Tyhmyydellä keinottelusta

 

Politiikan teon juurilla

 

Politiikassa menestykseen pyrkijälle on aina ollut tärkeämpää se, miltä asiat näyttävät, kuin se, miten ne ovat.

Mikäli vallitsevat kuvitelmat näyttävät suosivan omia pyrkimyksiä vaikkapa vain vahingoittamalla kilpailijaa, on viisautta pitää suunsa kiinni siitä, miten ne asiat oikeasti ovat.

Sellainenhan saattaisi useinkin merkitä märkää rättiä päin pläsiä niille, jotka on juuri saatu mölisemään oikealla tavalla ”oikeasta” (vaikka sitten läpeensä valheellisesta) syystä.

Vaikka tyhmyys on aivan normaali ominaisuus ja täysin sallittu tässä yhteiskunnassa, ei poliitikon kannata mennä sanomaan: ”Veli hyvä, miten sinä nyt tällaista uskot? Sehän on pelkkää tyhmyyttä?” Sen sijaan kannattaa itsekin teeskennellä tyhmää ja esittää suurta pöyristymistä kilpailijan muka osoittamasta moraalittomuudesta ja kieroudesta.

O.W.Kuusinen sai joskus vihat niskoilleen sanoessaan joskus tuolla Neuvostoliiton puolella, että Suomessa saa kaikin mokomin sanoa ihmistä tyhmäksi, mutta mikäli epäilee hänen rehellisyyttään, on syytä varautua suureen suuttumukseen. Venäjällä taas asia oli päinvastoin.

Toki ihminen voi olla myös rehellisesti tyhmä, mutta poliitikkojen piirissä tällainen näyttää olevan varsin harvinaista tai ainakin harvinaisempaa kuin päältä katsoen näyttäisi. Tyhmäksi tekeytyminen näet on usein kaikkein paras poseeraus, etenkin kun siihen liittää mahdollisimman uskotttavan tarinan moraalisesta suuttumuksesta.

Tyhmyys taitaa meillä tosiaan olla suhteellisen arvostettu tai ainakin siedetty ominaisuus, ainakin siinä tapauksessa, että samaan aikaan onnistuneesti teeskennellään rehellisyyttä.

Kokonaiset puolueet ja median näkyvin osa ovat nykyään keskittyneet poseerauspolitiikkaan, jossa ensin kyhätään tyhjästä ja paisutellaan valtaviin mittoihin joki sensaatio ja sitten teeskennellään paheksumista moisen hirvityksen johdosta.

Tyhmyydellähän tässä pelataan ja se näyttää toimivan hyvin yhä uudelleen. Tässä vanhempi blogi, jonka voisi aina silloin tällöin julkaista uudelleen.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Muuan symbioottinen suhde

 

Tyhmyys ja roskajournalismi

 

Historian ilmiöitä ei kannata kauhistella, mikäli niitä haluaa ymmärtää. ei niitä tietenkään pidä myöskään ihastella ja juhlia välttämättöminä.

Hedelmällisin tapa lienee koettaa jäljittää asioiden välttämättömät ehdot. Niiden syitä ei aina ole mahdollista vakuuttavasti selittää, mutta voihan sitä ainakin seurata sitä tarinaa, joka on johtanut niiden kohtaamiseen tämän tai tuon ainutkertaisen tai vähemmän ainutkertaisen tapauksen kohdalla.

Noitavainot, bolševismin voitto, vuosi 1968, #metoo-kampanja ja lukemattomat muut bisarrit ilmiöt herättävät enemmän kysymyksiä, kuin normaali, tasapainoinen mieli löytää vakuuttavia vastauksia. Helppo ja luonnollinen yleisavain on tietenkin jokin sellainen korkean yleistävä käsite kuin tyhmyys.

Siinä kuitenkin päästää helposti kehäpäätelmään. Tyhmyyshän on se, mitä juuri pitäisi selittää. Paralleellina tulee mieleen erään kirjallisen henkilön syvällisyyttä tavoitteleva analyysi siitä, miksi tietyn seudun asukkaat olivat niin köyhiä.

