen omien sanojensa mukaan ”insinööritieteelliset” ja hän pyrki matemaattisesti laskemaan kunkin mahdollisen suurvallan potentiaalin väestökehityksen ja tuotannon termein. Kiinan nousu näytti hänestä selvältä asialta, mutta Hitlerin mahdollisuuksia muutama vuosikymmen aiemmin hän piti olemattomina.

Fucks todisteli asian laskemalla, mutta todistusta ei ole pakko uskoa. Lopputulos on joka tapauksessa tiedossa ja sen todistaminen on yhtä helppoa kuin ampua napakymppi ampumalla ensin ja piirtämällä sitten maalitaulu osuman ympärille.

Silti Fucksin laskelmissa oli itua. Onnistuakseen Hitlerillä olisi pitänyt olla kyky selviytyä toinen toistaan seuraavista epätodennäköisistä yrityksestä. Hän lähti alivoimatilanteesta, kun huomioon otetaan resurssit eikä vain hetkellinen tilanne.

Hitlerin ongelmana oli, ettei hänen hallitsemansa Saksa ollut maailmanvalta eikä voinutkaan sitä olla, ellei se suoriutuisi muutamista peräkkäisistä tehtävistä. Maailmanvallan asema häämötti tulevaisuudessa, mutta vasta sen jälkeen, kun kilpailijat eli viholliset olisi yksi toisensa jälkeen aseellisesti kukistettu.

Hitlerin visiossa tavallaan toistui se entisen akan dilemma, jossa resursseja puuttui, mutta kunhan niitä olisi hankittu, voitaisiin aina ylemmälle tasolle nousta porras kerrallaan.

Toki Hitlerillä, toisin kuin akalla oli sekä pyssyjä että häikäilemättömyyttä niiden käyttämiseen, mutta riittävän kapasiteetin luominen oli vielä edessäpäin ja monen mutkan takana silloin, kun kohtalokkaat ratkaisut tehtiin.

Hitlerin maaninen visio, jonka mukaan Saksan oli oltava maailmanvalta tai lakattava olemasta, oli siis rakennettu hyllyvälle perustalle. Tukea se kuitenkin sai runsaasti turhien uhrien tuottamasta frustraatiosta ja uskosta oman asian pyhyyteen ja oikeuteen.

Paradoksaalisesti sodan lopputulos oli Saksan kannalta sekä katastrofi että onnenpotku, joka pian tuotti sen hyvinvoinnin, jonka saavuttaminen väkivalloin olisi jokseenkin varmasti ollut mahdotonta.

Venäjän imperialistiset haamukivut ovat tuottaneet samanlaista maanista pyrkimystä maailman johtoon, joka oli tunnusomaista Hitlerille ja sai kerran myös Saksan kansan mukaansa. Visiot ovat nyt tuskin sen realistisempia ja ”pääideologi” Duginin kohdalla ne ovat suorastaan sairaalloisia houreita (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=geopolitiikka ).

Putinin suurvaltainen mania muistuttaa suuresti Hitlerin aikoinaan yrittämää maailmanmahdin kaappausta. Tuhoa on nytkin saatu aikaan paljon ja yhä lisää on luvassa, mutta Venäjän resurssit maailman hallitsijaksi eivät vain vakuuta, kuten eivät aikoinaan Saksankaan.

Päämäärät eivät silti ole vähemmän vaatimattomat. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022:

”Jo yliopistollisessa oppikirjassaan kirjassaan Geopolitika Rossii vuonna 2014 Dugin väitti, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan.  Kuten tiedetään ja on kainostelematta sanottukin, päämäärä on venäläisen maailman, russki mir, yhdistäminen ja levittäminen. Siihen taas kuuluvat kaikki ne, joita yhdistää venäjän kielen taito ja halu kuulua sitä käyttävään yhteisöön.

Jälkimmäinen ehto ei ole suinkaan ”pakollinen”. Sitähän ei Ukrainakaan ole suurimmaksi osaksi täyttänyt.

Se entinen akka ei ymmärtääkseni saanut koskaan yhtään jänistä, mutta Putinilla näyttäisi olevan jo jotakin pivossaan. Sen takaisin ottaminen ei taida olla realistista, mutta mitä hänellä on ja mikä on asian merkitys kokonaisuuden kannalta?

Kyseessä on pieni osa Ukrainaa ja se on vain pieni osa Ukrainaa. Venäläisen maailman luomisen kannalta se ei vielä ole kokonainen jänis eikä edes puoltakaan. Itse asiassa koko sota näyttää tässä suhteessa eli tärkeimmän päämäärän suhteen olleen katastrofi ja se on tehokkaasti johtanut siihen, että koko venäläinen maailma kutistuu entistä nopeammin.

Näin kirjoitin ranskalaista ja venäläistä maailmaa koskevassa blogissani jokunen vuosi sitten: ”Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä paljon pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Nuo luvut ovat wikipediasta ja niihin on tietenkin syytä suhtautua varauksella.

 Ken elää, hän näkee. Joka tapauksessa venäläinen maailma, tuo Russki mir on sen sijaan ollut pahoissa vaikeuksissa ja itse asiassa se on viime aikojen ekspansiivisen politiikan aikana voimakkaasti kutistunut. Tätä on tapahtunut maiden sisälläkin, esimerkiksi Ukrainassa ja Georgiassa.

Neuvostoliiton huippuaikoina venäjää puhuttiin paitsi Venäjällä, myös kaikissa neuvostotasavalloissa ja jokaisen oli ainakin periaatteessa ja ennen muuta käytännössä osattava sitä.

Se oli uuden neuvostoihmisen kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja toimi hyvin myös Itä-Euroopassa. Sosialismin prestiisi aiheutti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset opiskelivat sitä ympäri maailmaa, etenkin ns. kehitysmaissa.

On merkille pantavaa, että tämä venäläisen maailman kutistuminen on tapahtunut juuri samaan aikaan, kun Moskovassa on lanseerattu yhä pöyhkeämpiä suunnitelmia venäläisen kulttuurin maailmanvalloitukselle.

Paitsi, että sen oletetaan olevan moraalisesti ylivertainen muihin nähden ja edustavan korkeampaa intellektuaalista tasoa, siihen liittyvät myös sotilaallinen mahti ja häikäilemättömyys, jotka aina hurmaavat tiettyjä luonteita.

Itse asiassa Russki mir-yhteisöä on sen omassakin piirissä haluttu kuvailla myös ja nimenomaan voiman termein: eivät ainoastaan ne, jotka ihailevat venäläistä kulttuuria, kuulu tähän yhteisöön, vaan myös ne, jotka pelkäävät Venäjän aseiden voimaa… Näin loihe lausumahan Putinien entinen pääideologi Vladislav Surkov, itsekin muuten tšetšeeni ja uustsaristiselta titteliltään 1. luokan todellinen valtioneuvos:

Идея «русского мира» возникла не вчера. Я ввёл его в структуру государственной политики. Путин сказал: «У России нет границ»; Думаю, он это имел в виду. Что такое русский мир? Это везде, где люди говорят и думают по-русски. … Где уважают нашего Путина. И его во многих местах уважают те, кто не говорит по-русски и имеет довольно смутное представление о России. Там, где люди боятся русского оружия, это тоже русский мир. Это наша [сфера] влияния. Где уважают наших учёных, наших писателей, наше искусство. Это весь русский мир.Владислав Сурков

Halukkaat kääntänevät tekstin koneella, elleivät kuulu tuon russki mirin piiriin tai muutoin osaa kieltä. Joka tapauksessa Surkov tuossa pätkässä selittää, että Putin sanoessaan, ettei Venäjällä ole rajoja, tarkoitti juuri russki miriä. Tämä venäläinen maailma on kaikkialla siellä, missä puhutaan ja ajatellaan venäjäksi, missä ihaillaan ”meidän Putiniamme” tai pelätään Venäjän aseita…

Tämä viime mainittu looginen salto mortale taitaakin siirtää koko maailman pian venäläiseksi ja siihen ehdottomasti kuuluvat silloin myös ne maat, joissa vihataan ja halveksitaan Putinia.

