Detaljeja menneestä

 

Savon jääkärit ja heidän vaatepartensa

 

Savon jääkäreitä on jo varsin tarkoin tutkittu ja olen aiheesta kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun jääkärit tulokset).

Jääkärihän tarkoittaa metsästäjää (saks. Jäger, ransk. chasseur jne.). Kyseessä olivat nimenomaan peitteisessä maastossa hajaryhmityksessä toimivat tarkka-ampujat, joiden rihlatuilla aseilla (tussari, ruots. studsare) saattoi ampua tarkasti jopa 200 metrin päähän, kun musketilla osuminen yli 75 metrin päästä oli jo onnen kauppaa.

Tussarin lataaminen kesti kaksi kertaa kauemmin kuin musketin ja rihlauksen tekeminen oli ajan menetelmillä kallista. Silti jo 1700-lubulla ymmärrettiin yleensä kaikkialla tällaisten joukkojen arvo. Suomen peitteisessä maastossa se oli erityisen suuri ja Savon jääkärit saivatkin eliittijoukon maineen, vaikka sitä harjoitettiin hyvin vähän.

Savon jääkärit eivät olleet asevelvollisia siinä mielessä kuin ruotusotilaat (Savossa Savon kevyt jalkaväkirykmentti), vaan niin sanottu vapaajoukko, aikansa sopimussotilaita. He eivät saaneet sotilastorppaakaan, vaan ainoastaan rahapalkkion.

Tarkempi kuvaus Savon jääkäreistä on Huuskosen tutkimuksessa (Vihavainen: Haun jääkärit tulokset). Jääkärien vaateparressa oli kaikissa armeijoissa yleensä paljon vihreää, kyseessä oli aikansa maastopuku.

Savon jääkärijoukko perustettiin jo 1770-luvun alussa ja tehokkaan yksikön siitä tekivät Sprengtportenin veljekset, etenkin Yrjö Maunu, joka hankki sille varusteitakin jopa omilla varoillaan, saaden toki rahat sitten valtiolta takaisin.

Jääkärijoukko oli aluksi aika pieni, mutta paisui sitten rykmentiksi, joka yhdessä ruotujakoisen jalkaväkirykmentin ja Karjalan rakuunoiden kanssa muodosti parin tuhannen hengen Savon prikaatin, joka laajimmillaan käsitti periaatteessa jopa 4000 miestä, tykistöineen ja laivastoineen. Se oli iso määrä siihen aikaan.

Prikaatiin tunnetusti kuului myös Sulkavan komppania, jonka päällikkönä oli Suomen sodan syttyessä Runebergin eniten urheudestaan ylistämä Joachim Zacharias Duncker (ks. Vihavainen: Haun duncker tulokset) Ristiinasta.

Kuten jo tästäkin näkee, miehistö asui hyvin hajallaan ja ymmärtää saattaa, mitä tämä merkitsi vaikkapa liikekannallepanon suhteen. Saivat siinä kuriirit karauttaa virstan jos toisenkin, kun joukkoja sotaan koottiin.

Muuten, sulkavalaiset olivat tuossa komppaniassa pieni vähemmistö ja jopa enemmän heitä vapaaehtoisina palveli esimerkiksi Saimaan laivastossa, jolla oli satamansa Ristiinassa ja Varkaudessa. Sulkavan ruotumiehet taas palvelivat Puumalan ja Juvan komppanioissa ja niinikään ruotujärjestelmään kuuluvat rakuunat Karjalan rakuunoissa.

Millainen oli ulkoisesti Savon jääkäri, joka juhlapäivinä saapasteli koko komeudessaan kirkonmäellä paraatissa? Mainittakoon, että kirkkoparaatit, joita ruotujoukot harrastivat alituiseen, jäivät harvinaisiksi jääkäreillä, joiden taktiikka ei edellyttänyt suljetussa järjestyksessä liikehtimistä.

Vanhoista mallikuvista näemme erilaisia jääkäriunivormuja ja katselmuksissa aina tutkittiin, missä kunnossa aseet ja univormut olivat. Niiden pöytäkirjat ovat säilyneet ja joskus ne olivat aika korutonta kertomaa. Monet ”parselit” olivat loppuun kuluneita ja aseetkin saattoivat olla hylkäyskunnossa. Puutteet tietenkin pyrittiin pian korjaamaan.

Käytännössä kaikki ei aina ollut niin helppoa ja Mikkelin malmilla nähtiin varmasti usein aika kirjavaakin joukkoa. Jopa nuoren kuninkaan Kustaa IV Adolfin siellä käydessä ei kaikille löytynyt ehjiä varusteita ja monilla olivat housuntakamukset paikatut.

Kun kuningas moitti asiaa ja sanoi, että vihollinenhan nauraa tämän nähdessään, tokaisi komentaja, ettei vihollinen koskaan pääsisi näkemään savolaisia selkäpuolelta.

Niin tai näin, kertomus varusteiden kunnosta ja niiden muuttumisesta on sekin omalla tavallaan kiintoisa ja sen on Martin Markelius myös Savon jääkärien osalta selvittänt kirjassaan Gustav III:s armé (Stockholms 2020).

Savon jääkärit -Savolax fotjägerkår- käytti aluksi univormuna vuoden 1770 mallia, joka oli väriltään vihreä ja johon kuuluivat sarkaiset takki, housut ja liivi sekä viitta ja hattuna niin sanottu karpuusi hylkeennahasta. Siinä oli edessä levy ja tupsu keltaisesta villakankaasta.

