Tykkijolla

Tykkijolla

Olipa kerran savolaisessa pitäjässä pohjalainen nuori kunnanjohtaja, jolla meni lujaa. Hän keksi ottaa pitäjän rahasammoksi venäläiset, joita asui milteipä kivenheiton päässä rajan takana. Heidän houkuttelemisekseen piti tietenkin keksiä jotakin. Eihän kukaan pitemmän päälle jaksa innostua katsomaan samoja, melko latteita maisemia, joita on kotipuolessakin.

Niinpä kunnanjohtaja keksi ottaa vetonaulaksi historian. Tämäkin pitäjä oli aikoinaan kuulunut osittain Venäjään ja sinne oli pistänyt jalanjälkensä yksi naapurimaan historian suosituimmista hahmoista, jokaisen tuntema generalissimus Suvorov.

Suvorov oli siitä mukava mies, ettei hän koskaan ollut sotinut suomalaisia vastaan. Päinvastoin, tämä tarunomainen hahmo oli osannut suomea, keppostellut Savonlinnan kaupungissa ja rakennuttanut pitäjään kanavan. Olipa olemassa suhteellisen vahva teoria siitä, että tuolla Venäjän historian suurimmalla sotapäälliköllä, joka ei koskaan hävinnyt yhtään taistelua, oli suomalaiset sukujuuret. Sitä nyt ainakin kelpasi väittää ja ällistyttää omahyväisiä naapureita. Kanava oli ainakin joka tapauksessa helposti kunnostettavissa ja sen ympärille voisi tehdä monenlaista ohjelmaa.

Tässä oli siis ainekset sellaisen historiatarinan luomiseen, joka herättäisi taattua huomiota naapurissa ja houkuttelisi porukkaa varta vasten tutustumaan paikkakunnan ja seudun historian ihmeisiin, joita voitaisiin esitellä vitriineissä ja aikakauden esineistöllä. Sen vetävyys olisi siinä, että se auttaisi näkemään myös oman maan historiaa uudesta näkökulmasta, puolin ja toisin.

Pelkkä pikku museo syrjäisellä paikkakunnalla on kuitenkin tuhoon tuomittu ajatus, ellei siihen liity tapahtumia, joita varten voidaan varta vasten tuoda paikalle bussilasteittain väkeä osallistumaan. Firmat on saatava hoitamaan bussikyydit sopivista kohteista ja vakuuttumaan siitä, että ohjelma on kiinnostava. Pelkkien venäläisten varaan ei sitä paitsi kannata perustaa mitään. Ne ovat ennen muuta suuri mahdollinen resurssi, josta löytyy uutta potentiaalia vaikka vuosisadoiksi. Perushomman täytyy pyöriä kotimaisen kiinnostuksen varassa. Hyvänä esimerkkinä ovat Sulkavan soudut, joihin erilaiset yhteisöt yhä uudelleen lähettävät joukkueitaan. 60-70 kilometrin yhteinen ponnistelu kasvattaa yhteishenkeä, antaa uutta perspektiiviä työtovereihin ja omaan itseen. Soutu jollakin historiallisella venemallilla olisi jotain uutta!

Nuori kunnanjohtaja sai kuningasajatuksen: rakennetaan tykkijolla! Tykkijolla oli Ruotsin laivaston suunnittelijaneron, af Chapmanin luomus. Kehittäessään 1700-luvun lopulla Suomen saaristolaivastoa Chapman keksi yhdistää järeän tykistön ja suuren liikkuvuuden halpaan hintaan. Tuloksena oli 29-30 miehen hoitelema soutualus, jota voitiin suotuisissa oloissa myös purjehtia. Siinä oli 24-35 naulan tykki, joka oli yhtä suuri kuin valtavissa linjalaivoissa. Toisin kuin nämä, tykkijolla oli ketterä ja tuulista riippumaton. Saaristossa se saattoi yllättäen ilmestyä niemen takaa ja rojauttaa järeän tykinkuulan isomman aluksen kyljen läpi tai takilan tuhoksi ja tarvittaessa toistaa operaation useammankin kerran. Siihen oli hyvin vaikea osua tykillä, suurten laivojen mäkilavettisilla tykeillä lähes mahdoton. Itse jollan tykillä ei ollut minkäänlaista lavettia. Koko alus otti vastaan rekyylin ja siirtyi ammuttaessa peri metriä eteenpäin –tykki sijaitsi sen perässä ja suunnattiin soutamalla.

