Liberaalin Venäjän historioitsija

 

Liberaalia Venäjän historiaa

 

А.Н. Сахаров, Исторические обретения на рубеже XXI века. Очерки. ИРИ РАН – «Голден-Би» 2011, 349 с. (A.N. Saharov, Historian saavutuksia 2000-luvun alussa, Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitos - kustantamo ”Golden Bee”.

 

     Vanha ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov, joka toimi kauan Venäjän Tiedeakatemian Venäjän  historian laitoksen johtajana, oli vakaumuksellinen liberaali ja sydämellinen Suomen ystävä, jonka ansioihin kuului muun muassa GPU:n vuosien 1922-1934 mielipideraporttien julkaiseminen ja joka suuresti myötävaikutti myös niiden salaisen poliisin raporttien julkaisemiseen, joita sotiemme ajalta nyt on saatavilla.

     Saharovin henkilön ole esitellyt jo muutamissa blogeissani (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset ), joten en rupea sitä tässä taas tekemään. Joka tapauksessa Venäjän historiankirjoitus koki hänen aikanaan renessanssin ja karisteli yltään stalinistisen ”Lyhyen kurssin” kahleet. Saharov sai kunnian esitellä näkemyksiään Putinillekin, jota kuitenkin alkoivat pian kiinnostaa paljon hurjemmat visiot.

     Saharov oli itse asiassa vanhan Venäjän ekspertti, joka oli tutkinut erityisesti Kiovan Rusin aikoja, mutta myös myhäisempiä, ja kirjoittanut Aleksanteri I:nkin elämäkerran. Niin sanottua normanniteoriaa hän vastusti ja sai siitä suureksi harmikseen syytteitä nationalismista, jonka kannattajaksi hän ei tunnustautunut.

      Patriootti hän kyllä oli, eikä torjunut anakronistisesti imperiumienkaan oikeutusta historiassa. Lämmin Suomen ystävä ja maamme suuri ihailija hän oli ja ehti nähdä myös Helsingin katukuvan muuttumisen ”kansainväliseksi”, mikä suuresti huolestutti häntä. Hän kysyi useasti ja varsin kauhistuneena, eivätkö suomalaiset huomanneet, mitä olivat tekemässä.

     Saharov ei ollut niinkään historian spesialisti kuin generalisti, käyttääkseni venäläisiä käsitteitä. Hänelle tärkeitä olivat suuret linjat, kansakuntien ja yhteiskuntien kehitys ja nimenomaan edistys. Hän torjui ajatuksen, että Venäjä kulkisi mitään erityistietä omaan, erityiseen päämääräänsä, liberaali hyvinvointivaltio vain saavutettaisiin kauheiden harharetkien jälkeen.

     Saharovin vaikutusta Venäjän historialliseen muistiin on pidettävä ainakin hetkellisesti tärkeänä, sillä hän johti myös uusien historian oppikirjojen suunnittelua. Tosin erilaisia oppikirjoja ja ”lukemistoja” (sposobija) ilmestyi aluksi hyvinkin suuria määriä kukin omine painotuksineen, mutta Venäjän historian laitoksen arvovalta oli toki omaa luokkaansa.

     Tärkeä oli myös Saharovin johdolla julkaistu kaksiosainen Venäjän historia korkeakouluja varten (История России с древнейших времен до конца XVII века. Под редакцией А.Н. Сахарова, Институт российской истории РАН, «АСТ, АТРЕЛЬ, ЕРМАК) 2003, 943 с.; История России с начала  XIX века до начала XXI века.  2003, 862 с.).

     Kirjat ovat asiallisia ja kiihkottomia, eikä niistä kannata etsiä mitään bobrikovilais-bäckmanilaisia Suomen historian tulkintoja, kun maamme, toki harvasti, mainitaan. Kirjoittaja tuntee hyvin myös talvisodan historian ja Suomen varhaisemmankin historian suuret linjat.

     En tiedä, ketkä opiskelijat, historioitsijoiden ohella, lukivat tai lukevat noita järkäleitä, mutta Saharovin johdolla julkaistuilla yleissivistävän koulun historian oppikirjoilla on luultavasti ollut vielä suurempi merkitys, ainakin jonkin aikaa.

     Käsillä oleva kirja koostuu Saharovin artikkeleista, haastatteluista ja puheista, joista yksi on Nižni Novgorodin opettajille 6.12.2007 pidetty puhe, jossa hän selostaa oppikirjassaan toteutettuja ideoita.

     Historian perustana on kehitys, selitti Saharov, ja tarkemmin sanoen edistys, erityisesti ihmisyksilön/persoonallisuuden (litšnost) edistyksenä. Sitä ei voi pysäyttää, vaikka on aikakausia, jolloin sitä tukahdutetaan.

     Jopa vuoden 1917 vallankumous toi kaiken sisältämänsä tuhon ohella mukanaan myös edistystä, tuodessaan talonpoikaiston syvät rivit modernisaation piiriin ja samaa on sanottava vuosien 1989-1993 vallankumouksesta (Saharovin oma käsite), joka toi mukanaan paljon pahaa, mutta myös edistystä.

     Toisin kuin usein ajatellaan, kertoi Saharov, Venäjän historia ei ole vain itsevaltiuden ja kansan riistämisen ja tukahduttamisen historiaa. Reformien ajatus ei koskaan sammunut, vaikka se yhä uudelleen tukahdutettiin Iivana Julmasta lähtien. Se oli vahvasti läsnä ja taustalla 1700-luvulla ja tietenkin myös sen jälkeen, erityisesti Aleksanteri I:n aikana ja tietenkin sitten ”reformien” kaudella.

     Pitääkö sitten Venäjän kehitystä verrata länsimaiseen vai eikö? Saharovin mielestä niin on ehdottomasti tehtävä. Läntisellä Euroopalla oli kehityksessä puolellaan suuria maantieteellisiä etuja, joiden ansiosta se pääsi kehityksessään Venäjän edelle.

     Myös Venäjällä oli kehittyneempiä alueita: Puola, Suomi ja Baltia. Kun ne erosivat Venäjästä, vaikutti se jäljelle jääneen Venäjän yleiseen tasoon. Samaan aikaan Venäjä joutui keskittymään Keski-Aasiaan ja Kaukasukseen, joiden kehitystaso taas oli Venäjää matalampi.

     Vanha neuvostohistoria nosti Venäjän kehityksen jarruksi kirkon ja uskonnon ja hallitsevan luokan, jotka nähtiin vain riistäjinä ja kansan vihollisina, mikä vääristi pahasti kuvaa. Myös Liettuan suurvalta nähtiin perivihollisena.

    Itse asiassa kirkolla ja uskonnolla oli suuri sivistävä rooli ja monet hallitsijat, aina Vale-Dmitri I:tä myöten olivat myönteisiä hahmoja. Liettuan suurvalta taas oli puoliksi venäläinen. Tataarien Ordakin toimi itse asiassa Venäjän tukena sen taistelussa ristiretkeläisaggressiota vastaan.