Tämä oli teoriaa. Oikeasti puku oli hieman erilainen. Liivi oli valkoinen eikä vihreä ja kankainen eikä sarkainen ja sama koski housuja. Miehillä oli lisäksi pieksut (pjäxor) paikallista valmistetta. Alusvaatetus (släpmundering) käsitti kypärähatun (kasketthatt),  nutun, liivin ja housut sarasta.

Vuoden 1779 katselmuksessa olivat univormut loppuun kuluneet ja sen sijaan käytettiin  niin sanottuja alusvaatteita (släpmundering). Aseet ja remmit olivat huonossa kunnossa.

Vuoden 1779 ohjesäännön mukainen univormu käsitti vihreän kangastakin, jossa olli keltaisia koristeita ja valkoinen vuori sekä 29 tinanappia, valkoinen röijy vihrein käänteineen, valkoiset housut ja vihreät charivadit (housujen päälle vedettävät suojukset) sekä karpuusi (hattu) kovasta nahasta, jossa oli hylkeennahkalieri, levy sekä plyymi (oik. sulka).

Jääkärijoukon viitta oli vihreää kangasta ja siinä oli keltainen kaulus ja valkoinen vuori.

Alusvaatetus, jonka kruunu myös maksoi, käsitti puseron ja housut harmaasta sarasta, hatun, kengät (kängor) ja muuta vähäisempää.

Vasta vuonna 1783 oli nämä univormut jo luovutettu. Oli myös saatu jalansuojukset (charivader) ja viitat koko miehistölle ja sortuukit (pitkät takit) rumpaleille olivat myös tulleet. Alusvaatetus oli katselmusrullan mukaan käyttökunnossa.

Vuoden 1787 katselmuksessa todettiin, että aseet oli jo korjattu, mutta remmit olivat niin kehnoja, että ne piti poistaa.

Kun hovimiehestä ja Ranskan armeijan veteraanista Curt von Stedingkistä tuli Kustaan sodan aikana Savon prikaatin komentaja, teki hän uudistuksia myös vaatetukseen. Hän muun muassa halusi antaa kaikille miehille pitkät housut, joissa oli kiinteät suojukset (charivader), ja jotka olivat nahkaa polvesta alaspäin, koska metsässä jalkoja olli suojeltava.

Stedingk vaati myös lämpimiä lampaannahkapuseroita kaikille ja suosi savolaispieksuja, jotka sopivat myös hiihtämiseen. Hän vaati myös, että vaatetus oli vaihdettava joka toinen vuosi eikä kerran kolmessa vuodessa ja housut kerran vuodessa.

Ei ole tietoa siitä, missä määrin nämä pyrkimykset toteutuivat sodan aikana, kun kulutus oli valtava ja puutteet olivat pahoja joka taholla.

Katselmuksessa vuoden 1789 joulukuussa eli kun puolitoista vuotta oli sodittu, olivat kaikki varusteet loppuun kuluneita ja jääkärit olivat usein ”alusvaatteisillaan” ja käyttivät myös venäläisiltä saatuja varusteita. Vuoden 1790 katselmuksessa olivat miesten ”alusvaatteetkin” loppuun kuluneita.

Eipä ihme, että Stedingk vuonna 1789 kirjeessään makasiiniin vaati, että oli saatava ehdottomasti sarkaa mahdollisimman paljon, värillä ei ollut väliä… Paleltuminen ja jatkuva sairastelu oli koko ajan uhkaamassa noita vapaaehtoisia, jotka yleensä olivat hyvin vaatimattomista oloista, renkejä ja loisia, jotka tuskin pystyivät vaatteita ostamaan.

Voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että käytännössä Savon joukot eivät muodostaneet ulkoisesti kovinkaan yhtenäistä porukkaa, etenkään sota-aikana. Karjalan rakuunoiden univormun väriäkin jouduttiin kesken sotaa vaihtamaan vaalean sinisestä tumman siniseksi, kun sopivan väristä sarkaa ei ollut.

Voi myös todeta, että univormut olivat kaikkea muuta kuin käytännöllisiä ja esimerkiksi korvien paleltumiselta nuo hatut tuskin suojasivat lainkaan. On syytä olettaa, että ne miehet, jotka joutuivat olemaan pakkasessa, keksivät mitä tahansa keinoja ollakseen paleltumatta.

Saattaapa olla, että joukko, jonka Runeberg ja eräät muutkin mainitsee olleen väriltään musta ja ryysyihin puettu, saattoi muistuttaa aika vähän mallipiirustuksia ja pikemminkin niitä toisen maailmansodan saksalaisia, jotka pukivat kaikkea mahdollista lämmikettä päälleen jouduttuaan Venäjän pakkasiin.

Runebergin esikuvat

 

Savon miesten kirjavia kohtaloita

 

Biografiska anteckningar om Savolax Brigadens män 1808-1809. Samlade af E.S. Tigerstedt. Med 53 porträtt m.m.  Helsingfors Söderström & C:o 1908, 230 s.

 

Kuten tunnettua, J.L. Runeberg, ainakin oman kertomuksensa mukaan, sai innoituksen ”Vänrikkeihinsä” luettuaan Savon prikaatin vaiheista tuossa sodassa kertovaa kirjaa:

Mukaani vein sen, kääntelin

sivuja jonkin hetken,

en tiedä, kuin näin esihin

sain Savon miesten retken;

ma lu'in rivin, lu'in kaks,

vereni tunsin kuumemmaks.

 

Savolaisten suoritus tuossa sodassa oli omaa luokkaansa ja tarjosi hyvinkin aineistoa runoilijalle, joka halusi luoda kansallisen runoelman ja nostaa nyt kunniaan suomalaiset, joiden arvostus oli varsin heikkoa, sikäli kuin heistä yleensä mitään puhuttiin tai tiedettiin.