Kyseessä oli siis taktisessa mielessä moottoritorpedoveneen edeltäjä –tuhoisan tulivoimainen ja ylivertaisen liikkuva ase. Se osoitti kelvokkuutensa Ruotsinsalmen meritaistelussa ja ennen pitkää venäläisetkin hoksasivat, että heidän omat kevytaseiset kaleerinsa olivat nopeudestaan huolimatta aika vaatimatonta kamaa ruotsalaisten jolliin verrattuna. Niinpä kaikki riensivät rakentamaan uutta asetta. Jopa tanskalaiset, joiden laivaston rosvomaiset engelsmannit olivat kaapanneet, ryhtyivät rakentamaan sen korvikkeeksi tykkiveneitä, joilla hyökkäsivät petollisen Albionin laivojen kimppuun ja kostivat parhaansa mukaan Kööpenhaminan terroripommituksen ja muut kokemansa oikeudenloukkaukset.

Suomen sodassa 1808-1809 tykkiveneet, sekä isommat sluupit, että pienet tykkijollat, olivat suomalais-venäläisissä mittelöissä keskeinen ase, joka oli molemmin puolin samanlainen. Jopa Saimaalla oli molemmilla osapuolilla omat tykkivenelaivastonsa, jotka olivatkin melko aktiivisia ja pelättäviä suuren liikkuvuutensa takia. Tosin ruotsalaiset joutuivat talvella polttamaan omat aluksensa, mutta rakentelivat sitten uusia.

Yhtä kaikki, oli siis olemassa tuollainen sota-alus, joka oli siitä mukava, että siihen ei liittynyt kummallakaan puolella varsinaisesti ikäviä muistoja. Sama alustyyppi voitiin molemmin puolin kokea ”omaksi” ja sen mukaisesti hypätä historialliseen seikkailuun, jollaisia turisteille järjestetään niissä maissa, joissa heitä pidetään huomion arvoisina. Asianmukaiset univormut, musketit, tykki, rummut ja pillit hyökkäysten merkkimusiikkina, yhteislaukaukset ja muut larppaukset odottivat järjestäjäänsä. Ensin tarvittiin tietenkin itse alus.

Nuori kunnanjohtaja pani töpinäksi ja hommasi EU:lta rahoituksen: 300 000 euroa. Vain kymmenen prosenttia laivan hinnasta oli koottava itse. Asia sai heti innostuneen vastaanoton ja puuttuvat rahat kerättiin talkoilla, kaikki näytti hienolta ja urakkakilpailukin järjestettiin ja voitettiin.

Kunnan päättäjät olivat varmaan suu messingillä ja ymmärsivät arvostaa ilmaista rahaa ja uutta vetonaulaa, joka olisi maailmassa ainutlaatuinen ja ehkäpä koko pitäjän uuden brändin tunnus?

Ja vielä mitä. Kunnassa havaittiin, että vanhusten vaippoihinkin tarvitaan yhä rahaa, uuden ja muhkean hoitokodin, kirjaston ja muiden ilmaisiksi saatujen komeiden laitosten ylläpitäminen oli jo raskasta. Mikä Troijan hevonen nyt oli tulossa? Miksi se oli ilmainen? Oliko se vanhan vainoojan juoni ja uusi psykologinen sota-ase? Oliko se kansan rauhanomaisten tarpeiden pilkkaamista? Timeo danaos et dona ferentes.

