tiistai 17. huhtikuuta 2012
Yhteiskunnan ryhmät ja sodan logiikka
sunnuntai 21. huhtikuuta 2024
Se vain pysyy kuin tauti
Dialektiikan ylistys
Joskus 1990-luvulla, kun Venäjän
talous oli romahtanut, lämpeni monen suomalaisenkin sydän naapurien
auttamiselle. Kerättiin auto täyteen tavaraa ja ajeltiin rajan taa jakamaan
apua sitä tarvitseville. Siitä sai hyvän mielen ja sympaattiset naapurit saivat
tarvitsemiaan hyödykkeitä.
Koska kansojen psykologia tuppaa
olemaan omanlaistansa, ennustelin jo silloin, ettei Venäjä valtiona tule koskaan
antamaan anteeksi saamaansa apua. Sen vastaanottaminen oli nöyryytys, jollaiset
halutaan unohtaa mahdollisimman pian ja mielellään kieltää niiden joskus edes
tapahtuneen.
Näinhän kävi esimerkiksi amerikkalaisen
ARA:n kanssa, se pelasti ehkä jopa miljoonien hengen Volgan varren nälänhädässä
1920-luvun alussa ja sai mm. Trotskin ylenpalttiset kiitokset. Myöhemmin se
leimattiin vakoiluksi ja sabotaasiksi.
Melko pian Venäjän lähetystö
1990-luvulla pyysikin saksalaisia sulkemaan toreilla olevat pisteet, joissa kerättiin
apua Venäjän lapsille (tyyliin: Hampurin lapset Pietarin lapsille). Saksalaisillahan
vielä omatunto kolkutteli Leningradin piirityksen takia.
Joskus tapahtui ikäviäkin asioita.
Ehkä moni vielä muistaa, miten Itä-Karjalassa murhattiin raa’asti pariskunta,
joka oli suuresti innostunut avustustyöstä. Etenkin mies oli jo vanhastaan
kunnostautunut ystävyystoiminnassa.
Kaksi varusmiestä oli karannut
armeijasta ase mukanaan ja väijyi mutkan takana komeata ulkomaan autoa, inomarkaa.
Kun se tuli kohdalle, se pakotettiin pysähtymään ja onnettomat matkustajat
teloitettiin armon aneluista huolimatta.
No, nämä ääliöt tietenkin jäivät
heti kiinni inomarkoineen kaikkineen. Oikeudessa he puolustautuivat, ehkä
asianajajan laatimalla puheella, jossa korostettiin, että he olivat saaneet
sellaisen kasvatuksen, jossa vihollisen vihaaminen oli velvollisuus. Noiden
ulkomaalaisten porhojen mieltäminen viholliseksi ei ollut sitten enää vaikeaa
eikä outoa, vaan pikemmin luonnollista jatkoa kasvatukselle.
En muista, miten poikien kävi,
mutta naapurin lakihan ei tunne leikkiä tällaisissa asioissa. Ehkä he istuvat
vieläkin, ehkä taistelevat Ukrainassa tai ovat jo turpeen alla. Kukapa tietää.
Tai ehkäpä oikeus ymmärsi puolustuksen pointit ja antoi heille jonkin suomalaistyylisen
tuomion, jolloin he olisivat olleet vapaalla jalalla jo parikymmentä vuotta.
Asia ei sinänsä minua kiinnosta,
tulipa vain mieleeni esimerkkinä siitä ajatustavasta, jota Lenin-setä kaikessa
joviaalisuudessaan tarjosi kansalle, jotta tapahtuisi, mitä kirjoitettu on, eli
että Marxin kaavailema sosialistinen vallankumous saataisiin tapahtumaan Venäjällä.
Ideanahan oli saada luokkataistelu kärjistymään
ja sitä varten oli ensin saatava aikaan nuo luokat. Kun enimmäkseen kädestä
suuhun elävällä Venäjän maaseudulla ei tuota luokittumista eli sosiaalista
polarisaatiota itse asiassa ollut tapahtunut, se määrättiin tapahtuvaksi.
Varsinaisia tehtaan työläisiä,
joita Marx piti tulevan vallankumouksen käyttövoimana, oli vain muutama
prosentti väestöstä, joten siitä ei paljon apua ollut.