     Ja niin edelleen. Artikkelissa myös polustetaan lyhyesti Saharovin antinormanistista teoriaa, jolla on lähinnä kielelliset perusteet.

     Tässä kirjassa on julkaistu myös Saharovin esipuhe venäläis-suomalaisen yhteistyönä vuonna 2009 ilmestyneeseen talvisotakirjaan, jota ei ole samassa muodossa suomeksi julkaistu.(К 70-летию Советско-Финляндской войны. Зимняя война 1939-1940. В рассекреченных документах Центрального архива ФСБ России и архивов Финляндии. Исследования, Документы, Комментарии. Москва ИКЦ «Академкнига» 2009, 815 с.)

     Kirjan historia on erittäin kiinnostava, eikä se koskaan tullut yleiseen myyntiin. Olen siitä kirjоittanut jopa kirjassani ”Itäraja häviää”, enkä toista tarinaa tässä.

     Joka tapauksessa keräsin kirjaan myös suomalaisia mielialatarkkailun dokumentteja sekä ”Maan turvan” että EK:n kokoelmista ja muuta taustatietoa, johon perehtyminen on omiaan häivyttämään turhia ja mahdottomia spekuaatioita tuosta sodasta.

     Saharovin esipuheesta mainittakoon sen loppu, jossa hän kertoo, miten hänen isänsä, perheen asuessa Tšeljabinskissä, eräässä illanvietossa suuttuneena puna-armeijan kurjasta sodankäynnistä kysyi tetorisesti, osaako joku Vorošilov muka oikeasti komentaa armeijaa?

     Jonkin ajan kuluttua tulivat tšekistit hakemaan isää ja Andrei Nikolajevitšista tuli ”kansanvihollisen poika”. Rikoslain 58. pykälän mukaan kyseessä oli ”neuvostovastainen agitaatio”, eli siis rikoslain mukaan rangaistava vihapuhe.

     Talvisota näkyi erittäin selvästi myös ajan arkielämässä, jossa paikoin jopa leivän jakelu keskeytyi. Se ei ollut mikään mitätön episodi, vaan sen symbolinen merkitys koko maan historiassa oli hyvin suuri. Ennen muuta se oli valehtelun suuri symboli. Saharov eri tosin tätä sanaa käytä.

     Saharov esittää kirjassaan myös erittäin kiinnostavan näkökulman Suomen autonomian syntyyn osana Aleksanteri I:n yleistä politiikkaa: Suomen synnyn historia oli myös osa Venäjän historiaa, hän kiteyttää, vaikka jälkimmäisen osalta kehitys pysähtyi taas toistaiseksi, kun se taas Suomessa jatkui sen omalta pohjalta.

Tähän kannattanee palata tuonnempana.

     On kummallista ajatella, että vain reilu vuosikymmen erottaa meidät ajasta, joka oli yhä täynnä optimismia ja niin naapurissa kuin meillä näytti ihmiskunnan kehityksellä olevan vain yksi, selkeä ja järjellinen suunta, joka nautti kaikkialla jakamatonta kannatusta.

     Kuvitelmat massateurastuksista ja totalitaarisesta mielipideterrorista kuuluivat vain menneisyyteen ja kaameisiin dystopioihin, joita saattoi virkistyksekseen lukea takkatulen miellyttävässä lämmössä hyvän aterian päälle.

     Andrei Nikolajevitš kuoli vuonna 2019 ja säästyi näkemästä pahinta. Sitä emme varmaan mekään ole vielä nähneet.

Uusstalinismin käskynjako

 

Ihmissielujen insinöörit

 

Eilen nähtiin televisiossa tai ainakin tietokoneilta hätkähdyttävä spektaakkeli. Venäjän presidentti Putin oli kutsunut Moskovan maneesiin sekä maansa johtavat historioitsijat että Venäjän niin sanottujen perinteisten uskontojen päämiehet. Ilmassa oli suuren ideologisen juhlan tuntua. Maailmanhistorian mannerlaatat jyrähtelivät ja siirtyivät, tai niin ainakin oletettiin tapahuvan Venäjän tärkeimpien maailmanselittäjien ajatuksissa.

Kun Stalin oli 1930-luvulla kutsunut luokseen johtavat kirjailijat, yksi niistä kysyi häneltä naiivin suorasukaisesti: ”Mitä meidän pitää kirjoittaa?”. ”Kirjoittakaa totuus”, vastasi Johtaja siihen pirullisen lakonisesti. Tuskinpa erehdyn, kun sanon, että älykkäimmät kirjailijat tunsivat tämän johdosta kylmiä väristyksiä.

Stalinille otollinen kirjailija ei tietenkään saanut mustamaalata sosialistista yhteiskuntaa eli esittää siten että  se ei vaikuttaisikaan laadullisesti uudenlaiselta ihmisyhteisöltä. Toisaalta hän ei myöskään saanut ylistää sitä liikaa, se olisi merkinnyt lakirovkaa eli kaunistelua, jota kukaan ei uskoisi.

Oli ymmärrettävä, että uusi sosialistinen ihminen oli yhä vielä sentään ihminen, joka saattoi toimia myös väärin. Totuus edellytti, että häntä kuvattiin oikein, mutta miten se piti tehdä, oli aina jokaisen ihmissielun insinöörin konkreettisesti ratkaistava.

Kuten Hitlerin Saksassa, niin myös Stalinin Neuvostoliitossa luovan työn edustajien keskeiseksi ongelmaksi muodostui sen ymmärtäminen, mitä johtaja heiltä halusi ja mitä hän ei halunnut. Tätä ”tilausta” oli sitten täytettävä parhaansa mukaan. Vaieta ei voinut, sillä se olisi ollut rintamakarkuruutta, jopa ”sisäistä emigraatiota”. Sellaista tekivät viholliset.

Olen joskus tällä palstalla kirjoittanutkin Andrei Saharovista, joka oli pitkään Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtajana vuosina 1993-2019 (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Saharov toimi vähän aikaa Putinin mentorina historia-asioissa, mutta sitten Johtaja löysi toiset miehet. Saharovia suurvaltaisuus valtion päämäärän tympäisi ja muuan hänen lempiajatuksiaan oli, että älymystön on päästävä hallitsevaan asemaan valtiossa. Neuvostoliitto oli hänen mielestään surullinen esimerkki siitä, miten suoranainen roskaväki oli päässyt valtaan ja polkenut älymystön jalkoihinsa.

Saharov kertoi esittäneensä näkemyksensä myös Putinille, joka ”silloin katsoi minua kylmillä sinisillä silmillään ja sanoi: minun perheeni tulee proletariaatin piiristä”.

Joka tapauksessa Saharov sai nähdä, että Putinin aikana valtio alkoi yhä enemmän kiinnostua historiasta. Kun arvelin, että se on varmaankin ilahduttava asia ja merkitsee lisää resursseja, hän hymyili surumielisesti ja sanoi: ”Kuule, se ei ole hyvä juttu. Se on vaarallista”.