Toki Runebergin klassistinen runoratsu intoutui ylistämään etupäässä yläluokan, upseeriston hyveitä, mutta eipä miehistökään osattomaksi jäänyt. ”Vänrikeistä” on sanottu, että se itse asiassa on lähinnä roomalaisista sankareista kertova kirja, joka on vain sijoitettu eurooppalaiseen lähimenneisyyteen ja jopa Suomeen.

Historiankirjoituksena ”Vänrikit” tietenkään eivät toimi lainkaan, mutta kansallisena symbolina tämä runoelma sai aivan valtavan merkityksen ja innoitti kansakuntaa sen vaikeina aikoina, kuten jo myyntiluvuista on helppo havaita. Ne olivat sortokaudella ja sodan aikana runoteokselle aivan käsittämättömän suuria.

Väinö Linna kirjoitti sitten oman ”tuntemattomansa” eräänlaiseksi ”anti-Runebergiksi”, kuten hän itse sanoi. Tämä ei lainkaan vähennä ”Vänrikkien” arvoa, vaan itse asiassa korostaa sitä. ”Tuntemattomasta” alkoi kyllä kansallisen kulttuurin uusi aikakausi, mutta eihän se mitenkään edeltäjiensä merkitystä mitätöi. (vrt. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=runeberg ).

Savon prikaati oli 1700-luvun lopulla perustettu yksikkö, johon kuuluivat tavanomaisten ruotusotilaiden lisäksi myös muun muassa Savon jääkärit, modernia taistelutapaa noudattava värvätty yksikkö, joka sai pian eliittijoukkojen maineen, vaikka senkin sotilaat olivat nuoria, hyvin lyhyen koulutuksen saaneita amatöörejä.

Tigerstedt mainitsee esimerkkejä siitä, miten joukkoja sodan aikana kannustettiin juuri vetoamalla heidän kunniaansa ja maineeseensa savolaisina sotilaina ja toisaalta karkurit ja pelkurit saivat osakseen yleistä halveksuntaa. Tämä näyttäisi todistavan tietyn ryhmähengen synnystä ja hyvin pitkälle menevästä uskollisuudesta asiaa ja esivaltaa kohtaan.

Tosiasia on, että melkoinen määrä savolaisia jatkoi taistelua Ruotsin puolesta ja sen riveissä vielä silloin, kun kuningas oli vaihtunut ja Suomi liitetty Venäjään. Esimerkiksi Savon jääkärit olivat itse asiassa sitoutuneet taistelemaan vain kotimaassa.

Paljolta juuri savolaisten ansiota oli, että J.A. Sandels pystyi työntämään vihollisen kesällä 1808 kauas takaisin ja vapauttamaan suuren osan Savoa, kunnes vihollisen saamat vahvistukset tekivät taistelusta liian ylivoimaisen.

20 kuukauden ankaralla sotaretkellä, jossa nälkä, kylmä ja taudit verottivat taistelujen lisäksi joukkoja, suli myös savolaisten määrä noin neljästä tuhannesta 760:een keväällä 1809. Osa joukosta oli myös joutunut sotavangiksi tai karannut.

Prikaatin 147 upseerista kaatui Tigerstedtin mukaan 10, sairauksiin kuoli 15, haavoittui 35 ja vangiksi jäi 15, joten heidän kannaltaan sota oli vähemmän tuhoisa. Kahden kerroksen väkeähän siihen aikaan oltiin ja upseerit onnistuivat joskus elämään jonkin aikaa melko mukavastikin.

Heitä suojeli myös tietty kollegiaalisuus, joka vallitsi vihollismaiden upseerien välillä ja ilmeni aina silloin tällöin yhteisinä juominkeina. Ranskan kieli ja ranskalainen kulttuuri toimi yhdyssiteenä.

Ruotsin puolella muodostettiin prikaatin rippeistä kaksi suomalaista kenttäpataljoonaa, jotka suorittivat vartiopalvelusta Gävlessä ja hajotettiin tammikuussa 1810.

Osa upseereista ja miehistä liittyi ruotsalaisiin osastoihin ja taisteli sitten Saksassa Ruotsin lipun alla ja osittain myös Venäjän lipun alla sodassa Napoleonia vastaan. Useassa tapauksessa upseerit osallistuivat myös lyhyeen Norjan-sotaan vuonna 1814.  Suuri osa miehistöä palasi kotimaahansa vuonna 1810, mutta osa vasta myöhemmin.

Tigerstedtin matrikkelissa kerrotaan upseerien ja eräiden aliupseerien sukulaisuussuhteet, koulutus ja palvelus, mukaan lukien taistelut ja mahdolliset upseerinuran jälkeiset virat. Kirjassa on 326 nimikettä, enimmäkseen upseereita, mutta myös aliupseereita sekä esimerkiksi saarnaajat ja muu siviilihenkilökunta.

Seuraavassa muutamia huomioita ja esimerkkejä tästä varsin kiinnostavasta joukosta.

Kuten Tigerstedt toteaa, ruotujakoisten joukkojen (Savon kevyt jalkaväkirykmentti) upseereista suurin osa (65%) oli aluksi aatelisia, mutta värvättyjen joukkojen upseereista (Savon jääkärit) heitä oli jo vähemmistö. Vaikka suurin osa oli äidinkieleltään ruotsalaisia ja monessa tapauksessa Baltiasta tai muualta valtakunnasta aikoinaan paikkakunnalle muuttaneita, oli pääosa Savon upseerisuvuista noille seuduille juurtuneita ja siellä jo ainakin sata vuotta asuneita.