Mutta ne jänikset loikkivat kyllä moisesta yhteisöstä niin kauas kuin pääsevät, eikä niitä enää kiinni saa.

Alaston väkivalta saattaa toimia vanhan ajan pankkiryöstössä, mutta ei kansainyhteisön luomisessa. Pistimillä voi pelotella, mutta niillä ei voi istua.

Hitler olisi voinut esimerkillään opettaa edes tämän asian niille, jotka yrittävät häntä matkia, mutta kuten tiedetään, Herra lyö ensin sokeudella ne, jotka haluaa tuhota.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kutistumisen tuskat

 

Venäläinen maailma

 

Eräs maineikkaan Izborskin klubin venäläinen höyrypää on huomannut, että hänen maansa väkiluku on tulevaisuudessa nostettava miljardiin.

No, jos Venäjän on kerran oltava supervalta, niin välttämätöntähän tämä on -ja tietenkin aivan yhtä mahdotonta.

Putin on koko presidenttiytensä ajan yrittänyt saada Venäjän väkilukua kääntymään nousuun, mutta ilman menestystä. Toki on todettava, etteivät synkimmät ennusteen Venäjän nopeasta katoamisesta maailman kartalta ole toteutuneet, vaan maan väkiluku on sen sijaan kasvanut. Kasvu perustuu kuitenkin aluevalloituksiin ja siirtolaisuuteen.

Parin vuosikymmenen takaiset ennusteet ovat joka tapauksessa osoittautuneet pettäviksi:

Max Jakobson teoksessaan Tulevaisuus? (Otava 2005) kirjoitti, että Venäjän väestö on edelleen vajoamassa syvään heikkouden tilaan. Maassa on enää 144 miljoonaa asukasta ja YK:n väestöennusteen mukaan vuonna 2015 asukkaita tulee olemaan 133 miljoonaa. Tätäkin dramaattisempia vähennyksiä on ennustettu… Samaan aikaan miesten odotettavissa oleva elinikä on vain 57 vuotta –naisten 72 vuotta.

Pidän Jakobsonia suuressa arvossa, mutta nämä luvut kuvaavat taas kerran sitä tunnettua asiaa, ettei Venäjä koskaan ole niin heikko kuin toivotaan eikä niin vahva kuin pelätään.

Ne syvimmän katastrofin aikaiset luvut, jotka kaksikymmentäviisi vuotta sitten hätkähdyttivät maailmaa, ovat monen mielikuvissa jääneet pysyväksi Venäjää kuvaavaksi totuudeksi.

Itse asiassa Venäjän väestömäärä todellakin laski vuonna 2006 142,8 miljoonaan henkeen. Tällä hetkellä se on 146,5 miljoonaa, mikäli Krim otetaan lukuun. Ilman sitäkin määrä oli vuonna 2014 143,7 miljoonaa.

 

Jakobson ei tietenkään itse ollut näitä lukuja keksinyt, vaan käytti YK:n valistuneita arvioita. Tämä osoittaa, miten vaikeaa on ennustaa edes niin alkeellista asiaa kuin väestökehitystä, vaikka keskeiset muuttujat ovat tiedossa.

Yhtä kaikki, tuo alussa mainittu kansainvälinen ihmisyhteisö Venäläinen maailma. Russki mir, on kärsinyt pahasti. Senhän tuli olla samanlainen kieleen ja kulttuuriin perustuva yhteisö, kuin vaikkapa Ranskankielinen maailma -Le monde francophone.

Myöhemmin koko käsite on saanut yhä erikoislaatuisempia ja uhkaavampia tulkintoja ja siitä on tullut jopa koko Venäjän laajenemisohjelman symboli. Ero tuohon ranskalaiseen maailmaan on räikeä.

Ne kansat, jotka aikoinaan oppivat siirtomaaisäntien opettamina puhumaan ranskaa, ovat yleensä säilyttäneet tietyt sympatiat tuota maata kohtaan ja pitävät yhä ranskalaista kulttuuria johtotähtenään.

Vielä hiljattainhan jopa Ranskan valtioalueeseen kuului sellainenkin maa, kuin Algeria, jota ei siis luettu siirtomaaksi, vaan Ranskan merentakaiseksi osaksi. Katkera sisällissota teki lopun tästä yhteiselosta, enkä tiedä, miten suuri rooli ranskan kielellä ja kulttuurilla on nykyisessä Algeriassa, pelkäänpä, ettei se ole kovin suuri.

Algeria on kuitenkin poikkeus. Sen sijaan esimerkiksi Marokossa Ranska ja ranska ovat suosiossa (vrt. Vihavainen: Haun francophone tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Optimististen arvioiden mukaan ranskankielinen maailma on itse asiassa nyt kovassa kasvussa etenkin päiväntasaajan eteläpuolisen maailman suuren väestönkasvun takia.

Näin kirjoitin ranskalaista ja venäläistä maailmaa koskevassa blogissani jokunen vuosi sitten: Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä jonkin verran pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

 

Nuo luvut ovat wikipediasta ja niihin on tietenkin syytä suhtautua varauksella.

 

 

 

Ken elää, hän näkee. Joka tapauksessa venäläinen maailma, tuo Russki mir on sen sijaan ollut pahoissa vaikeuksissa ja itse asiassa se on viime aikojen ekspansiivisen politiikan aikana voimakkaasti kutistunut. Tätä on tapahtunut maiden sisälläkin, esimerkiksi Ukrainassa ja Georgiassa.

Neuvostoliiton huippuaikoina venäjää puhuttiin paitsi Venäjällä, myös kaikissa neuvostotasavalloissa ja jokaisen oli ainakin periaatteessa osattava sitä. Se oli uuden neuvostoihmisen kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja toimi hyvin myös Itä-Euroopassa. Sosialismin prestiisi aiheutti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset opiskelivat sitä ympäri maailmaa, etenkin ns. kehitysmaissa.

On merkille pantavaa, että tämä venäläisen maailman kutistuminen on tapahtunut juuri samaan aikaan, kun Moskovassa on lanseerattu yhä pöyhkeämpiä suunnitelmia venäläisen kulttuurin maailmanvalloitukselle.

Paitsi, että sen oletetaan olevan moraalisesti ylivertainen muihin nähden ja edustavan korkeampaa intellektuaalista tasoa, siihen liittyvät myös sotilaallinen mahti ja häikäilemättömyys, jotka aina hurmaavat tiettyjä luonteita.