Pohdiskeltuaan asiaa joka puolelta, hän päätyi siihen tulokseen, että syynä on ”die allgemeine Pauwreteh” eli siis yleinen köyhyys.

Kun nyt ajatellaan mitä tahansa viime aikojen massahysterian ilmentymää, löytyy luonnollinen syy kuin itsestään: yleinen tyhmyys.

Vai mitä voi sanoa siitä, että kun nostetaan esille jonkin henkilön haastattelijalle siihen kehoitettuna lausuma mielipide, joka sitten esitetään yhteyksistään irrotettuna ja ikään kuin haasteena koko suvaitsevaiselle kulttuurimme etujoukolle, alkaa valtava keskustelu, joka käsittelee kaikkea muuta kuin itse asian oleellista puolta eli sitä, miten ja miksi moinen mielipidevaino oikein järjestettiin ja kenellä siitä on vastuu.

Paralleelina tulee mieleen se tapaus, kun muuan naistenlehti pyysi autokauppiasta vertaamaan naista autoon. Kun asianmukainen haastattelu sitten tehtiin, seurasivat valtavat raakkujaiset, joiden tuloksena mies sai potkut töistään.

En muista, että itse lehti olisi inahtanutkaan siitä roolista, joka sillä tässä asiassa oli. Eihän sen arvoihin kuulunut verrata naista autoon, eihän toki.

Tyhmyyden menestyksellinen hyödyntäminen on siis mahdollista, etenkin epärehellisyyteen yhdistäen. Asian suosio vaatii kuitenkin vielä selittämistä tai ainakin tiettyä elaborointia tullakseen konkreettisissa tapauksissa koko merkitykseltään ymmärretyksi.

Tiedämme esimerkiksi, että tyhmyydellä on voimakas taipumus kumuloitua joukossa. Tutkijoille voisi olla kiintoisa, joskin kukaties vähemmän houkutteleva tehtävä käydä läpi niitä ns. paskamyrskyjä, joita sosiaalisessa ja muussakin mediassa on viime vuosina syntynyt.

Silloin voitaisiin tutkia vaikkapa sitä, mistä koko asiassa oikeastaan oli alun perin kyse, miten mediamylläkkä alkoi ja kenen toimesta sitä paisutettiin ja mihin painopiste sitten siirtyi ja mikä oli koko asian suhde sen alkukohtaan.

Kiinnostaviin kysymyksiin kuuluu mielestäni myös raakkujien koulutuksellinen ja poliittinen tausta. Luulen, joskaan en tietysti tiedä, että mikäli tätä asiaa olisi mahdollista selvittää, voitaisiin todeta, että typerimpien ja mauttomimpien esiintymisten ylädesiilissä olisivat yliedustettuina ns. älyllisen eliitin piiriin itsensä lukevat henkilöt.

On mielestäni myös hyvin mahdollista, että tämän joukon ÄO ei suinkaan lähene heidän kengännumeroaan, vaan ylittää reilusti sen normaalimäärän eli 100.

Sen sijaan se enemmistö, joka aina on keskimääräistä tyhmempää mittausten perusteella, on luultavasti keskimääräistä useammin myös hiljaa mielipiteestään, joka ehkä, siis ehkä lähenee arvojen suhteen sovinnaisia ja ylisukupolvisia, normaaleina pidettyjä malleja ja on siis tosiasiassa paremmin ns. terveen järjen kanssa sopusoinnussa.

Tämä voisi liittyä siihen, että normaali, tervejärkinen ajattelu on älylliseen eliittiin pyrkivän aineksen mielestä aivan liian banaalia ja saattaisi yhdistää sen siihen massaan, josta erottautuminen on sen elinehto.

