Sadan vuoden takaa

 

Venäläinen kapina ja yläkerran rouva

 

Ruhtinatar Paley, Muistoja Venäjältä 1916-1919. Suomentanut Eino Voionmaa WSOY 1924, 249 s.

 

Kun keisari maaliskuussa 1917 luopui kruunusta, joutuivat Venäjä ja maailma katselemaan näytelmää, jolta Aleksandr Puškin oli toivonut niiden säästyvän: alkoi venäläinen kapina, mieletön ja säälimätön.

Väliaikainen hallitus kuvitteli voivansa pitää hallinnassaan vapauttamansa oklokratian, mutta bolševikit panostivat kaikkensa juuri siihen: nyt oli sorrettujen vuoro sortaa sortajiaan ja varastaa sitä, mitä heiltä oli varastettu.

Tässä mahtipontisen typeryyden ilmapiirissä oli viisainta marssia joukon mukana. Pelkästään se, että pukeutui kuin intellektuelli (eräs sortajien ryhmä!) riitti pahoinpitelyyn ja jopa hengenmenoon. Myös Lenin joutui kiireen vilkkaa hankkimaan lippahatun, jollaista ei ollut koskaan pitänyt. Silmälasien käyttö julkisella paikalla oli hyvin riskaabelia.

Näitä aikoja on kuvattu tavattoman monessa lähteessä. Viime vuosina on eritoten Boris Kolonitski myös tehnyt tutkimuksia erityisesti rahvaan mentaliteetista (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kolonitski ). Ruhtinatar Paleyn muistelmat eivät lisää kuvaan olennaista uutta, mutta ovat virkistävä kurkistus yläkerrassa asuneen ja sieltä pudonneen hienostorouvan maailmaan. Yläkertoja oli tuon ajan Venäjällä useita ja Paley onnistui kuin onnistuikin pääsemään kaikkein korkeimmalle tasolle, vaikka matkassa oli mutkiakin.

Olga Valerianovna oli aluksi naimisissa sulkavalaisperäiseen Pistolekorsin sukuun kuuluneen upseerin kanssa, kunnes nai suuriruhtinas Pavel Aleksandrovitšin. Avioeron takia hovi ei aluksi halunnut hyväksyä häntä piiriinsä, mutta lopulta näin tapahtui ja Paley pääsi suuriruhtinasten serkuspiiriin, joka tuohon aikaan oli varsin laaja.

Sanomattakin on selvää, että kyse oli sellaisesta yläkerroksen väestä, jolle ei rahalla ollut merkitystä. Voitiin keskittyä valitsemaan vaikkapa Pariisissa kaupan olleista automobiileista kaikkein hienoimmat.

Suuriruhtinaat olivat kuitenkin keskimäärin lahjakasta ja toimeliasta väkeä. Myös Pavel toimi maailmansodassa ensimmäisen kaartinarmeijakunnan komentajana ja hänen poikansa oli isänsä lähettiupseerina.

Sota meni kuten meni. Nykyään on Venäjällä innokkaasti spekuloitu sillä, oliko Englanti koko kurjan maaliskuun vallankumouksen takana. Sehän oli itse asiassa Venäjän luonnollinen vihollinen ja aina torjumassa sen yrityksiä laajentua Turkin salmiin, mihin jo Katariina II oli pyrkinyt.

Mutta toki myös Väliaikainen hallitus esitti saman sodanpäämäärän, joka paljastuttuaan tuotti kyllä sille suurta vahinkoa. Ei kansa mitään Konstantinopolia halunnut, vaan rauhaa ja maata. Sitä paitsi se halusi elää juuri, kuten itse tahtoi ja tehdä mitä tahansa, kenenkään estämättä -siis ryöstää ja pahoinpidellä. Tätä nimitettiin tuohon aikaan sanalla svoboda, vaikka tietenkin asiallisempi sana olisi ollut volnost,volja, oman tahdon mukaan eläminen.

Joka tapauksessa se oli elementti, johon Lenin panosti parhaansa mukaan ja jota hän hämmästyttävässä kirjasessaan Valtio ja vallankumous nimittää ”alkeelliseksi demokratismiksi”. Ne, jotka ymmärsivät marxismia, kuten Plehanov tiesivät sosialistisen vallankumouksen Venäjällä mahdottomaksi, mutta Leninille, jolle 1800-luvun Marxin tekstien kirjaimellinen tulkinta oli ainoaa oikeaa evankeliumia, järkipuheella ei ollut merkitystä.