Putinin aikana valtio onkin toden totta kiinnostunut historiasta ja haluaa yhä selvemmin hallita sitä. Tämä on ymmärrettävää. Jo Orwell totesi, että se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Totalitarismissa historian on palveltava valtiota.

Kuten hyvin tunnetussa, mutta salamyhkäisessä Projekt Rossija-kirjassa (ks. Vihavainen: Haun projekt rossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) esitettiin, uuden Venäjän rakentajat eivät saaneet paljastaa korttejaan liian aikaisin. Demokratian vallitessa oli toimittava sen ehdoilla, mutta rakennettava koko ajan tulevaisuuden yhteiskunnan instituutioita.

Putinin Venäjä muuttui vähitellen autoritaariseksi, mistä on vielä kukonaskel totalitarismiin. Historian kannalta suuri ja tärkeä projekti oli Rossija -moja istorija -historiamuseoiden verkoston perustaminen. Niissä esitetään kansalle historian eräänlainen lyhyt kurssi (ks. Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Stalinin ajan tuntijat tietävät, mitä ”lyhyt kurssi” tällaisessa yhteydessä tarkoittaa.

Maneesissa, jossa tilaisuus pidettiin, on Moskovan tuollainen historiamuseo ja samaan aikaan myös tutkijoiden valmistama Krimin historian näyttely. Koko tämä Johtajan käskynjako sijoitettiin kansan sovinnon ja yhtenäisyyden päivään.

Ironista kyllä tuon päivän viettämisen oli nimenomaan A.N. Saharov keksinyt korvaamaan entistä Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Silloin muistetaan vuoden 1612 tapahtumia, jolloin Nižni Novgorodin nostoväki nousi ajamaan puolalaiset valloittajat pois Kremlistä. Se oli venäläisen kansalaisyhteiskunnan voimannäyte, arveli Saharov.

Nyt siis joka tapauksessa Johtaja oli koonnut paikalle johtavat historioitsijat, joita olivat vanha, jo neuvostokaudella hallinnut venäläisen historiantutkimuksen Talleyrand, A.O. Tšubarjan Akatemian Yleisen historian laitokselta sekä Saharovin seuraaja Venäjän historian laitokselta, Juri Petrov, molemmat myös suomalaisten hyvin tuntemia.

 Lisäksi paikalla olivat uuden historian uudet kummisedät eli Venäjän historiallisen seuran puheenjohtaja Naryškin, kulttuuriministeri Medinski ja pari muuta. Lisäksi tulivat uskontojen päämiehet Venäjällä, tärkeimpänä tietenkin tuo aina altis patriarkka Kirill. Yleisön joukossa lukuisin (ainoa?) elementti koostui Putin-nuorisosta, etenkin Rosgvardijan univormuissa.

Itse asiat, joita tällä käskynjaolla käsiteltiin, olivat sangen abstraktisia, mutta sitäkin tärkeämpiä. Länsi ja nimenomaan Eurooppa on valtavasti menettänyt poliittista merkitystään, totesi Johtaja. Sen mukaisesti on Venäjän historiankirjoituksen orientoiduttava uudelleen. Venäjän historian on noustava enemmän esille ja myös muun maailman, esimerkiksi Afrikan, jota eurooppalaiset olivat kolonisoineet ja riistäneet (mutta venäläiset eivät).

Putin otti esimerkkejä siitä, miten ainakin väestönkasvulla mitaten eurooppalaiset entiset suurvallat olivat jo muuttuneet mitättömyyksiksi. Tottahan se on. Jostakin syystä hän jätti kuitenkin ottamatta esille sen, että Venäjälle oli käynyt täsmälleen samoin… Se ei kuitenkaan ole sen vähemmän totta.

Venäjän historioitsijat ovat jo saaneet aikaan paljon, kuten kokouksessa todettiin. 20-osainen Venäjän historia on ollut valmisteilla ja sen ensimmäiset niteet ilmestyvät ensi vuonna. Mainittakoon, ettei edes Neuvostoliitto saanut aikaan mitään vastaavaa. Se kyllä suunnitteli 50-osaista Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen historiaa, jonka piti ilmestyä vuonna 1917 mennessä, mutta siinä nyt kävi kuten kävi.

Muista kokouksen aiheista tuskin kannattaa paljon enempää puhua. Koko tämän tapahtuman muoto on ehdottomasti kiinnostavampi ja tärkeämpi kuin sen sisällys. Kyseessä oli aito stalinistinen käskynjako, jonka koko merkitys selviää osallistujille vasta silloin, kun he mielessään asioita tutkistelevat jokapäiväisen työnsä yhteydessä. Miten tehdä niin, kuin odotetaan? Mitä saa sanoa ja mitä ei? Pitääkö valehdella ja jos, niin missä, mitä ja miten paljon? Entäpä jos kieltäytyy?

Kokouksen varsinaiset historioitsijat Tšubarjan ja Petrov meillä tunnetaan. Meidän kannaltamme voidaan todeta, etteivät he mitään suomen syöjiä ole. Tšubarjan on ollut suomalaisten kanssa yhteistyössä ja yhdessä englantilaisen Harold Shukmanin kanssa julkaissut jopa kirjan tavisodasta. Ei siinä mitään merkittäviä vääristelyjä ollut. Taloushistorioitsija Petrovin teoksia en sen paremmin tunne, mutta ainakin purjehdusreissulla Suomenlahdella hän teki reilun kaverin vaikutuksen.

Nuo Medinskit, Naryškinit ja Narotšnitskajat ovat sitten oma heimonsa. Medinskistä olen joskus kirjoittanutkin. En osannut pitää häntä ihan vakavasti otettavana (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Se taisi olla virhe.

Tämä historioitsiojoiden ja muiden ihmissielujen insinöörien käskynjako on hyvin pysäyttävä tapahtuma. Tarvitsee vain kuvitella mitään vastaavaa tapahtuvan missään muussa maassa. Tässä olemme tekemisissä jo aidon totalitarismin eikä enää autoritarismin kanssa. On selvää, ettei kehitys jää tähän.

Mitä tämä valtion aktiivisuus merkitsee käytännön tasolla, voimme vasta arvailla. Eurooppakeskeinen historiankäsitys tulee muuttumaan venäläisempään ja globaalisempaan suuntaan. Jälkimmäinen ei ole mikään sensaatio, samaa on tapahtunut myös lännessä ja meilläkin, jopa oppikirjojen tasolla aina hamalta 1970-luvulta lähtien.

Entä lisääntyykö valehtelu historiassa ja miten se ilmenee? Siitä voimme olla varmat ja myös siitä suunasta, mihin kaikki muuttuu. Karjalan tasavallan pari historioitsijaa ja siellä juuri nyt puuhatut museot ovat asiasta riittävä esimerkki. Sääli.

