Alaspäin on menty

The Glory that was Man

Muutaman viime vuosikymmenen mittaan näyttää tapahtuneen nopeita intellektuaalis- moraalisia prosesseja, jollaisista ei menneiden vuosisatojen kuluessa olisi voitu uneksiakaan.

Yksi niistä on ihmisen arvon aleneminen.

Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta, kun otetaan huomioon kaikki se puhe ihmisoikeuksista, luonnollisista ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista ja jakamattomasta ihmisarvosta ja ties mistä, jota suolletaan päivästä toiseen. Mutta siitähän paljon puhutaan, mistä puutetta on.

Jos ajatellaan ihmishenkeä ja niitä arvoja, joita ollaan valmiita uhraamaan sen pelastamiseksi, voidaan havaita erinäisiä paradokseja.

Toisaalta ihmishenkeä ei voi myydä mistään hinnasta, sellaisia markkinoita kieltäydytään kerta kaikkiaan tunnustamasta. Toisaalta lääkärit joutuvat päivittäin päättämään, kenen henki priorisoidaan, kun resurssit eivät kaikkeen riitä. Hinta se usein tulee hengellekin.

Ei noiden resurssien myöskään haluta riittävän. Muuten tulisi pää pian vetävän käteen. Niitä kalliita ja vielä kalliimpia hoitoja kun olisi kyllä hankittavissa ja niitä kehitetään joka päivä lisää.

Voidaan tietenkin kysyä, miksi ihmiselämä on niin tavattoman arvokas, suorastaan mittaamattoman arvokas. Dostojevskin Ivan Karamazovhan peräti esitti, ettei mikään maailmassa riittäisi maksamaan yhden viattoman lapsen kärsimyksiä ja henkeä.

Ehkä näin onkin. Siinä tapauksessa joudumme uskonnolliseen mystiikkaan, joka saattaakin olla aivan oikea ratkaisu, mutta ei siitä tässä enempää.

Mutta en tarkoita nyt tässä tätäkään hinnan problematiikkaa, jossa sentimentaalisuus ennen pitkää kohtaa kyynisyyden, ellei modernia syvätyperyyttä soveltava ajattelija suostu irrationaalisiin ratkaisuihin.

Tarkoitan ihmisen arvoasemaa maailmassa, siis luomakunnassa ja sen inflaatiota, havainnollistaakseni asiaa sopimattomalla vertauksella.

Yhtä kaikki, ennen kaikki oli toisin. Nykypäivän vanha polvi muistaa vielä hyvin käsitteen luomakunnan kruunu, joka kuului muuten erityisesti miessukupuolen edustajalle ja syystä kuuluikin.

Toki nainen oli ihmiskunnan niin sanoakseni kultavaranto, joka oli sen uusintamisen kannalta välttämätön. Luonnon kanssa taistelemiseen sen sijaan tarvittiin miehistä voimaa. Muuten olisi hukka perinyt koko sukukunnan.

Kun luonto nyt sitten viimein on saatu tottelemaan ihmistä pelkällä sormien napautuksella eli siis hiiren klikkauksella, ei sukupuolten välinen ero luonnon hallinnassa enää ole olennainen. Nyt tärkeintä olisi pystyä toteuttamaan ihmisyyden mahdollisuuksia sopusoinnussa luonnon kanssa.

Nykyaikainen elämä ei tarvitse sankareita eikä neroja eikä edes pysty ymmärtämään sellaisten merkitystä. Nykyihmisen toiveiden täyttyminen on tai ainakin näyttää olevan mitä yksinkertaisin asia. Vaikeinta, mitä voidaan kuvitella, on vapaaehtoinen yltäkylläisyydestä luopuminen, ei sen luominen.

Mutta siihen ryhtyvät harvat.

Koska tulevien, ellei nyt juuri tämänhetkisten onnettomuuksiemme lähteenä on liiallinen aineellisen hyvän määrä, ei sen luojia enää palvota sankareina, kuten asia oli vielä ns. reaalisosialismissa aivan hetki sitten. Sen sijaan koko hyvinvointi ja etenkin sen luojat on lähes demonisoitu.