Ruhtinattaren lähipiiri oli huolissaan maan tilasta ja vuoden 1916 lopussa Pavel yritti saada keisarin hyväksymään idean perustuslaista ja parin ministerin pois potkaisemisesta, mikä olisi innostanut kansaa. Keisariparan tinkimätön non possumus -asenne tässä asiassa on yleisesti tunnettu.

Ikävämpi juttu oli Rasputinin murha, johon ruhtinattaren poika oli sekaantunut. Tämä tosin pelasti hänen henkensä, kun hänet lähetettiin, itse asiassa karkotettiin Persiaan.

Keisariperheen marttyyrintie on moneen kertaan selostettu. Paleyn tiedot asioista yleensäkin olivat luonnollisesti heikommat kuin meidän, jotka voimme tukeutua lukuisiin dokumentteihin ja tutkimuksiin. Kuitenkin hänen tekstistään voimme todeta, millaisessa maailmassa hän itse asui ja miten tulkitsi tapahtuvaa.

Paley itse ei loppujen lopuksi joutunut kovinkaan suuresti kärsimään noina ankarina aikoina. Toki hän menetti miehensä ja poikansa, mitä ei suinkaan voi vähätellä. Aineellisella puolella hän joka tapauksessa näyttää välttyneen varsinaiselta nälältäkin, bolševikit veivät häneltä tuhansia pulloja viinejä, mutta tuhansia jäikin. Asioista voitiin näet aina jonkin verran sopia.

Muuan henkireikä oli myös ruhtinattarelle Maksim Gorkin byroo, joka auttoi yleensä Venäjän älymystöä ja taiteilijoita (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=igelstr%C3%B6m ). Gorkiin, joka muuten oli vuonna 1917 ollut suuri Leninin tolkuttoman politiikan vastustaja, ruhtinatar suhtautuu hyvin nuivasti.

Paley myös yritti järjestää lahjomalla suuriruhtinaiden pelastamisen ampumiselta. Rahat saatiin suomalaiselta Hjalmar Linderiltä, mutta suunnitelman toteuttaminen myöhästyi.

Suomeen Paleylla tuli asiaa, kun hän vei sinne uuden liberaalin kenraalikuvernööri Stahovitšin talletettavaksi omaisuuttaan. Siirtyminen ulkomaille alkoi näyttää yhä tarpeellisemmalta ratkaisulta.

Se toteutui kuitenkin vasta vuonna 1919 klassiseen tapaan: reellä Suomenlahden jään yli Terijoelle, kuten myös kultaseppä Fabergé teki. Kronstadtin valonheittäjä pyyhkivät jäätä ja hengenvaarahan näillä retkillä oli aina seuralaisena.

Perheen tytöt olivat saapuneet Suomeen jo aiemmin Rajajoen yli ja vastaanotto Suomessa ei antanut aihetta valittamiseen, ainakaan tämän kirjan mukaan. Suuriruhtinaallisen kerroksen väki nautti sentään aina kunnioitusta, kuten tapahtui myös Haikossa pari vuotta asuneen Kirill Vladimirovitšin kohdalla.

Maailmansotien välisenä aikana ilmestyi sentään jonkinmoinen määrä Venäjää koskevaa kirjallisuutta, joka aikoinaan sitten torjuttiin ”neuvostovastaisena”. Neuvostovastaisuus oli tietenkin täysin terve tapa suhtautua Leninin tolkuttomaan utopiavaltioon.

Joka tapauksessa tuohon kirjallisuuteen kuuluivat muun muassa suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitšin hyvin kiinnostavat kaksiosaiset muistelmat Juho Timosen aikaansa nähden jopa varsin hyvä Lenin- elämäkerta sekä muutamat uudet klassikot, kuten Aleksei Tolstoin Pietari I:n elämäkerta.

Mitä muistelmakirjallisuuteen tulee, sillä on toki monet rajoituksensa. Sen suuri ansio on, että siitä voi usein nähdä, miten muistelija asiat koki, tai ainakin sen, miten hän halusi näyttää ne kokeneensa. Tässä kirjassa muuan seikka, joka myöhemmin usein painuu unhoon, on se hyvin näkyvä osa, jota juutalaiset näyttelivät vallankumouksessa ja sen jälkeen. Olipa asian todellinen merkitys ja selitys mikä tahansa, ei sitä voi pois pyyhkiä historiasta.