Itse asiassa Russki mir-yhteisöä on sen omassakin piirissä haluttu kuvailla myös ja nimenomaan voiman termein: eivät ainoastaan ne, jotka ihailevat venäläistä kulttuuria, kuulu tähän yhteisöön, vaan myös ne, jotka pelkäävät Venäjän aseiden voimaa… Näin loihe lausumahan Putinien entinen pääideologi Vladislav Surkov, itsekin muuten tšetšeeni ja uustsaristiselta titteliltään 1. luokan todellinen valtioneuvos:

Идея «русского мира» возникла не вчера. Я ввёл его в структуру государственной политики. Путин сказал: «У России нет границ»; Думаю, он это имел в виду. Что такое русский мир? Это везде, где люди говорят и думают по-русски. … Где уважают нашего Путина. И его во многих местах уважают те, кто не говорит по-русски и имеет довольно смутное представление о России. Там, где люди боятся русского оружия, это тоже русский мир. Это наша [сфера] влияния. Где уважают наших учёных, наших писателей, наше искусство. Это весь русский мир.Владислав Сурков

Halukkaat kääntänevät tekstin koneella, elleivät kuulu tuon russki mirin piiriin tai muutoin osaa kieltä. Joka tapauksessa Surkov tuossa pätkässä selittää, että Putin sanoessaan, ettei Venäjällä ole rajoja, tarkoitti juuri russki miriä. Tämä venäläinen maailma on kaikkialla siellä, missä puhutaan ja ajatellaan venäjäksi, missä ihaillaan ”meidän Putiniamme” tai pelätään Venäjän aseita…

Tämä viime mainittu looginen salto mortale taitaakin siirtää koko maailman pian venäläiseksi ja siihen ehdottomasti kuuluvat silloin myös ne maat, joissa vihataan ja halveksitaan Putinia.

Venäläinen maailma on joka tapauksessa meille tärkeä asia ja kirjoitan siitä toisella kerralla enemmän.

 

 

 

Kansainyhteisöä rakentamassa

 

Entinen akka ja Venäläinen maailma

 

Motto:

Tämän kun ammun ja toisen lisäks,

niin kolome ennää viijestä puuttuu,

sanos entinen akka, kun jäneksen jälet näki.

 

Itse asiassa akalla ei ollut enempää pyssyä kuin ampumataitoakaan, mutta sen sijaan kyllä runsaasti optimismia. Sehän on periaatteessa hyve, mutta vain tiettyyn, realistiseen rajaan asti. Tässä tapauksessa kyse oli jo haihattelusta, jolle ei ollut olemassa mitään realistisia edellytyksiä.

Tässä oli kyseessä anekdoottinen äärimmäistapaus, mutta epärealistiset käsitykset omista mahdollisuuksista ja keinoista niiden saavuttamiseksi eivät tässä maailmassa ole olleet niinkään harvinaisia.

Saksalainen ydinfyysikko Wilhelm Fucks laati 1960-luvulla hämmästyttävän oikeaan osuneen ennusteen Kiinan mahdin tulevasta kehittymisestä (ks. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset).

Fucksin metodit olivat hänen omien sanojensa mukaan ”insinööritieteelliset” ja hän pyrki matemaattisesti laskemaan kunkin mahdollisen suurvallan potentiaalin väestökehityksen ja tuotannon termein. Kiinan nousu näytti hänestä selvältä asialta, mutta Hitlerin mahdollisuuksia muutama vuosikymmen aiemmin hän piti olemattomina.

Fucks todisteli asian laskemalla, mutta todistusta ei ole pakko uskoa. Lopputulos on joka tapauksessa tiedossa ja sen todistaminen on yhtä helppoa kuin ampua napakymppi ampumalla ensin ja piirtämällä sitten maalitaulu osuman ympärille.

Silti Fucksin laskelmissa oli itua. Onnistuakseen Hitlerillä olisi pitänyt olla kyky selviytyä toinen toistaan seuraavista epätodennäköisistä yrityksestä. Hän lähti alivoimatilanteesta, kun huomioon otetaan resurssit eikä vain hetkellinen tilanne.

Hitlerin ongelmana oli, ettei hänen hallitsemansa Saksa ollut maailmanvalta eikä voinutkaan sitä olla, ellei se suoriutuisi muutamista peräkkäisistä tehtävistä. Maailmanvallan asema häämötti tulevaisuudessa, mutta vasta sen jälkeen, kun kilpailijat eli viholliset olisi yksi toisensa jälkeen aseellisesti kukistettu.

Hitlerin visiossa tavallaan toistui se entisen akan dilemma, jossa resursseja puuttui, mutta kunhan niitä olisi hankittu, voitaisiin aina ylemmälle tasolle nousta porras kerrallaan.

Toki Hitlerillä, toisin kuin akalla oli sekä pyssyjä että häikäilemättömyyttä niiden käyttämiseen, mutta riittävän kapasiteetin luominen oli vielä edessäpäin ja monen mutkan takana silloin, kun kohtalokkaat ratkaisut tehtiin.

Hitlerin maaninen visio, jonka mukaan Saksan oli oltava maailmanvalta tai lakattava olemasta, oli siis rakennettu hyllyvälle perustalle. Tukea se kuitenkin sai runsaasti turhien uhrien tuottamasta frustraatiosta ja uskosta oman asian pyhyyteen ja oikeuteen.

Paradoksaalisesti sodan lopputulos oli Saksan kannalta sekä katastrofi että onnenpotku, joka pian tuotti sen hyvinvoinnin, jonka saavuttaminen väkivalloin olisi jokseenkin varmasti ollut mahdotonta.

Venäjän imperialistiset haamukivut ovat tuottaneet samanlaista maanista pyrkimystä maailman johtoon, joka oli tunnusomaista Hitlerille ja sai kerran myös Saksan kansan mukaansa. Visiot ovat nyt tuskin sen realistisempia ja ”pääideologi” Duginin kohdalla ne ovat suorastaan sairaalloisia houreita (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=geopolitiikka ).

Putinin suurvaltainen mania muistuttaa suuresti Hitlerin aikoinaan yrittämää maailmanmahdin kaappausta. Tuhoa on nytkin saatu aikaan paljon ja yhä lisää on luvassa, mutta Venäjän resurssit maailman hallitsijaksi eivät vain vakuuta, kuten eivät aikoinaan Saksankaan.

Päämäärät eivät silti ole vähemmän vaatimattomat. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022:

”Jo yliopistollisessa oppikirjassaan kirjassaan Geopolitika Rossii vuonna 2014 Dugin väitti, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan.  Kuten tiedetään ja on kainostelematta sanottukin, päämäärä on venäläisen maailman, russki mir, yhdistäminen ja levittäminen. Siihen taas kuuluvat kaikki ne, joita yhdistää venäjän kielen taito ja halu kuulua sitä käyttävään yhteisöön.

Jälkimmäinen ehto ei ole suinkaan ”pakollinen”. Sitähän ei Ukrainakaan ole suurimmaksi osaksi täyttänyt.

Se entinen akka ei ymmärtääkseni saanut koskaan yhtään jänistä, mutta Putinilla näyttäisi olevan jo jotakin pivossaan. Sen takaisin ottaminen ei taida olla realistista, mutta mitä hänellä on ja mikä on asian merkitys kokonaisuuden kannalta?