Kun intellektuaalinen ilmasto muuttuu, tempautuvat yksittäiset ihmiset siihen mukaan ajopuun tavoin, lähes vastustamattomasti. Omaa näkemystä on vaikea ylläpitää, ellei sitä voi edes ottaa julkisesti tarkasteltavaksi. Onhan tämäntapaista henkeä ollut meidänkin historiankirjoituksessamme. Jo pelkkä mölyn määrä tai sen ennakointi voi vaientaa argumentit.

Jotkut intellektuellit ovat kuitenkin aina, Lutherin tavoin, kyenneet astumaan esiin joukosta ja sanomaan sen, mitä heidän omatuntonsa vaatii.

Muistan aina Petroskoissa vuonna 1981 pidetyn suomalais-neuvostoliittolaisen historiasymposiumin. Siellä muuan teema oli jatkosota, erityisesti Suomen irtautuminen siitä. Jatkosotaahan pidettiin Suomen rikollisena ja valapattoisena aggressiona.

Silloin muuan venäläinen tutkija otti puheenvuoron ja kertoi julkisesti kaikille erään täysin keskeisen asian, josta oli systemaattisesti vaiettu: ennen jatkosotaa oli ollut talvisota, Neuvostoliiton valapattoinen aggressio. Ilman sitä ei koko jatkosodan syntyä voitu lainkaan ymmärtää. Pelkkä vaikeneminen tästä olennaisesta asiasta merkitsi asian karkeaa vääristelyä.

Kukaan suomalainen ei siellä kyllä ollut talvisotaa maininnut eikä olisi uskaltanut sitä tehdäkään. Sehän olisi merkinnyt koko vallitsevan paradigman sabotointia ja myös Neuvostoliiton esittämistä aivan uudessa valossa. Se olisi merkinnyt leimautumista neuvostovastaiseksi häiriköksi ja samalla tietenkin äärioikeistolaiseksi.

Viktor Holodkovski ei pelännyt ja sai maksaa rehellisyydestään virallaan. Hän oli sitä ennen onnistunut esittämään ja julkaisemaan jonkin verran arvokkaita uusia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteista kansalaissodan aikoina, mutta hänen esitystään Suomen historiasta itsenäisyyden aikana ei haluttu julkaista eikä hän taas suostunut tekstiään muuttamaan. Niin sitten jäi koko neuvostoliittolainen Suomen historian esitys julkaisematta.

Pelkään pahoin, että Holodkovskin dilemma on ennemmin tai myöhemmin tulossa jälleen ajankohtaiseksi venäläisille tutkijoille: joko kirjoitatte, kuten pitää, tai sitten kirjoitatte vain pöytälaatikkoon ja etsitte itsellenne jotakin muuta työtä…

 

 

 

Suurvallan ainekset

 

Suuruuden viettelys

 

Mauno Koivistokin liittyi aikoinaan siihen suureen joukkoon, joka on kirjoittanut aiheesta Venäjän idea. Siihen kehotettuna hän tiivisti kirjan sisällön lapidaariseen lauseeseen: Venäjän ideana on olla suuri. Kun kysyttiin, mikä oli sitten Suomen idea, hän vastasi yhdellä sanalla: selviytyminen (vyžit).

Kun muistelee, miten ahkerasti Venäjän ideaa noihin aikoihin etsittiin peräti valtiollisten projektien voimin, kuulosti tuo yksinkertaistus aika huvittavalta. Toisaalta se oli kaikessa yleisyydessään ainakin jossakin määrin tosi. Kun Venäjä jo oli suuri ainakin pinta-alaltaan, se siis myös jo toteutti ideaansa. Mutta riittikö se?

Kuten nyttemmin on ilmennyt, Putinin Venäjää vaivaa suuruudenhulluus, joka ei liity pelkästään perusteettomiin luuloihin oman merkityksen suuruudesta, vaan ilmenee myös puuttuvan suuruuden hankkimiseen liittyvänä pakkomielteenä (venäjäksi asia ilmaistaan mainiosti termillä manija velitšija). Sama tautihan vaivasi aikoinaan Hitleriä (Deutschland muss ein Weltmacht, oder überhaupt nicht sein!).

Olen varmaan jo kiusaksi asti aina silloin tällöin kertonut siitä, miten Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtaja, vanha ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov esitteli minut eräässä kansainvälisessä konferenssissa: tässä tulee todellisen suurvallan edustaja: hän on Suomesta!

Tässä ei ollut mitään ironiaa. Minulle Saharov pohti asiaa usein ja tuli aina samaan johtopäätökseen: Suurvaltaisuus (deržavnost), aseet ja sotamaine ovat pelkkää katinkultaa. Suurvalta on se, joka kykenee takaamaan kansalaisilleen hyvän elämän. Teillä Suomessa ei missään näy sotilaita eikä poliiseja. Se on hyvä merkki. Nehän ovatkin pelkkiä tyhjöntoimittajia, jotka eivät tuota mitään arvokasta.

2010-luvun Suomi, Nokian ihmemaa ja teknologian suurvalta todella oli monessa suhteessa imponoiva ilmiö. Eihän Venäjällä ollut mitään vastaavaa esitettävänä.

Saharov kertoi olleensa myös Putinin historianopettajana Baikal-järvellä. Hänen käsityksensä ”kylmäsilmäisestä” Putinista ei kuitenkaan ollut hyvä ja ilmeisesti tyytymättömyys oli molemminpuolista. Pian Putin hankki toisia historiaeksperttejä, jotka näköjään vetosivat paremmin entisen KGB-filuurin yksinkertaiseen sieluun.

On ilmeistä, että avainkäsitteeksi tuli nyt suuruus ja se suuruus oli juuri sitä suurvaltaisuutta (deržavnost), jonka tyhjyyttä Saharov, hyvä historiantuntija, oli oppinut kammoksumaan.

Nikolai Bakukin kertoi joskus kolmesta eri valtion kansalaisesta, jotka kukin ylpeilivät sillä, mitä heillä valtionsa ansiosta oli. Eräälle oli ylpeyden aihe maansa rikkaus ja hyvinvointi ja toinen korotti kunniaan kansalaisvapaudet, mutta kolmas rehenteli sillä, että hänen hallitsijallaan oli käytössään kaikkein vahvin väkivaltakoneisto ja hän kykeni tappamaan ja orjuuttamaan niin oman kansansa kuin kaikki muutkin…

Ellei tarina ole totta, on se ainakin hyvin keksitty, se non e vero, e molto ben trovato. Tuohon kolmanteen kategoriaan kuuluvia ihmisiä näemme yllin kyllin ympärillämme. Venäläinen, kuten jokainen muukin, haluaa olla ylpeä maastaan. Voi olla, ettei se kykene antamaan kansalle enempää hyvinvointia kuin vapauttakaan, mutta tuhovoimaa löytyy kyllä…

Tyhmänylpeydeksi muuttunut kansallinen ylpeys kestää jopa nöyryytykset eivätkä mitkään paljastukset siitä, miten rikollinen sota tuhoaa onnettomien sotilaiden ohella aivan viattomia sivullisiakin, mene mitään säikkymättömän patriootin aivoihin. Hänelle Venäjä on joka tapauksessa kotka, joka liitelee mittaamattoman paljon vähäisiä naapureitaan korkeammalla. Sen uljasta lentoa eivät rienaajat kykene häpäisemään.