Suomessa tällä Ranskassa ranskaksi kirjoitetulla kirjalla oli erilainen yleisö ja huomiota herättää, että suomentaja on jättänyt tykkänään pois Paul Bourget’n kirjoittaman alkusanan, se onkin sitten ainoa poisto, hän vakuuttaa.

Muuan lisätty alaviite koskee keisariperheen kunniasanan järkähtämättömyyttä. Suomalaisethan tiesivät, minkä arvoinen Nikolai II:n hallitsijanvakuutus oli ollut, todetaan.

Mutta kansan historiallinen muisti ei ole pitkä. Viime vuosikymmeninä olemme voineet ihailla Helsingissä risteilevää höyryalusta, jonka nimi on komeasti Nikolai II.

 

 

Hullut ja maan isä

 

Kun hullut ja presidentti vielä ajateltiin eri asioiksi

 

Putinin kehitys häikäilemättömäksi tyranniksi tapahtui epäilemättä verrattain pitkän kehityksen tuloksena. Vuoden 2014 operaatiot olivat selvä käännekohta ja jotkut jopa ajoittavat vielä tarkemmin sen pisteen, jossa kaikki keikahti tasapainostaan: Euromaidan vuonna 2014.

Siihen asti oli ollut aika selvää, ettei Putin suhtautunut Izborskin klubin suurvaltasovinistisiin hourailijoihin aivan vakavasti. Ainakaan hän ei pannut arvovaltaansa peliin näiden puolesta ja hänen imagonsa tuossa klubissa oli jopa aika heikko.

Häntä pidettiin pohjimmiltaan liberaalina, joka ei mitenkään uskaltaisi ottaa ratkaisevaa askelta erottaakseen Venäjän lännestä ja ilman sitä taas kaikki se fantastinen, mitä tuossa klubissa kehiteltiin, jäi mahdottomaksi. Tällaisia mielipiteitä oli klubin piirissä. Krimin kaappauksen jälkeen kaikki muuttui. Aleksandr Duginin mielestä silloin mentiin Rubiconin yli: arpa heitettiin.

On säälittävää ajatella, että suuren Venäjän kohtalo todella pantiin yhden kortin varaan, mutta jo antiikin ajoista saakka tiedetään, että monivuotinen tyrannia synnyttää hybriksen, joka sitten saa jumalten koston osakseen.

Ennen kuin kaikki se, mikä nykyään vallitsee kuvaamme Venäjästä, oli tapahtunut, kirjoittelin pari blogia, joissa pohdin Putinin ja Izborskin sekopäiden suhdetta. Vastaus ei ollut yksiselitteinen, mutta tuntui rauhoittavalta huomata, miten tavattoman älyvapaita nuo klubin aivokummitukset olivat. Venäläiset, jotka olivat jo tottuneet hyvään, eivät voisi innostua moisesta moskasta eikä presidentillä olisi mitään intressiä pelata hasardia kansansa kohtalolla.

Pieleenhän se meni. Putin oli joskus kymmenisen vuotta sitten Time-lehden vuoden mies ja siis kansikuvapoika. Hänen edeltäjänsä oli ollut Hitler vuonna 1937. Molempien perimmäiseen rationaalisuuteen tietenkin uskottiin, koska muu ymmärrettiin heille itselleen tuhoisaksi. Valitettavasti se tuho tulo koskemaan kovin monia aivan sivullisia ja syyttömiä.

Mutta tässäpä yksi blogi ja viite toiseen:

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Imperiumin rajat

 

Missä on suširaja? Onko sitä?

 

Suši on Venäjällä ollut jo kauan suosittua. Ei ole liioittelua sanoa, että sušiannoksia on tarjolla lähes jokaisessa esikaupunkikuppilassakin.

Sitä paitsi venäläinen suši on hyvää, ainakin meikäläiseen makuun. Siinä ilmeisesti käytetään majoneesia, mikä tekee siitä ruokaisamman.

Itselläni on jo kauan ollut kanta-asiakaskortti Jevrazija-ravintolaketjuun, jolla näyttää olevan yli kahdeksankymmentä ravintolaa, en tiedä, ovatko kaikki Pietarissa, monta sielläkin on.