Eikö olisikin ollut parempi elää rakkaassa Egyptin yössä tuntematta massatuotantoa ja saastumista? Miten pieni olisikaan ollut hiilijalanjälki! Ehkä se olisi ollut vain apinan jäljen kokoinen?

Tästä ajatuksenjuoksusta johdumme väistämättä vertaamaan itseämme apinoihin ja, kuten minusta näyttää, meidät väistämättä havaitaan köykäisiksi niiden rinnalla. Tai siis hiilidioksidimäärällä mitaten kovin raskaiksi.

Hiljattain luin jonkun eläintieteilijän (?) kirjoittaman vertailun, jossa kerrottiin, että ennen maailmassa luomakunta kuviteltiin hierarkkiseksi. Sen alapäässä olivat kaikenkarvaiset yksisoluiset, nilviäiset ja ties mitkä alhaisina pidetyt olennot.

Ylimpänä keikkui sitten ihminen, joka oli ylivertainen kehitysasteeltaan.

Tämähän oli kovin naiivia tämä. Nykyään ymmärretään, että monien eliölajien lahjakkuus voittaa ihmisen mennen tullen. Mitäpä me oikein olemme vaatimaan erikoisasemaa tässä tasa-arvoisten ja vieläkin tasa-arvoisempien olentojen joukossa? Kuka se antaakaan sellaisen oikeuden?

Johdonmukainen ratkaisu lienee tällöin omalla tavallaan veganismi, jonka logiikkaa olen aina hieman ihmetellyt. Jos emme kerran syö lajitovereitammekaan, miten voisimme syödä vieraiden lajien edustajia? Ja taitaapa olla niin, ettei noita vieraita lajeja sovi muutenkaan käyttää hyväksi. Jopa niiden eräänlainen palkkaaminen vaikkapa maidon tuotantoon on väärin.

Miksi se on väärin, taitaa kyllä jäädä perustelematta. Eihän yksikään toinen luomakunnan laji jätä käyttämättä hyväksi kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita muut olennot sille tarjoavat. Yksi pitää karjaa, kuten muurahaiset kirvoja, toinen loisii, kolmas syö toisen ja niin edelleen.

Miksi ihminen siis olisi poikkeus säännöstä?

Looginen selitys tähän voi olla vain se, että ihminen, joka on herännyt veganismin ilosanomaan, ymmärtää olevansa luomakunnan kaikkein alin olio. Niinpä hänelle kuuluu, ehkä rangaistuksena menneistä, nääntyä kasveja rouskuttamalla, Millä oikeudella hän muuten sitäkään mahtaa tehdä?

Samaan konkurssiin menee sitten kotieläinten hävittäminen maan päältä, sillä ei kai kukaan niitä voi ylläpitää pelkästä ylläpitämisen ilosta. Kyseessä on siis eräänlainen lopullinen ratkaisu, jonka perusideana näyttää olevan, että on parempi olla olematta kuin olla. Vanha itämainen periaatehan se on, kieltämättä.

Kukapa on tällä vuosituhannella enää kuullut puhuttavan käsitteestä luomakunnan kruunu tai sanokaamme nyt vaikkapa kuullut tuon Maksim Gorkin aikoinaan viljelemän tunnuksen, jonka mukaan sana Ihminen kuulostaa ylpeältä? Eihän se enää kuulosta.

Vielä noin sukupolvi sitten kyseessä kuitenkin oli normaalin länsimaisen ajattelun kulmakivi, josta poikkeaminen olisi ollut outoa.

Siitä huolimatta puhetta ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista viljellään juuri nyt aivan erityisen paljon.

Koska kovin harvoin kuulee kerrottavan, mihin tuo arvo perustuu, ehdotan, että asiasta puhuttaisiin mahdollisimman selkeästi.

Utilitaristit arvelivat, mikäli olen asian oikein käsittänyt, että arvo perustuu ja voi perustua vain mielihyvään eli halujen tyydytykseen. Bertrand Russell, joka edusti tuon koulukunnan traditiota, totesi saman asian.