Kunnanvaltuusto jyrähti kansan äänellä ja hylkäsi tykkijollan. Ehkä sitä pidettiinkin pohjalaisten juonena, jonka tarkoituksen oli irrottaa kansan mielenkiinto siitä, mikä ainoastaan oli tarpeellista, eli jokapäiväisen leivän hartaasta haalimisesta ja järsimisestä ilman turhia kotkotuksia. Ilmaista rahaa? Mutta jos sen hoitaminen maksaisi? Jos ne tulisivat tarkastamaan, ettei ole hoidettu huonosti? Pitäkööt jollansa ne, jotka ovat sen keksineetkin… Ja niin jatkoi sitkeä, mutta yksitotinen kansa ilotonta mutta rehellistä vaellustaan korpiensa risukoissa. Ohi ajavia turisteja se töllisteli epäluuloisen pahansuovasti ja nauraa hekotteli katkerasti muistellessaan Brysselin rahoja, joita oli muka ilmaiseksi tarjottu. Vai ilmaiseksi…khrm, kele…

Maallinen ja taivaallinen totuus

Taivaallinen totuus

Kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-Aho ihmetteli viisi vuotta sitten valtionsyyttäjän toimintaa. Tämä oli näet vaatinut eräälle nettihuligaanille vuosien vankeutta ja kelpuuttanut kunnianloukkaushyvitysten saajiksi juristikollegoitaan, mutta ei sen sijaan eräitä muita, jotka ilmeisesti aivan oikeasti olivat asiasta kärsineet. Vankeutta tulikin kaksi vuotta ja neljä kuukautta ehdottomana sekä kymmenientuhansien vahingonkorvaukset. Suhteutettuna yleiseen rangaistuskäytäntöön tämä oli hätkähdyttävän paljon.

Koska näin tavattoman kovat rangaistukset oli määrätty nimenomaan sananvapausrikoksesta, jossa eritoten oli loukattu muslimien uskonrauhaa pilkkaamalla profeetta Muhammedia, päätti bloggeri Halla-Aho ”heittää Mikalle syötin” eli siis kokeilla sanavapauden rajoja uskonrauha-asioissa.

Tässä koeväittämässään kirjoittaja esitti moitteettoman syllogismin, jonka lopputuloksena oli, että Muhammed oli pedofiili ja islam, jonka mielestä profeetan teot olivat Allahin tahdon mukaisia, oli ”pedofiliauskonto”. Johtopäätöksen voi kiistää vain kiistämällä koraanin kirjaimellinen totuus tai logiikan pätevyys uskon asioissa. Kristinuskon suhteen vastaavien väittämien esittämisessä ei ollut havaittu oikeudellisia ongelmia.

Toisessa väitteessä vastaavalla menetelmällä tehtiin johtopäätös, että ”ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä geneettinen erityispiirre”. Asiayhteydessään tämä väite rinnastettiin vastaavaan suomalaisista esitettyyn väitteeseen. Kirjoittaja mainitsi erikseen, ettei käsitellyt väitettä faktana.

Kyse koko asiassa oli siis sen tutkimisesta, missä määrin oli sallittua tehdä erilaisia johtopäätöksiä asioissa, jotka koskivat uskoa ja kansallisia vähemmistöjä. Blogi oli jo otsikoltaankin kysymys, joten sen tarkoituksesta ei voinut erehtyä. Pelkkä tiettyjen sanojen esittäminen ei voi missään normaalissa valtiossa olla rikos.

Syyttäjä vaati moisesta vapaa-ajattelusta rangaistusta uskonrauhan rikkomisesta ja kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Huomattakoon, ettei blogi ollut esimerkiksi painettuna lentolehtisiin, joita olisi jaeltu kaikille halukkaille ja haluttomille. Siinä ei liioin kehotettu tekemään tai ajattelemaan Muhammedista tai somaleista yhtään mitään, vaan kysyttiin, ovatko tuollaiset lauseet laittomia.  Ilmeisenä johtopäätöksenä oli, että mikäli näin olisi, se tarkoittaisi, ettei tasa-arvo kansanryhmien ja uskontojen välillä maassamme toteudu.

Oikeusasteet, viimeisimpänä Korkein oikeus, antoivat kaunopuheiset vastauksensa. Käräjäoikeus ja hovioikeus olivat sentään jättäneet syytteen kiihotuksesta ansanryhmää vastaan hyväksymättä, mutta korkein oikeus piti sitäkin toteennäytettynä.