Entäpä, jos Venäjä kykenisi pakottamaan niin Ukrainan kuin muutkin naapurinsa väkivaltaiseen komentoonsa? Millaista suuruutta tuo suurvalta edustaisi?

On pelättävissä, että se kykenisi vain niin sanoakseni kolmostyypin suuruuteen yllä mainitussa Bakuninin typologiassa. Andrei Nikolajevitšin unelmoiman jättiläismäisen Suomen sijasta Suur-Venäjä taantuisi parhaimmillaankin parodiaksi 1800-luvun tsaristisesta pakkovallan, mielistelyn, varastamisen ja ulkokultaisuuden valtakunnasta.

Niitä, joille neuvostonostalgia antaa myös nykypäivän toimintaohjeet, ei tuollainen suuruus ilmeisesti olisi lainkaan vastenmielistä.

Uusimmassa Foreign Affairs-lehden numerossa kirjoittaa RAND-Corporationin tutkija Michael J. Mazarr siitä, mikä tekee valtioista suuria (What Makes a Power Great?).

Venäjästä Mazarr ei tässä puhu eikä kaiketi ota vakavasti ajatusta siitä, että siitä voisi tulla suuri sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sijaan hän keskittyy USA:n ja Kiinan sekä monien historiassa vaikuttaneiden suurvaltojen suuruuteen ja sen ehtoihin. Artikkeli perustuu laajaan tutkimukseen.

Keskeisiä ehtoja, joita suurvallan on täytettävä, on seitsemän: kansallinen kunnianhimo, osallistumismahdollisuudet kansalaisille, yhteinen kansallinen identiteetti, aktiivinen valtio, tehokkaat sosiaaliset instituutiot, oppimisen ja sopeutumisen painottaminen sekä merkittävän suuri diversiteetti ja pluralismi.

Nämä tekijät eivät ole mikään hokkuspokkus, joka sellaisenaan riittää maailmanvallaksi pääsemiseen ja sitä paitsi ”suuret” valtiot saattavat olla pyrkimättäkin maailmanvalloiksi, kuten Ruotsi ja Etelä Korea.

Tärkeää on myös eri tekijöiden tasapaino ja niiden kohtuullinen määrä. Jos vaikkapa kansallinen kunnianhimo kasvaa suhteettoman suureksi, on se varma tie romahdukseen. Ehkäpä tämä kannattaisi myös meillä muistaa vaikkapa ”ilmastopolitiikkaa” hahmoteltaessa.

Kuten sanottu, USA ja Kiina ovat tässä kiinnostuksen kohteena ja kirjoittajasta näyttää siltä, että Kiina yllättävän hyvin täyttää myös nämä suuruuden ehdot. USA sen sijaat saattaisi tarvita suorastaan uuden kansallisen projektin päästäkseen taas vauhtiin.

Mikäli ajatellaan Venäjää, joka tässä kirjoituksessa siis mainitaan vain uhkana, sen valitsema käskytyksen ja repression politiikka näyttäisi palvelevan huonosti pääsyä todellisen suuruuteen.

Venäjältä taitaa puuttua myös yksi hyvin tärkeä edellytys: aktiivinen, julkisista asioista kiinnostunut eliitti, joka edustaa laajempia yhteisuntakerroksia ja liittyy niihin sosiaalisen liikkuvuuden kautta.

Mitäpä sanoakaan Venäjän instituutioiden tehokkuudesta ja pluralismista? Tuo jälkimmäinen kyllä on RAND:in tutkimuksessa käsitetty ilmeisen laajasti, sillä jopa Japanissa mainitaan olleen sitä merkittävästi.

Venäjän nykyinen, demokratiaa simuloiva järjestelmä ei tutkimusten mukaan nauti kansan luottamusta. Luottamus henkilöityy vallan huipulle. Neljä viidesosaa Venäjästä on riippuvaista vallasta eli käytännössä presidentistä ja tottelee häntä ja luottaa vain häneen.

Tämä saattaa olla autoritaarisen hallitsijan kannalta ihannetila, mutta se on samalla myös jarru pyrittäessä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa maa kykenee ottamaan vastaan uudet haasteet ja nousemaan kansojen joukossa ihaillulle kunniasijalle.

Ellei nyt sitten kunniaksi riitä pelkästään se, että hallitsee sellaisia voimia, jotka kykenevät toimimaan kaikkien muiden pyöveleinä ja orjuuttajina.

 

 

Toinen puoli

 

Se toinen Venäjä

 

Ihmisaivot ovat varsin suorituskykyinen laitos, mutta niillä on suuri taipumus hakeutua kaikkein yksinkertaisimpiin ratkaisuihin ja näkemyksiin. Eloonjääminen on luultavasti vaatinut juuri tätä.

Joka tapauksessa hätkähdyttää yhä uudelleen, kun ns. sivistyneet ihmiset päästävät suustaan aivan uskomatonta soopaa, jota ei odottaisi enää kehittyneimpien lastentarhalaistenkaan vakavissaan puhuvan. Tuhatvuotinen historian jakso saatetaan kuitata yhdellä tai toisella sanalla, miljardien ihmisten asuttama manner esittää parilla sanalla ja niin edelleen.

Joskushan käytäntö sanelee, että niin on syytäkin tehdä mielenkiinnon kohdistamiseksi tiettyyn asiaan, mutta kun sattuu niinkin, että nuo ”nerokkaat” syllogismit otetaan ihan tosissaan…

Esimerkki tuollaisesta valtavasta suureesta on Aasia, joka vielä sata vuotta sitten leimautui toivottoman pysähtyneeksi julmien ja takapajuisten perinteiden maanosaksi. Siellä kukoisti valtiollisella tasolla despotia ja kansojen syvissä riveissä taikausko, segregaatio ja järjettömien luontokappaleiden palvonta. Johtopäätökset olivat helppoja.

Toki poikkeus säännöstä oli nopeasti ”eurooppalaistunut” Japani ja entusiastit osasivat arvostaa myös idän uskontojen ylevää eetosta. Mutta he olivat pieni ryhmä.

Kun puhuttiin Aasiasta yhtenä kokonaisuutena, jäi eksoottinen irrationalismi ja loputon tehottomuus helposti päällimmäiseksi, yhdessä monen muun kielteisen asian kanssa. Rotuajattelun tultua muodikkaaksi, oli helppo selittää aasialainen ala-arvoisuus jopa rodun avulla. Siitähän mekin saimme osamme.

Nyt osat ovat vaihtuneet. Aasia on yhä selvemmin maailman talouden todellinen keskus ja sen väestön voidaan todeta älykkyystesteissäkin systemaattisesti saavan parempia tuloksia kuin eurooppalaiset.