Suši taitaa olla levinnyt koko Euraasian alueelle myös maantieteellisesti. Etsin tässä taannoin wikipediasta merkitystä sanayhdistelmälle Imperija Suši (Империя Суши). Näyttääpä olevan sellainenkin ketju olemassa ja sieltä saa myös pizzaa ja mitä lie pikaruokaa. Toimii niin Novosibirskissä kuin Sevastopolissa, Iževskissä ja ties missä. Kotiinkujetus tietysti kuuluu asiaan.

Mutta en ollut tyytyväinen löydöksiini. Kyseessä nimittäin oli termi, jota käyttää muuan tunnettu ns. ajattelija, mahtipontisesta ja sekavasta geopoliittisesta julistuksestaan tunnettu Aleksandr Dugin.(Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dugin ).

Hetken pohdiskelu tuon merkillisen termin johdosta selvitti asian. Imperija Suši isoilla kirjaimilla viittaa siihen mannerimperiumiin, jonka ydinalue on Venäjällä (сушь –kuiva maa, kuivuus. Vrt. suhoi –kuiva).

Kuten tunnettua geopolitiikaksi nimetyssä pseudotieteessä oli aikoinaan kaksi koulukuntaa, josta toinen korosti merien hallinnan keskeisyyttä ja toinen taas mantereisen imperiumin etuja sotilaallisessa mielessä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=geopolitiikka ).

Itse asiassa kuivan maan imperiumi on yhtä kuin se alue, jota Venäjän kuuluu hallita ja nykyoloissa siis valloittaa, ollakseen Venäjä. Mikäli tässä jo aloitetussa reconquistassa pysähdytään, menetetään ennen pitkää sekin, mikä nyt on saatu, kertoo Dugin, selittämättä kuitenkaan, miksi näin on.

Eipä argumenttien ymmärrettävyys ja vakuuttavuus muutenkaan kuulu Duginin vahvoihin puoliin. Viittaan nyt hänen magnum opukseensa Geopolitika Rossii. Akademitšeski projekt 2014, 521 s.

Neuvostoliiton hajoaminen, tuo geopoliittinen katastrofi merkitsi, että sen raunioista ryömi hajoamistuotteita eikä valtioita, vaan itse asiassa fiktiivisiä kyhäelmiä, jotka siirtyivät Venäjän suuresta veljesliitosta lännen saappaan alle.

Itse asiassa Neuvostoliitto synnytti myös anti-Venäjän Venäjän federaation muodossa.

Putin pysäytti tuon hajoamisen ja aloitti uuden vaiheen, jossa Venäjästä tuli korporaatio. Se toimi kuitenkin yhä liberalismin paradigman puitteissa ja pyrki kehittyneiden länsimaiden klubiin. Eräässä vaiheessa Putin julisti sen jo siellä olevankin.

Korporaatio-Venäjän vaihe päättyi Kiovan Euromaidaniin. Kun Krim liitettiin Venäjään, siitä tuli jälleen Venäjän sivilisaatio. Krimin liittäminen oli alku vuoronmukaiselle Venäjän maiden kokoamiselle, suuren Venäjän rakentamiselle. Venäjä on jälleen joka suhteessa lännen vastainen niin uskonnollisessa ja poliittisessa mielessä kuin arvojen suhteen. Länteen Venäjä, venäläinen sivilisaatio ei kuulu.

Dugin johtaa Venäjän lännenvastaisuuden jo Bysantista ja siitä, miten Itä- ja Länsi-Rooma kasvoivat erilleen. Venäjä on läntisen sivilisaation täysiarvoinen vastustaja, yhtä suuressa määrin ja samalla oikeudella siitä erillinen sivilisaatio, selittää kirjoittaja.

Nyt Venäjä on löytänyt tiensä. Se kieltäytyy pitämästä demokratiaa vähemmistöjen valtana ja palaa konservatiivisiin arvoihin. Uusi sivilisaatio ei enää ole kapitalismia, kertoo kirjoittaja, mutta ei selitä mitä se on ja kuinka se tapahtuu.

Joka tapauksessa kapitalismi on hänen mielestään läntisen ja erityisesti protestanttisen uskon luomus, eikä kuulu Venäjälle. Markkinat voivat kyllä olla olemassa, mutta markkinayhteiskunta on jo patologiaa.

Mammonan uskonto ei sovi Venäjälle, joka kannattaa Kristuksen oppia.

Dugin hehkuttaa, että Krimin liittämisen jälkeen Venäjä vasta täysin palasi historiaan. Ratkaistavana on kuitenkin yhä kysymys, ”ollako vai eikö olla”? Mikäli valitaan edellinen vaihtoehto, se edellyttää –jostakin syystä- Kaakkois-Ukrainan liittämistä Venäjään.

