Moskovan-lähetystö

 

Ghetto ja näyteikkuna

 

Jyrki Paloposki, Jussi Pekkarinen, Kolhoosi ja keidas. Moskovan suurlähetystörakennus 60 vuotta. Otava 2003, 106 s.

 

Kun rutiköyhä Suomi vuoden 1920 viimeisenä päivänä solmi diplomaattisuhteet raunioina olevan Neuvosto-Venäjän kanssa, ei kovin suurellisia kehyksiä tälle toiminnalle voitu edes ajatella.

Suomen virallisten edustajien junanvaunu saapui Moskovaan kuukauden kuluttua, kurjalla polttoaineella toimivan veturin vaivalloisesti kiskomana. Aluksi jouduttiin majoittumaankin junanvaunuun, kunnes onnistuttiin saamaan huoneisto entisestä englantilaisesta pappilasta.

Ruoka ja polttopuut oli punaisen hämärän maahan eli sotakommunismin Moskovaan tuotava Suomesta ja ajoittain henkilökunta sai tyytyä pelkkään leipään ja perunaan ilman särpimiä. Siliä, läskiä ja voita anottiin kiireisesti Helsingistä. Toki paikallisella väestöllä olivat asiat vieläkin huonommin ja Moskovan väkilukukin kutistui näihin aikoihin puoleen sodanedellisestä.

Suomi kuului joka tapauksessa uranuurtajiin Venäjän bolševikkihallituksen tunnustajana. Muut maat ja erityisesti entiset liittolaismaat tunnustivat sen vasta myöhemmin, USA vasta vuonna 1933. Suomen ja Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen oli ollut kahden kauppa, josta molemmat osapuolet voivat katsoa hyötyvänsä: bolševikkivaltakin tunnustettiin.

Joka tapauksessa Suomen Moskovan lähetystön päällikön paikalle ei ollut jonoa, sinne saatiin vain väliaikaiset asiainhoitajat, muun muassa entinen Venäjän armeijan eversti Boris Gyllenbögel (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vasta 16.12.1922 eli kahden vuoden kuluttua Moskovaan saatiin Suomen lähettiläs (tuolloin ei vielä suurlähettiläs) Antti Hackzell, Pietarissa asianajajana toiminut Venäjän tuntija.

Olojen surkeutta kuvaa se apu, jota Suomesta lähetettiin Venäjälle suuria määriä vuoden 1921 alusta lähtien, erityisesti venäläisten oppineiden pelastamiseksi nälkäkuolemalta. Enimmäkseen tämä ruoka-apu meni Pietariin, mutta 11 vaunulastia sitä tuli myös Moskovaan (ks. Vihavainen: Haun venäjän oppineet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Toki samoina aikoina maidemme välisissä suhteissa oli myös konflikti, joka liittyi Itä-Karjalan kansannousuun vuodenvaihteessa 1921-1922. Silloinhan myös sisäministeri Ritavuori murhattiin (ks. Vihavainen: Haun ritavuori tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Silloin Kannakselle keskitettiin joukkoja Pietarista ja puheet olivat kovia.

Mutta diplomaattisuhteet pysyivät. Ulkoiset olosuhteet olivat kyllä sen verran vaatimattomat, etteivät ne oikein vastanneet itsenäisen maan arvoa. Baltian maatkin esiintyivät komeammin. Myös Moskova nousi alhostaan ja 1930-luvun puolivälissä siellä jo komeiltiin rakentamalla uusia valtaväyliä, komeita rakennuksia ja peräti maanalainen rautatie.

Niinpä itsenäinen Suomikin joutui puristamaan budjetistaan rahat oman lähetystötalon rakentamiseen. Se katsottiin vuokraamista tai ostamista paremmaksi vaihtoehdoksi oloissa, joissa omistusoikeudesta saattoi muuten tulla erilaisia käsityksiä.

Paikkalöydettiin Kropotkinski perulokilta, siitä Moskovan osasta, joka oli säästynyt vuoden 1812 tulipalosta. Lähellä lähetystöä sijaitsevat niin Leo Tolstoin kotimuseo kuin myös valtava ja symbolisesti monin tavoin merkittävä Kristus Vapahtajan kirkko.