Korkeimman oikeuden päätöksessä perusteltiin tuomion merkitsemää sananvapauden loukkaamista sillä, että se sai tässä väistyä suuremman hyvän tieltä. Uskonnon loukkaavaksikin koettu arvostelu sinänsä oli lähtökohtaisesti sallittua, ”varsinkin silloin, kun tällaista keskustelua käydään tai arvostelua esitetään yhteiskunnallisesti merkityksellisessä asiayhteydessä, kuten sananvapaudesta tai viranomaistoiminnasta käytävän asiallisen keskustelun yhteydessä”. Tässä tapauksessa arvostelun esittäminen ”olisi ollut mahdollista ilman islamin pyhänä pitämien arvojen häpäisemistä.” KKO:n mielestä esitetyn kaltaiset herjaavat iskulauseet ”eivät edistä uskonnollisista tai yhteiskunnallisista kysymyksistä käytävää keskustelua”, mikä oli sangen kummallinen sivuhuomautus muuten muodollisesti asiassa pysyvässä tekstissä. Viitatessaan erinäisiin auktoriteetteihin KKO totesi myös, että ”vihapuheiden…ei ole katsottu ansaitsevan sananvapauden suojaa”. Mikäli tällainen periaate on pesiytymässä lainkäyttöömme, se antaa loputtomat mahdollisuudet sananvapauden mielivaltaisille rajoituksille.

Kaupunginvaltuutettu Halla-Aho sai siis eräässä mielessä vastauksen kysymyksiinsä. Pelkkä niiden esittäminen oli vihapuhetta, josta annettiin rangaistus. Korkeimman oikeuden käsityksen mukaan rangaistus siis oli sekä lain mahdollistama että tarkoituksenmukainen. Päätöksestä ei selviä, oliko se yksimielinen. Joka tapauksessa se poikkesi muiden oikeusasteiden päätöksistä.

Päätös on vähintäänkin kiinnostava ja sitä on myös pitää skandaalimaisena. Valtionsyyttäjä Illman, jolle koko blogi oli osoitettu, ilkkui Hufvudstadsbladetissa, että nyt oli osoitettu rajat viranomaisten arvostelemiselle. Tämä todella näyttää olleen tarkoituksena ja häpeämättömyydessään teko hakee vertaistaan. Kyseessä ei sentään ole sen vähäisempi asia kuin kansalaisen sananvapaus, liittyen nimenomaan viranomaisten toimiin esitettyyn kritiikkiin. Juuri tällaisessa tapauksessa jos missä olisi asiayhteyden pitänyt suojata kirjoittajaa. Mikäli samat sanonnat olisi esitetty esimerkiksi maahanmuuttokeskustelun yhteydessä, olisi asia ollut aivan toinen, minkä jokaisen normaalijärkisen ihmisen on pakko tunnustaa.

Tuomion poliittinen hyväksikäyttö on oma teemansa, joka on saanut yhä arvottomampia piirteitä. Korkeimman oikeuden tuomion mantraa on hoettu tekopyhällä paatoksella. Jokunen oikeusoppinut on jopa saatu sanomaan, ettei tuomion saanut saisi sanoa siitä mielipidettään, koska edustaa toista valtiomahtia, lainsäädäntövaltaa. Tämä juristeria, josta Paasikivi olisi varmaankin käyttänyt sanontaa ”brännvinsadvokatyr” lienee asiayhteydessään ollut vain kevyttä jutustelua, mitä se ainakin asialliselta painoarvoltaan on. Poliitikot ja lehdistö, Helsingin Sanomat etunenässä on kuitenkin paisuttanut tästäkin skandaalin, ikään kuin eduskunta olisi arvostellut tuomiovaltaa. Skandaalina ei ole pidetty, että tuomiovalta on sorkkinut ”lainsäädäntövallan” tekemisiä.

Niinpä niin. Valtalehdistön toimittajien mielikuvituksessa valtiomahdit iskevät vastakkain. Kestääkö demokratiamme tätä? Luulen ja toivon, että se kyllä tämän kestää. Sen sijaan mikään demokratia ei pitemmän päälle kestä sitä, että sananvapauden kaltaisilla perusarvoilla leikitään häikäilemättömästi ja julistetaan pyhiksi jopa maallisen oikeuden päätökset. Muistakaamme 1960-lukua.