Niinpä tietty osa väestöä määriteltiin
myös maaseudulla, jossa valtava enemmistö asui, porvarillisiksi riistäjiksi eli
kulakeiksi ja sen kunnian saattoi köyhillä seuduilla saada hyvinkin köykäisillä
ansioilla. Jos oli kaksi hevosta, oli jo epäilyksenalainen ja kolme lehmää
sinetöi pääsyn likvidoitavien joukkoon.
Itse luokkataistelun idea tässä leninistisessä
muodossa oli yksinkertainen: köyhät usutetaan rikkaiden kimppuun ja heille
annetaan palkkioksi näiden omaisuus. Niin sanotut keskivarakkaat pidetään bolševikkien
puolella pelottelun ja suostuttelun avulla.
Näinhän sitten tehtiinkin, vaikka
maatalouden kollektivisointi valtavana operaationa jäikin Stalinin huoleksi.
Perusidean oli ehdottomasti antanut Lenin. Artikkelissaan Pystyvätkö
bolshevikit pitämään valtiollisen vallan? hän oli selostanut, miten tärkeää
oli köyhälistön suora hyökkäys varakkaampia vastaan ja näiden asettaminen sorrettuun
asemaan.
Lenin ja hänen seuraajansa
operoivat aina abstrakteilla kategorioilla, kuten luokka, jollaiseksi
laskettiin myös keksitty eli ylhäältä määrätty luokka. Luokkien välinen
taistelu oletettiin tunnetusti luonteeltaan armottomaksi ja sitä tuli aina
kaikin keinoin edistää, sillä juuri se oli kaiken kehityksen moottori eikä edistys
voinut syntyä muuta tietä kuin ristiriitojen purkautumisella väkivaltaisessa
vallankumouksessa.
Jos luette noita
leniniläisen marxismin/stalinismin hengentuotteita, voitte todeta, miten tavattoman
suuri rooli siellä on sellaisilla käsitteilä kuin armottomuus (bespoštšadnost,
suvaitsemattomuus (neterpimost) ja leppymättömyys (neprimirimost), vrt . Vihavainen:
Haun neprimirimost tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Tämä palautuu
tietenkin itse dialektiikan olemukseen. Se lähtee vastakohtien taistelusta,
joka on luonteeltaan leppymätöntä. Asia koskee myös politiikkaa ja kaikkihan on
politiikkaa totalitaarisen persoonallisuuden ymmärryksessä.
Niinpä työväenluokan
ja porvariston vastakohtaisuuden sovittamista yrittävät sosialidemokraatit olivat
tosiasiassa politiikan suurimpia konnia. He yrittivät mahdotonta, mutta onnistuvat
vain olemaan asioiden ainoan mahdollisen ja onnellisen ratkaisun eli
vallankumouksen tiellä.
Vallankumous on
aina luonteeltaan väkivaltainen, mutta sitä on yhtä mieletöntä moittia kuin
olisi syyttää luontoa siitä, että kesän ohella se tuo pohjolaan myös talven.
Sellainen nyt vain on luonto, asiain tila.
Mikäli tällainen
ajattelutapa omaksutaan, on hyvin luontevaa ruveta ihannoimaan sellaista
radikalismia, joka halveksii kaikkia kompromisseja ja näkee kunniansa
mahdollisimman jyrkissä asenteissa, joissa vastustajasta ja toisinajattelijasta
tulee ainoastaan tuhoamisen ansaitseva henkilökohtainen vihollinen.
Ei tämä oppi
Venäjälläkään kansan keskuudessa ylen määrin kukoistanut, vaikka siihen kovasti
pyrittiin. Solženitsyn suri sitä, että myötätunnollaan ja humaanisuudellaan
loistanut venäläinen ihminen oli kommunistivallan aikana saanut antaa tilaa neuvostoihmiselle,
joka ainakin suullaan tunnusti ideologian petomaiset arvot ja oli uskovinaan
juuri niiden olevan todellisen humanismin ainoa mahdollinen ilmenemismuoto.
