Juoskaa suojaan!

Ampu tulee!

Joskus 50-luvulla käytettiin paljon räjähteitä töitä helpottamaan. Niitähän riitti, kun taas kunnon koneet olivat harvassa.

Pikkupoikien huvina oli silloin seurata kuoppien kaivamista ja kantojen raivausta. Kun huudettiin ampu tulee! piti juosta kipittää karkuun, minkä kintuista pääsi.

Syytä oli, sillä niin sanottu täkkäys puuttui näistä paukuista. Sellainen olisi ollut kallista ja jotenkin muutenkin turhanaikaista. Oli niitä paukkuja ollut sodassakin ja suojautumallahan niistä selvisi.

Nyt, kun kävin Berliinissä kirjakaupassa, vai mikä kulttuuritavaratalo se nykyään onkaan siis tämä Dussman, kiinnitti huomiotani muuan pöytä, jossa oli ainakin kymmenen uutta kirjaa, joissa ennusteltiin talouden romahdusta. Naapurihyllyssä oli sitä paitsi halpa (9,50) kansanpainos Spenglerin klassikosta Untergang des Abendlandes.  Näyttää olevan kova kysyntä.

Muuan kirja hehkuttaa jo kannessaan sitä, että nyt voi ehkä vielä siirtää omaisuutensa turvaan romahdukselta. Mutta kiirettä pitää. Alan Greenspan sanoo sen saksaksi: Gehen Sie in Deckung, rennen Sie!

Volle Deckung! olisivat jääkärit aikoinaan sanoneet. Kohta rapa lentää! Juoskaa turvaan!

Mukaan jäi noista tuomiopäivän julistuksista vain Max Otten paksu kirja Weltsystemcrash. Krise, Unruhen und die Geburt einer neuen Weltordnung. FBV 2020,  639 s.

Kirjoittaja kuuluu sarjaan Spiegel Online Bestseller Autoren, joka on aiemmin julkaissut kirjan nimeltä Der Crash kommt, minkä merkitystä tuskin tarvitsee suomentaa. Se kuuluu olleen menestyneimpiä saksalaisia talouskirjoja. Puoli miljoonaa myytyä kappaletta tekivät Ottista suorastaan Saksan kaikkien aikojen menestyneimmän romahdusgurun. Hm. No, joka tapauksessa hän ennusti edellisen kriisin vuonna 2006.

En kuitenkaan erityisemmin usko taloustieteen kykyyn ennustaa tulevia. Menneisyydenkin selittämisessä siinä menevät gurujen sukset ristiin.

Niinpä en jaksa kiinnostua yksityiskohdista tai edes argumentaatiosta, jonka merkityksen osa guruja joka tapauksessa on valmis kiistämään. Talousoppi –jätetään se ”tiede” tässä hämäävänä pois- operoi tosin pääasiassa matematiikalla, mutta sen kohde on kuitenkin ihminen ja hänen arvaamaton käytöksensä.

Niin, ehkä voitaisiin puhua myös taloustutkimuksesta (vrt. naistutkimus). Ei niillä ole kykyä siihen, minkä Auguste Comte aikoinaan määritteli tieteen kriteeriksi: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir.

Pitäisi siis lyhyesti sanoen kyetä ennustamaan. Jopa tulevaisuutta.

Kriisin syntymekanismi joka tapauksessa lienee perusteiltaan tiedossa. Ilmeisesti voidaan aina turvallisesti olettaa, että kun spekuloidaan, niin jossakin vaiheessa usko vekseleihin menee ja lakataan luottamasta siihen, että jostakin aina löytyy se suurempi hölmö, joka noihin sitoumuksiin kaikesta huolimatta uskoo. Kun ostajaa ei löydykään, alkaa paniikki.

Tiede ei kuitenkaan pysty sanomaan, milloin se tapahtuu eli miten kauan huijaus voi jatkua. Niinpä se kukoistaa. Kansainväliseksi korttitaloksi tuota mahdotonta velanottoa myös Otte nimittää ja löytää monta syytä tulevaan kriisiin, muun muassa massiiviset velat, alhaisten korkojen aiheuttamat väärät investoinnit, uudet kiinteistökuplat ja niin edelleen.

Varallisuuden kasautuminen yhä harvempien tolkuttoman rikkaiden käsiin on suuri osa ongelmaa. He varautuvatkin jo romahdukseen hankkimalla yksityisiä pakolinnoja kaukana kotimaastaan.

Maailmantalouden kohtalon ratkaisevat Kiinan ja USA:n kaltaiset talousmahdit, Eurooppa puolestaan on jäänyt ponnettomaksi objektiksi.