Tuomion saatuaan Halla-Aho jatkoi filosofointiaan ja totesi, ettei päätös ollut mikään ”taivaallinen totuus” vaan muutaman ihmisen mielipiteeseen perustuva asia. Demokratiassa jokaisen kansalaisen velvollisuus on ymmärtää tämä totuus ja hänellä on myös oikeus se sanoa.

Niin kauan kuin meillä on tähän lupa, on demokratiallamme toivoa. Emme kunnioita fatwoja. Virkamiehet tekevät päätöksensä oman järkensä mukaan ilman sen korkeampaa valtuutusta, ja kun niitä noudatetaan, niin koneisto pyörii normaalisti. Päätökset ovat kuitenkin usein vääriä ja joskus kohtuuttomia ja jopa tolkuttomia ja virkamiesten oikeus on saada tästä palautetta, etteivät he irtautuisi siitä yhteiskunnasta, jota heidän on määrä palvella.

Mikäli viranomaiset kuitenkin pöyhkeydessään yhä uudelleen karkeasti loukkaavat ihmisten oikeudentajua, seuraa siitä väistämättä lain kunnioituksen väheneminen ja niin sanottu kansalaistottelemattomuus. Tämä tapahtuu aivan riippumatta siitä, pysyvätkö tuomiot lain rajoissa ja onko niillä hyvä tarkoitus. Ne poliittiset tahot, jotka sokeudessaan ryhtyvät vehkeilemään ”taivaallisen totuuden” nimissä poliittisia pikku voittoja saadakseen, saattavat tehdä arvaamatonta vahinkoa koko länsimaiselle, vapaalle järjestelmällemme.

Mahtailu kansallisena projektina

Mahtailu kansallisena projektina

Mihaili Bakunin kirjoitti aikoinaan kirjan ”Ruoskasaksalaisesta keisarikunnasta” (Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija). Aitosovinistisessa hengessä tämä anarkistien Grand Old Mad kuvaili saksalaista upseeria, joka hänen mielestään oli ”sivistynyt elukka, lakeija vakaumukseltaan ja pyöveli kutsumukseltaan”.

Ellen nyt aivan väärin muista, niin Bakuninin kynästä on lähtöisin myös anekdootti, jossa eri Euroopan kansakunnat kehuivat kukin sillä, mitä hyvää heidän hallitsijansa pystyvät kansalleen antamaan. Vain saksalaista nämä maalliset hyvyydet eivät kiinnostaneet ja hän kehaisikin vain: ”Meidän hallitsijamme pystyy orjuuttamaan ja nöyryyttämään teidät ja kaikki muutkin!”

Kun mitään tavoiteltavaa eikä arvokasta siis ainakaan tämän skenaarion mukaan ollut tarjottavana, tarjottiin ihailun kohteeksi pelkkää valtion mahtia. Se taas oli asia, jota Bakunin vihasi enemmän kuin mitään muuta, vaikka hänen aivoissaan itse asiassa syntyi idea eräänlaisesta totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa valtiovallan sijasta oli Zwangherrin roolissa kansalaisyhteiskunta.

Esimoderneissa yhteiskunnissa oli valtion mahdilla aina suuri merkitys. Sitä korostettiin ulkoisilla tunnuksilla, palatseilla, linnoituksilla, paraateilla ja loistolla. Pietariin saapuva talonpoika saattoi tuntea vain nöyrää hämmästystä nähdessään, Jumalan maanpäällisen voidellun asuinsijat ja hänen palvelijansa, joita oli leegio, hekin pukeutuneina loistavasti kuin serafit.

Talonpoika ei saanut valtiolta mitään aineellisia hyvyyksiä vaan päinvastoin maksoi koko lystin ja sai kaupan päälle ruoskaa palkakseen, jopa aivan syyttömänä. Vielä sen jälkeen kun maaorjuus ja ruumiin rangaistukset lakkautettiin, valtio sijoitti hyvin paljon mahdilla rehvastelemiseen. Japanin-sodassa tapahtunut lankeemus oli sitten sitäkin nolompi.