Tällaisista voidaan mainita Aminoffit, Ruotsin puolelle Stolbovan rauhassa jäänyt venäläinen suku, jonka jäsenistä Tigerstedtin mukaan peräti 15 otti osaa Suomen sotaan ja niistä 9 Savon prikaatin riveissä. Näistä 4 oli veljeksiä ja mukana olivat myös isä ja hänen poikansa.

Puolalaista perua oli toinen aatelissuku, Orbinskit, joita Tigerstedtin luettelossa on kaksi. Näistä Erik Adolf oli käynyt Rantasalmen triviaalikoulua ja palveli sodassa luutnanttina, kaatuen Salahmissa.  Carl Johan puolestaan, hänkin tuon triviaalikoulun kasvatteja, otti osaa useisiin taisteluihin, mukaan lukien myös Pihlajalahden kahakka. Hän sai eron majurina vuonna 1809. Suku jatkaa elämäänsä paikallisena talonpoikaissukuna.

Puolalaista aatelia oli myös Petter Johan Schatelowitz, joka kaatui vääpelinä Dunckerin epäonnistuneessa hyökkäyksessä Iisalmessa. Von Fieandtien suku oli lähtöisin Saksasta, mutta aateloitiin vasta Suomessa, jossa monet sen jäsenet hoitivat sotilas-ja siiviivirkoja Savossa.

Sukunsa takia erityistä mielenkiintoa on Herman Johan von Burghausenilla, jonka isoisänisä oli ns. Burghausenin rakuunoiden eli mustan rykmentin perustaja ja kaatui vuonna 1676 Lundin taistelussa yhdessä lähes kaikkien rakuunoidensa kanssa. Hänen isoisänsä puolestaan kaatui Lesnan (Lesnajan) taistelussa, jossa Kaarle XII:n avuksi marssinut osasto kärsi suuria tappioita vuonna 1709. Kaikkiaan kaatui kentällä tästä sotilassuvusta ainakin 8 henkeä, mainitsee Tigerstedt.

Carl Wilhelm Brusin, Sulkavan Partalassa syntynyt upseeri sai paljon kehuja ansioistaan taisteluissa. Pahat kielet kyllä kertoivat hänen itse kirjoittaneen raportit. Joka tapauksessa hänelle myönnettiin miekkaritarikunnan kunniamerkki ja hän sai eron Ruotsin armeijasta everstiluutnanttina 1813. Sen jälkeen hän siirtyi Venäjän armeijaan, jossa sai everstin arvon ja taisteli Napoleonia vastaan kaatuen Dresdenin taistelussa mainittuna vuonna.

Tigerstedt pitää Brusinia epäilemättä kyvykkäänä ja älykkäänä henkilönä, joka kuitenkaan ei ollut kollegoiden keskuudessa suosittu, johtuen taipumuksestaan kehuskeluun. Hänet mainitaan Runebergin runossa Sandels:

Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin;

”Aselepomme rikottu on; etuvartion johti jo pois Brusin,

ja silta on polttamaton. Kakstoista on kello ja kesken työ,

vaan ryssän jo yksi lyö.”

 

Komeimman uran Savon prikaatin upseerista teki tietenkin Johan August Sandels, joka kohosi sotamarsalkaksi ja on tähän mennessä viimeinen sellainen Ruotsin historiassa. Hän oli myös aatelissäädyn maamarsalkka valtiopäivillä 1817 ja 1818 ja Norjan käskynhaltija vuosina 1818-1827.

Sodassa Napoleonia vastaan 1813 hän komensi saksalaista armeijakuntaa ja osallistui myös Norjan-sotaan 1814. Urakehitys Savon prikaatin upseerille, joka oli kotimaastaan Suomeen lähinnä karkotettu, oli vailla vertaa.

Rantasalmella syntynyt Gregori Adolfsson Aminoff otti osaa huomattavimpiin taisteluihin ja palveli sitten suomalaisessa rylmentissä Ruotsissa ja johti prikaatin jäännösten paluumatkan Suomeen, Inkooseen vuonna 1810.

Sitä ennen Aminoff joukkoineen joutui vartioimaan Tukholman kuninkaanlinnaa, jota hurjistunut, kreivi Fersenin murhannut roskajoukko uhkasi.

Sodassa Napoleonia vastaan Aminoff muun muassa komensi jääkäripataljoonaa, piiritti Maastrichtia ja valtasi Travemünden. Hän osallistui myös Norjan-sotaan vuonna 1814.

Gregori Fredrik Tigerstedt kunnostautui Suomen sodassa ja siirtyi vuonna 1812 Venäjän palvelukseen. Hän sai keisarilta Pyhän Annan 3. luokan ja Vladimirin 4. luokan kunniamerkit ja erosi palveluksesta everstiluutnanttina vuonna 1831.

Karjaan rakuunoiden komentajana toiminut Gustaf Aminoff oli Haapaniemen kadetteja, joka osallistui kunniakkaasti Suomen sotaan ja toimi sen jälkeen Savon ja Karjalan läänin maaherrana. Siinä ominaisuudessa hän sai Aleksanteri I:lta briljanttisormuksen tämän vieraillessa Kuopiossa vuona 1819.

Aminoffin poika, kasakkaeverstinä Kaukasuksella toiminut Fredrik Aminoff sai Tigerstedtin mukaan lisänimen Tšetšeenien kauhu. Monia muitakin savolaisten upseerisukujen vesoja taisteli sittemmin Venäjän armeijan riveissä, muun muassa juuri Kaukasiassa.