Aasian maissa on kuitenkin tyypillistä, että länsimaalaistyyppinen poliittinen järjestelmä ja valistuksen perua olevan ihmisoikeusajattelu eivät ole merkittävässä asemassa. Kullakin maalla on perinteensä, joiden vaikutus on suurempi kuin sen eurooppalaisen tuontitavaran, jolla vielä hiljattain oli sattuneesta syystä paljon prestiisiä, mutta jota koko ajan arvostetaan yhä vähemmän.

Ei tietenkään ole olemassa yhtä ja ainoaa aasialaista perinnettä. Sellaista ei itse asiassa ole Euroopassakaan. On tai on ollut niin Tšingis-Kaanin ja Tamerlanin Aasia kuin Buddhan ja Jeesuksen Aasia, kuten on ollut Hitlerin ja Pyhän Fransiskuksen Eurooppa ja kveekarien ja orjanomistajien Amerikka.

Tuskinpa on maata, jonka historiaan eivät kuuluisi niin suuret humanistit kuin raakalaismaiset konnatkin. Kullakin maalla on useampia traditioita, eikä missään ole kiinninaulattu sitä järjestystä, jota ne maailman tappiin saakka noudattaisivat.

Venäjällä, kuten Saksassa maan suuruus ja sotilaallinen voima muodostuivat joissakin vaiheessa pakkomielteeksi. Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisesta keisarikunnasta” ja sen ideaalityyppisestä edustajasta, preussilaisesta upseerista, joka oli ”luonteeltaan orja ja kutsumukseltaan pyöveli”.

Hän kauhistui sitä, että saksalaiset saattoivat pitää suurena kunnianaan sitä, että pystyivät tappamaan ja orjuuttamaan muitakin. Maanmiehistään venäläisistä hänellä toki oli parempi käsitys.

Mutta toki myös saksalaisilla oli toinenkin, paljon sympaattisempi traditio. Kyseessä ei ollut vain laiska ja saamaton nahjus, Der deutsche Michel (ks. Vihavainen: Haun michel tulokset   ), vaan se humanismi, jonka suurena aloittajana pidetään Goethea.

Saksalaisten raakalaismaisuudesta emme nykyään enää huolta kanna. Itse asiassa tuo itsesyytösten ja ikuisen katumuksen riivaamaa Michel on paljon rasittavampi ja ehkä vaarallisempikin tyyppi.

Venäjällä sen sijaan on taas päässyt ylimmäksi se chauvinistis-masokistinen traditio, jonka kohtaamme myös suurissa 1800-luvun romaaneissa. Nyt se vain toistuu karikatyyrinä Putinin ja hänen joukkueensa henkistä tasoa heijastaen.

Kuitenkin kaikki oli jo taas kerran menossa toiseen suuntaan ja vielähän se joskus meneekin. Kuten Alexander Yanov (ks. Vihavainen: Haun yanov tulokset ) on arvioinut, venäläisen kulttuurin perinnäinen oskillaatio eurooppalaisuuden ja karkeimman aasialaisuuden välillä tapahtuu tietyn rytmin mukaisesti. Vastavaikutus nykyiselle suuntaukselle oin ennen pitkää odotettavissa (ks. Vihavainen: Haun александр янов tulokset  ).

Kun ajattelen sitä toista Venäjää, joka nyt näyttää olevan lähinnä katakombeissa, en voi olla ajattelematta myös vanhaa ystävääni, Venäjän Tiedekatemian Venäjän historian laitoksen pitkäaikaista johtajaa Andrei Nikolajevitš Saharovia, joka välttyi näkemästä maansa kulttuurin nykyistä alennustilaa.

Pistän tähän uusintana blogin, jonka aikanaan kirjoitin:

 

torstai 1. syyskuuta 2022

Suurvallan ainekset

 

Suuruuden viettelys

 

Mauno Koivistokin liittyi aikoinaan siihen suureen joukkoon, joka on kirjoittanut aiheesta Venäjän idea. Siihen kehotettuna hän tiivisti kirjan sisällön lapidaariseen lauseeseen: Venäjän ideana on olla suuri. Kun kysyttiin, mikä oli sitten Suomen idea, hän vastasi yhdellä sanalla: selviytyminen (vyžit).

Kun muistelee, miten ahkerasti Venäjän ideaa noihin aikoihin etsittiin peräti valtiollisten projektien voimin, kuulosti tuo yksinkertaistus aika huvittavalta. Toisaalta se oli kaikessa yleisyydessään ainakin jossakin määrin tosi. Kun Venäjä jo oli suuri ainakin pinta-alaltaan, se siis myös jo toteutti ideaansa. Mutta riittikö se?

Kuten nyttemmin on ilmennyt, Putinin Venäjää vaivaa suuruudenhulluus, joka ei liity pelkästään perusteettomiin luuloihin oman merkityksen suuruudesta, vaan ilmenee myös puuttuvan suuruuden hankkimiseen liittyvänä pakkomielteenä (venäjäksi asia ilmaistaan mainiosti termillä manija velitšija). Sama tautihan vaivasi aikoinaan Hitleriä (Deutschland muss ein Weltmacht, oder überhaupt nicht sein!).

Olen varmaan jo kiusaksi asti aina silloin tällöin kertonut siitä, miten Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtaja, vanha ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov esitteli minut eräässä kansainvälisessä konferenssissa: tässä tulee todellisen suurvallan edustaja: hän on Suomesta!

Tässä ei ollut mitään ironiaa. Minulle Saharov pohti asiaa usein ja tuli aina samaan johtopäätökseen: Suurvaltaisuus (deržavnost), aseet ja sotamaine ovat pelkkää katinkultaa. Suurvalta on se, joka kykenee takaamaan kansalaisilleen hyvän elämän. Teillä Suomessa ei missään näy sotilaita eikä poliiseja. Se on hyvä merkki. Nehän ovatkin pelkkiä tyhjöntoimittajia, jotka eivät tuota mitään arvokasta.

2010-luvun Suomi, Nokian ihmemaa ja teknologian suurvalta todella oli monessa suhteessa imponoiva ilmiö. Eihän Venäjällä ollut mitään vastaavaa esitettävänä.

Saharov kertoi olleensa myös Putinin historianopettajana Baikal-järvellä. Hänen käsityksensä ”kylmäsilmäisestä” Putinista ei kuitenkaan ollut hyvä ja ilmeisesti tyytymättömyys oli molemminpuolista. Pian Putin hankki toisia historiaeksperttejä, jotka näköjään vetosivat paremmin entisen KGB-filuurin yksinkertaiseen sieluun.

On ilmeistä, että avainkäsitteeksi tuli nyt suuruus ja se suuruus oli juuri sitä suurvaltaisuutta (deržavnost), jonka tyhjyyttä Saharov, hyvä historiantuntija, oli oppinut kammoksumaan.