Mutta sovinismilla ratsastaminen tuotti tiettyjen ainesten kannatuksen. Mustasotnialaisten ja muiden varsinaisten lurjusten ohella joukkoon kuului myös aivan tavallisia poroporvarillisia sanomalehtien lukijoita. Kaikki eivät taputtaneet mustasotnialaisten murjaisulle, jonka mukaan ”Viipuri on Venäjälle vihamielisen mongolikansan hallussa” ja pitäisi palauttaa oikealla omistajalleen, joka oli sen jo vuonna 1710 valloittanut. Harvat sen sijaan ymmärsivät, että suomalaisilla pitäisi omalla alueellaan olla jonkinlaisia erioikeuksia venäläisiin nähden.

Korskea sovinismi vaati vähemmistöjen alistamista ja nautti valtion mahdista niin kauan kuin sitä riitti. Sitten kuitenkin tapahtui niin, että talonpoika, jolle oli annettu vain maksajan osa, alkoi itsekin kiinnostua saamaan vastinetta uhrauksilleen. Kun mahdin näyttäminen taas kerran floppasi pahasti, alkoi kultaisten kaluunoiden hohto himmentyä.

Kuka oikeastaan tarvitsi loputonta teurastusta ja hävitystä? Miksi Puolaa, Suomea ja muita reuna-alueita piti hallita väkivalloin? Ellei valtiolla ollut muuta tarjottavaa, niin se ei ansainnut muuta kuin tuhonsa.

Dardanellit saattoivat kiinnostaa niin oligarkkeja kuin sovinistisia visionäärejä, mutta tuskin talonpoikaa Kurskin kuvernementista. Hän pikemminkin halusi saada osansa paikallisen tilanherran maista. Vallankumous syntyi vuonna 1917 väriltään punaisena, mutta tämä ei ollut oleellista. Vallankumoukset syntyvät kautta aikojen silloin, kun valta menettää legitimiteettinsä. Pelkkä mahtailu, johon ei liity edes ajatusta maallisen hyvän oikeudenmukaisesta jakamisesta, on hutera perusta vallalle. Maksaja kyllästyy joskus.

Tässä ei ole mitään marxilaista. Jo raamatussa todetaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mikäli ylpeillä halutaan, on oikea järjestys hankkia ensin jotakin ylpeilyn aihetta. ”Russofobisten” olkiukkojen rakentelu ja erilaisten marginaaliainesten haaliminen niiden tueksi ei ole kestävä pohja vakaalle kehitykselle.

Ajoiko Makarov miinaan?

Ajoiko Makarov miinaan?

Venäjän yleisesikunnan päällikkö, armeijankenraali Nikolai Makarov  jutteli suomalaisille mukavia puhuessaan maanpuolustuskurssiyhdistyksen väelle pari päivää sitten Helsingissä.

Mikäli on uskominen fontanka.fi verkkolehden selostusta, oli kenraalin puheessaan antama viesti hyvin rakentava ja sovinnollinen. Hän kertoi, että Venäjä arvostaa suuresti Suomen valitsemaa sitoutumattomuuslinjaa. Sen mukaisesti käyttäytyy myös Venäjä, muistaen että naapuri on joskus enemmän kuin lähisukulainen. Venäjän armeijauudistuksessa Suomen rajalta on viimeksi lakkautettu Alakurtin varuskunta, eikä Venäjä ”aio pitää Suomen rajalla ainuttakaan asevelvollista” kenraali kertoi. Kantahenkilökunnasta hän ei maininnut mitään, mutta hyvä niinkin.

No, näin lupsakka asenne tietenkin kuulosti jo liian hyvältä ollakseen totta. Niinpä kenraalille esitettiin myös kysymyksiä.  Kysyttäessä mahdollisesta Suomen liittymisestä NATO:on kenraali sanoi arvostavansa NATO:n roolia euro-atlanttisen alueen vakauttavana tekijänä. Mikäli Suomi liittyisi siihen, olisi kuitenkin monia asioita arvioitava uudelleen. Tämä lieneekin jokaiselle itsestäänselvyys. Ei kuitenkaan toimittajille.