Suurta kilpailua tullaan käymään esimerkiksi meren herruudesta Kiinan ja USA:n välillä. Tilanne muistuttaa 1900-luvun alun Saksan ja Englannin laivastokilpailua ja siinä piilee vaara.

Todennäköisimmän skenaarion mukaan uusi kylmä sota syntyy itäisen ja läntisen blokin välillä ja yhteiskunnat muuttuvat yhä totalitäärisemmiksi. Pienemmät sodat ovat todennäköisiä, suuret kuitenkaan eivät.

Otsikon lupaamasta uudesta maailmanjärjestyksestä kirjoittaja on varsin vaitelias. Sitä enemmän hän kirjoittaa Euroopasta.

Erityisen huonon arvosanan Ott antaa Merkelille, jonka perusvirheet ovat euron pelastaminen, Energiewende eli ydinvoiman hylkääminen ja kontrolloimaton rajojen avaaminen. 13 vuoden aikana on Merkelin politiikan laskettu maksaneen Saksalle summan, joka on 2,4 ja 4,5 biljoonan euron välissä, laskutavasta riippuen. Ja biljoona euroa on siis tuhat miljardia –ei suinkaan anglosaksinen billion eli miljardi.

Noissa laskelmissa taitaa kuitenkin ongelmana olla, ettei kukaan tiedä, mihin toisenlainen talouspolitiikka olisi johtanut eikä siis voi sitä todistaa. Mutta eihän noudatettu politiikka koskaan ole olut ainoa mahdollisuus.

Jo Kohlin aikana tehtiin pahoja virheitä, joita olivat euron käyttöönotto, hallitsematon radio- ja TV-toiminnan salliminen ja DDR:n talouden huono hoitaminen.

No, jostakin syystä Merkelin politiikalla on ollut ihailijansakin. Onhan ainakin Saksan vienti vetänyt. Mutta vähänpä sillä on saatu aikaan. Opetustoimi, terveydenhoito ja julkiset palvelut, kuten poliisi, kituvat. Saksa paradoksaalisesti säästää itsensä rikki ja tuhlaa rahansa sen sijaan, että huolehtisi investoinneista eli tulevasta hyvinvoinnista.

Rahat menevät sellaiseen tarpeettomaan ja vahingolliseen, kuin euron pelastaminen, maahanmuuton kustannukset, energiapolitiikka ja subventiot. Näin vain pönkitetään vääriä rakenteita sen sijaan, että annettaisiin niiden korjaantua.

Kaikenlaista ikävää on muutenkin tapahtumassa. Yksi trendeistä on valistuksen loppu, arvioi kirjoittaja Henry Kissingeriin viitaten. Informaatio on tunkemassa tieltään viisauden. Ymmärtämisen sijasta turvaudutaan algoritmeihin ja tunteisiin. Globalismin ”totuutta” ajetaan ihmisten päähän yhä totalitaarisemmilla metodeilla.

Yksilön suvereenisuutta vastaan hyökätään yhä julkeammin ja politiikasta tulee taas ideologista. Analyysin sijasta kelpaa nyt erinonaisesti hurskas valhe. Ilmastohurmoksessa on selviä irrationaalisia ja kvasiuskonnollisia piirteitä.

Westfalenin rauhassa vuonna 1648 jo sentään oli opittu olemaan rationaalisia ja hyväksymään pragmaattisesti todellisuus sellaisena kuin se oli, eikä pyritty pakottamaan sitä oman, oletetusti korkeamman moraalin mukaiseksi. Mieleen tulee, että olipa saatu oppirahojakin maksella.

Mutta aika aikaa kutakin. Taashan oppia otettiin kantapään kautta ja oppirahoja makseltiin noin kahdeksankymmentä vuotta sitten, Viisaus ei vain ole periytynyt.

Mutta entä se tuleva taloudellinen täystuho?

Itse asiassa kirjoittaja ei sellaista edes ennusta, ainakaan niille, jotka osaavat sijoittaa omaisuutensa oikein. Olennaiset keinot näyttävät olevan sijoitusten pitäminen omissa käsissä ja liiallisen ahneuden välttäminen. On myös toimittava ennakolta eikä vasta sitten reagoitava, kun muutos on jo tapahtunut.

Kriisi on aina myös mahdollisuus. Silloin niitä halpuutettuja osakkeita voi ostella kuin lapsi karkkikaupassa. Kyllä ne aikanaan taas vahvistuvat –jos sattuvat olemaan terveellä pohjalla.

Kirjoittajan neuvot eivät ole konkreettisia eivätkä voikaan olla. Sijoittajan on yhä vain yritettävä ihan itse ennustaa, eikä siinä mikään tiede auta. Kaikenlaisia vipuja ja vippaskonsteja kannattaa joka tapauksessa kavahtaa ajoissa eikä liian myöhään.