Mikäli ihminen ei ole eläintä kummempi, on kai syytä ottaa myös muu eläinkunta mukaan kalkyloitaessa maksimaalisen mielihyvän määrää.

Luulen, että siinä tapauksessa vegaanit ovat perin heikoilla ja arvokkaimmaksi havaitaan maailma, jossa on mahdollisimman paljon mielihyvää tuntevia olentoja, joista myös pidetään hyvää huolta. Siis näitä kotieläimiä. Niitä hoidetaan hyvin ja syödään sitten, kun aika on kypsä.

Eihän tässä mitään periaatteellista uutta ole, mutta käytännössä uutta voisi olla entistä suuremman huomion kiinnittäminen eläinten hyvinvointiin. Sehän kuuluu parantavan makuakin ja siitähän me olemme varsin kiinnostuneita.

Tässä entistä paremmin perustellussa isännän roolissaan ihminen epäilemättä ansaitsee jälleen luomakunnan kruunun nimen ja arvon.

Kotieläinten pitoa vastustavat eli siis niiden tuhoamista vaativat piirit sen sijaan tuskin voivat rationaalisesti puolustella zoofobista asennettaan.

Venäjän historia

Venäjän historia

Istorija Rossii. S drevnejših vremjon do naših dnej. Istorija v odnom tome. Pod red. A.N. Saharova. Moskva, izd. AST 2018, 1742 s.

Arvovaltaiset, mutta populaarit yleisesitykset ovat keskeinen lähde sille, joka haluaa tietää, miten suurten linjojen tulkinnat kussakin maassa aikojen kuluessa muuttuvat.

Tämä kirja on Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian instituutin tutkijoiden kirjoittama, kuten jo kannessa korostetaan ja sille on sen mukaisesti annettava arvonsa tutkimuksen nykytilan osoittajana.

Virallisesta tulkinnasta sen sijaan ei ole kysymys, vaikka tutkijat toki saavat palkkansa valtiolta, mikä ei voi olla aivan merkitystä vaillakaan.

A.N. Saharov, kirjan päätoimittaja, on vanhempien aikojen ekspertti ja edustaa tulkinnoissa maltillista, tervejärkistä linjaa, kuten maan keskeisen tutkimusinstituutin pitkäaikaiselle johtajalle sopiikin.

Kuriositeettina voi mainita, että hän on tai itse asiassa oli suuri Suomen ystävä, joka usein kävi maassamme ja piti sitä monessa suhteessa esikuvallisena muillekin maille ja erityisesti Venäjälle. Suureksi surukseni huomaan hänen kuolleen tämän vuoden kesäkuussa. Hän jätti, kuten sanotaan, todella valoisan muiston.

Tämä kirja on uusi laitos kaksiosaisesta yliopistollisesta oppikirjasta, josta on vuosien varrella ilmestynyt useita versioita. Teknisesti puolentoista tuhannen sivun ahtaminen yhteen niteeseen ei ole erityisen onnistunut ratkaisu.

Joka tapauksessa kyseessä siis on monessa suhteessa standarditeos, halpa kansanpainos (Tallinnassa alennettu hinta 22,70 euroa), josta on hyvä tarkistaa historian tärkeiden kysymysten tulkintoja ja faktoja.

Mikään historian esitys ei voi olla pelkkä kronikka. Vähintäänkin siihen otetun aineksen valikointi on asia, jossa tulkinnat tulevat mukaan.

Nykyään Venäjän historiasta on liikkeellä mitä hurjimpia versioita, joissa venytetään ja vanutetaan erilaisia löyhästi koossa pysyviä salaliittoteorioita.

Niissä länsi ja esimerkiksi konkreettisesti Englanti asetetaan syyllisiksi Venäjän onnettomuuksiin. Venäjä taas esiintyy ihmeellisenä, altruistisena poikkeuksena kansojen ja valtioiden joukossa. Tällaisen näkemyksenhän tapaamme jo Dostojevskilla ja monilla jo ennen häntäkin.