Arkkitehti Hilding Ekelundin suunnittelema funkistalo sai sitten osakseen kehuja muiltakin kuin suomalaisilta. Se tilat olivat riittävät ja vieraita saattoi enimmillään sodan jälkeen tulla jopa 1500. Sinne tuli mielellään Neuvostoliiton terävän pään edustajia ja joskus jopa koko maan korkein johto.

Rakennus valmistui juuri ennen sotaa ja siellä ehdittiin jo pitää parit juhlatkin. Talvisodan aikana näyttää Terijoen hallituksen edustajan vierailleen siellä, mutta eihän se Suomeen kuviteltu ”valmis valtakunta” loppujen lopuksi koskaan siirtynytkään todellisuuden piiriin ja oikeat isännät palasivat sinne, nyt sangen persoonallisen Paasikiven johdolla.

Jatkosodan sytyttyä lähetystön henkilökunta evakuoitiin. Internoitujen vaihdosta syntyneen kiistan takia se sai viettää pitkiä aikoja kuumassa ja epäterveellisessä junanvaunussa lähellä Turkin rajaa. Lähetystötaloa valvoi Ruotsin lähetystö.

Talon rakennustöissä oli ollut paikallistakin väkeä ja jossakin vaiheessa sotien jälkeen saatettiin havaita, että taloon oli asennettu kuuntelulaitteita, erityisesti lähettilään huoneeseen. Kakkosmies sai havaita harmikseen, ettei häntä viitsitty kuunnella. Paasikiven kovaääniset puheet sen sijaan luultavasti saatiin talteen.

Lähetystön suuri aika koitti tietenkin Kekkosen presidenttikaudella, jolloin valtionpäämiehemmekin vieraili siellä yhtenään. Paljon oli muitakin vieraita, vuorineuvoksista yliopistoväkeen ja erilaisiin ystävyysdelegaatioihin. Turismikin kymenkertaistui nopeassa ajassa, vaikka Moskovasta Suomeen myönnettyjen viisumien määrä neuvostokaudella vielä oli viisinumeroinen.

Vakituisia juhlatilaisuuksia olivat itsenäisyyspäivät ja YYA-juhlat, joiden luonne jonkin verran poikkesi toisistaan. Jälkimmäisiin ei kutsuttu ulkomaiden edustajia ja niiden luonne oli liturginen. Itsenäisyysjuhliin sen sijaan saattoi päästä vähäpätöinen opiskelijakin, kuten voin 1970-luvun osalta todistaa. Kaikki oli kovin hienoa ja edustavaa.

Venäjän sitten itsenäistyttyä Neuvostoliitosta tuli lähetystölle yhä enemmän töitä ja sitä laajennettiin. Siellä myös muun muassa pidettiin pienimuotoisia tutkijatapaamisia, joihin itsekin pari kertaa osallistuin. Lähetystö tarjosi ystävällisesti jopa yösijan ja kustansi käännöksiä. Mutta tämä menee jo kirjan ulkopuolelle.

Paloposken ja Pekkarisen kirja kertoo talon arjesta ja juhlasta ja sen anekdootit ja dokumenttipätkät ovat usein riemastuttavia. Jossakin määrin kaikesta välittyy se vaikutelma, että paitsi keidas ja kolhoosi, lähetystö oli myös ghetto, jossa monet asuivat käymättä koskaan tavallisen kansan parissa. Moneltahan puuttui kielitaitoakin, vaikka ainakin lähettiläät ja kakkosmiehet olivat venäjän taitoisia, kuten tietenkin ja ennen kaikkea myös monet sihteerit ja attašeat.

Lähetystöjen tehtävänä on muun muassa tiedon hankinta. Mikäli siinä käytetyt menetelmät ylittävät tietyn rajan, sitä pidetään vakoiluna ja diplomaatti saa lähteä. Tässä talossa ei, kuvattuna aikana, moista tapahtunut. Muutenkin suhteet neuvostoaikana muodostuivat poikkeuksellisen ystävällisiksi, mihin viitaten venäläiset jopa lakkasivat perimästä tontinvuokraakin.