Itse asiassa kirja on pikemmin kokoelma neuvoja niille, jotka ovat levottomia omaisuutensa kohtalosta. Kun itselle ei sellaista vaivaa ole siunaantunut, ei se erityisesti kiinnostakaan.

Mutta kyllä suuren lamakauden jäljet koskevat kaikkia ja ne voivat aina olla hirmuiset. Niitä kirjoittaja ei ole ryhtynyt konkreettisemmin ennustelemaan eikä tietysti voikaan niistä mitään tietää.

Varmuuden vuoksi, hän toteaa, että on joka tapauksessa hyvä pitää varalla elintarvikkeita ja muuta välttämätöntä. Talo maalla ja/tai ulkomailla on hyvä idea. Tyhmistymistä vastaan voi taistella lukemalla klassikoita ja ajattelemalla itsenäisesti. Traditioista löytyy tukevaa pohjaa elämälle.

Liioitella ei nytkään kannata, vaan pää on pidettävä kylmänä!

Varmaankin viisaita neuvoja, joskin kovin epämääräisiä, mutta minkäs teet, kun ei sitä tulevaisuutta voi tietääkään.

Joka tapauksessa superrikkaat näyttäisivät edelleenkin vain rikastuvan ja keskiluokka kärsivän. Alemmat yhteiskuntaluokatkaan eivät erityisemmin kukoista, joten yhteiskunnat polarisoituvat ja kontrolli ja repressio lisääntyvät. Vallankumous ei vielä näytä häämöttävän.

Tekijä itse joka tapauksessa aikoo tässä tilanteessa suosia käteisrahaa, välttää kaikenlaisia bonusohjelmia, karttaa smart-home –systeemejä ja on jo luopunut TV:stä ja facebookista. Kun ”älykkäät” autot tulevat, hän aikoo ostaa käytetyn.

Suurimmaksi syntiinlankeemuksekseen tekijä kertoo älypuhelimen ostamisen vuonna 2015. Sitä ennen hänellä oli Nokia, johon hän aikoo taas palata, vaikka se tuntuu nyt vaikealta…

Tämä alkaa jo kuulostaa ilmastouskonnolta ja lienee yhtä hyvin perusteltavissa, mutta tuskin sen paremmin. Riippuvuus kaiken maailman konstikkaista härpäkkeistä toki altistaa uudenlaisille vaaroille. Ja se asuminen yhä kalliimmaksi käyvässä kaupunkiasunnossa ei välttämättä ole se kaikkein turvallisin pitkän tähtäimen ratkaisu.

Alkavat kuulemma meilläkin taas asuntojen hinnat nousta mahdottomiksi tietyissä osissa maata…

Muistelmat ajallaan

Poikkeuksellinen puheenvuoro

Meriupseerista työmieheksi. Venäjän-saksalaisen pakolaisen muistelmia. Muistiin merkinnyt Toivo T. Kaila. WSOY 1942. 290 s.

Toivo T. Kaila oli monivaiheisen uran tehnyt venäläisen kulttuurin tuntija ja russofiili. Sattumoisin hän oli myös AKS:n primus motorin, Elmo E. Kailan veli.

Tämä muistelmakirja on julkaistu ilman tekijän nimeä kannessa. Se ilmoitetaan vasta esipuheessa ja siinäkin vain sukunimen osalta: von Schwartz. Etunimi oli sitten Viktor, kertovat muut lähteet.

No, joskus, mutta perin harvoin esiintyy kirjan tekijä näin kainosti, sillä tekijä hän tosiaan ilmeisesti on. Muistelmat ovat niin täynnä asiantuntemusta ja yksityiskohtia eri ympäristöistä, ettei kannata kuvitella Kailan runoilleen koko tarinaa. Luulisin jopa, että hänen roolinsa oli vain kääntäjän. Entä tekikö sotasensuuri tekstille jotakin? Asia olisi kiinnostava selvittää. Ainakin se päästi sen läpi.

Kovin erikoiselle tekijän roolin näytteillepanolle lienee syynä se, että teos ilmestyi keskellä sotaa, vieläpä siinä vaiheessa, kun voitto näytti kallistuvan Saksan ja sen liittolaisten ja kanssasotijan puolelle.

Tässä kävi siis niin, että keskellä sotaa, kun ilma oli sakeanaan valeuutisia, vihapuhetta, disinformaatiota ja propagandaa, julkaistiinkin puheenvuoro ikään kuin vihollisen puolelta. Tällainen on täysin uskomaton ja poikkeuksellinen tapahtuma. Sitä voitaisiin ehkä verrata siihen, että tänä päivänä jokin arvovaltainen kustantamo julkaisisi vaikkapa jonkin johtavan ilmastoskeptikon tai populistin muistelmat.