Edellisiä kohtaloista tavanomaisempi oli kuitenkin sulkavalaisen Carl Johan Reiherin ura. Hän syntyi Sulkavalla Hyvärilän puustellissa, kävi Haapaniemen kadettikoulun ja kunnostautui monissa Suomen sodan taisteluissa. Ruotsin puolella hän palveli suomalaisessa kenttäpataljoonassa Gävlessä, jossa sai eron majurina vuonna 1810. Sittemmin hän eleli Tiittalan kartanossa Sulkavalla ja kuuluuaina välillä pistäytyneen Mikkelin markkinoilla saadakseen tapella. Runeberg mainitsee hänet runossa ”Sotamarski”:

Aflecht, joka Revonlahdell'

urhoretkeilynsä päätti,

ilkkui: "Malja Klingsporille!

tavat vanhat pois hän jätti;

hauska nähdä kuinka nyt hän

keikuttaapi niskojansa;

vihdoinkin hän seistä tohti,

pitkin maata juostuansa."

Cronstedtinpa ajutantti,

Reiher Luutnantt' tuohon tiesi:

"Lemmon valhe, että Klingspor

seisahtunut on kuin miesi;

Adlercreutz ja Hertzen poisti

häpeämme kunnollansa;

marski, hitto vieköön, matkall'

oli vanhaan tapahansa."

 

Suomen armeijan perääntyminen oli siis runossa kuvattuna aikana päättynyt, kuten itse asiassa oli suunniteltukin. Sotilaille koko perääntymisretki kuitenkin tuntui häpeälliseltä ja korkein johto sai sen mukaista palautetta. Näinhän asiat olivat myös Venäjällä, jossa vasta Borodinon taistelua pidettiin armeijan arvon mukaisena operaationa pitkän perääntymisen jälkeen. Toki sekään ei estänyt Moskovan luovuttamista ranskalaisille.

 

Useat Savon prikaatin upseereista värväytyivät sittemmin, kuten todettiin, venäläisiin joukko-osastoihin, etenkin Suomeen sijoitettuihin. Jotkut puolestaan siirtyivät mitä moninaisimpiin virkoihin, kanavapäälliköstä ja kruununvoudista nimismieheen ja maanmittariin.

Yleensähän upseereilla oli ajan oloihin nähden merkittävä yleissivistys, johon kuului ehdottomasti myös sujuva ruotsin kielen taito. Tällaisia taitoja myös Savon prikaatin upseeristo oli hankkinut etenkin Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella ja myös Rantasalmen triviaalikoulussa. Jokunen yliopiston opiskelijakin oli joukossa mukana. Luonnollisesti varakkaimmissa piireissä luotettiin kotiopetukseen.

Runebergin elämäntyö on suomalaisen kulttuurin, suomalaisuuden kannalta korvaamattoman tärkeä. ”Vänrikeistä” tuli lähes vuosisadaksi se käsikirja, josta suomalaisuuden ideaalityyppejä etsittiin ja löydettiin. Realismi on kirjasta tietenkin kaukana, mutta juuri oman tyylilajinsa loistavana hallitsijana Runeberg pystyi luomaan kohteestaan historiallisesti vaikuttavan kansallisen symbolin.

Runebergin henkilöillä oli myös esikuvansa todellisuudessa. Missä määrin kirjalliset hahmot sitten oikeastaan muistuttivat esikuviaan, on niiden kansallisen merkityksen kannalta toisarvoista.

Aikansa innovaatio

Savon jääkärit

Aarne Huuskonen, Kuninkaallinen Savon jääkärirykmentti vuosina 1770-1810. I. Otava 1927, 336 s.

1700-luvun lopulla oli preussilaisen, äkseeratun jalkaväen prestiisi huipussaan ja sitä pyrittiin kaikkialla jäljittelemään. Erityisesti näin oli Venäjällä, jossa keisarit Pietari III ja Paavali olivat preussilaisuuden suuria ihailijoita.

Preussilainen jalkaväki oli kuin huippuunsa kehitetty kone, joka suoritti kentällä taidokkaita marssiliikkeitä ja sylki tulta kuin ukkonen. On sanottu, että preussilaista sotilasta opetettiin pelkäämään enemmän omaa kersanttia kuin vihollista ja sen hyökkäyskin muistutti pakoa eteenpäin.

Toki Venäjällä oli toisenlainenkin koulukunta, jota edusti kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov. Se pyrki kasvattamaan sotilaiden henkeä myönteisillä seikoilla ja vetosi heidän isänmaallisuuteensa ja omanarvontuntoonsa. Se teki mahdolliseksi vapaamman järjestyksen ja siinä pääpainon panemisen pistinhyökkäykseen.

Preussilaisen systeemin suurena ongelmana oli miesten taipumus paeta sopivan tilaisuuden tullen. äärimmäisen ankara kuri oli myös sen takia tarpeen. Venäjälläkin preussilaistyyliset kujanjuoksut omaksuttiin ja etenkin 1800-luvulla niissä suorastaan tapettiin miehiä tuhansilla raipaniskuilla.

Ranskan vallankumous valoi kansalaisarmeijan sotilaisiin uutta henkeä, omiin kohdistuvan pelon sijasta alettiin puhua kunniasta sodan käyttövoimana.  Nyt Ranska saattoi menestyksellisesti käyttää nostoväkeä ja avointa järjestystä äkseerattuja ammattisotilaita vastaan. Vanha lineaaritaktiikka osoitti tehottomuutensa, mikä erityisen selvästi kävi ilmi, kun voittamattomina pidetyt preussilaiset lyötiin perin pohjin Jenan ja Auerstedtin taistelussa vuonna 1806.

Lineaaritaktiikan rajoitukset etenkin suomalaistyyppisessä maastossa oli ymmärretty jo aiemmin, vaikka lopullisesti asia opittiin kantapään kautta vasta Suomen sodassa vuosina 1808-09.