Suuresti
kunioittamani juutalaine älykkö Tony Judt on hienosti arvostellut tätä ajattelutapaa,
joka oli itse asiassa enemmän tai vähemmän levinnyt koko radikaalin älymystön
leiriin (ks. Vihavainen:
Haun sodan logiikka judt tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Judtin intellektuaalisessa
testamentissaan edustama ajattelu on ennen muuta terveen järjen (common sense)
mukaista. Hän kehottaa historialliseen ajatteluun, jossa asiat asettuvat
yhteyksiinsä, sen sijaan että antaudutaan pohjimmiltaan aivan primitiivisten
abstraktien käsitteiden vietäväksi (ks. Vihavainen: Haun judt
tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
Yksi älykkö
sinne tai tänne ei toki voi asioita muuttaa. Elämme aikaa, jolloin suuret
megatrendit tekevät ajattelusta ja keskustelusta yhä primitiivisempää.
Ongelman ydin
yksilötasolla on ihmisen taipumus ja tarve liittyä sellaiseen laumaan, joka
julistaa edustavansa yliyksilöllistä ja ylihistoriallista oikeutta, mutta joka
on joutunut uhrin asemaan.
Silloin on
luontevaa jopa pitää jokaista vastapuolen edustajaa henkilökohtaisena
vihollisena, joka peräti vakain tuumin saa aikaan kaikki puutteet ja epäkohdat
ja jonka vastustaminen keinolla millä tahansa on hyveistä suurin.
Kun tuo kaiken
hyvän vihollinen saadaan kukistettua, koittaa onnen aika…
Miten hyvin
pukikaan Pentti Saarikoski tämän psykologian sanoiksi 1960-luvulla:
"En anna
heille anteeksi sillä he tietävät hyvin mitä tekevät.
He haluaisivat
minun kirjoittavan tuulesta, linnusta ja puusta kauniita lauluja, joita he
sielunsa virkistykseksi lukisivat iltaisin, unohtaakseen mitä ovat päivällä
tehneet: myrkyttäneet tuulen, tappaneet linnun ja puun.
En jätä heitä
rauhaan.
En heidän
mielikseen hio sanojani käsittämättömiksi, en odota kunnes he ovat ehtineet
rakentaa vankilansa ympärilleni, en usko heidän tietoonsa, en heidän rahaansa,
en heidän jumalaansa enkä heidän voittoonsa.
He kasvattivat
minut, he yrittivät nujertaa minut uskolliseksi palvelijakseen, ja nyt he ovat
vihaa täynnä kun näkevät ponnistelujensa menneen hukkaan, minusta tuli heidän
vastustajansa, ja kaikki heidän opetuksensa kääntyvät heitä itseään vastaan.
En jätä heitä
rauhaan, ennen kun heiltä on otettu pois valta jolla he hallitsevat ihmisiä,
nyt kun he eivät enää pysty hallitsemaan asioita, he ovat liikemiehiä ja heille
on aina maksettava enemmän kuin he maksavat, mutta minä maksan heille samalla
mitalla kuin he ovat maksaneet minulle, he ovat myrkyttäneet tuulen, tappaneet
linnun ja puun, minun iloni kaikki.
He omistavat
maan, ja he omistavat taivaan, mutta maa ja taivas eivät ole heidän puolellaan,
he tietävät sen ja siksi he varustautuvat sotaan, he tuhoavat maan ja taivaan
mieluummin kuin luopuvat omistuksestaan.
En usko heidän
voittoonsa, sillä heitä on yhä vähemmän, ja yhä enemmän on niitä jotka eivät
odota toimettomina, meitä on yhä enemmän, heidän asuntojensa ahtaudessa, heidän
kouluissaan, heidän tehtaissaan, meitä on yhä enemmän, yhä enemmän he
tarvitsevat meitä, yhä vähemmän me tarvitsemme heitä, me olemme jo kyllin kauan
kantaneet heitä harteillamme ja sietäneet heidän epäkelpoa hallitustaan, heidän
huonoa taloudenpitoaan, heidän vääriä oppejaan.
Me kannamme
heitä harteillamme, eikä meidän tarvitse muuta kuin suoristaa selkämme, ja he
putoavat, eikä meidän tarvitse muuta kuin avata suumme, ja he vaikenevat, lintu
laulaa taas, puu viheriöi. "
Pentti
Saarikoski: Ääneen (1966)
Mitäpä tuohon
lisäämään…