Itse asiassa sodan aikana totuutta arvostettiin vielä nykyistäkin vähemmin. Vihollisen propagandan levittäminen oli ankarasti rangaistava teko. Eräissä maissa, kuten Saksassa ja Neuvostoliitossa jopa sen vastaanottamisesta saattoi saada ankarimman rangaistuksen.

Mutta oliko tässä kirjassa kyseessä vihollinen? Jo otsikossa mainitaan, että tekijä on Venäjän-saksalainen. Tarkemmin sanoen hän kuului Baltian saksalaisiin. Suku oli muuttanut Saarenmaalle 1700-luvulla.

Kyseessähän on ryhmä, joka palveli tsaaria uskossa ja totuudessa pysyen sille täysin lojaalina silloinkin, kun muut pettivät. Hallintovirat rajamaakunnissa saattoi huoletta uskoa saksalaisille ja armeijassa heidän osuutensa korkeimmista viroista oli suorastaan käsittämättömän suuri. He taistelivat yhtä hyvin saksalaisia kuin muitakin valtakunnan vihollisia vastaan.

Sitä paitsi: Venäjä ei toisessa maailmansodassa ollut Suomen varsinainen vihollinen, vaan Neuvostoliitto. Meidän venäläiset emigranttimme taistelivat yleensä nuhteettomasti bolševikkeja vastaan.

Tosin käsitteet menivät aika lailla sekaisin, kun sotaa kansallistettiin, mikä tapahtui molemmin puolin. ”Fasistin” sijasta joku Ilja Ehrenburg kehotti: ”tapa saksalainen”. Saksan puoleltahan pseudobiologinen argumentointi nimenomaan ottikin jo alusta pitäen kohteekseen ihmiset eikä pelkästään heidän poliittista järjestelmäänsä.

Mutta Suomi ei ollut mikään Saksa eikä myöskään Englanti. Sillä oli oma historiansa.

Toki Saksassakin juuri tuohon aikaan oli paljon niitä, joilla oli takanaan ura Venäjällä, mutta Suomessahan niitä oli peräti ylipäällikköä myöten. Useimmat oli talvisotaan mennessä tosin jo savustettu korkeimmista sotilasviroista, mutta asia tunnettiin hyvin. Armeijamme venäläinen  perintö oli hyvin merkittävä.

 Kun ottaa julkaisuajankohdan huomioon, voisi vähintäänkin kuvitella, että kirja on jonkinlainen invektiivi Venäjää vastaan tai muuten sovitettu  palvelemaan totaalisen sodan päämääriä.

Näin ei kuitenkaan ole. Tekijä kuvaa uraansa ja elämäänsä Venäjällä mitä lämpimimmin. Venäläisiä on kaikenlaisia, mutta yhä uudelleen todetaan, että kyseessä on hyvin sympaattinen ja lahjakas kansa, jolla taas on kyllä vikansakin. Kenelläpä ei olisi?

Samaa sanotaan juutalaisista. Tekijän ystäviin ja tuttaviin kuuluneet juutalaiset saavat yleensä hyvät ja jopa erinomaiset arvosanat, vaikka tämän heimo kokonaisuutena näyttääkin ansaitsevan paitsi ihailua kykyjensä tähden, myös moitteita. Se on liiankin etevä.

Tekijä on epäilemättä aikansa lapsi ja jo sen takia altis selittämään asioita tiettyjen kansallisuuksien ominaisuuksilla. Hän on kuitenkin kaukana kaikesta fanaattisuudesta ja yksisilmäisyydestä. Venäjän saksalaisten roolia hän korostaa moneen otteeseen ja tulee jopa luonnehtineeksi aika myönteisesti itse kenraalikuvernööri Seyniä,”iloista juomaveikkoa”, jolle ei historiassamme ole juuri kiitoksia tuhlattu. Myös ”unohtumaton” Bobrikov oli suosittu upseerien keskuudessa.

Muuten, meriupseerin elämä vei kertojan varsin huimiin seikkailuihin. Nuori mies toimi kaapparilaivan (apuristeilijän) päällikkönä Japanin-sodassa ja nappasi englantilaisen rahtilaivan täynnä sotakieltotavaraa. Siitäpä soppa syntyikin…

 Huima purjehdus Madagaskarin ja Malakan kautta Kaukoitään oli täynnä seikkailuja. Onnekseen kertoja välttyi nipin napin joutumasta Tsušiman teurastukseen, vaikka nuoret upseerit sinne tyhmyyttään pyrkivätkin.