Tämä nyt on tietenkin vain hypoteesi. Asian tutkiminen kuitenkin olisi kulttuurimme itseymmärryksen kannalta tarpeellista.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että lehdistön nykyinen taipumus roskajournalismiin ei ole sattuma, vaan ruokkii tärkeää osaa tietyn yhteiskunnan ryhmän tarpeista. Lehdistö elää läheisessä symbioosissa myös älylliseksi eliitiksi itsensä mieltävän joukon massahysteriataipumuksen kanssa.

Tässä lienee taustalla myös aika banaaleja taloudelliseen kilpailuun liittyviä syitä.

Perinteinen lehdistö joutuu nyt etsimään rooliaan vaikeassa tilanteessa, kun some on se, jossa ihmiset viihtyvät ja firmat mainostavat. Sen vuoksi se turvautuu epärehellisiin temppuihin saadakseen näkyvyyttä. Niihin kuuluvat erilaisten skandaalien lavastaminen yleisesti hyväksyttyjä maalitauluja vastaan.

Sen sijaan, että kohuja vältettäisiin kertomalla asioiden relevantit taustat, sitä herätellään ja paistutellaan, sen todelliset taustat salataan ja niistä vihjaillaan. Asian todellista laitaa peittelemään kasataan vielä erilaisia haastatteluja ja ”kolumneja” asian vierestä. Itse tuo synnytetty kohu ei useinkaan ole missään suhteessa edes sen alkuperäiseen aiheeseen.

Viittaan tässä nyt vain kahteen konkreettiseen asiaan, joiden skandaalimaisuus on lehdistön kannalta erityisen selvä ja raskauttava. Tarkoitan ns. hihamerkkijuttua ja Pori-Jazz-tapausta. Muitakin toki löytyy ja paljon. Vai luuleeko joku, että ns. #metoo-ilmiössä pysyttiin edes lähellä asiallisuutta ja kohtuutta, saati rehellisyyttä?

Koska lehdistö on näissä tapauksissa törkeästi laiminlyönyt tehtävänsä ja ilmeisen tietoisesti väärinkäyttänyt asemaansa, olisi paikallaan pitää tieteellisesti uskottava seminaari, jossa asioita selvitettäisiin ja annettaisiin syyllisille tilaisuus katumukseen ja maineensa puhdistamiseen, sikäli kuin se on mahdollista.

Näyttää siltä, ettei Julkisen sanan neuvostolla ole kykyä eikä halua hoitaa sitä tehtävää, jota varten se on aluin perin kai perustettu.

Mutta olisiko sellaisen seminaarin järjestäminen mahdollista? Kuka sen tekisi ja millä lehdellä olisi tarpeeksi rehellisyyttä, jotta se suostuisi tulemaan mukaan?

Tämä tilanne on murheellinen ja näyttää kuvaavan erästä aikakautemme varsin merkittävää ilmiötä. Kuvaavaa on, että niistä, kuten monista muistakin varsin epäilyttävistä asioista kerta kaikkiaan kieltäydytään tuntemasta syyllisyyttä ja ottamasta vastuuta. Ylpeileminen sen sijaan on muodissa, vaikka siihen on vaikea nähdä mitään asiallisia perusteita, ainakaan rehellisyyteen nähden.

Tällä asenteella voidaan päästä vielä pitkälle, kuten on syytä pelätä. Suunta on nimittäin sangen kummallinen. Kun tyhymyyttä lietsotaan ja ihannoidaan ja heittäydytään siihen mukaan, sen merkitys saattaa kasvaa hallitsemattomaksi.

Oikeus tyhmyyteen

Oikeus tyhmyyteen

Marxin vävy Paul Lafargue kirjoitti aikoinaan kirjasen Oikeus laiskuuteen, joka on käännetty suomeksikin. Siinä hän kritisoi sitä työn ja raadannan korottamista arvoksi sinänsä, mikä oli hänen aikakaudelleen tyypillistä. Enäähän se ei ole.

Tyhmyyttä on kautta aikain ylenkatsottu ja parjattu, vaikka puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempiä, eikä se loppujenkaan taso kauttaaltaan niin häikäisevä ole.