Fontankan mukaan Makarov ihmetteli myös Suomen armeijan aktivisoitumista itärajalla, kuten jokavuotisia ”Itä”-harjoituksia, joissa ei harjoitella pelkästään puolustusta ja kysyi, ketä vastaan ne oli suunnattu. Myös suomalaisten lentokoneiden lennot 10 kilometrin päässä rajasta mainittiin. Hän ilmaisi myös huolestumisensa Suomen osallistumista NATO:n skandinaavisiin harjoituksiin, yhteistyöstä Gruusian kanssa sekä siitä, että Suomi on tukenut NATO:n toiminnan laajenemista arktiselle alueelle. Venäjä vastustaa hänen mukaansa arktisen alueen militarisointia eikä aio itse muodostaa arktisia prikaateja, vaan haluaisi jättää sen ”rauhan ja yhteistyön alueeksi”.

On valitettavaa, ettei selostuksesta käynyt ilmi, olivatko kenraalin suomalaisten aktiivisuutta koskevat pohdiskelut vastauksia joihinkin kysymyksiin vai ottiko hän ne spontaanisti esille. Ilmeisesti ne eivät ainakaan kuuluneet itse puheeseen. Niinpä niitä on syytä käsitellä omassa yhteydessään ja olla antamatta niille erityistä painoa. Onhan aivan eri juttu, jos vieras puheessaan alkaa ripittää isäntäväkeä uhkaavasta käytöksestä kuin jos hän siihen kehotettuna kaivelee muistinsa lokeroista esimerkkejä asioista, joista voisi sotilaana huolestua.

Kun pääviestinä ilmeisesti sentään oli, että Venäjä harrastaa Suomen rajalla aseriisuntaa, niin tällaisessa yhteydessä on kohtuullista ja jopa säädylllistä kysellä, miksi toinen osapuoli ei vastaa samalla mitalla. Tämä tietenkin pätee sillä edellytyksellä, että jutut Suomen vastaisen rajan demilitarisaatiosta ovat totta.

Tässä onkin asian pihvi, joka ammattitaitoisten journalistien olisi ollut nostettava esille: pitääkö paikkansa, että Venäjä on vähentämässä varustelujaan Suomen rajalla, vai onko asia päinvastoin niin, että se on lisännyt niitä, kuten meillä on toistuvasti väitetty. Entä ovatko venäläiset taannoin Suomen rajalla pidetyissä suurissa sotaharjoituksissaan harjoitelleet vain puolustusta ja jos ei niin miksi?

En huomannut, että mikään lehti olisi edes noteerannut näitä vakavia peruskysymyksiä. Ilmeisesti sana NATO oli niin herkullinen, että siitä oli pakko vääntää jonkinlainen pula-ajan sensaatio.

Venäjän-Japanin sodan aikana maineikkaan amiraali Makarovin alus osui miinaan ja Makarov itse hukkui laivansa mukana. Suomessa laulettiin vahingoniloisina:

”Ei se auta, Togo-poika, päälle se painaa

Pohjassa makaapi jo Makarohvi-vainaa

Sumfatirati ralla, sumfatiritiralla,

sumfati ratiriti rallallalei…”

Kenraali Makaroville taisi käydä vähän samoin kuin amiraali-kaimalleen. Suomen aina valpas lehdistö on tottunut tekemään itänaapurin edustajista omia johtopäätöksiään eikä pahemmin piittaa siitä, mitä he yrittävät sanoa. Vanhempi polvi muistaa vielä suurlähettiläs Kovaljovin, joka maljapuheessaan teki tikusta asiaa ja pahoitteli, että Karjalan vaakunassa oli kaksi miekkaa vastakkain. Suomen lehdistö suhtautui asiaan kuin Kremlin ukaasiin ja suuttumus nousi laajalti yli maan. Suurlähettilään lähtö saattoi nopeutua tästä syystä, vaikka kyseessä tuskin oli muu kuin pikkunäppärä keksintö ryypyn aiheeksi. Mutta meillä ei silloin uskottu, että Venäjältä tulee mitään muuta kuin virallisia viestejä.

Muuan toimittaja on kehottanut jo viimeinkin suhtautumaan koko asiaan kevyesti ja sanomaan ”höpö höpö Makarov!”. Hän on varmaan oikeilla jäljillä, mutta oikeampaa olisi sanoa ”höpö höpö toimittajat!” Yrittäkää nyt edes ymmärtää mitä vieras sanoo ja tehkää lööpit vasta sitten!