Ensimmäisessä maailmansodassa kertoja tovereineen kävi sitten Helsingistä käsin  miinasotaa ja joutui hengenvaaraan, kun matruusit vuonna 1917 alkoivat tappaa upseereitaan. Tästä vaiheestahan kertoo muistelmissaan myös Harald Graf (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=graf ).

Kirja on täynnä varsin meheviä, mutta yleensä vähintään kohtuullisen uskottavia tarinoita omasta ympäristöstä ja kollegoista, mutta myös ylemmistä, aina keisaria myöten. Häntäkin kertoja joutui henkilökohtaisesti palvelemaan Suomen saaristossa.

 Joskus kertoja tuntuu esittävän juoruja tosina ja esimerkiksi keisarillisen perheen viimeiset vaiheet Jekaterinburgissa ovat sellaisia, mutta eihän tämä mikään tutkimus ole. Jokainen muistelija toimii sen informaation varassa, johon uskoo.

Kuten monet muistelijat, Schwartz pohdiskelee myös suurempien kuvioiden syntyjä syviä. Venäjä on hänen ilmeinen rakkautensa ja hän suree vilpittömästi sitä, että se joutui bolševikkien valtaan. Syntipukiksi kertoja monen muun tavoin asettaa lyhytnäköisen ja itserakkaan intelligentsijan, joka toimi tunteensa varassa eikä koskaan kyennyt selkeään ajatteluun.

Kannattaa huomata, ettei syntipukkina siis ole Venäjän kansa kokonaisuutena, ei Englanti eivätkä juutalaiset. Kertojan näkemys muistuttaa huomattavasti nykyisiä Venäjän tiedeakatemian taholla esitettyjä analyyseja ja poikkeaa siitä bestseller-kirjallisuudesta, jota siellä nyt myydään hyvin.

Tsaari-Venäjää Schwartz siis joka tapauksessa sodissa puolusti hengellään ja verellään ja hänen kirjansa tarjoaa meillä perin harvinaista tietoa aikansa merisodasta ja sen usein hyvin raadollisesta arkipäivästä.

Venäjän laivastosta kertoja ylpeilee ja kehaisee, että se opetti yhtä ja toista myös Englannin laivastolle, joka oli laimin lyönyt  kehityksen seuraamisen ja lepäsi laakereillaan. Miina-asekin oli nimenomaan Venäjällä kehitetty nykyaikaiseksi, toteaa hän perustellusti.

Mutta sitten Venäjä romahti ja bolševismi uhkasi Suomeakin, jonne kertoja jäi asumaan. Ohimennen kirjassa todetaan monen syyttömän ja ”valkoisen” venäläiset upseerin tulleen Suomen vapaussodassa ammutuksi, mutta yleisesti ottaen valkoisen Suomen suoritus ansaitsee ihailua ja arvostusta.

Kertoja asettui asumaan Leppävaaraan ja rakensi sinne omin käsin kaksikerroksisen talon. Palkkansa hän ansaitsi monenlaisilla töillä. Hän oli aikanaan kehittynyt eteväksi metallimieheksi ja hallitsi myös puutyöt.

Schwartz kuvailee myös 20-luvun Helsinkiä ja sen kansainvälistä, vakoilunkin särvittämää ilmapiiriä. Henkilökuvat jäävät usein anonyymeiksi, mutta ne lienee mahdollista tunnistaa muiden tietojen avulla.

Kertojalla on paljon sanottavaa myös Suomen venäläisestä yhteisöstä, jossa sai suosiota muun muassa mladorossien nimellä tunnettu, eräänlainen venäläinen fasismi.

Leppävaarasta kertoja muutti Kannakselle ja tutustui siellä muun muassa tunnettuun boheemiin, Juri Repiniin, suuren taiteilijan poikaan, joka myös oli lahjakas maalari. Siellä asui myös muuan entinen pohatta, joka sitten joutui ansaitsemaan elantonsa lankunkantajana satamassa.

Sotavankien välityksellä kirjoittaja yritti tutustua myös uuteen Neuvostoliittoon ja siitähän antavat välähdyksen myös suomalaisten takavarikoimat puna-armeijalaisten kirjeet.

Hän oli huomaavinaan suurta raaistumista, minkä tietenkin panee bolševismin ja yksin tein myös juutalaisten syyksi, vaikka hänellä, kuten sanottu, ei olekaan mitään henkilökohtaisesti tuntemiaan juutalaisia vastaan.

Missään tapauksessa hän ei halua selittää bolševistista raakuutta aasialaisuudella, joka saa häneltä mitä kauneimmat arvosanat. Saksalaisesta raakuudesta hän ei puhu mitään, jos lienee sellaisesta kuullutkaan?