Tässä kirjassa ei havaintojeni mukaan ole tällaiselle ainekselle tilaa. Asioita on tietenkin käsitelty Venäjän näkökulmasta, mutta maltillisesti ja sortumatta spekulaatioihin, vaikka tietyissä, strategisissa paikoissa onkin pysähdytty pohtimaan niiden merkitystä Venäjän tulevalle kehitykselle.

Muuan tällainen kohta ovat Aleksanteri I:n suunnittelemat reformit ja myöhempi dekabristien yritys uudistaa Venäjä väkivaltaisesti.

Tässä, kuten muuallakin väkivallan tie johti vain reaktioon ja jarrutti Venäjän kehitystä sukupolvien ajan. Varsinainen suuronnettomuus oli bolševikkien vallanotto. Tämä aikakausi ei kuulu Saharovin kirjoittamaan osuuteen, mutta hänen lempiteemojaan oli se johtajien sivistystason romahdus, johon lokakuun vallankaappaus johti.

On valitettavaa, ettei meillä Suomessa ole kustantajien piirissä nähty tarvetta julkaista ajanmukaista kirjaa Venäjän vuoden 1917 vallankumouksesta. Sen kuva populaareissa käsityksissä taitaa kuitenkin yhä olla vanhaa, neuvostoaikaista perua.

Tässä kirjassa joka tapauksessa arvioidaan, että sellainen on tilanne Venäjällä: Kun monarkistinen Venäjä muotoutui ja kehittyi vuosisatoja, mätäni ja hajosi kommunistinen imperiumi täysin 70 vuoden kuluessa. Toisin ei voinut ollakaan. Vaikka ”neuvostojen maa” muuttuikin muodottomiksi raunioiksi, hämärtävät sen tökeröt ideologisen teesit yhä tietoisuutta. Varsin suuri osa ihmisiä 21. vuosisadan alussa on yhä vakuuttunut siitä, että vanha Venäjä eli se valtio, jonka historia päättyi vuonna 1917, ei ollut minkäänlaisen kunnioituksen arvoinen. Legenda ”pimeästä valtakunnasta” on elänyt kauemmin kuin sen sepittäjät.

Tämä kohta on kieltämättä poikkeuksellisen emotionaalisen tässä kirjassa, mutta otin sen kuvaamaan sitä epätoivoa, joka ammattihistorioitsijoille saattaa tulla, kun he yhä uudelleen saavat havaita, ettei heidän tutkimuksillaan ole mitään painoa silloin, kun innokkaat amatöörit alkavat luoda omia käsityksiään menneisyydestä.

On aina kiinnostavaa nähdä, miten historiaa tulkitaan, kun tullaan lähelle nykyaikaa. Tässä kirjassa päästään aina Krimin liittämiseen saakka. Sen vaiheista esitetään Venäjän näkemyksiä tukeva versio, mikä tuskin lienee yllätys. Sellainenkin näkökulma sentään on olemassa ja luulen, että sen täytyykin olla.

Kaiketi kirjan viimeisten sivujen kirjoittaja on saanut pitää kielensä keskellä suuta, mutta näinhän on kaikkialla syytä tehdä. Viisi vuotta ei riitä asioiden suhteuttamiseksi tuhatvuotiseen historiaan.

Kiinnostava on joka tapauksessa Putinin alkuaikojen kuvaus, etenkin vuoden 2000 osalta. Jo tässä vaiheessa todetaan, että Putinin toiminnassa viestimien suhteen nähtiin oikeistopuolueiden taholla täysin todellinen uhka demokraattisille instituutioille ja sananvapaudelle.