Neuvostoliiton –joka itse asiassa oli suuri Venäjä, kuivan maan imperiumi-  hajoaminen oli geopoliittisen syklin yksi vaihe. Nyt on alkanut liike toiseen suuntaan ja sen on jatkuttava.

Duginin mielestä osa eliittiä (viides kolonna) vastustaa kehitystä ja toinen osa (kuudes kolonna) on mukana niin kauan, kuin riskit eivät nouse liian suuriksi. Silloin he vaihtavat puolta. Maailmansodan riski kauhistuttaa sellaista väkeä.

Mutta geopolitiikan lait ovat ankarat, tietää Dugin. Se, joka ei vastaa haasteeseen, ei menetä vain sitä, mikä on kiistan kohteena, vaan lisäksi vielä muutkin omistuksensa. Jos Venäjä luovuttaa Novorossijan, on se niin Venäjän suvereniteetin kuin itse Putininkin loppu.

Keskiajalla (ja myöhemminkin) oli olemassa teoria hallitsijan kahdesta ruumiista. Putinin toinen, poliittinen ruumis on venäläinen, vakuuttaa Dugin. Siinä asuu venäläinen sielu ja nyt sille on arpa heitetty.

Kuudes kolonna haluaa nyt puhdistaa patriootit ja palata 1990-luvulla, mutta toinen vaihtoehto on, että kaikki menee päinvastoin ja alkaa venäläinen renessanssi…

Mitäpä sanoakaan, ne mahtipontiset johtopäätökset, joita Dugin tekee Venäjän geopoliittisesta historiasta, eivät perustu mihinkään normaalia tieteellistä metodia muistuttavaan ajatuksenjuoksuun.

Yhteistä Hitlerin Mein Kampfin kanssa niissä ovat täysin hihasta vedetyt kuvitelmat niin syy- ja seuraussuhteista kuin tulevaisuudesta ja menneisyydestäkin. Viimemainitusta toki vyörytetään suurta määrää tosiasiaväitteitä, joiden paikkansapitävyys on hyvin heiveröinen. Suurimpana auktoriteettina on Lev Gumiljov, joka kyhäsi teorioitaan varsin vapaalla kädellä.

Jo pelkästään tuhannen vuoden takaisen lähdeaineiston niukkuuden pitäisi pidätellä kovin reippaista tulkinnoista, mutta useinhan tällaisessa tilanteessa käy päinvastoin: tyhjät tilat täytetään spekulaatioilla.

Spekulaatiot toki aina sallittaneen. Vakavampaa on, että Dugin todella näkee sodan toivottavana asiana ja parhaansa mukaan yllyttää siihen myös valtiojohtoa, joka onneksi näyttää yleisesti ottaen paljon raittiimmalta.

En näe Duginin geopoliittisissa argumenteissa mitään kestävää tai vakuuttavaa. Jo ajatus Venäjästä sivilisaationa ja Kristuksen opin seuraajana herättää loputtomasti kysymyksiä.

Mikäli hän olisi edes kiinnostunut siitä, mitä venäläiset oikeasti ajattelevat, hänen kannattaisi tutustua vaikkapa Levadan tai VTsIOM:in tutkimuksiin. Eivät he sotaa halua, sus siunatkoonkin!

Ja mitäpä tulee tuohon eristymiseen lännestä? Luulen, että kansa haluaa säilyttää ne suširavintolansa ja loputtomat muut itäisen ja läntiset uutuutensa, jotka Neuvostoliiton romahdettua tulivat maahan.

Ainakin Neuvostoliiton paluuta toivovien määrä on hyvin vaatimaton, mitä ei muuta se, että Stalinin merkitys historiassa nähdään yleensä myönteisenä.

Kyllä se taitaa olla niin, että näiden läntisen sivilisaation lihapatojen äärestä ei monenkaan tee mieli korpivaellukselle, halusipa joku risupartainen profeetta sitä tai ei.

 Vaan pakko se on Sakarin tanssia, kun soitetaan. Tässä vielä viite toiseen blogiin, jolla on nyt mielestäni tiettyä ajankohtaisuutta: torstai 10. marraskuuta 2016

Jaa, pelkän viitteen sijasta tuli koko juttu.