Schwartz kertoo olevansa luonteeltaan ja kasvatukseltaan teknikko ja sotilas. Elämänkokemus oli kuitenkin saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että molemmat olivat kauheita asioita.

Tulevaisuudelta hän odotti, että Venäjän kansa vapautettaisiin bolševismista, nostettaisiin ”loasta suuri ja lahjakas, mutta kiihkeän asevarustelun ja vihapropagandan näännyttämä kansa!”

Sellaisia pohti elämänsä ehtoopuolella Venäjää vuosikymmenet palvellut upseeri, jonka muistelmat sodan aikana julkaistiin suomalaisenkin lukijan saataville.

Kaikkien meidän Pyhä Olavi

Pyhä Olavi nyt!

Pyhän Olavin kulttuurireitille pyritään lähivuosina saamaan eurooppalainen status, mikä on mainio asia.

Tuhannet suomalaiset ovat kävelleet Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitin, mutta nyt tulisi hieman lähemmäs ainakin yhtä vaativa reitti -riippuen suorituksen ajankohdasta.

Pyhän Olavin nimelle on katetta, sillä reitin varrella on peräti kahdeksan Olaville nimettyä kirkkoa ja yksi linna: Olavinlinna.

Ihmettelen kuitenkin hieman sitä, ettei joukkoon ole kelvannut Viipurin linna. Sen olennainen osahan on Pyhän Olavin torni. Itse asiassa sitäkin linnaa voidaan pitää olavinlinnana.

Olavi käväisi Suomessakin –saamassa selkäänsä. Saagan mukaan suomalaiset hyökkäsivät kavalasti pyhimyksen selkään, mitä lieventänee se seikka, ettei hän vielä ollut pyhimys.

Tärkeää asiassa joka tapauksessa on, että hän sentään kunnioitti maatamme vierailullaan. Lisäksi on tärkeää todeta, että hän elämänsä jossakin vaiheessa joutui pakenemaan Novgorodin Venäjälle.

Hänen voi siis sano liittyvän sekä Norjan, Suomen, että Venäjän historiaan ja se on nyt juuri tässä vaiheessa tärkeä asia, jos niin halutaan. Lisäksi hän liittyy Englannin historiaan, mikä kannattaa mainosmiesten muistaa.

Olavin pyhyys oli hieman samanlaista kuin tuon ajan muidenkin soturipyhimysten. Verta vuodatettiin surkeilematta ja kaikenlaista syntiäkin saatettiin tehdä oikein roppakaupalla, mutta se ei estänyt pyhimykseksi julistamista. Tämänhän me tunnemme Vladimir Pyhän kohdalla: missä synti on suureksi tullut, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi, totesi kronikoitsija uutta testamenttia siteeraten.

Olavin ansioksi laskettiin aikoinaan Norjan kristillistäminen ja Vladimir sai saman kunnian Kiovan Venäjän osalta. Mitä saattoikaan painaa tietyn rajallisen ihmismäärän teurastaminen sen rinnalla, että kokonaiset kansat pelastettiin ikuiselta kadotukselta?

Mutta tästä ei ollut tarkoitus puhua.

Kyse on siitä, että Olavi yhdistää harvinaisen onnistuneesti kolmea maata: Norjaa, Suomea ja Venäjää.

Kun nyt on suunnitteilla uuden rajanylityspaikan avaaminen Parikkalan Syväoroon, olisi kerrassaan anteeksiantamatonta typeryyttä jättää asia hyödyntämättä myös kulttuurimatkailun kannalta.

Me haluamme Savonlinnaan ja Sulkavallekin –pieni mutka kannattaa tehdä!- norjalaisia ja muitakin Pyhästä Olavista kiinnostuneita turisteja lännestä. Katoliset ovat erityisen tervetulleita ja heitä varten voitaneen perustaa vaikkapa vihkivesiautomaatteja ja vastaavia laitoksia. Ilmastoaneita voitaneen antaa kaikille reitin jalkaisin taivaltaneelle. Muut ostanevat omansa.

Mutta kyllähän reitti jää aivan tyngäksi, ellei siihen oteta mukaan Viipuria ja sen linnaa. Yhteinen Pyhän Olavin muisto saa myös venäläisen hartaaksi, sillä hän kuuluu tietyssä mielessä ns. vanhoihin pyhimyksiin, koska kuoli jo ennen kirkkojen eroamista.

Niinpä Olavi ymmärtääkseni ainakin eli ja kuoli oikeassa uskossa. Tällaiset asiathan ovat olleet, niin silloin kuin myöhemmin, hyvin pitkälle ajoituskysymyksiä.