Kirja päättyy 1990-luvulle, lisärakennuksen vihkiäisiin. Ollakseen rakennuksen historiikki se on poikkeuksellisen viihdyttävä, vaikka arvattavasti monet parhaat anekdootit on ollut jätettävä siitä pois, ainakin viime vuosikymmenien osalta.

Sokea viha

 

Ehrenburg-piste

 

Ilja Ehrenburg (1891-1967) oli Venäjän juutalainen kirjailija, jonka nimi hyvin tunnettiin Suomessakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ehrenburg ). Nimi assosioitiin usein siihen 1950-luvun poliittiseen suojasäähän (ottepel), jolle Ehrenburgin tuonniminen romaani antoi nimensä.

Venäjällä hänet muistettiin ja kai nytkin muistetaan sen sijaan parhaiten sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka sanoi ruman sanan niin kuin se oli: tapa saksalainen! Kyseessä oli kansalliselle tasolle edennyt viha, jota ei käynyt laimentaminen poliittisilla selityksillä, joiden mukaan kyseessä oli loppujen lopuksi ja itse asiassa luokkavastakohtiin perustuva taistelu, eihän mikään kansa sinänsä ollut paha, huono tai vihattava.

Tässä suhteessa Ehrenburgin sodanaikainen julistus tuo mieleen AKS:n Vihan veljien evankeliumin, jossa Elmo E. Kaila, Elias Simojoki ja kumppanit näkivät Suomen pelastumisen mahdollisuuden: kaikenvärisiä ryssiä oli vihattava, se oli totuus, jota Suomen kansa ei vielä ollut oppinut. Se ei osannut vihata, kuten verivihassa vihataan ja juuri tässä piili suuri kansallinen vaara.

Voidaan tietenkin sanoa, että kokonaisen kansan kaikkien edustajien vihaaminen merkitsee vaipumista syvään primitiivisyyteen, jossa vieras haju jo laukaisee primitiivireaktion ja jossa korkeammat aivotoiminnot lakaistaan syrjään eläimellisen regression tieltä. Kuitenkin myös ihmiselle tällainenkin on mahdollista ja näyttää siltä, että tämä mahdollisuus voi hyvinkin herkästi toteutua esimerkiksi sodan aikana.

Mitä Ehrenburgiin tulee, hän näytti sodan aikana päässeen Venäjällä suoranaisen palvonnan kohteeksi. Näin ainakin kertoi minulle paikallinen ystäväni Moskovassa 1970-luvun alussa. Hänen mukaansa rintamamiehet säilyttivät leikkeitä Ehrenburgin kirjoituksista mukanaan taisteluissa ja korottivat hänet sankarikseen, joka ainoana sanoi asiat niin kuin ne olivat.

Hitlerin mielettömän politiikan mukaisesti hyökkääjä tuhosi ja halveksi Venäjän kansaa kykyjensä mukaan masentaakseen sen vastarinnan, mutta tosiasiassa nostatti herättämänsä vihan äärimmilleen ja samalla allekirjoitti oman kuolemantuomionsa. Sota idässä oli mahdollisimman kaukana herrasmiessodasta.

Vladimir Pastuhov, suomalaistenkin hyvin tuntema Venäjän politiikan analyytikko, joka jo muutama vuosi sitten muutti Englantiin, on kirjoittanut artikkelin Ehrenburg-piste (Totška Erenburga, ks. Точка Эренбурга (novaya.media).

Tässä artikkelissa kirjoittaja pitää naiivina sitä monen venäläisen ajatusta, että Eurooppa olisi kiinnostunut kannattamaan ja ottamaan vastaan oppositiohenkisiä venäläisiä. Näin ei ole. Venäläisyys sinänsä on vastenmielistä ja vaaralliseksi koettua, etenkin Venäjän naapurimaissa. Tässä selitys siihen, miksi Dožd-kanava sai lähteä Latviasta. Nyt on saavutettu Ehrenburg-piste, jossa russofobia -aiheellinen ja ansaittu- on tullut värisokeaksi.