Kyseessä on pieni osa Ukrainaa ja se on vain pieni osa Ukrainaa. Venäläisen maailman luomisen kannalta se ei vielä ole kokonainen jänis eikä edes puoltakaan. Itse asiassa koko sota näyttää tässä suhteessa eli tärkeimmän päämäärän suhteen olleen katastrofi ja se on tehokkaasti johtanut siihen, että koko venäläinen maailma kutistuu entistä nopeammin.

Näin kirjoitin ranskalaista ja venäläistä maailmaa koskevassa blogissani jokunen vuosi sitten: ”Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä paljon pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Nuo luvut ovat wikipediasta ja niihin on tietenkin syytä suhtautua varauksella.

 Ken elää, hän näkee. Joka tapauksessa venäläinen maailma, tuo Russki mir on sen sijaan ollut pahoissa vaikeuksissa ja itse asiassa se on viime aikojen ekspansiivisen politiikan aikana voimakkaasti kutistunut. Tätä on tapahtunut maiden sisälläkin, esimerkiksi Ukrainassa ja Georgiassa.

Neuvostoliiton huippuaikoina venäjää puhuttiin paitsi Venäjällä, myös kaikissa neuvostotasavalloissa ja jokaisen oli ainakin periaatteessa ja ennen muuta käytännössä osattava sitä.

Se oli uuden neuvostoihmisen kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja toimi hyvin myös Itä-Euroopassa. Sosialismin prestiisi aiheutti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset opiskelivat sitä ympäri maailmaa, etenkin ns. kehitysmaissa.

On merkille pantavaa, että tämä venäläisen maailman kutistuminen on tapahtunut juuri samaan aikaan, kun Moskovassa on lanseerattu yhä pöyhkeämpiä suunnitelmia venäläisen kulttuurin maailmanvalloitukselle.

Paitsi, että sen oletetaan olevan moraalisesti ylivertainen muihin nähden ja edustavan korkeampaa intellektuaalista tasoa, siihen liittyvät myös sotilaallinen mahti ja häikäilemättömyys, jotka aina hurmaavat tiettyjä luonteita.

Itse asiassa Russki mir-yhteisöä on sen omassakin piirissä haluttu kuvailla myös ja nimenomaan voiman termein: eivät ainoastaan ne, jotka ihailevat venäläistä kulttuuria, kuulu tähän yhteisöön, vaan myös ne, jotka pelkäävät Venäjän aseiden voimaa… Näin loihe lausumahan Putinien entinen pääideologi Vladislav Surkov, itsekin muuten tšetšeeni ja uustsaristiselta titteliltään 1. luokan todellinen valtioneuvos:

Идея «русского мира» возникла не вчера. Я ввёл его в структуру государственной политики. Путин сказал: «У России нет границ»; Думаю, он это имел в виду. Что такое русский мир? Это везде, где люди говорят и думают по-русски. … Где уважают нашего Путина. И его во многих местах уважают те, кто не говорит по-русски и имеет довольно смутное представление о России. Там, где люди боятся русского оружия, это тоже русский мир. Это наша [сфера] влияния. Где уважают наших учёных, наших писателей, наше искусство. Это весь русский мир.Владислав Сурков

Halukkaat kääntänevät tekstin koneella, elleivät kuulu tuon russki mirin piiriin tai muutoin osaa kieltä. Joka tapauksessa Surkov tuossa pätkässä selittää, että Putin sanoessaan, ettei Venäjällä ole rajoja, tarkoitti juuri russki miriä. Tämä venäläinen maailma on kaikkialla siellä, missä puhutaan ja ajatellaan venäjäksi, missä ihaillaan ”meidän Putiniamme” tai pelätään Venäjän aseita…

Tämä viime mainittu looginen salto mortale taitaakin siirtää koko maailman pian venäläiseksi ja siihen ehdottomasti kuuluvat silloin myös ne maat, joissa vihataan ja halveksitaan Putinia.

Mutta ne jänikset loikkivat kyllä moisesta yhteisöstä niin kauas kuin pääsevät, eikä niitä enää kiinni saa.

Alaston väkivalta saattaa toimia vanhan ajan pankkiryöstössä, mutta ei kansainyhteisön luomisessa. Pistimillä voi pelotella, mutta niillä ei voi istua.

Hitler olisi voinut esimerkillään opettaa edes tämän asian niille, jotka yrittävät häntä matkia, mutta kuten tiedetään, Herra lyö ensin sokeudella ne, jotka haluaa tuhota.

 

 

 

 

 

 

 

Russki mirin aatteita

 

Venäläistä fasismia

 

Fasisimi on Venäjällä vanha ilmiö ja itse asiassa voidaan sanoa, että se on siellä keksitty ja aloitettukin.

1900-luvun alussa syntyneet ”mustat sotniat” (ks. Vihavainen: Haun mustat sotniat ioann tulokset)olivat liike, jossa monet tulevan fasismin ja kansallissosialismin keskeiset aatteet olivat jo idulla. Erityisesti asia koskee antisemitismiä sekä katutappeluorganisaatioita, jotka toteuttivat pogromeja.

Myöhemmin, kommunistivallan aikana venäläinen fasismi kukoisti emigranttien keskuudessa. Erityisen suosittua se oli Harbinissa, mutta olipa Suomessakin fasistiseksi katsottu organisaatio, mladorossit, joita myös etsivä keskuspoliisi tarkkaili.

Nämä ovat sinänsä tunnettuja asioita, joista on tutkimuksia kirjoitettu (mm. Walter Lacquer, The Black Hundreds). Mainittakoon, että mustasotnialaisten terävin kärki emigroitui Saksaan ja oli tietenkin myös siellä aateveljiinsä yhteydessä.

Mustasotnialaisille oi ominaista, että he pyrkivät olemaan lähellä kirkkoa ja jopa hallitsijaakin. Huhuista huolimatta keisari lienee sentään syytön näiden ryhmien ainakin välittömään tukemiseen, vaikka he vakuuttivatkin alamaisuskollisuutta ja isänmaanrakkautta, joita keisari tuolloin kovasti kaipasi.

Tämän ryhmittymän tunnuksenahan oli ”bej židov, spasi Rossiju!” -Lyö (tapa) juutalaisia, pelasta Venäjä!

Mustasotnialaisuus on tietenkin ylösnoussut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, mutta nykyään antisemitismi, joka ennen oli niin keskeinen osa oppia, on jäänyt taka-alalle, ainakin nyt perestroika-ajan Pamjat-liikkeeseen verrattuna.

Sen sijaan ”saatanallinen” kollektiivinen länsi on nyt saanut kunnian edustaa sitä paholaista, joka Venäjää uhkaa. Äänessä on nyt ”venäläinen maailma” eli ”Russki mir” -Putinin lempilapsi (ks. Vihavainen: Haun russki mir tulokset).

Moskovan patriarkaatin rooli näiden uusien mustasotnialaisten tukiryhmänä ansaitsee huomiota. Korostan tässä, etten missään tapauksessa yritä leimata ortodoksista uskontoa, jota suuresti kunnioitan. Tässä kysymys on nyt kirkosta ja sen päämiehestä tiettyine apulaisineen. Heidän roolinsa ansaitsee tulla nostetuksi kaiken kansan tietoisuuteen.