Tämä on ymmärrettävää ja tietenkin myös sallittua, ainakin ei-totalitaristisissa maissa. Kuitenkin tyhmyydestä kärsivät eniten juuri tyhmät itse, joten yleisellä tasolla voisi sanoa olevan kovin moraalitonta lisätä onnettomuuteen vielä pilkkakin.

Älyllinen suorituskyky ja siihen liittyvät asiat ovat kuitenkin vain pieni osa ihmisyyttä. Ihminen tuskin on edes ensi sijassa älyllinen saati järkevä olento. Enemmän hänelle merkitsevät hänen eksistentiaalinen ongelmansa, kärsimyksensä ja osallisuutensa lajitoveriensa kohtaloista.

Kun siis kuulemme Kansalaistorilta sinne kokoontuneen massan aasinkiljunnan, ei meidän ole syytä pitää sitä vain tiivistyneen tyhmyyden osoituksena, mitä se tietenkin myös on. Kuitenkin siinä ilmenee myös ihmisyyden muita ulottuvuuksia.

Epäilemättä nuo muut ulottuvuudet eivät välttämättä ole millään tavalla tyhmyyttä ylevämpiä tai muutoin parempia. Usein mukana on voimakasta aggressiota, jolle haetaan kyllin simppeliä kohdetta, mukana myös on riemua siitä havainnosta, ettei omaa tyhmyyttä tarvitse hävetä ja tietenkin joukkotunteet synnyttävät euforisia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia, jotka toimivat huumeen tavoin.

Demokratian kannalta tuo kiljunta on Jumalan ääni, kuten sanotaan: vox populi -vox dei. Sehän ei ole edes enemmistön ääni, ei sinne päinkään eikä siinä koskaan voi erottaa varsinaista älyllistä sisältöä. Kuitenkin se julkituo massojen aktiivisimman osan tuntemuksia ja sellaisethan ovat politiikassa useinkin ratkaisevia -eivät maan hiljaisten jupinat peräkammareissaan.

Tyhmyyden tai sen vastakohdan olemassaoloa sinänsä voi tuskin pitää oikeuskysymyksenä. Jokainen pärjää niillä eväillä, jotka luoja hänelle suuressa viisaudessaan antaa. Tyhmyyteen on jokaisella mitä suurimmassa määrin oikeus.

Demokratiassa jokaiselle annetaan vain yksi ääni, ei enempää tai vähempää ainakaan nykyisen käytännön mukaan, vaikka puheita esimerkiksi seniorien äänioikeuden poistamisesta on taas tietyiltä tahoilta esitetty.

Äänioikeuden yleisyys ja yhtäläisyys on kohtuullista siltä kannalta, että jokainen joutuu omissa nahoissaan kärsimään tai nauttimaan samalla tavalla niistä päätöksistä, jotka hänen valitsemansa edustajat tekevät.

Mikäli demokratia rappeutuu, syntyy tilanne, jossa eri kuppikunnat eivät enää pyri yhteiseen etuun, vaan saattavat jopa koettaa parhaansa mukaan vahingoittaa toisiaan, vaikkapa iän, sukupuolen, henkisen kapasiteetin tai varallisuuden antaman tuntomerkin perusteella. Silloin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarjoaa turvaa.

Demokratian rappiota edustaa myös pyrkimys leimata joidenkin äänestäjien mielipiteet sinänsä kelvottomiksi ja rangaista heitä niisrtä eristämällä heidän edustajansa päätöksenteosta. Tähän liittyy usein pyrkimys leimata väärinä pidetyt mielipiteet tyhmyydeksi.

Demokratiassa kuitenkin voittaa yleensä aina enemmistö, mikä ei merkitse sitä, että siinä voittaisivat viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja muut vastaavat hyveet.

Todennäköisempää on, että tyhmyys, pelkuruus, epäreiluus ja hillittömyys ovat siinä aina hyvin vahvoilla, mutta demokratiassa niillä on myös vastavoimansa, toisin kuin tyranniassa. Demokratia on kompromissien politiikkaa.