Kirjoittajan mielestä venäläisten emigranttien on syytä ymmärtää tilanne ja käyttäytyä sen mukaisesti eikä ihmetellä, etteivät he ole suosiossa.

Sodan aikana tapahtuu kaikenlaista ja vaikka venäläisen kulttuurin cancelointi ei nyt ihan vielä ole tullut päivän sanaksi, on sitäkin harrastettu. Moni on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen Venäjästä ja toivoo, ettei sellaista maata olisi koskaan ollutkaan.

Epäilemättä Pastuhov on tavoittanut jotakin oleellista Latvian tapauksesta. Maan tilanne on ollut äärimmäisen tukala ja se on vieläkin arkaluonteinen: latvialaisia on väestöstä 63 prosenttia ja loput ovat enimmäkseen venäläisiä tai muita slaaveja. Multikulturalismi, jota on pidettävä Venäjän tietoisen politiikan tuloksena, uhkaa ainakin pitkällä tähtäimellä kantakansallisuuden olemassaoloa ja tiedossa on, mitä Kremlin ”geopoliitikot” Latviasta ajattelevat.

Suomessa asiat ovat toisin. Paljon puhuttu suomalainen russofobia oli varmasti todellisuutta niin maamme itsenäistymisvaiheessa kuin sitten sodan aikanakin. Sen jälkeen kuitenkin saimme aikaan tilanteen, jossa maamme oli suorastaan hermeettisesti eristetty kaikesta venäläisyydestä. Pienimmillään venäläisten määrä maassamme oli laskettavissa pikemmin sadoissa kuin tuhansissa. Rautaesirippu ei sijainnut länsi- vaan itärajallamme.

Nykyään näyttää olevan paljonkin niitä, jotka kauhistelevat niin sanottua suomettumista, tarkoittaen sillä typerästi Suomen ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana. Oliko se tahdotonta orjailua, joka tuotti meille kansallisen vaaran? Menetimmekö sen takia hyvät asemamme ja luisuimme surkeaksi vasalliksi?

Käytännössähän tapahtui aivan päinvastoin. Kuilun pohjalta ponnistimme vapaan maailman osaksi, ja meillä oli jo varaa aitoon ystävyyteenkin venäläisten kanssa. Ne, jotka kuvittelevat, että tuon ajan ulkopolitiikka oli tottelemista pistooli ohimolla, ovat käsittäneet kaiken aivan väärin.

Meidän Venäjä-kuvastamme hävisi tuon sangen idyllisen ajanjakson kuluessa russofobia, joka sen sijaan oli koko ajan ainakin potentiaalisesti olemassa niin sanottujen sosialististen ystävämaiden psykologiassa. Jokainen, joka on 1970-80-luvuilla keskustellut Venäjästä vaikkapa puolalaisten kanssa, tietää tämän.

Suuren ystävyyden piirissä vallitsi koko ajan epäilys siitä, että niiden politiikan sanelee Moskova noiden maiden omien etujen kustannuksella. Venäjä se oli, joka teki noista Keski-Euroopan maista väkisin Itä-Eurooppaa. Eiväthän ne halunneet olla sitä.

Suomessa sen sijaan ei koskaan herännyt edes epäilystä siitä, että täällä olisi kuuluttu itään. Sikäli kun sellaisia puheita oli, ne oli tarkoitettu ennen muuta hätkähdyttämään lukijaa (épatage). Eihän sitä tarvinnut muuta kuin matkustaa tarkoin vartioidun itärajan yli muutama satanen Suomen markkoja taskussaan. Kaikki, mitä lähes ekstraterritoriaalisilla oikeuksilla varustettu suomalainen siellä koki, vahvisti hänen vakaumustaan maansa läntisyydestä ja vapaudesta.

Se oli mukavaa aikaa ja kelpasi siinä kaveerata paikallisten venäläisten kanssa. Mitään syytä fobioille ei ollut. Venäjän vähemmistökansojen ja myös ns. kansandemokratioiden kanssa oli toisin, syistä, jotka eivät kaipaa enempää selitystä.