Jo tuohon aikaan myös voitiin todeta uusi tyyli ulkopolitiikassa. Kyseessä oli paradoksaalinen, länttä vastaan suuntautuvien neuvostometodien käyttöön otto ulkopolitiikassa, mihin liittyi sotilaallisia demonstraatioita sekä suhteiden solmimista Pohjois-Koreaan, Kuubaan, Irakiin ja Iraniin ja samaan aikaan pyrkimys vahvistaa Venäjälle paikka vaikutusvaltaisissa kansainvälisissä ”suuren kahdeksikon” kaltaisissa klubeissa.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja ansaitsee arvoaseman populaarina historian käsikirjana ja on syytä toivoa, etteivät uudemmat, usein ideologista länsivihaa tihkuvat muotinäkemykset sitä syrjäytä.

Ja se talvisota on siellä ihan paikallaan. Suomalainen voisi varmaankin esittää sen hieman toisin ja paljon laajemmin, mutta tämä nyt sattuu olemaan Venäjän historia. Kyllä sellaistakin tarvitaan ja asialla on omat seuraamuksensa.

Luikuri

Luikuri

Kaupunkiturhakkeista uusin on sähköpotkulauta. Sehän on vehje, joka normaalin lihastyön sijasta käyttää höyryvoimaa, joka aikaansaadaan hiilellä tai ydinreaktiolla ja sitten johdetaan kaapeleita pitkin kuluttajille.

Ei sitä tarvitse potkia. Kyseessä on voimakoneella varustettu ajolaite, jollaisista saksassa on käytetty sanaa Kraftwagen –tosin vain rattaallisista malleista. Potkulauta eli skootteri taas on saksaksi der Roller, pyörijä.

Turha sanoakaan, että ympäristö ei kiitä tuhansien ja jopa miljoonien joutavien metallihäkkyröiden tuottamisesta ja aikanaan niiden hävittämisestä, saati niiden akkujen vaatimasta maaperän raiskauksesta.

Mikä sitten lienee moisen vehkeen merkitys ihmisten lihaskunnolle ja terveydelle?

1800-luvulla ennusteltiin jo, että sadan vuoden kuluttua jalattomat ihmiset alkaisivat olla tavallisia, ihminen kun alkoi jo oppia tulemaan toimeen ilman jalkojaan: oli yhä enemmän raitiovanuja ja hissejä.

Eiväthän nämä uudetkaan härvelit tule ihmisten lihaksistoa hävittämään, mutta aiheuttavat ainakin sen, että normaalille hyötyliikunnalle on sitten etsittävä korvikkeita tuntikausien älyttömästä ähellyksestä kuntosalilla ja vastaavasta vähämielisyydestä.

Suomen sana potkulauta on hyvä sana kuvaamaan sitä vehjettä, jota lapset liikuttavat potkimalla, englanniksi scooter, joka tarkoittaa luikkijaa. Sähköinen potkulauta ei kuitenkaan tarvitse potkimista, joten sillä on aivan väärä nimi.

Muistan, että Osmo A. Wiion Harrastelijan kirjassa oli ohjeen moottorilaudan valmistamiseen, siis skooterin, jollaisia ei vielä tainnut olla meillä myynnissä.

Saman logiikan mukaisesti sähköpotkulauta voisi olla sähkölauta tai akkulauta, mutta se taitaa olla hieman kömpelö.

Venäjäksi härveli on samokat, joka juontuu katat –verbistä, joka tarkoittaa pyörittämistä ja muoto katatsja taas ajamista. Sivumennen sanoen, myös luistimilla ja suksilla ”ajetaan” siinä kielessä, mikä on omituista.

Ja polkupyöräpataljoona on samokatnyi bataljon. Uskon, että mikäli olisi olemassa potkulautapataljoonia, niistä ilman muuta käytettäisiin samaa nimitystä. Ehkä niitä jo onkin?

Pyöräilijähän pyörittää itse ajopelinsä renkaita ja on siis samokattšik ja tämä on jo vanha ja vakiintunut sana.

Suomen kieleen tarvitaan kuitenkin ilmeisesti uusi sana kuvaamaan uutta vehjettä, ellei siitä nopeasti päästä eroon, mitä en oikein usko.

Pyörä on meillä vakiintunut polkupyörän synonyymiksi. Polkupyörällä voidaan ajaa lieritellä, mikä viittaa renkaan liereään eli tavallaan lieromaiseen muotoon.