Tässä blogi viime vuodelta:

 

sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Irvokas ilmiö

 

Ylösnousemuksia

 

Pääsiäinen on ortodoksisen kirkon suurin juhla. Siinä huipentuvat sekä Kristuksen sovitustyö, että toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä.

Vanhaan tapaan tervehtivät venäläiset toisiaan pääsiäisenä kolminkertaisella suudelmalla säätyyn, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Tervehdykset ”Kristus on ylösnoussut! -totisesti on ylösnoussut!” olivat/ovat eräänlainen uskontunnustus tässä ja nyt, ei järkeilemällä saavutettu, vaan mystinen.

Tämä instituutio, jolla on venäjän kielessä oma nimensäkin -hristosovatsja-  ilmensi /ilmentää kaikkien ihmisten samanarvoisuutta Jumalan edessä. 1800-luvulla suomalaiset huomioitsijat eivät lakanneet sitä ihmettelemästä. Rajajoen takaa tulleille koko venäläinen maailma oli outo.

Ilmari Kianto, joka oli saanut tolstoilaisen herätyksen, hylkäsi kaikki vanhat instituutiot ja kieltäytyi venäläisten ystäviensä kauhistukseksi noista suudelmista sanoen, ettei halunnut pilkata Jumalaa.

Luoja paratkoon, kirkot ovat hierakkisia laitoksia, jotka kasaavat itselleen kaikkea mahdollista valtaa ja mammonaa ja yhä uudelleen siunaavat sekä omat pyyteensä että sen valtion väkivaltakoneiston, joka niitä tukee ja ylläpitää.

 Tolstoi ymmärsi tämän kirkkaasti ja joutui sen vuoksi kirkonkiroukseen, joka tosin hänen tapauksessaan muotoiltiin teennäisen hurskaasti. Olihan kyseessä sentään koko maailman ihailema moraalinen opettaja, olkoonkin, että ääriradikaali, sitä sorttiahan se oli Jeesuskin.

Juuri tässä itäisen kristikunnan suurimman ja kauneimman juhlan aattona on ollut hiuksia nostattavaa yhtäkkiä havaita, että Moskovassa, itse Kristus Vapahtajan kirkossa pidetyssä kokouksessa, joka vieläpä kantoi kirkolliskokousten perinteistä nimeä sobor, saatiin havaita perkeleen nousseen täyteen pituuteensa ja Venäjän ortodoksisen kirkon kumartavan sitä kaikkein alamaisimmalla tavalla.

Kyseessä oli XXV yleismaailmallinen venäläinen kansankokous ”Venäläisen maailman nykyisyys ja tulevaisuus” ( Наказ XXV Всемирного русского народного собора «Настоящее и будущее Русского мира» / Официальные документы / Патриархия.ru (patriarchia.ru)).

Venäläisestä fasismista on parin viime vuoden aikana puhuttu paljon. Itse asiassa emigroitunut tutkija Alexander Yanov alkoi puhua tulevasta venäläisestä, ortodoksisiin muotoihin pukeutuvasta fasismista jo 1970-luvulla (vrt. Vihavainen: Haun yanov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen profetiansa on toteutunut hämmästyttävästi.

Tässä on todettava, ettei sanaa ”fasismi” käytetä tässä vertauskuvallisessa mielessä tai sisällyksettömänä haukkumasanana, kuten Suomessa ja muuallakin lännessä on ollut tapana. Kyseessä on aito ja väärentämätön fasismi, jonka keskeisiä piirteitä ovat etatismi, nationalismi, imperialismi, ksenofobia ja anti-intellektualismi.

Tämä kokous ei suinkaan ole noudattanut ortodoksisen kirkon vanhaa perinnettä, jonka mukaan politiikka jätetään maalliselle esivallalle, jolle tosin joudutaan olemaan lojaaleja, vaikka se olisi huonokin.

Nyt kirkko tukemansa organisaation kautta on esittänyt yksityiskohtaisen poliittisen ohjelman, joka ei jättäisi valtiovallalle enää mitään suuria linjapäätöksiä, ellei se jo olisi sen hyväksymä. Voimme lähteä siitä, ettei kirkko itse ole tuota ohjelmaa keksinyt. Se on olennaisissa kohdissaan fasististen liikkeiden ohjelma, joka on nyt sovellettu Venäjään ja nykyhetkeen.

 Julkilausuman titteli ”nakaz” tosin viittaa ”evästykseen” ja välttää siten virallisen poliittisen vastuun. Julistuksen henki kuitenkin on yhtä pöyhkeä kuin ristiretkeläisten tunnus aikoinaan: Deus vult -se on Jumalan tahto!

Ensimmäinen pykälä ”evästyksessä” on ”Sotilaallinen erikoisoperaatio”, jota vaaditaan vietäväksi loppuun asti. Ukrainan tulee vastaisuudessa olla Venäjän täydellisessä kontrollissa. Lännen satanismi on lyötävä ja ihmiskunta pelastettava siltä.

Itse ”venäläinen maailma” (Russki mir) on paljon laajempi kuin Venäjän valtioalue. Sen missiona on pahan voittaminen ja maailma pelastaminen siltä. Venäjän valtiollisuuden rakentaminen on venäläisyyden korkein ilmentymä ja perhe on sen ydin ja arvojen ja perinteiden (mm. sukupuoliroolit) välittäjä.

Ulkopolitiikassa Venäjä hallitsee itää ja länttä yhdistävää Euraasiaa ja siihen kuuluvat erottamattomasti kaikki ”Venäjät”, Iso Venäjä, Vähä Venäjä (Ukraina) ja Valkovenäjä. Tämä kolmiyhteisyys on vahvistettava myös lainsäädännössä.

Venäjä on avoin myös ulkomaalaisille, jotka omaksuvat sen arvot.

Perhepolitiikka ja demografinen politiikka ovat olennaisen tärkeitä. On luotava systeemi, joka olennaisesti kannustaa syntyvyyttä. Venäjän väkiluku on sadassa vuodessa nostettava 600 miljoonaan. Abortti on tietenkin kiellettävä ankarasti.

Maahanmuuttopolitiikassa on torjuttava epätoivottavien ainesten maahanmuutto. Etnisten venäläisten paluumuuttoa ja korkeatasoisten spesialistien maahanmuuttoa on kannustettava.

Kasvatuksessa ja koulutuksessa on torjuttava ei-venäläiset tuhoisat ideologiat ja edistettävä venäläisten henkisten ja moraalisten arvojen vaikutusta.

Alueellisessa- ja kaupunkipolitiikassa on tehtävä perusteellinen muutos erityisesti väestönkasvun edistämiseksi. On siirryttävä suuressa mitassa pois kaupungeista perinteiseen venäläiseen omakotiasumiseen pienissä asutuskeskuksissa (posjolki).

Venäjän talouden on oltava kehittynyttä ja tehokasta ja sen tärkeimpänä päämääränä tulee olla venäläisten perheiden hyvinvointi, työpaikkojen lisääntyminen, syntyvyyden lisääminen ja valtavien venäläisten alueiden asuttaminen sekä suvereniteetin, puolustuskyvyn ja kansainvälisen kilpailukyvyn turvaaminen.