Mutta tunnetusti tyhmyydestä sakotetaan, ei juridisella tasolla, mutta käytännössä kyllä. Esimerkkejä riittää loputtomasti, myös nykypäivästä.

Enemmistöt tai ainakin politiikassa vaikutusvaltaiset ryhmät eri maissa ovat äänestäneet samaan aikaan sekä ydinvoimaa että hiilivoimaa vastaan tai vaikkapa sekä vapaan liikkuvuuden että korkean sosiaaliturvan puolesta. Oman maan suhteellisen siistiä teollisuutta on ympäristösyistä ajettu alas, jotta ne korvautuisivat kehitysmaiden estottomasti saastuttavilla laitoksilla ja niin edelleen.

Tyhmyydestä seuraa yleensä se niin sanottu luonnollinen rangaistus, josta Rousseau aikoinaan puhui. Huomattakoon tässä myös se, että niin sanottu älymystö on suurelta osin aivan yhtä altis irrationaaliselle laumatoiminnalle kuin varsinainen yhteiskunnan tyhmä osa. Jopa enemmänkin.

Tämä selittyy siitä, että kaikkein typerimpien ja eniten arkijärjen vastasten ideoiden hyväksyminen ja niistä innostuminen vaativat huomattavaa älyllistä työtä. Älymystölle se on ollut muuan palkitseva tapa erottautua niistä, joita se pitää alempinaan. Rahvas on noille vouhotuksille vain tuhahdellut.

Suomalaisen älymystön näkyvin osa innostui aikoinaan käyttämään henkisiä kykyjään jalon ja epäitsekkään Suur-Suomiaatteen puolesta ja sitten myöhemmin se alkoi palvoa brežneviläistä yhteiskuntajärjestystä, jonka pyrki ja siis pystyi näkemään oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon esikuvallisena ilmentymänä.

Emotionaalisella tasolla luultavasti saatiin paljonkin palkintoja ja jotkut saivat konkreettisempaakin hyvää.

Mutta sakkojahan näistä tyhmyyksistä sitten enemmistölle tuli, ainakin jossakin mielessä.

Totta kyllä, herroilla meni lähes aina hyvin. Johtavat suursuomalaiset saivat yleensä päättää päivänsä johtavissa viroissa ja sama näyttää olevan johtavien taistolaistenkin osana.

Kellokkaiden johtamat massat taas näemmä unohtavat parhaansa mukaan vanhat vouhotuksensa. Jotkut etsivät uusia, elleivät sitten ole iän myötä viisastuneet, mikä sekään ei ole harvinaista. Niin sanottuja oppirahojahan tässä maailmassa usein joutuu makselemaan, mutta ei se aina hukkaan mene.

Uusia älymystön johtamia irrationaalisia liikkeitä näyttää tulevan lainomaisella varmuudella. On turha sanoakaan, että ympäristöliike on yksi sellainen.

Saattaa näyttää paradoksaaliselta, että juuri lukeneiston aktiivisin osa on niin näkyvästi mukana liikkeessä, joka turvautuu kaikkein anti-intellektuaalisimpiin menetelmiin käydessään totaalista sotaansa toisin ajattelevia vastaan.

Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Se kuuluu modernin totalitaarisen ajattelun traditioihin ja ne kumpuavat jo 1700-luvulta saakka.

Huolestuttavaa tämä tyhmyyden ylistys kyllä on. Modernin terrorismin teoreetikot Sergei Netšajevista Nikolai Bakuniniin sanoivat aikoinaan jo kaiken: iloitse, sinä ihminen, sillä suuri päämäärä tekee sinulle kaiken sallituksi!

Saksan niin sanottu ympäristöliike ei ole enää aikoihin kaihtanut rikosta, vaan suorastaan elää siitä.

Meillä ollaan vielä huliganismin tasolla, mutta yhä selvemmin mekin lähestymme yleiseurooppalaista tasoa.