Sprengtportenin veljekset suunnittelivat ns. kevyiden joukkojen muodostamista Ruotsin rajaseudulle Savoon ja Karjalaan ja suunnitelmat alkoivatkin toteutua jo vuonna 1770. Täysin suunnitellun kaltaisiksi joukkoja ei kyetty saamaan koskaan, sillä köyhyys rasitti niin savolaisia kuin koko valtakuntaa.

Jääkärijoukon ideana oli toimia kevyenä osastona, joka kykenisi parhaiten käyttämään hyväksi paikallisen maaston erikoisuuksia. Jääkärihän tarkoittaa metsästäjää ja eri maissa olikin tuohon aikaan jo ruvettu perustamaan tällaisia joukkoja, joita myös vapaajoukoiksi kutsuttiin.

Vapaajoukko-nimitys tarkoitti tässä yhteydessä sitä, että miehistö värvättiin vapaaehtoisista 3-8 vuodeksi kerallaan. Se ei saanut sotilastorppaa, kuten ruotusotilaat, vaan sen sijaan rahapalkkaa valtiolta.

Vaikka jääkärit siis olivat värvättyjä, eivät he suinkaan olleet garnisonisotilaita, jollaisia Savossa oli vain laivastotukikohdissa Ristiinassa ja Varkauden Laivanlinnassa. Jääkärit, ruotusotilaiden tavoin, olivat aktiivipalveluksessa vain pari viikkoa vuodessa. Sen lisäksi oli kirkkoparaateja, aluksi jopa jokainen pyhäpäivä, myöhemmin vain joka kolmas kuukausi.

Jääkärit sitoutuivat puolustamaan vain omaa maakuntaansa ja maataan. Heitä ei sopimuksen mukaan saanut viedä maan ulkopuolelle eikä panna linnoitustöihin, toisin kuin ruotusotilaita. Muuten siis heidän asemansa ja koulutuksensa oli jokseenkin samanlainen.

Jääkärit opetettiin taistelemaan avoimessa järjestyksessä, mikä merkitsi sitä, että heihin myös luotettiin. Preussilaistyylistä pakotuskoneistoa ei tarvittu.

Myös rangaistukset olivat tämän joukon piirissä suhteellisen lempeitä. Raippoja saatettiin antaa muun muassa esimiehen vastustamisesta tai palvelukseen saapumisen laiminlyönnistä, mutta vain parikymmentä paria –ei siis puhettakaan siitä selkänahan nylkemisestä, minkä tapaamme vaikkapa Venäjän armeijassa.

Kaiken kaikkiaan Sprengtportenien ansiot uudentyyppisen jalkaväen ja uuden sotilaskoulutuksen aikaansaajana näyttävät tämän kirjan valossa varsin vaikuttavilta. Haapaniemen sotakoulu ja hevossiittola jäivät konkreettisiksi monumenteiksi tästä todistamaan.

Jääkärijoukon/rykmentin harjoitukset olivat maanläheisiä ja keskittyivät todelliseksi kuviteltuihin tilanteisiin, eivät marssimiseen ja temppuihin. Toki käytettävissä ollut aika oli kovin lyhyt ja varat vähissä. Enimmillään sai harjoituksissa ampua vain 15 laukausta vuodessa. Mikäli jääkärit nimensä mukaan harrastivat metsästystä, oppivat he myös ampumaan. Muussa tapauksessa taitoa ei liene päässyt kehumaan.

Köyhyys koetteli sotilaita muutenkin. Kun manöövereille saavuttaessa piti mukana olla kahden viikon muona, oli tämä joskus joillekin ylivoimaista. Huonoina vuosina oli Savossa leipäkin vähissä.

Uniformu toki oli komea ja siihen kiinnitettiin kovasti huomiota. Tähän aikaan muodit vaihtelivat kaikkialla maailmassa ja myös Ruotsissa, jopa useampaankin kertaan.

Varusesineet säilytettiin erityisissä aitoissa, joita oli tärkeimmissä pitäjissä. Sulkavan komppanian varusaitta oli Juvan kirkolla ja suurin osa sen miehiäkin oli Juvalta kotoisin. Harjoituksia pidettiin etenkin Mikkelin malmilla ja siellä olivat myös suurimmat makasiinit.

Aseiden kirjavuus oli melkoinen ja samaan aikaan saatettiin käyttää jopa yhdeksää erilaista kivääriä. Toki kaliiperit eivät vaihdelleet yhtä paljon. Paras ase oli ilmeisesti ns. Sprengtportenin tussari, joita miehet halusivat itselleen myös Suomen sodassa.

Muuten aseistuksessakin pyrittiin mahdollisimman suureen keveyteen, jopa siinä määrin, että sivuaseet (miekat) jätettiin loppuvaiheessa pois käytöstä.

Jääkärirykmentin –joka oli osa Savon prikaatia- papereita on nyt luettavissa netistä ja niistä käy ilmi monenmoisia konkreettisia yksityiskohtia, jotka kertovat paljon omasta ajastaan. Katselmusrullissa huomio tietenkin kohdistui varusesineiden ja miehistön laatuun ja se oli usein aika karua kertomaa.

Ajoneuvot ja vaatteet käytettiin loppuun ja vain muutamat sellaiset esineet kuin kupariset juomapullot ja keittokattilat säilyivät aina kunnossa. Aseetkin olivat usein melkoisen huonokuntoisia.

Kustaa III kävi myös henkilökohtaisesti tarkastamassa joukot Mikkelissä ja oli näkemäänsä tyytyväinen. Tähän katselmukseen lieneekin panostettu tavallista enemmän.