Jokainen kohta on varsin laajasti ja yksityiskohtaisesti perusteltu ja lisäksi ”sobor” on laatinut vielä erityisen ohjelman ”Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja talouskasvu”. Siihen ei tällä sivulla ole viitettä.

Sille, joka tuntee natsien ja fasistien ohjelmat, tuo dokumentti on tuttuakin tutumpi. Oman etnoksen kasvattaminen muiden kustannuksella ja sen sotilaallisen ja poliittisen voiman kaikinpuolinen lisääminen ovat kaiken keskipisteessä. Maaseudun terve elinympäristö ja suurkaupunkien rappeuttavan vaikutuksen torjuminen ovat tässäkin olennaisia.

Toisin kuin natsien ohjelmassa, tässä ei erityisesti mainita juutalaisia, mutta itse asia tulee kyllä hoidetuksi muutenkin. Koko se kulttuurin modernisaatio, jota vastaan ”nakaz” hyökkää, on olennaisesti juutalaisuuden luoma (vrt. Vihavainen: Haun filosemitismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Natsit samaistivat nuo kaksi asiaa.

Ovatko venäläisen tai minkä tahansa muun fasismin päämäärät hyviä ja oikeutettuja, on kysymys, jota ei pidä samaistaa niihin keinoihin, joilla niitä halutaan edistää. Natsienkaan ohjelmasta ei löytynyt kovin paljoa eettisesti ala-arvoisia tai rikollisina pidettäviä päämääriä, lukuun ottamatta tiettyjä viittauksia ksenofobiaan (ks. National Socialist Program - Wikipedia ).

”Nakazissa” rikollisena pidettävä päämäärä on ainakin vaatimus Ukrainan valtion hävittämisestä ja sen kansan pitämisestä osana Venäjän kansaa. Miten muut esitetyt päämäärät saavutettaisiin, on aivan yhtä oleellinen kysymys venäläisille, kuin muillekin fasisteille. Ilman väkivaltaa se ei ole mahdollista ja siksipä kaikki tähtää sotavoiman kasvattamiseen.

On irvokasta, että Venäjän ortodoksinen kirkko on kaikella arvovallallaan siunannut tällaisen ohjelman nimenomaan pääsiäisen aattona. Tämä, jos mikä on jo uskonnon pyhien arvojen profanaatiota.

Ehkäpä tuosta kansasta nousee sentään uusi Tolstoi, joka paljastaa tuon liukkaisiin korusanoihin verhotun valheen ja väkivallan valhe-evankeliumin.

 

Kulttuurin onneton ottopoika?

 

Länsiviha ja Venäjä

 

Tunnetussa teoksessaan Occidentalism (ks. Vihavainen: Haun nöyryytyksen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) Ian Buruma ja Avishai Margalit analysoivat kansallisia lännenvastaisia ja modernisaation vastaisia reaktioita sellaisissa maissa kuin sodanedelliset Saksa ja Japani.

Kyseiset, kulttuurisessa kehityksessään myöhästyneet maat kokivat uuden länsimaisen moniarvoisen kulttuurin sietämättömänä ja arvottomana. Se oli avoin haaste koko heidän perinteiselle maailmalleen: sen säännöt, tabut ja ihanteet leimautuivat sen valossa arvottomiksi ja jopa naurettaviksi.

Uuden, modernin maailman henki oli suurkaupunkilainen ja kosmopoliittinen, sille Blut und Boden-ajattelu oli vierasta ja se vannoi utilitarismin ja hedonismin nimeen.

Kaikki yksilön tarpeiden tyydytystä edistävät asiat olivat, paitsi sallittuja, myös hyväksyttyjä ja jopa kiitettäviä. Vanhalle maailmalle ominainen kollektiivisuuden ja uhrautumisen arvostus sen sijaan oli olematonta.

Saksassa ja Japanissa siirtyminen uuteen maailmaan tapahtui rajusti, yhden sukupolven aikana, mikä merkitsi sitä, että miljoonat ihmiset kokivat elämänsä merkityksen romahtavan ja sen leimautuvan uuden kulttuurin piirissä arvottomaksi ja jopa naurettavaksi. Saksassa tämä koski erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana tehtyjä uhrauksia.

Tämä aiheutti reaktion, jossa keskeisiksi elementeiksi nousivat chauvinismi ja militarismi ja kulttuuria yritettiin valtion voimin kääntää taaksepäin, nostaen esille kansallisina esitettyjä perinteitä aina hamasta muinaisuudesta saakka. Myös syntipukeille oli käyttöä ja sellaiseksi nousivat Saksassa erityisesti juutalaiset.

Ottaen huomioon juutalaisuuden keskeisen roolin modernisaatiossa, asia oli tavallaan ymmärrettävä (vrt. Vihavainen: Haun jew tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Koko 1900-lukuahan on syystäkin kutsuttu myös juutalaisuuden vuosisadaksi.

Erilaiset fasistisiksi luokitellut liikkeet, mukaan lukien islamismi, ovat esimerkkejä tuosta Buruman ja Margalitin hahmottelemasta oksidentalismista, joka siis on reaktiota länsimaalaisen kulttuurin tunkeutumista vastaan. Tuon kulttuurin suurkaupunkilainen moniarvoisuus/arvottomuus on sietämätöntä perinteisen yhteiskunnan arvosuuntautuneelle eetokselle.

Venäjällä kehitys on Neuvostoliiton luhistumisen aiheuttaman järkytyksen jälkeen alkanut yhä selkeämmin muistuttaa sitä, mitä tapahtui ennen sotia Saksassa. Kyse ei ole vain valtiosta ja sen politiikasta.

Yhä suuremmat kansanjoukot, spontaanisti tai masinoituina näyttävät kannattavan militanttia liikettä, joka puhuu maan ja veren termein, vaatii kansakunnan nimissä yksilön uhrautumista, toisten kansojen alistamista ja denationalisaatiota, yhteiskunnan militarisaatiota ja jopa siirtymistä suurkaupungeista maaseudulle, kuten äskeisessä Russki mirin julkilausumassa (ks. Vihavainen: Haun sobor tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän kehitys näyttää noudattavan natsi-Saksan kehitystä suorastaan hämmästyttävän tarkoin. Russki mirin tunnuksiin on jopa kuulunut tuo natsien vanha iskulause Yksi valtakunta, yksi kansa, yksi johtaja -Ein Volk, ein Reich, ein Führer. Tuon yhden kansan piriin kuuluvat myös Ukrainan ja Valkovenäjän kansat.

Russki mir on varsin lähellä Kremliä ja presidentti pystyy varmasti sanelemaan sen, mitä sieltä ilmoille päästellään. Olisi varmaankin hätiköityä pitää sen ääntä vielä kansan äänenä, vaikka sekä Putin että Russki mir näyttävätkin nauttivan suurta suosiota joukkojen keskuudessa ja myös diasporassa, jopa Suomesakin.

Joukkojen suosio on kuitenkin häilyvää, kuten historia osoittaa. Se saatetaan menettää yhdessä yössä.

Venäläinen kulttuuri Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oli epäilemättä suuressa epävakauden tilassa ja altis nykyisen kaltaiselle metamorfoosille poliittisen tilanteen tultua sille suotuisaksi.