Duginin sota

 

Sein Kampf                

 

Александр Дугин, Украина: моя война. Геополитический дневник. Москва, Центрополиграф 2015,  512 с.

 

Aleksandr Geljevitš Dugin ei esittelyä kaipaa. Hänen mahtipontisten ja rönsyilevien tekstiensä lukemiseen ei moni ehkä halua tuhlata aikaansa. En minäkään ole niistä jaksanut innostua.

Duginin ja hänen ns. Izborskin klubiin kuuluvien hengenheimolaistensa poliittinen painoarvo on viime vuosina kuitenkin niin paljon kasvanut, ettei niille kannata pelkästään viitata kintaalla. Jossakin länsilehdessä muistan Duginin suorastaan nimetyn Putinin tärkeimmäksi ideologiksi, mikä tuskin pitää paikkaansa.

Joka tapauksessa on kiinnostavaa nähdä, millainen henkinen suhde tällä herralla on Putiniin. Se ilmenee hänen ”sotapäiväkirjastaan”, joka tosin käsittää vain vuoden 2014 tapahtumia.

Se, joka tuohon aikaan seurasi Izborskin klubin kirjoittelua, sai huomata, että tämä seurakunta suhtautui aluksi hyvin varautuneesti ja epäluuloisesti Putiniin, jonka katsottiin juoksevan lännen talutusnuorassa. Krimin liittäminen oli kuitenkin se ”Rubiconin ylitys”, joka sai päät kääntymään ja Putinia alettiin nyt tukea ja jopa ihailla.

Dugin, joka kuuluu tuohon klubiin, tarkastelee päiväkirjassaan tapahtumia ennen kaikkea ”geopoliittiselta” kannalta. Hänen mielestään kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin kahden ”mantereen”, Euraasian ja Atlantin välinen historiallinen taistelu.

Ukrainasta kyse ei oikeastaan ole ollenkaan tai vain toissijaisesti. Toki Ukrainan sankarillinen kansannousu ja Strelkovin hahmo kirvoittaa Duginissa äärimmäisiä tunteita, samoin kuin uutiset  ukrainalaisten ”liberaalinatsien” ilkitöistä.

Analyysien ohella muistiinpanoissa on osasto ”Kronikka, vaikutelmia, emootioita”. Viime mainittuja riittääkin: ”Elukat valtasivat Slavjanskin. Kansanmurha eskaloituu. Eikö tällaisia olentoja pidä vain tappaa, tappaa ja tappaa? Eikö tosiaan”?

Kielteisten tunteiden ohella nousevat esille myös pyhät patrioottiset tunnot. ”Jumala on meidän puolellamme”, kirjoittaa Dugin ilman pienintäkään ironiaa. ”Käynnissä on viimeinen taistelu: Venäjän Kansa on enkelten sotajoukon rinnalla ja meitä vastassa ovat kaikki helvetin voimat.

Olemme arkkienkeli Mikaelin mysteerin osanottajia.. Tätä juuri tarkoittaa ’olla jumalankantaja’ (bogonosets, Dostojevskin käyttämä termi). Miten voi olla sellainen? Katsokaa Strelkovia ja Mozgovia ja Novorossijan sotureita. Juuri siten. Kristuksen, Jumalan pojan ja valkeuden puolesta”.

Kuten sanotaan, meren maun tuntee pisarasta. Tutkijoille nämä vuodatukset tarjoavat kiinnostavan psykopatologisen aineiston tai tarjoaisivat, mikäli voisi luottaa siihen, ettei niitä ole retusoitu. Itse koin, ettei koko kirjan läpi kahlaaminen ole vaivan arvoista. On toki mahdollista, että olen menettänyt arvokkaita helmiä.

Kiinnostavan todistuksen Duginin ajattelusta antavat joka tapauksessa myös johdantoluku ja johtopäätökset.

Niistä käy ilmi, että kirjoittaja uskoo vakaasti Venäjän vastaiseen salaliittoon, jota USA johtaa vaikuttaen välittömästi venäläisiin ja ukrainalaisiin toimijoihin. Päämääränä on yksinapaisen maailman turvaaminen ja Putinin syökseminen vallasta.

Mitä Ukrainaan tulee, sellaista etnosta, kansakuntaa tai sivilisaatiota ei ole olemassa. On kyllä sattumalta syntynyt valtio, joka sai liikaa itselleen. Sen oikea raja olisi Dneprillä, vasen ranta Venäjälle, oikea Ukrainalle eli länsivenäläisille.