Nikolai Bakukin kertoi joskus kolmesta eri valtion kansalaisesta, jotka kukin ylpeilivät sillä, mitä heillä valtionsa ansiosta oli. Eräälle oli ylpeyden aihe maansa rikkaus ja hyvinvointi ja toinen korotti kunniaan kansalaisvapaudet, mutta kolmas rehenteli sillä, että hänen hallitsijallaan oli käytössään kaikkein vahvin väkivaltakoneisto ja hän kykeni tappamaan ja orjuuttamaan niin oman kansansa kuin kaikki muutkin…

Ellei tarina ole totta, on se ainakin hyvin keksitty, se non e vero, e molto ben trovato. Tuohon kolmanteen kategoriaan kuuluvia ihmisiä näemme yllin kyllin ympärillämme. Venäläinen, kuten jokainen muukin, haluaa olla ylpeä maastaan. Voi olla, ettei se kykene antamaan kansalle enempää hyvinvointia kuin vapauttakaan, mutta tuhovoimaa löytyy kyllä…

Tyhmänylpeydeksi muuttunut kansallinen ylpeys kestää jopa nöyryytykset eivätkä mitkään paljastukset siitä, miten rikollinen sota tuhoaa onnettomien sotilaiden ohella aivan viattomia sivullisiakin, mene mitään säikkymättömän patriootin aivoihin. Hänelle Venäjä on joka tapauksessa kotka, joka liitelee mittaamattoman paljon vähäisiä naapureitaan korkeammalla. Sen uljasta lentoa eivät rienaajat kykene häpäisemään.

Entäpä, jos Venäjä kykenisi pakottamaan niin Ukrainan kuin muutkin naapurinsa väkivaltaiseen komentoonsa? Millaista suuruutta tuo suurvalta edustaisi?

On pelättävissä, että se kykenisi vain niin sanoakseni kolmostyypin suuruuteen yllä mainitussa Bakuninin typologiassa. Andrei Nikolajevitšin unelmoiman jättiläismäisen Suomen sijasta Suur-Venäjä taantuisi parhaimmillaankin parodiaksi 1800-luvun tsaristisesta pakkovallan, mielistelyn, varastamisen ja ulkokultaisuuden valtakunnasta.

Niitä, joille neuvostonostalgia antaa myös nykypäivän toimintaohjeet, ei tuollainen suuruus ilmeisesti olisi lainkaan vastenmielistä.

Uusimmassa Foreign Affairs-lehden numerossa kirjoittaa RAND-Corporationin tutkija Michael J. Mazarr siitä, mikä tekee valtioista suuria (What Makes a Power Great?).

Venäjästä Mazarr ei tässä puhu eikä kaiketi ota vakavasti ajatusta siitä, että siitä voisi tulla suuri sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sijaan hän keskittyy USA:n ja Kiinan sekä monien historiassa vaikuttaneiden suurvaltojen suuruuteen ja sen ehtoihin. Artikkeli perustuu laajaan tutkimukseen.

Keskeisiä ehtoja, joita suurvallan on täytettävä, on seitsemän: kansallinen kunnianhimo, osallistumismahdollisuudet kansalaisille, yhteinen kansallinen identiteetti, aktiivinen valtio, tehokkaat sosiaaliset instituutiot, oppimisen ja sopeutumisen painottaminen sekä merkittävän suuri diversiteetti ja pluralismi.

Nämä tekijät eivät ole mikään hokkuspokkus, joka sellaisenaan riittää maailmanvallaksi pääsemiseen ja sitä paitsi ”suuret” valtiot saattavat olla pyrkimättäkin maailmanvalloiksi, kuten Ruotsi ja Etelä Korea.

Tärkeää on myös eri tekijöiden tasapaino ja niiden kohtuullinen määrä. Jos vaikkapa kansallinen kunnianhimo kasvaa suhteettoman suureksi, on se varma tie romahdukseen. Ehkäpä tämä kannattaisi myös meillä muistaa vaikkapa ”ilmastopolitiikkaa” hahmoteltaessa.

Kuten sanottu, USA ja Kiina ovat tässä kiinnostuksen kohteena ja kirjoittajasta näyttää siltä, että Kiina yllättävän hyvin täyttää myös nämä suuruuden ehdot. USA sen sijaat saattaisi tarvita suorastaan uuden kansallisen projektin päästäkseen taas vauhtiin.

Mikäli ajatellaan Venäjää, joka tässä kirjoituksessa siis mainitaan vain uhkana, sen valitsema käskytyksen ja repression politiikka näyttäisi palvelevan huonosti pääsyä todellisen suuruuteen.

Venäjältä taitaa puuttua myös yksi hyvin tärkeä edellytys: aktiivinen, julkisista asioista kiinnostunut eliitti, joka edustaa laajempia yhteisuntakerroksia ja liittyy niihin sosiaalisen liikkuvuuden kautta.

Mitäpä sanoakaan Venäjän instituutioiden tehokkuudesta ja pluralismista? Tuo jälkimmäinen kyllä on RAND:in tutkimuksessa käsitetty ilmeisen laajasti, sillä jopa Japanissa mainitaan olleen sitä merkittävästi.

Venäjän nykyinen, demokratiaa simuloiva järjestelmä ei tutkimusten mukaan nauti kansan luottamusta. Luottamus henkilöityy vallan huipulle. Neljä viidesosaa Venäjästä on riippuvaista vallasta eli käytännössä presidentistä ja tottelee häntä ja luottaa vain häneen.

Tämä saattaa olla autoritaarisen hallitsijan kannalta ihannetila, mutta se on samalla myös jarru pyrittäessä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa maa kykenee ottamaan vastaan uudet haasteet ja nousemaan kansojen joukossa ihaillulle kunniasijalle.

Ellei nyt sitten kunniaksi riitä pelkästään se, että hallitsee sellaisia voimia, jotka kykenevät toimimaan kaikkien muiden pyöveleinä ja orjuuttajina.

 

 

Suurvallan laakerit

 

Suurvalta

 

Hyvä ystäväni ja Suomen ystävä, hiljattain edesmennyt Andrei Nikolajevitš Saharov oli lähes kolme vuosikymmentä Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutin (IRI RAN) johtaja. Rauhan hänen muistolleen.

Muistan, miten eräässä kansainvälisessä konferenssissa hän esitteli minut muille läsnäoleville: ”Tässä tulee todellisen suurvallan edustaja, professori Vihavainen Suomesta!”

Olihan siinä henkevyttä, jota kuulijat eivät taatusti heti ymmärtäneet, mutta Andrei Nikolajevitš täsmensi asiaa: ”ei suurvalta ole se, jolla on suuria armeijoita ja aseita ja paljon alueita hallittavana. Suurvalta on se, joka pystyy järjestämään asukkailleen hyvät olosuhteet.”

Hän oli sanonut tämän minulle jo kahden kesken aina silloin tällöin. Hän kävi usein Suomessa ja hommasi rahat Moskovassa järjestettäville suomalais-venäläisille tutkijatapaamisille silloinkin, kun asia Suomen päässä oli erinäisten pikkunilkkien epäsuosiossa. Kävimme usein myös purjehtimassa, mikä onnistui tältä erittäin nuorekkaalta mieheltä kovassakin kelissä hyvin vielä 80-vuotiaana.