Ortodoksinen kirkko ei taida Olavin pyhyyttä tunnustaa, mutta voihan kaiken muuttaa, kuten suurlähettiläs Kovaljov aikoinaan maljapuheessaan sanoi Karjalan vaakunasta.

Sillä kertaa tuli floppi, mutta ellei nyt pyhimyksen statusta saada, olisi ainakin tämä Pyhän Olavin reitin asia syytä juuri nyt nostaa esille myös Venäjällä.

Kyllä siellä on paljon niitä, jotka ovat hyvin kiinnostuneita oman maansa historiallisista suhteista länteen. Kiovan Venäjän aikanahan se olivat jopa vilkkaat. Siitä tuskin oli kummallekaan osapuolelle haittaa.

Sitä paitsi tarinat lisäävät sinänsä yhdentekevältä näyttävän maiseman kiinnostavuutta moninkertaiseksi. Tämä koskee niin omia kuin vieraita.

Matkailun tulevaisuus saattaa olla juuri historiamatkailussa.

Saturnaliaa viettämään?

Saturnus Koskutjärvellä?

Joulu oli ihan tuloillaan, mutta vielä ei saanut mennä kyökkiin sotkemaan valmisteluja. Siellä vahti akka mustasukkaisena kaikista leipomuksistaan ja raaka-aineistaan. Jouluorgioissahan oli ideana se, että ensin paastottiin ja hankittiin hirveä nälkä ja sitten mässättiin ja rallateltiin. Mutta ihmisen mahahan ei ollut määräänsä suurempi. Ikävä kyllä.

Ymmärsihän ukko, miten sitä hauskaa pidettiin. Jo pienenä hän oli huvitellut pistämällä aamulla, ennen uunien sytyttämistä jalkansa peiton alta kylmään. Sitten vähän ajan päästä oli ollut niin mahottoman mukavaa vetää se takaisin lämpimään. Eikä huvi maksanut mitään.

Mutta nämä nykyajan joulunviettäjät taisivat ajatella jotenkin toisin. Oliko joulusta taas tullut sama saturnalia-juhla kuin aikoinaan muinaisessa Roomassa. Siellähän saturnaliat olivat lähinnä orgiat, joissa kaikki oli luvallista. Orjat olivat muka isäntiä, kaikille annettiin lahjoja ja kirjoitettiin niiden päälle vitsikkäitä pilkkarunoja, hävyttömyyksiäkin. Olihan se sekin joulua se… Jotakin kovin tuttua siinä kyllä olikin.

Ja ukko alkoi hyräillä jostakin korvaansa kaikuaan jäänyttä Georges Brassensin kappaletta:

Il est morne, il est taciturne
Il préside aux choses du temps
Il porte un joli nom, Saturne
Mais c'est Dieu fort inquiétant
Il porte un joli nom, Saturne
Mais c'est Dieu fort inquiétant

Niin. Mitäpäs ukkokaan muuta oli kuin yksi vanha Saturnus, Kronos. Ontuva vanhus, joka hoippui kohti kuolemaansa ja sitähän tässä nyt juhlittiin, kuten siellä Roomassa.

Mutta oliko nykyinen joulukaan tosiaan enää mitään muuta kuin yksi valtava saturnalia? Ei se mikään valon ja riemun juhla ollut, mässäystä vaan ja turhan krääsän kasaamista. Jotakin siitä nykyään puuttui. Mentiin vain pimeyden sydämeen ja sillä hyvä.

Ukko muisteli mielessään lisää Brassensin säkeitä. Mentyään kerran epähuomiossa ranskan kursseille, hänet oli pakotettu ne opiskelemaan ulkoa. Mutta mitä ne oikein merkitsivät?

En allant son chemin, morose
Pour se désennuyer un peu
Il joue à bousculer les roses
Le temps tue le temps comme il peut
Il joue à bousculer les roses
Le temps tue le temps comme il peut

Kronos, aika, oli myös ajan tappaja. Synkkänä ja ärtyisänä hän kulki tietään ja ruusujen tallominen huvitti häntä. Olipas siinäkin äijä! Huono joulupukki se oli, noilla roomalaisilla vai mitä ranskalaisia ne ovat? Mitä väliä: https://www.youtube.com/watch?v=bOpfbj5-rGg .

Ja tuo meidän joulumme kuitenkin on siis kehittynyt saturnaliasta? Kai nyt sitten heillä oli Jeesus-lapsen korvikkeena se petite pisseuse en face, josta Brassens ihastuneena kertoo?