Nyt, kun Venäjä, vastoin koko aikakauden eetosta on ryhtynyt avoimeen sotaan naapurimaata vastaan tavoitteena sen väkivaltainen liittäminen valtaansa, on tilanne toinen kuin joskus 1960-80-luvuilla, 1990-2000-luvusta puhumatta.

Suomelle Venäjä ei ole ainakaan toistaiseksi pahaa tehnyt, mutta sitä toki on syytäkin pitää syyllisenä niihin vaikeuksiin, joita meillä muutamalla alalla nyt on.

Putin otti jossakin vaiheessa ihanteekseen Pjotr Stolypinin, kovaotteisen taantumuksellisen pääministerin, joka sai aika lailla myönteistä aikaan tukahduttaessaan kapinoivan rahvaan. Suomeen nähden Stolypinin politiikka oli typerää ja ylenkatseellista, kuten hänen kanssaan asioinut J.K. Paasikivi toteaa (Vihavainen: Haun stolypin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Putinin on nyt vallannut sama hybris, sama omasta vallastaan juopunut typeryys, jonka takia hän on peruuttamattomasti menettänyt sen, mitä piti suurimpana tavoitteenaan, naapurimaiden halukkuuden vapaaehtoiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa.

Paitsi Latviassa, ainakin Ukrainassa on jo saavutettu tuo Ehrenburg-piste, jossa ei enää erotella tietyn kansallisuuden ihmisiä heidän asenteidensa mukaan, pelkkä kansallisuus riittää.

Toivokaamme, ettei tuolle tasolle koskaan enää taannuta omassa maassamme.

 

 

Modernisaation aamuhämärä

 

Toivo Pekkanen, Aamuhämärä. WSOY 1948, 250 s.

 

Toivo Pekkanen (1902-1957), kotkalainen työmies, josta tuli akateemikko vuonna 1955, on aiheettomasti unohdettuja kirjailijoitamme. Joskus näyttää siltä, että häntä muistetaan vain Kotkassa.

Joka tapauksessa hän oli sekä merkittävä aikalaistuntojen kirjaaja että vaikuttava historiallisen romaaninkin taitaja. Sellainen nimittäin on tämä käsillä oleva kirja.

Kirjassa kuvataan sen aikakauden alkua, jolloin Suomen modernisaatio vasta todella alkoi suurten vientiteollisuusyritysten syntyessä. Suuria työmaita, ensimmäisiä merkittäviä ansaitsemistilaisuuksia irtaimelle väelle tarjoavia, oli jo tullut hieman ennen 1860-luvun suuria nälkävuosia (Saimaan kanava) ja niiden aikana (Riihimäen-Pietarin rata).  Myös kansakoulujen perustaminen oli aloitettu.

Vasta niiden jälkeen kuitenkin syntyi suuri puuta käyttävä vientiteollisuus, joka antoi rahaa metsänomistajille ja myös yhä suuremmalle joukolle työmiehiä. Työtä tarvittiin puiden kaatamisesta niiden uittamiseen ja sitten satamissa lastaamiseen saakka.

Aikaa 1870-luvulta vuosisadan vaihteeseen on paljon kuvattu kirjallisuudessa ja sen muuan merkittävä kuvaaja on Santeri Alkio (ks. Vihavainen: Haun murtavia voimia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ehkä vieläkin selkeämmin kertoo Kauppis-Heikki siitä, miten ”kaikki” muuttui yhden sukupoven aikana (Vihavainen: Haun heräämisiä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Yltäkylläisyys ei toki tunkenut ovista ja ikkunoista, ainakaan siinä mielessä, kuin sen nykyään tunnemme. Monet elivät yhä nälkärajalla ja aliravitsemuksen ja sopimattoman ravinnon seurauksiin kuoli varmasti yhä paljon ihmisiä, kuten muissakin ns. kehitysmaissa. Kuitenkin alettiin yhä yleisemmin tajuta, että oloja voidaan parantaa ja että niillä oli taipumus parantua.