Koska käyttöesineen nimen tulee olla naseva ja mielellään yksiselitteinen (mitä pyörä ei ole), voisi uutta vehjettä kutsua vaikkapa nimellä lieru. Sana ei kuitenkaan kuulosta oikein kivalta.

Ehkäpä meidän kannattaisi kokeilla scooter-sanan kääntämistä suomeksi. Scoot-verbihän viittaa livistämiseen tai muuhun sen kaltaiseen liukkaaseen liikkumiseen, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt ja sen suomalainen vastine voisi olla liukuri, joka taas on jo varattu lasten talvisille leluille.

Sen sijaan samaa tarkoittava luikuri voisi olla erinomaisen sopiva sana. Sillä on tosin myös toinen merkitys, mutta koska se ei liity kulkemiseen, vaan aivan toisenlaiseen kategoriaan, ei sekaannuksen vaaraa ole.

Siispä kaikki cityihmiset: tästä pitäen lasketelkaamme luikurilla pitkin katuja! Se tuntuu ihanan ekologiselta ja muutenkin ajanmukaiselta.

Muikkupaisti

Muikkupaisti

Koska liikkeellä on niin paljon väärennyksiä ja väärinkäsityksiä, pistän tähän myös resepteistä yksinkertaisimpia. Nehän ovat usein myös parhaimpia.

Muikkupaistia eli rantakalaa saa usein ihan maukkaasti ja siis asianmukaisesti valmistettuna.

Joskus kuitenkin on jalokalat pilattu pyrkien mahdollisesti tekemään kevytversiota ja karttamalla aitoja raaka-aineita.

Muikkupaistin voi pilata esimerkiksi sekoittamalla siihen vettä. Vesi on kuitenkin tarpeetonta, sillä nestettä tulee itse muikuista aivan riittävästi. Sitä paitsi vesi laskee kiehumispistettä ja aiheuttaa sen, että muikunkin hennot ruodot jäävät teräviksi ja pistelevät ja kutittavat kurkussa, tarttuvat hampaiden väliin ja aiheuttavat pahantuulisuutta.

Aikoinaan toki maitotuotteet, etenkin voi, olivat arvoruokaa, jota vältettiin itse syömästä ja sen sijaan myytiin. Tällä tavoin pienistä maatilkuista saatiin korkean jalostusasteen ansiosta raavittua jonkinlainen elatus yli toimeentulominimin. Rahalla sitten ostettiin kahvia ja sokeria, mikä tietenkin oli ylellisyyttä, mutta sellaistahan ihminen on aina silloin tällöin hieman kaivannut.

Muuan ylellisyyden muoto joka tapauksessa on voin syöminen. Kuten tunnettua, tämä herkku ei ole epäterveellistä, eikä enää myöskään kallista. Sen sijaan se on aika ravitsevaa ja sen avulla voi helposti lihottaa itsensä hankaliin mittoihin. Mutta kaikkia hyviä asioita voidaan käyttää myös väärin.

Nyt siis joka tapauksessa muikkupaisti de luxe-versiona. Muita en lainkaan suosittelekaan henkilöille, joiden elämänhallinta on kunnossa ja talous kestää yli nälkärajan elämisen ainakin joskus. Myös akateemisille pätkätyöläisille tämä herkku lienee mahdollinen ainakin pari kertaa kesässä.

Tässä noin 5-6 hengen annos:

1 kilo muikkuja

¼ kiloa voita

1 tasapää rkl karkeaa merisuolaa

Muikut perataan ja huuhdellaan ja ainekset pannaan kattilaan hiljaiselle tulelle. Noin 10-15 minuutin kuluttua herkullinen muikkupaisti on valmis ja nautitaan uusien perunoiden kanssa.

Halutessa ja vaihtelun vuoksi sekaan voi pilkkoa myös tuoreen sipulin ja lisätä muutaman mauste/mustapippurin. Hiukkasen uutta, tuoksuvaa tilliä on myös pirteä lisä.