Näemme jo yhä yleisemmin hyväksyttävän sen periaatteen, että kaikki, mikä palvelee suurta asiaa on paitsi sallittua, myös kiitettävää.

Tästä näkökulmasta ei enää kysytä, onko tyhmyys sinänsä hyvää vai pahaa, onko se tässä tai tuossa asiassa suurta tai pientä vaan kysytään, kenen tyhmyys se on ja millaisia asioita uskova tyhmyys. Sehän on valtava voima ja voima on asia, jota yleensä myös kunnioitetaan.

Ja yllä sanottu ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei esimerkiksi ympäristön ja siis ihmisen pelastamiseen pitäisi panostaa paljon, hyvin paljon. Tätähän oli turha sanoa, vai kuinka?

Rajattomuuden kaamea syvyys

Onko tyhmyydellä rajoja?

Tyhmyys on valtava luonnonvoima, jonka voittamiseksi ihmiskunta on paljon saanut työskennellä ja kärsiä. Mitään lopullista voittoa ei kuitenkaan ole edes näköpiirissä, sillä edellisten sukupolvien saavutukset periytyvät vain osittain, kasvatuksen kautta, tai eivät ollenkaan.

Vaikka voisi kuvitella, että lisääntynyt koulunkäynti ja tiedotusvälineiden kautta tulviva informaatio vähentäisivät tyhmyyttä, eivät ne ole saaneet aikaan mitään oleellista parannusta itse ydinasiassa. Ehkäpä asia peräti on aivan päinvastoin.

Tyhmyydessä, sanan syvimmässä ja tärkeimmässä merkityksessä, ei nimittäin ole kysymys älyllisestä suorituskyvystä tai siis sen puutteesta, vaan henkisten ja muidenkin kykyjen käyttämisestä tolkuttomalla tavalla.

Generalissimus Suvorov, jota myös presidentti Kekkonen siteerasi, sanoi joskus, että pölkkypäisyys tuottaa paljon onnettomuutta ja tässä juuri on asian ydin. Tyhmyri ajaa alkuvoimaisella innolla asiaa, jonka luulee onnellistuttavan koko ihmiskunnan, mikäli se vain ymmärtää tulla tähän toimintaan mukaan.

Hänen ei tarvitse koskaan olla yksin, sillä niin suurta tyhmyyttä ei olekaan, ettei se saisi puolelleen laumaa, joka haluaa luopua omasta ajattelustaan eli heittää aivot narikkaan, kuten on tapana sanoa.

Toki kaikki tyhmyys ei ole yhtä puoleensavetävää, kaikkein suurinta suosiota nauttivat yleensä sellaiset alan kehitelmät, joissa tuomitaan vallitseva todellisuus ankarasti moralisoiden ja vaaditaan vielä menneisyyttäkin, hamaan maailman tappiin saakka, tilille siitä, ettei se ole ollut vallitsevan muodin (R-chic) mukaista.

No, eihän asiassa mitään uutta ole. Jo Aldous Huxleyn dystopiassa tarina menneisyydestä oli väännetty noudattamaan hallitsevan järjestelmän tarpeita ja George Orwell saattoi todeta, että se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Jokainen totalitarismi pyrkii hallitsemaan historiaa.

Menneisyys, tai pikemminkin historia, eli tarina menneisyydestä, onkin yksi tärkeimmistä taistelukentistä, jolla kulloinkin vallitseva tyhmyys joutuu kohtaamaan terveen järjen muodostaman vastarinnan ja yrittää sen murtamista.

Historia ja erityisesti menneisyydestä periytyvät dokumentit ovat kiusallinen muistutus siitä, ettei maailma ole aina ollut sellainen, jollainen sen pitäisi.

Neuvostoliiton järjestelmän Akilleen kantapäänä oli klassinen kulttuuri, jota opiskelemalla oppi piankin ymmärtämään, ettei järjestelmän vakuuttelu siitä, että se olisi ihmiskunnan suurten humanistisen perinnön oikeutettu jatkaja, voinut pitää paikkaansa.