Pekkanen kuvaa käsillä olevassa kirjassa sitä, miten Kotkan saarelle, joka oli vanhasta laivastotukikohdasta taantunut mitättömäksi kyläksi, alkoi äkkiä syntyä suurteollisuutta. Hans Gutzeit perusti sinne vuonna 1872 Norjan sahan kokonaan ulkomaisella työvoimalla ja rakennuksiin viimeinenkin naula tuotiin Norjasta.

Sahan vihkiäiset olivat ennennäkemättömän suurelliset, Helsingistä tuotiin ruoat, juomat ja tarjoilijat ja Haminasta soittokunta juhlistamaan tapahtumaa. Samppanja virtasi ja sitä jaettiin oven raossa töllistelevälle rahvaallekin.

Anders Ramsay on kirjoittanut näistä perustamisajoista kuuluisat muistelmansa, joista hyvin elävästi käy ilmi se uusi henki, joka nyt alkoi voimalla puhaltaa eloa Suomen surkeille syrjäseuduille. (ks. Vihavainen: Haun ramsay tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Uusi tekniikka ja lähes koskemattomat metsävarat olivat valmiina hyväksikäytettäviksi ja niin myös tehtiin. Suomalaisten työvoimaa ja raaka-ainetta ryöstettiin surutta, mutta ilman ylivoittoja koko prosessi olisi tuskin edes alkanut. Sama se oli tarina kaikissa siirtomaissa. Sellaisia maahanmuuttajia silloin oli.

Perustamiskauden kapitalismi oli raakaa. Työläisille maksettiin ajan oloissa hyvin, mutta kun meri jäätyi, pantiin saha seisomaan ja jokainen sai huolehtia itsestään miten parhaiten taisi. Poikkeuksena olivat vain norjalaiset. Nälkä ja vilu olivat monella vieraina.

Kuitenkin tämän kirjan päähenkilö saapuu tähän uusien toiveiden kylään paljon pahemmista oloista. Hän on joutunut nälkävuosina kiertelemään kerjuulla ja näkemään isänsä ja sisartensa kuolevan surkeaakin surkeammissa oloissa. Kuitenkin nälkään kuolevat suomalaiset vain katsoivat sivusta, kun viljakuljetukset menivät heidän ohitseen toisille kurjuuden seuduille. Olisiko moinen onnistunut missään maassa ilman aseistettuja vartijoita?

Pekkasen kuvauksia nälästä täytyy pitää vakuuttavina, sillä tässä asiassa hän oli ns. kokemusasiantuntija. Vielä 1920-luvulla nälkäkuoleman uhka kolkutteli hänen perheensä ovea.

Pekkasen ote on yhteiskunnallinen ja myös historiallinen. Hän ei syytä tai osoittele. Teollisuutta ja palveluita perustava herrasväki ajaa tietenkin omaa etuaan, mutta siltä saattaa herua sympatiaa myös rahvaalle. Kohti parempaa ollaan menossa, mutta tie on monelle tuskainen.

Tuon ajan Kotkaa kirjoittaja kuvaa melkoisena villinä läntenä, jossa aluksi ei ole edes mitään palveluita. Toki nekin sinne tulevat, kun kysyntää syntyy. Saha perustaa myös kansakoulun, jonka merkitystä paikallinen kirkkoherra ei ymmärrä enempää kuin muutakaan historialliseen muutokseen liittyvää, vaikka aavistaa, että sellainen on menossa.

Kirjan päähenkilö on lähtöisin kaukaa Vuoksen vesistön latvavesiltä, josta nyt aukeaa tie merelle, jonne hän aluksi toivookin pääsevänsä töihin. Uusi aika joka tapauksessa vapauttaa hänet siitä isännän herruudesta, joka vallitsi taloissa palvelevaan nuorisoon, piikoihin ja renkeihin nähden.

Tämä on uuden ajan merkittävä yhteiskunnallinen uutuus, suuret työmaat ja tehtaat tarjoavat vaihtoehdon vanhakantaiselle, tuottamattomalle maataloudelle, joka aikansa ilmastonmuutoksen oikkujen sattuessa ei kykene elättämään edes itseään.