Rumpaleita oli joka komppaniassa kaksi ja heidät rinnastettiin aliupseereihin. Muuan yksityiskohta on, että komppaniatasolla pillipiiparit eli klarinetit jäivät ajan mittaan pois käytöstä, vaikka signaalivälineinä tärkeät rummut tietenkin säilytettiin. Rykmentillä oli kuitenkin melkoinen yhteinen soittokunta, jolla näyttää olleen laaja ohjelmistokin. Heikki Klemetti arvioi sen aikoinaan kiinnostavaksi.

Kaiken kaikkiaan savolaiset kevyet joukot osoittautuivat sodissa hyvin hyödyllisiksi ja olivat sitä paitsi valtiolle halpoja ylläpitää. Karkaamisia oli kyllä Suomen sodan aikana jääkärien piirissä enemmän kuin ruotujoukkojen keskuudessa, kuten eräs pro gradutyö on osoittanut.

Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, etteivät jääkärit olleet sitoutuneet taistelemaan ulkomailla, jonne heidätkin siis loppujen lopuksi ja vastoin sopimusta vietiin.

Vuonna 1809 porukka olikin kutistunut kovin pieneksi. Joukon jäännökset elättivät lopulta itseään kerjuulla Tukholmassa, kunnes saivat kyydin Inkoon kautta kotiseudulleen. Kun suomalaiset joukot Haminan rauhan jälkeen lakkautettiin, ei jääkäreille, kuten ei muullekaan miehistölle juuri etuja herunut. Upseeristosta toki huolehdittiin.

Vasta vuonna 1858 havahduttiin juhlimaan veteraaneja, joita oli enää hyvin harvassa. Keräyksiäkin toimeenpantiin.

Pohjanlahden takaa

 

Naapurista katsoen

 

Bertil Nelsson Duncker och Savolaxbrigaden. Finska kriget 1808-1809. Historiska media, Lund 2000, 267 s.

 

Collianderin vanhan kirjan jälkeen oli kiinnostavaa katsoa, mitä samasta aiheesta kirjoittaa oman aikamme edustaja, ruotsalainen upseeri evp.

Kuten arvata saattaa, tässä rauhan aikana kirjotetussa kirjassa sävy on hiukan kriittisempi ja avoimia kysymyksiä jää enemmän. Esimerkiksi Sandelsin hahmo piirretään terävämmin ja hänen suhdettaan Dunckeriin valotetaan enemmän. Aika omapäisiä ja arvonsa tuntevia herrojahan nuo taisivat olla molemmat.

Ruotsalaista lukijakuntaa ajatellen on kiinnostavaa, että Nelssonin kirjan sankariksi nousee ehdottomasti Savon prikaati ja siinä erityisesti Savon jääkärit. Nämähän olivat värvättyjä sotilaita, jotka oli koulutettu taistelemaan hajaryhmityksessä ja ampumaan tarkasti, tähdättyä tulta.

Tämä ”jääkärituli” oli tehokasta vielä 200 metrin päähän, mikäli käytössä olivat ns. Sprengtportenin tussarit, lyhyet, rihlatut aseet, joiden lataaminen vei aikaa, mutta teho oli sitäkin parempi. Osaksihan joukot joutuivat vaihtamaan ne uusiin ja huonompiin aseisiin.

Kun keskushenkilönä on Joachim Zachris (Juakko Sakari?) Duncker, joka aloitti sotatiensä Sulkavan komppanian päällikkönä ja piti koko ajan nuo miehet alaisuudessaan, tulee kirjoittaja maininneeksi Sulkavan ja ”sulkavalaiset” hyvin usein, ehkä parikymmentä kertaa.

Itse asiassa varsinaisesti Sulkavalla asuneiden osuus komppanian vahvuudesta jäi kuitenkin pieneksi ja taisi vähimmillään olla vain kymmenkunta prosenttia. Yksiköillä on kuitenkin nimensä. Ei Venäjän armeijan Savonlinnan rykmentissäkään (Нейшлотский полк) ennen pitkää montakaan savonlinnalaista ollut, jos yhtään, vaikka nimi säilyikin.

Joka tapauksessa jääkärit olivat savolaisia ja enimmäkseen itäisestä Savosta, yleensä renkimiehiä, jotka saivat pientä rahallista korvausta siitä, kun kävivät pari viikkoa vuodessa harjoittelemassa Mikkelin ja Rantasalmen kentillä.

Savon prikaati, erotuksena Savon jääkäreistä oli sen sijaan ajan oloissa varsin mahtava organisaatio, johon Suomen sodan alkaessa kuului alueen ruotujakoinen jalkaväki ja sen lisäksi Savon jääkärirykmentti sekä Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, tykistökomppania ja vielä Saimaan laivasto, yhteensä 3128 miestä. Sodan aikana organisaatio koki monia muutoksia.

Suomen sodan ankarissa rasituksissa savolaiset saavuttivat ansaittua mainetta ja myös vihollinen oppi ymmärtämään, että kyseessä oli vaarallinen yksikkö, joka ei kaihtanut myöskään rohkeita yöllisiä hyökkäyksiä. Erityisesti Savon jääkäreiden nimi herätti kunnioitusta ja sen myös tuntevat sotahistoriaa harrastavat venäläiset tänäkin päivänä.

Runeberg keskittyi ihannoimaan Suomen armeijaa ja sen sankarihenkeä ja itse asiassa taisi maalailla sodasta klassisimin ihanteiden mukaisen kuvan, jossa henkilöiden mallit löytyivät pikemmin antiikin Roomasta kuin 1800-luvun alun Savosta.