Natsistiset ja fasistiset aatteet olivat siinä sentään aina marginaalisia, vaikka joku Žirinovski saikin merkittävän osan äänisaaliista. Ei hän sentään ollut mikään todennäköinen johtajakandidaatti, vaan ennen muuta markkinoiden paras pelle.

Mutta eihän Hitlerkään ennen suurta lamakautta ollut mikään koko kansan valinta. Vasta tuo uusi kriisi hänet nosti pinnalle ja valtaan.

Sotia edeltävän Saksan ja Putinin Venäjän vertaaminen keskenään ei todellakaan ole mikään rohkea rinnastus. Kyseessä on aivan ilmeisesti samanlaatuinen ilmiö, mutta onhan niissä toki myös eroja ja niiden etsiminen alkaakin olla jo työläämpi tehtävä.

Yksi merkittävä ero on, ettei Venäjä enää ollut polvillaan, kuten sanonta kuuluu, kun Putin aloitti oman lännenvastaisen kulttuurivallankumouksensa, vaan jo hyvässä kehitysvauhdissa. Sitä paitsi se ei ollut nimenomaisesti diktatuuri, vaan näki paljon vaivaa esiintyäkseen demokratiana. Yllättäen myöskään juutalaiset eivät missään vaiheessa joutuneet vainon kohteeksi.

Aleksandr Janov (Yanov) oli jo 1970-luvulla ennustanut, että Venäjältä (Neuvostoliitosta) nousee uusi fasismi, joka käyttää uskonnollisia tunnuksia ja vastustaa läntistä kulttuuria (vrt. Vihavainen: Haun yanov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 Yanov oli myös ennustanut uuden antisemitismin aallon nousevan Venäjällä samaan aikaan, mikä olisi sinänsä ollut loogista ottaen huomioon juutalaisuuden merkityksen koko modernille kulttuurille ja myös venäläisen perinteen.

Näinhän ei ole tapahtunut. Sen sijaan juutalaisilla on ollut hyvin näkyvä asema uuden oligarkkiluokan piirissä ja vaikka raha onkin Venäjällä alistettu politiikalle, ei tuo alistus voi täydellinen olla. Oligarkeilla on yhä vaikutusvaltaa ja juutalaisuus, jota Venäjällä nykyään yhä harvempi edustaa, on nauttinut myös valtiovallan suosiota yhtenä Venäjän ns. perinteisenä uskontona.

Itse asiassa koko virallisen Venäjän lanseeraama kuva kansan uudesta lännenvastaisuudesta haiskahtaa aika falskilta ja pinnalliselta. Toki mielipidemittaukset kertovat, että suhtautuminen koko ”kollektiiviseen länteen” on rajusti huonontunut, mutta sodan ja totaalisen informaatiovyörytyksen oloissa sitä saattoi vain odottaa.

Itse asiassa Venäjän eliitti oli kovin suuresti tykästynyt länteen jo heti Neuvostoliiton romahdettua. Sinne matkustettiin, sinne lähetettiin lapset opiskelemaan ja asumaan, englantia opiskeltiin innokkaasti ja Lontoon arvoalueilta ostettiin kiinteistöjä niin paljon, että alettiin puhua jo Londongradista monisatatuhantisine venäläisine kolonioineen (vrt. Vihavainen: Haun londongrad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Toisin kuin aiemmat emigraatioaallot, tämä venäläinen invaasio ei ollut puille paljaille joutuneiden pakolaisten, vaan äveriäiden uusrikkaiden liike. Juutalaistenkaan ei tarvinnut lähteä maasta karkotettuina, vaan he saattoivat siirtyä sinne kaikessa rauhassa ja viedä rahat mukanaan.

Se länsimaisen kulttuurin totaalinen hylkääminen, jota Venäjän uusi fasistinen komento nyt näyttäisi edellyttävän, ei tapahdu tuosta vain ja mahtikäskyllä. Koko venäläinen sivilisaatio on osa länsimaalasta kulttuuria sen laajassa mielessä ja sen irti leikkaaminen merkitsisi itseamputaatiota.

Venäläiseen kulttuuriin moderni länsimainen aines toki tuli äkkiä ja vuosikymmenien viiveellä, mikä lisäsi sen sokkivaikutusta, kun neuvostojärjestelmä oli itse asiassa vain parin sukupolven ajan vahvistanut esimodernin ja moniarvoisuuden vastaisen kulttuurin perusteita.

Kuitenkin Venäjän informaatiotila täyttyi jo 1990-luvulla erittäin nopeasti uudella aineksella, jossa olivat rinnakkain sadan vuoden takainen venäläinen ajattelu ja kaikkein muodikkain länsimainen postmodernismi. Nykyinen sivistyneistö on kasvanut tämän uuden synkretismin vaikutuksen alaisena.

Mikäli nyt lanseerattu ajatus venäläisen kulttuurin kääntymisestä itään ja etelään otetaan tosissaan, se edellyttää todellista uutta kulttuurivallankumousta, joka on suurempi kuin totalitaarisen Neuvostoliiton aikoinaan suorittama.

 Jos ja kun nyt vallitseva epänormaali tilanne uusine rautaesirippuineen saadaan onnellisesti ohitettua, voidaan sen sijaan odottaa, että Venäjä palaa takaisin sille kehitysuralle, jolla se oli sata vuotta sitten ja taas uudelleen paroin viime vuosikymmenen aikana.

Mikäli venäläisellä kulttuurilla todella on merkittävästi omaa voimaa, mikään ei pakota sitä matkimaan kaikkia länsimaisen kulttuurin muoteja, vaan se voi esittää omat norminsa ja ihanteensa.

 Jos ne menestyvät avoimessa kilpailussa, niin hyvä on. Elleivät ne menesty edes valtion tukemina (mikäpä sitä voisi estää?) herää kysymys, oliko niillä todella jotakin annettavaa tälle aikakaudelle ja tuolle kansalle?

Ranskankielinen maailma

Le monde francophone. Aujourd’hui et demain.

Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä jonkin verran pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Erityisesti Itä-Euroopassa ja Balkanilla venäjä on nyttemmin jäänyt pois opiskeltujen ja osattujen kielten joukosta ja syitä tähän voi vain pohdiskella. Pitkälti tämä lienee identiteettikysymys, mutta myös englannin läpimurto yksinomaiseksi maailman lingua francaksi on ollut internetin aikakaudella tavattoman nopeaa kaikkialla.

Ranskalaisessa maailmassa, kuten myös tietyillä entisen Neuvostoliiton alueilla näyttää lukkarinrakkaus vanhaan valloittajan kulttuuriin joka tapauksessa säilyneen suhteellisen hyvin.

Muistan hyvin, miten eräät mustasta Afrikasta saapuneet opiskelijat ylpeilivät ranskalaisesta kulttuuristaan 1970-luvun Moskovassa. Kehtasivatpa jotkut suutuspäissään haukkua venäläisiä barbaareiksi, jotka eivät olleet heidän kulttuurisella tasollaan.

Monien suomalaisten tuntemalta Agadirin hiekkarannalta avautuu näkymä korkealle vuorelle, jonka jyrkkään rinteeseen on kirjoitettu arabiaksi: Jumala, isänmaa, kuningas.

Burnuusi (djellaba) on päällä monella kävelijällä ja arabiankieliseen rukoukseen polvistutaan jopa kaupoissa kesken bisneksen, mutta ei kannata vielä sen perusteella luulla olevansa eurooppalaisuuden ulkopuolella.