Toki sekin ala kehittyi ja höyrykuunarin puksuttaessa Ylä-Savosta Viipuriin ja sieltä Kotkan kautta eteenpäin, oli sen lastina satoja astioita voita. Sehän oli puu- ja paperiteollisuuden tuotteiden rinnalla toinen vientitavara, jolla suomalaiset alkoivat vaihtaa itselleen muun muassa viljavampien maiden halpaa viljaa.

Elintaso nousi kuin nousikin ja ruokalista alkoi muuttua monipuolisemmaksi, ainakin juhlissa ja markkinoilla syötiin jo 1800-luvulla jopa vehnästä ja riisipuuroa, mutta vuonna 1918 saatiin huomata, että oma leipä ei enää riittänyt, eikä sitä muualtakaan ollut saatavissa. Ne, jotka olivat syntyneet ennen 1860-lukua tai sen alussa, eli 60-80-vuotiaat, muistivat vielä varmasti hyvin aiemman katastrofin.

Nythän meillä ollaan tilanteessa, jossa edes vuoden 1942 tilannetta muistaa omakohtaisesti tuskin kukaan. Toki se oli syntynyt ennalta arvaamattomista syistä, joihin kuuluivat ennen muuta Karjalan menetys ja ulkomaankaupan katkeaminen. 1860-luvun lopulla ratkaiseva rooli oli sääsuhteiden poikkeuksellisuudella ja heikoilla kulkuyhteyksillä.

Modernisaation riemumarssi teki Suomesta aikanaan vauraan maan. Kuitenkaan mikään historiallinen uutuus ei vapauta ihmisiä perustarpeistaan. Elintarvikkeiden tuottaminen, hankkiminen ja jakelu ovat valtavia prosesseja, jotka ovat kehittyneet yhä mutkikkaammiksi.

1870-luvun modernisaatiossa oli jo lupaus tulevasta vauraudesta, mutta edes riittävä ravitsemus ei vielä tullut jokaisen osaksi. Tänä päivänä ei Suomessa tarvitse kenenkään nääntyä nälkään, mutta saattaisi olla liian optimistista ajatella, ettei sekin ongelma vielä koettelisi ihmiskuntaa, myös täällä pohjoisessa, jossa tuotetaan vain osa tarvittavasta ravinnosta.

 

Omakieliset muodot

 

Ulkomaalaiset nimet

 

Vieraskielisten sanojen ääntäminen on kaikille maailman kansoille vaikeaa, ainakin mikäli niissä on sellaisia äänteitä, joita omassa kielessä ei ole. Vierasta äännettä voi olla mahdotonta sanoa, ellei sitä erityisesti harjoittele.

Huomattavan suuri kuilu vallitsee tässä suhteessa esimerkiksi suomen ja venäjän välillä. Venäjän ja ranskan välillä se on paljon pienempi.

Kuilu valitsee yllättäen myös jopa suomen ja ruotsin välillä ja se on aikoinaan ollut varsin leveä sekin. Kaikki nuo herrojen keet ja reet, peet ja seet ovat olleet vieraita omassa kielessä ja niinpä ne on yhä uudelleen korvattu niitä lähellä olevilla oman kielen vastikkeilla. Perinne jatkuu yhä.

Tähän ilmiöön perustunee se, että myös vieraat nimet ovat kussakin maailman kielessä saaneet omakielisen vastineen. Suuri osa henkilönnimistä on perinteisesti kaikissa kristityissä maissa ollut raamatullisia ja niiden alkuperä on yleensä olut helppo huomata. Pyhä Paulus on italiaksi Paolo, espanjaksi Pablo, saksaksi, englanniksi ja ranskaksi Paul, portugaliksi Paulo, venäjäksi Pavel, suomeksi Paavali ja niin edelleen.

Hallitsijoiden nimet on myös ollut tapana mukauttaa kunkin kielen erikoisluonteeseen. Ranskan Henri on sama kuin englannin Henry, saksan Heinrich tai suomen ja ruotsin Henrik. Suomen ja ruotsin Vilhelm, kultakypäräinen, on sama kuin englannin William, espanjan Guillermo ja niin edelleen.

Pyhä Hristoforos, Kristuksen kantaja on saksaksi ja ruotsiksi Kristoffer, suomeksi Risto, italiaksi Cristoforo, espanjaksi Cristobal, englanniksi Christopher ja niin edelleen.