Suomessa Saharovia näytti imponoivan ennen muuta valtion huolenpito ihmisten viihtyvyydestä ja hyvinvoinnista ja myös maamme monipuolinen tuotantorakenne. Sitähän ei ollut vielä paljonkaan ehditty ajaa alas 1900-luvun lopulla. Mieleeni jäi hänen repliikkinsä: ”Teillä ei missään näy poliiseja eikä sotilaita. Se on hieno juttu, tyhjäntoimittajiahan ne ovat!”

Saharov toimi myös Putinin historianeuvonantajana hänen uransa alkuvaiheessa ja vietti tässä tarkoituksessa jonkun viikon hänen kanssaan Baikal-järvellä. Ennen pitkää Putin näyttää kuitenkin saaneen kyllikseen intellektuellista ja hommanneen itselleen sellaisia historiaeksperttejä, jotka parhaiten vetosivat tuollaiseen salaisen poliisin agentin koulukiusaajapsyykeen.

Sanalla sanoen Andrei Nikolajevitš-vainaja oli todellinen venäläinen herrasmies ja intellektuelli, venäläinen sanonta ”nastojaštši intelligent” sisältää nuo molemmat. Se on kuin ritarimerkki ja sen Saharov todella ansaitsi.

Saharovin sydämen asia oli salaisen poliisin raporttien julkaiseminen. Tuota sarjaa (Совершенно секретно: Лубянка Сталину о положении в стране 1922-1934) ilmestyikin sitten hyllymetrin verran ja mikäli jollakulla on harhakäsityksiä kommunistivallan luonteesta, ne häviävät, kun lukee tarpeeksi noita dokumentteja.

Me suomalaisetkin saimme olla tuossa projektissa mukana ja sen puitteissa tutustua moniin salaisen poliisin Lubjankan arkiston asiakirjoihin.

Saharovin sydämen asia oli myös talvisodan historia. Suomeksi ilmestynyt Tuntematon talvisota, joka sisältää salaisen poliisin raportteja sodan ajalta on lyhennetty laitos venäjänkielisestä teoksesta Зимняя война 1939-1940 гг. в рассектреченных документах Центрального архива ФСБ России и архивов Финляндии. Исследования, документы, комментарии. Москва ИКЦ «Академкнига» 2009, 815 с. Редколлегия: А.Н. Сахаров, В.С. Христофоров, Т. Вихавайнен.

Venäjänkieliseen laitokseen sisällytettiin paljon myös suomalaista mielipidetarkkailuaineistoa ja muutakin materiaalia, jota suomalaisessa laitoksessa ei ole. Siinä oli ajateltu meikäläisten kustantajien suurta haluttomuutta julkaista suuria sivumääriä.

Venäjäksi saatiin siis aivan erinomainen teos, mutta kuinka ollakaan, halukkaat ostajat eivät saaneet sitä mistään sen jälkeen, kun julkistamistilaisuus Suomen Moskovan suurlähetystössä oli pidetty. Ei sittenkään, vaikka presidentin hallinnon johtaja ja ”historian vääristelyn vastaisen komission” puheenjohtaja S. Je. Naryškin oli laatinut kirjaan sivun mittaisen kommentaarin, jossa vakuutettiin, että juuri tämä käsillä oleva kirja oli esimerkki hedelmällisestä historian tutkimuksesta vailla manipulointia ja vääristelyä.

Sitähän se nimenomaan olikin ja siksi ja vain siksi sen kohtaloksi tuli se mikä tuli. Naryškin tuskin oli kirjaa edes nähnyt, saati lukenut.

Muistan, miten Andrei Nikolajevitš osoitti tätä Naryškinin esipuhetta ja sanoi happamasti: ”tämä alentaa kirjan arvoa!”

Niin tai näin, korkeimman armon loiste ei tullut tämän kirjan ylle. Paitsi, että se vedettiin markkinoilta tai paremmin sanoen estettiin sinne pääsemästä, julkaistiin sen ”vastapainoksi” kirja, joka sisälsi myös salaisen poliisin materiaalia, erityisesti sotaa edeltäviltä viimeisiltä rauhan vuosilta.

 Tuo materiaali oli peräisin lähinnä Leningradin ns. Isosta talosta ja sisälsi sellaista materiaalia, joka oli kerätty, kun oli tarvetta osoittaa tämän ja tuon henkilön saksalaissuhteita. Epäilemättä sitä oli käytetty vuosien 1937-1938 ”oikeudenkäynneissä”.

Mutta tuosta suurvallastahan piti puhuttaman. Näyttää mahdolliselta, että myös Putin uransa alkuvaiheessa ajatteli hieman Saharovin tapaan kysymyksessä sairaan Venäjän suurimmista tarpeista. 1990-luvulla maassa elettiin suorastaan kurjasti ja väitettiin jopa, että maailman suurin elintasokuilu vallitsi Suomen ja Venäjän rajalla.

Öljyn suotuisa hintakehitys paransi venäläisten oloja tavattoman nopeasti noin kymmenen vuoden ajan ja kiitokset sai tietenkin maan isä, Putin, joka oli nostanut maansa ”polviltaan” ja antanut sille ihmisarvoisen elintason.

Mutta ”suurvallan” laakerit eivät antaneet Putinille rauhaa ja ilmeisesti sotilaalliseen voimaan uskova lunatic fringe, Izborskin klubin et consortes muodossa sai myös Putinin taholta yhä enemmän vastakaikua houremaisille kuvitelmille valtavasta, suuresta Euraasian valtiosta, jota johtaisi Venäjä ja jossa ennen pitkää asuisi miljardi ihmistä…

Jälkeenpäin on helppo sanoa, että jo kauan esiintyi merkkejä, jotka kertoivat, että mennään juuri siihen suuntaan, minne tänään on päästy. Tietenkin niitä oli, mutta olihan toki muitakin. Venäjälle mahtuu ja on aina mahtunut kaikenlaisia ihmisiä, laidasta laitaan.

Yleensä hulluimmat on kyetty pitämään poissa vallan kahvasta, mutta aina ei käy niin. Nyt riemuitsevat ne kvassipatriootit, jotka uskovat, että suurvalta syntyy silloin, kun valtio pystyy rankaisematta pahoinpitelemään pienempiään. Heidän ilonsa on kuitenkin ennenaikaista. Venäjällä on myös intelligentsija, jolta ei puutu moraalista selkärankaa eikä rohkeutta.

Sitä vastaan Putinilla on asetettavana vain houremaiset kuvitelmansa suurvallasta, joka hallitsee pelolla ja pakolla. Taisi käydä kuin Hitlerille. Jos olisi osannut aloissa lopettaa, olisi jäänyt historian lehdille sankarina. Nyt jo kertynyt rikosrekisteri takaa sen, että hän jää sinne roistona. Jääkö maa hänen jälkeensä savuaviksi raunioiksi muuttuneena, on vielä näkemättä.