Myöhemmin on sitten usein pyritty myös kaikin tavoin vähättelemään koko Suomen sotaa ja tietenkin myös sen sotilaita: kuolonuhrejahan tuo sota vaati lopultakin aika vähän ja vain pieni osa sai surmansa taisteluissa.

Oman aikakauden näkökulma oli toinen. Venäläiset valittivat sodan raskautta ja niiden suomalaisten ja ruotsalaisten, jotka sittemmin osallistuivat Napoleonin sotiin, kuultiin sanovan, että se oli lasten leikkiä Suomen sotaan verrattuna.

Kysymys oli siitä, että kun venäläiset, Sprengtportenin neuvon mukaisesti hyökkäsivät talvella, he kyllä pystyivät liikkumaan jäätyneen maan ja lumen ansiosta, mutta pakkaset olivat kovia ja jatkuva toiminta ja yöpyminen jopa 30-40 asteen pakkasissa oli erittäin raskasta ja kuluttavaa.

Nykyaikaisia telttoja, kamiinoita ja kenttäkeittiöitä ei tietenkään ollut ja asutus oli hyvin harvaa ja kansa köyhää. Lääkintähuolto oli alapuolella arvostelun ja kenttäkuume niitti miehiä, kuten aina tuon ajan sodissa.

Kun venäläiset vuonna 1812 perääntyivät Moskovan taa ja itse polttivat vanhan pääkaupunkinsa, herätti se kansassa tyrmistystä. Oliko tuo perääntyminen häpeällistä vai ei?

Jälkeenpäin Kutuzovin strategiaa on kiitelty nerokkaaksi. Suuresti ylivoimaisen vihollisen voimat kulutettiin vähiin ja aloitettin sitten voitokas eteneminen.

Suomen armeijan ylipäällikön, kreivi Klingsporin maine on jäänyt toisenlaiseksi. Kuitenkaan ei hänen pääideansa ollut huono. Mikäli marssien rasittamat venäläiset olisi saatu loukkuun suomalaisten pääarmeijan eteen ja sitten aloitettu etelästä pihtiliike Viaporin 7000 miehen ja luvattujen englantilaisten 10000 miehen voimin -tarpeen tullen lahdentakaisin vahvistuksin- olisivat venäläisten mahdollisuudet selvitä olleet olemattomat.

Mutta kävi niin kuin kävi. Monella tavalla toisin olisi voinut käydä, mutta mikäli Suomen kohtaloa ei suurvaltojen kesken olisi määritelty uudelleen, olisi se joka tapauksessa ennen pitkää joutunut Venäjälle. Kysymys kuitenkin kuuluu: ehdoitta vai edullisin ehdoin?

Aluksi näytti, että Suomen valloituksessa kyseessä on pelkkä läpihuutojuttu, myös jäniksen metsästykseksi nimitetty. Suomen armeija oli näyttänyt osaavansa vain perääntyä.

Kun vastahyökkäys sitten alkoi ja venäläiset joutuivat perääntymään aina Juvalle saakka, alkoi kuulua toinen ääni kellossa. Pohjois-Karjalassa ja muuallakin talopojat nousivat sissisotaan, joka toi etsimättä mieleen samanaikaiset Espanjan tapahtumat, kuten sotaan osallistunut Faddei Bulgarin muistelmissaan toteaa.

Helpoin tie päästä pälkähästä oli luvata vastustajalle paremmat ehdot, mikäli tämä lopettaisi vastarinnan. Niinpä keisari lakkasi puhumasta Suomen liittämisestä maakuntana Venäjään ja lupasi sen sijaan suuriruhtinaskunnalle erillisen valtiollisen aseman, kuten Sprengtporten ja monet jo ennen häntä olivat kaavailleet.

Savon jääkäreihin tämä ei tehonnut, he jatkoivat taistelua vielä Sen jälkeen, kun muu Suomi oli vannonut uskollisuudenvalan. Itse asiassa monet jäivät Ruotsiin vielä rauhanteon jälkeenkin ja palvelivat kahdessa pataljoonassa, jotka oli sijoitettu Gävleen ja Uumajaan ja jotka lakkautettiin vasta tammikuussa 1810. Jotkut taistelivat vielä kruununperijä Kaarle Juhanan alaisina Euroopassa.

Kaksi Sulkavan komppanian jääkäriä, Örn ja Spets, jotka olivat sodan aikana saaneet urhoollisuusmitalin, kerjäsi vuonna 1810 Tukholman kaduilla rahaa matkustaakseen kotiin.

Kaiken kaikkiaan, miehistöön kuuluvat Suomen sodan veteraanit nousivat kotimaassaan huomion kohteeksi vasta Runebergin julkaistua ”vänrikkiensä” ensimmäisen osan vuonna 1848. Upseerit olivat saaneet pitää virkatalonsa ilman palvelusvelvollisuutta, mutta miehistön osa oli kurjempi.

Täytyy joka tapauksessa antaa täysi tunnustus noille suomalaisille -ja tässä tapauksessa siis erityisesti savolaisille- amatöörisotilaille, jotka olivat pystyneet niinkin suurella menestyksellä taistelemaan venäläisiä, Euroopan sotakentillä karaistuneita ammattisotilaita vastaan.

Nelsson esittää taistelutaidon, ”mestaruuden” synnyn kehityskertomuksena, joka johti yhä parempiin suorituksiin. Vasta Uumajan bakkanaalissa eli viinavaraston tyhjennyksessä keväällä 1809 savolaisten kantti petti. Mutta vielä sen jälkeen se näyttää palautuneen. Hämmästyttävän moni jaksoi jatkaa palveluksessa vielä rauhanteon jälkeen.