Ei Dugin itse perusasiassa väärässä ole. Totta kai amerikkalaiset erikoispalvelut tuossa draamassa ovat näytelleet omaa osaansa, räikeää ja luultavasti tärkeääkin. Totta myös on, että ukrainalaisiin ja venäläisiin on lännessä sovellettu räikeitä kaksoisstandardeja. Kukapa sitä paitsi epäilisi, ettei Putinin kaataminen ja yksinapaisen maailman luominen olisi ollut amerikkalaisten agendalla. Eurooppalaiset ovat tässä pelissä olleet hyväksi käytettävän moukan roolissa.

Mutta tämähän on vielä normaalia politiikkaa, josta normaalit ihmiset eivät oikein saa irtoamaan sitä hurmosta, jonka valtaan Dugin toistuvasti joutuu. Onhan sekin kiinnostava ilmiö.

Oma kiinnostavuutensa on myös sillä, miten kirjoittaja näkee Venäjän tilanteen. Hänen mielestään Putinin vihollisiin kuuluvat sekä USA, Naton ja CIA:n kera kansainvälisen finanssioligarkian ja liberaalien. Sen lisäksi tulevat Kiova ja ukrainalaiset ”liberaalinatsit”, jotka ovat amerikkalaisten juoksupoikia.

Kiinnostavin ryhmä ovat Venäjällä vaikuttavat vastustajat. Bolotnaja-aukion väki ja rauhanmarssilaiset ovat viides kolonna, mutta tärkeämpi on kuudes kolonna: salaa vaikuttavat oligarkit, hallitus ja virkamiehet. Se on ilmeisesti myös vaarallisin ja tärkein.

Venäjän liberaali lehdistö ottaa argumenttinsa suoraan läntisistä lähteistä, mikä jo riittää todistamaan millä asialla se on.

Putinilla on kuitenkin tukijoita sekä kansainvälisesti että Ukrainassa ja tietenkin Venäjällä, mutta hänen lähellään vaikuttaa tuo mahtava kuudes kolonna, joka kavahtaa tuskin murhaakaan.

Juuri kuudes kolonna, joka toimii amerikkalaisten suoranaisena käskyläisenä, sai Putinin horjumaan Novorossijan kysymyksessä. Se on myös demonisoinut ja vainonnut Putinin kannattajia.

Juuri Krimin liittäminen teki Putinista todellisen, eikä vain nimellisen, kansallisen johtajan. Mikäli hän toisi sotilaita Novorossijaan, olisi hänen voittonsa varma. Mikäli hän sen sijaan vetäytyy sieltä, tulee päiväjärjestykseen myös Krimin luovuttaminen. Silloin olisi katastrofi täydellinen.

Novorossijan luovuttamiseen pyrkivä länsi haluaa tiivistää lännen yhtenäisyyttä ”voitolla Putinin imperialismista”. Alueen luovuttaminen raivostuttaisi ja katkeroittaisi myös alueen venäjämieliset ja toisi miljoonia pakolaisia. Patrioottien vaino Venäjällä veisi heidät opposition leiriin, mikä tekisi siitä vakavan voiman.

Novorossijan luovuttanut Putin ei olisi enää Putin. Dugin arvelikin jo vuoden 2014 lopulla näkevänsä huolestuttavia merkkejä. Pitäisikö Putinia kannattaa hänen horjunnastaan huolimatta?

Duginin vastaus on yksiselitteinen: on muodostettava suuri patrioottinen putinistinen rintama, Novorossijan, Donbassin, Venäjän ja suuren Euraasian liiton puolesta, ”ei käskystä, vaan sydämen kutsusta”. ”Meidän (venäläisten) puolella on Jumala. Tulkaa järkiinne pakanat ja nöyrtykää, sillä Jumala on puolellamme”.

Aleksandr Geljevitš on epäilemättä lahjakas ja väliin kiinnostavakin kynäilijä. Hänellä saattaa jopa olla poliittista merkitystä. Joka tapauksessa tämä kirja osoittaa taas kerran sen, että kyseessä on tasapainoton henkilö, jonka voinee sanoa olevan vähintäänkin terveyden ja sairauden välisellä harmaalla vyöhykkeellä.

On kaamea ajatella, että tällaisen henkilön ajatuksenjuoksut saattaisivat olla suurvaltapolitiikassa tärkeä tekijä. Toivotaan, etteivät ne ole.