Vapaa historiantutkimus puolestaan saattoi helposti osoittaa, ettei tarina hirveästä sorrosta ja taantumuksesta ja vallankumouksen tuomasta edistysloikasta kohti suurinta mahdollista onnentilaa voinut pitää paikkaansa.

Niinpä kriittinen historiantutkimus kiellettiin, mutta kulttuuria ja sen dokumentteja ei. Toki niitä voitiin paikoin käyttää menneisyyden mustamaalaukseen, kuten Domostroita, jossa määriteltiin perheen pään isäntävalta osana jumalallisen järjestyksen hierarkiaa.

Siinähän todettiin tähän liittyvän myös rangaistusvallan. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu henkilö saattoikin sitten päätellä menneisyyden olleen tältäkin osin yhtä helvettiä. Siitä oli sitten kuitenkin päästy eroon, kiitos puolueen ja vallankumouksen.

Tässä Kalevalanpäivän merkeissä näyttää meilläkin, maamme päälehdessä ilmestyneen artikkeli, jossa pöyristytään Kalevalaan sisältyneiden vaimon kuritusohjeiden takia. Suorastaan joku amerikkalainen tutkija on syyttänyt kirjaa tästä syystä.

No, onhan sekin nyt kiinnostavaa, että kirjoja syytetään. Tässä on näköjään kyseessä naisvihamielisyys, mikä R-chic -näkökulmasta onkin aikamme ja maailmamme keskeinen ongelma, myös meillä, turha kiemurrella.

Onneksi Kalevala on löytänyt puolustajankin, mutta en oikein usko, että hänen sanomansa tässä esityksessä pääsee voitolle. Olennaista, katsokaas, ei ole se, että Kalevala on historiallinen dokumentti, jolla on kulttuurissamme oma asemansa, vaan se, että löydämme siitä niin sanotusti poliittisesti epäkorrekteja asioita.

Olisi varmasti turha huomauttaa, että sellaisia löydämme kaikesta menneisyyteen liittyvästä, aivan kaikesta. Sitä paitsi löydämme sellaista myös nykyisyydestä, sillä asia johtuu siitä, että tuo poliittinen korrektius on aikamme R-chic ja sellaisten ominaisuuksiin kuuluu, että ne ovat aina sovittamattomassa ristiriidassa sekä vallitseva todellisuuden, että terveen järjen kanssa.

Tiedämme kyllä, ettei menneisyys ei ole sellainen, kuin sen pitäisi parhaimmillaan olla. Eipä ole nykyisyys eikä tulevaisuuskaan, ei sikäli.

Mutta mitä sitten voisimme tehdä, että ainakin tulevaisuudesta tulisi parempi?  Pitäisikö meidän lakata lukemasta Kalevalaa, tai mikäli olemme jo lakanneet, kuten näyttää, estää sen kappaleita tulevaisuudessa joutumasta ihmisten käsiin?

Ehkä voisimme ainakin avoimesti puhua Kalevalaan sisältyvästä pahuudesta, tarkoittaen nyt perheväkivaltaa eikä esimerkiksi murhia ja tappoja, jotka kuuluvat jokaiseen kunnon lukemistoon?

Miksei perheväkivallan teemasta ole puhuttu tutkijapiirien ulkopuolella, kysyy Helsingin Sanomien kirjoittaja?

Niin, miksi? Tuntuuko sinustakin, rakas lukija, siltä, että vastuun raskas taakka lankeaa yllesi? Olemmeko me kaikki syyllisiä? Vai ovatko tutkijat erityisen syyllisiä, kun kerran tietävät, eivätkä sittenkään puhu? Kirjoittajaa voimme varmaankin kiittää siitä, että hän on paljastanut taas yhden tabun.

Mahtaako niitä kuitenkin vielä olla jäljellä? Ehkä niitä on rajattomasti?