Ranska on nimittäin Marokon lingua franca.

Arabia on profeetan kieli ja koraani on osattava nimenomaan arabiaksi. Arabia on myös monen marokkolaisen äidinkieli, kaikkine paikallisine omaperäisyyksineen, jotka tuskin aukeavat jollekin saudille tai egyptiläiselle, joihin kyllä menneisyys suuren turkkilaisvaltakunnan osana yhdistää.

Myös berberit ovat merkittävä osa väestöä ja eri berberiheimojen välillä on niin suuria kielellisiä eroja, että ymmärtääkseen toisiaan heidän on paras puhua ranskaa tai arabiaa. Berberfeillä on jopa oma kirjaimisto, joka muistuttaa erehdyttävästi kreikkalaista.

Lukutaito on Marokossa yli 70 prosentilla aikuisväestöstä, mutta syrjäseuduilla ja etenkin tyttöjen keskuudessa tilanne on huonompi.

En tiedä, mikä rooli ranskalla on oppimattomien maalaisten parissa ja luulisin, että ainakin turistipaikoissa englanti saattaa tunkea sitä tieltään. Näinhän tuntuu käyvän kaikkialla. Follow the money, you see.

Marokkolaisten suhde Ranskaan ja ranskaan näyttää joka tapauksessa olevan sekä lämmin että läheinen. Esimerkiksi Algeriassa tilanne lienee toinen, vaikka maa olikin peräti Ranskan merentakainen osa ja se valloitettiin jo 1830-luvulla.

Marokko sen sijaan oli Ranskan protektoraatti eli suojelusalue vain vuodesta 1912 vuoteen 1956. Kansakunnan historiassa se on vain episodi -peanuts- kuten muuan marokkolainen, ranskankielinen lehti kaunopuheisesti englanniksi toteaa.

Suhde Ranskaan on joka tapauksessa kaikkien konjunktuurien yläpuolella. Se on strateginen partneri ja niinpä nimenomaan Ranskalle on annettava suunnitteilla oleva suuri urakka nopean rautatieyhteyden rakentamisesta Agadirin ja Marrakeshin (ransk. Marrakech) välille, julistaa lehti.

Kiinalaiset kärkkyvät kyllä urakkaa ja ovat valmiita tekemään sen edullisesti, mutta sen takia ei Marokolla ole syytä horjuttaa historiallisia suhteitaan, pohditaan tuossa artikkelissa, joka antaa kiinnostavan välähdyksen aiheeseensa.

44 vuotta kestänyt Ranskan siirtomaaherruus oli siis ainakin joidenkin marokkolaisten mielestä pikkujuttu, ja itse asiassa herruus lieneekin ollut suhteellisen pinnallista.

Huntuja ei naisilta poistettu venäläiseen tapaan eikä shariaa oitis korvattu Code Napoléonilla. Ranskalainen vaikutus ja siinä luvussa Code Napoléonin ihmisoikeuspohjaiset näkemykset kuitenkin tunkeutuivat myös marokkolaiseen elämään ja lainsäädäntöön, kuten tutkijat ovat voineet todeta.

Asiaa sen kummemmin tuntematta näyttää olevan tosiasia, että ranskalaisen kulttuurin kuulumista Marokkoon pidetään itsestäänselvyytenä. Kukaties asiaa voisi verrata ruotsalaisen kulttuurin asemaan Suomessa.

Tällainen vertaus sopisi oikeasataan tietyssä mielessä paremmin Algeriaan, jossa oli vielä 1960-luvulla huomattava ranskalainen vähemmistö. Kaikkiaan noita mustajalkoja (pieds noirs) oli pari miljoonaa. Siirtomaillahan tarkoitettiin kerran maita, joita kolonisoitiin eli jonne liikaväestöä voitiin asuttaa. Nythän roolit ovat vaihtuneet.

Mutta erot ovat olennaisempia kuin yhtäläisyydet. Joka tapauksessa siirtolaisuus on aktiivinen prosessi ja Ranskaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan onnellistuttanut nyt noin kuusimiljoonaiseksi kasvanut siirtolaiskolonia. Sekin omalta osaltaan pitää koossa tuota kokonaisuutta, jonka nimi on ranskankielinen maailma.

Kansojen välisiin suhteisiin kuuluu historiassa aina silloin tällöin väkivaltaa. Sitä muistelemalla ja hehkuttamalla löydetään aina helposti konnia ja uhreja.

Entisen Neuvostoliiton alueet ovat nykyään ns. russofobian kärjessä ja entisiä siirtomaita uhriutetaan koko Euroopassa riistosta ja kärsimyksistä. Osittain ne toki ovat olleen ihan todellisiakin.

Mutta vuoroinhan sitä on vieraissa käyty. Barbareskimerirosvot eli Pohjois-Afrikan valtioiden sponsoroimat kaapparit ja ryövärit olivat sivistyneen maailman riesana satoja vuosia ja ryöstivät jopa 1,25 miljoonaa kristittyä orjiksi muhametttilaisten maiden orjamarkkinoille.

Nuori USA:n valtio käytti jonkin aikaa jopa viidenneksen budjetistaan merirosvoille maksettaviin suojelusrahoihin, kunnes siellä havaittiin, että on fiksumpaa sijoittaa nekin rahat fregatteihin ja maksaa potut pottuina eli tykinkuulina ja kranaatteina.

Ruotsi eli siis me, oli toinen valtio, joka maksoi myös suojelurahaa, mutta kävi sitten aseelliseenkin  taisteluun, jonka johtajaksi mainitaan Rudolf Cederström. Hän komensi ruotsalaisia laivoja ensimmäisessä barbareskisodassa ja oli muuten ollut mukana jo Kustaan sodan taisteluissa.

Mutta tämä vie jo toiseen asiaan. Toki voidaan mainita, että ruotsalaiset upseerit yleensä osasivat tuohon aikaan ranskaa ja moni heistä oli aikoinaan palvellut ranskalaisessa Royal Suèdois -rykmentissä, jonne värvättiin juuri ruotsalaisia.

Erityisesti Kustaa kolmannen aikana myös ruotsin kieli sai paljon ranskalaisia vaikutteita, jotka siinä on tänäänkin helppo havaita.

Mutta toki tämä monde francophone on juttu erikseen. Siihen emme sentään koskaan liittyneet.

Olisi joka tapauksessa kiinnostavaa tietää, mikä tämän erikoislaatuisen yhteisön tulevaisuus todella tulee olemaan. Olisi varmaan kovin yksioikoista arvella, että ranskalaisuus on tuomittu häviämään ja korvautumaan paikallisilla kielillä ja traditioilla.

 Aika erikoista olisi, mikäli englanti ja amerikkalainen ns. kulttuuri kokonaan valtaisi sen paikan. Mahdotonta tuskin sellainenkaan kehitys on.

Joka tapauksessa tämä monde francophone poikkeaa melkoisesti myös tuosta venäläisestä maailmasta (Russki mir), jonka kanssa sillä kuitenkin on tiettyjä yhtäläisyyksiä.

Jälkimmäinen on tietenkin meidän kannaltamme tärkeämpi, vaikka siihen kuuluu pienempi osa maailman väestöstä.