No makunsa kullakin. Ukko tiesi hyvin, että juuri tällaisissa kohdissa piti virittää mielensä erityisen suvaitsevaksi ja ottaa mairea ilme. Todellinen suvaitsevaisuus näet vaati, ettei asioita vain siedetty, vaan ylistettiin niitä. Se oli vähän samanlaista kuin aikoinaan ”Marokon sulttaania” leikittäessä: kuka sai aikaan maireimman ilmeen, se voitti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=marokon+sulttaani ).

Oliko joulupukki oikeastaan Saturnus? Kronos? eikä mitään muuta? Silloin hänen regaalioihinsa kuuluisi myös viikate. Mutta totisesti, mikäs muu hän oikeastaan oli kuin kaiken hävittäjä, der Geist, der stets verneint, kuten Goethen Mefistofeles? Yö, iki-syöjä?

Viimeinhän, tarun mukaan, Zeus onnistuisi kuohitsemaan Kronoksen tämän omalla viikatteella, mutta pelastuiko se maailma siitä? Vielä mitä. Jeesuksen sijasta vastaan tuli vain tuo kaksinaamainen Janus, kun edettiin etwaksen verran talvipäivän seisauksesta eteenpäin. Siitä aukesi ovi kaikkialle: rauhasta sotaan…

Aika erikoista, että koko maailma oli alkanut palvoa cocacolan joulupukkia, ajatteli ukko. Siihen uskottiin joka paikassa, vaikka usko neitseelliseen syntymäänkin oli joillekin älykääpiöille ihan liian vaativa suoritus, varsinaisista ihmeistä nyt puhumatta.

No, toihan tämä Santa aina lahjoja, tuumi ukko ja muisti samalla, että toimitti juuri samaa virkaa pakkasukon kanssa, vaikka hän nyt vain Koskutjärvellä ja ympäristössä. Lahjat olivat kuin olivatkin mainio asia, ja mitäs vikaa oli myöskään mässäyksessä ja irstailussa? Luojan lahjoja ne olivat, mene vaikka piispalta kysymään.

Eiköhän siis voitaisi reilusti siirtyä takaisin Joulusta saturnaaliaan ajatteli ukko? Mitä virkaa oli enää pikku Jeesuksella, kun sen markkina-arvo oli nollan lähellä samaan aikaan kun Saturnuksen palvojat käyttelivät miljardeja, ehkäpä biljoonia?

Mutta kyllä tämä saturnaalis-kronologinen joulu oli ongelmallinen. Eihän se ollut itse asiassa mitään muuta kuin saman arkisen bakkanaalin jatkamista, jota vietettiin joka päivä. Ja sillä touhulla ei siunausta ollut.

Nythän olikin viho viimein koko maanpiiri herätetty katumaan ja voivottelemaan sitä, mitä he joka päivä kuitenkin tekivät: syömistä ja vallankin lihan syöntiä, maidon juontia, riisipuuron nauttimista, autoilua, lentämistä, hengittämistä ja ruoan sulattelussa syntyvien kaasujen päästelyä. Eivätkä ne porotkaan ilman päästöjä juokse.

Mikä murheen päivä tuo joulu olikaan! Sen sijasta, että olisi juhlittu yhtä vastasyntynyttä, keräännyttiinkin rietastelemaan oikein olan takaa, paitsi tietenkin niitä, jotka muutenkin olivat jo jättäneet hyvästit ajallisille iloille ja siirtyneet eläinten kanssa samaan karsinaan ruohoja natustelemaan. He sitten kyräilivät toisten juhlimista ja vetivät naamarin päähänsä.

Mutta niin ne vain hiilipäästöjä hengittivät hekin, tuumi ukko hieman vahingoniloisena.

Samalla hän havahtui! Juuri tuo vahingoniloisuus on jouluun sopimaton asia. Vahinko tulee joka tapauksessa ja sitähän koko Kronoksen symboliikka tarkoittaa. Mutta se kuuluu saturnaaliaan se. Oikean joulun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä vai kuinka?

Mutta mistäs jouluna sitten oikein iloitaankaan? Vahinko, että koko maailma oli nyt rientänyt cocacolapukin perässä herättämään henkiin saturnalian ja samalla unohtanut joulun. Ei ukkokaan nyt muistanut joulun varsinaista aihetta.

Mutta kyllä se muisti vielä palautuisi ja oikea joulukin tulisi. Niin uskoi ukko ja katseli Koskutjärven taivaalle hiljallensa syttyviä tähtiä. Niiden joukossa olisi kai sitten vielä tänään yksi muita suurempi tähti ja se olisi se ihme. Eihän se ainakaan saturnalian symboli ollut.

Sen tähden sanoma olisi, Kronoksen valta olisi silloin murrettu, ainakin nyt jouluna ja ihmisten mielissä…