Kolumbuksen ”oikeasta” nimestä näkyy joskus viisasteltavan ja muistan jonkun oikein vaatineen, että se suomessakin pitäisi kirjoitta italialaisittain. No siitä vain, jos se tuntuu tärkeältä. Huomatkaamme joka tapauksessa, että suomalaisittain nimen kuuluisi olla Risto.

Meillä on ollut ymmärrettävää taipumusta käyttää ruotsin ja saksan mukaisia muotoja, koska se on meille helpompaa. Niinpä me puhumme myös Ranskan Ludvig-kuninkaista, Englannin Yrjöistä ja niin edelleen.

Kaikkia henkilönnimiä ei ole ollut tapana kääntää, koska se toisi vain sekaannusta. Paitsi kuninkaallisia, on kuitenkin myös muita yleisesti tunnettuja historian hahmoja, jotka ovat kussakin kielessä saaneet sille ominaisen muodon

Luen parhaillaan Jeanne d’Arcin kuulustelupöytäkirjaa italiaksi. Siinä sankarittaren nimi on Giovanna d’Arco. Tekstissä esiintyvät kuninkaat taas ovat Enrico ja Carlo. Kuitenkin vähäisemmät ranskalaiset ja englantilaiset hahmot sekä paikannimet kirjoitetaan oman kielensä mukaisesti. Toki Pariisi on sentään Parigi ja Ranska on Francia, mutta Poitiers on Poitiers ja Orléans on Orléans. Pienemmille paikkakunnille olisi tuskin edes mahdollista keksiä luontevaa ”omakielistä” vastinetta.

Tässä syksyllä The Economistin nimimerkki Johnson kirjoitti hallitsijannimien muodoista. Kirjoittaja arveli, että nykyisen uuden Englannin kuninkaan nimi, joka tarkoittaa vapaata miestä, kirjoitettaneen (ja lausuttaneen) yhä useammissa kielissä englannin mukaisesti eli siis Charles eikä kussakin omalla tavallaan, kuten ennen on ollut laita, siis Carolo, Karl, Карл, Karel, Carlo, Kaarle ja niin edelleen.

Jos oikein muistan, kirjoittaja viittasi siihen, että aikoinaan hallitsijahuoneen jäsenten nimet olivat useimmiten raamatullisia ja kullakin kielellä oli niille valmis ”käännös”. Nyt tilanne on toinen ja esimerkiksi yritys ”kääntää” Meghan espanjaksi tuottaa hullunkurisen tuloksen.

Todettakoon nyt kuitenkin, että eurooppalaisissa hallitsijoissa on kyllä jo muinaisajoista lähtien ollut paljon myös germaanista ainesta, esimerkiksi juuri tuo Kaarle (Karl) tai Vilhelm tai Ludvig ja onhan niitä.

Todellinen syy siihen, että omakieliset muodot jäävät yhä vähemmälle ainakin silloin, kun kyse on englantilaisista tai englannin mukaisista nimistä, on kaiketi sentään se, että englannin kieli ja sen äänteet alkavat olla jo koko maailmalle tuttuja. Kaikki joutuvat niitä opiskelemaan tai ainakin kohtaamaan. Toki ranskalainen ääntää sanan Charles toisin kuin englantilainen.

Suomessa en juuri ole huomannutkaan uuden kuninkaan nimeä esitettävän muodossa Kaarle, niin luontevasti me jo englantia väännämme. Saksalaisetkin noudattavat tapansa mukaan nöyrästi englantilaista tapaa, samoin virolaiset ja ruotsalaiset. Espanjalaisille ja portugalilaisille hän joka tapauksessa on Carlos, italiaksi Carlo ja latinaksi Carolus.

Kun nyt maailma on niin sanotusti demokratisoitunut ainakin täällä lännessä, voisimme ehkä ihan reilusti käyttää tästä kansansa palvelijasta ruotsalaisperäistä mutta kieleemme hyvin kotiutunutta ja sen mukaista muotoa Kalle. Onhan läntisen naapurimmekin kuningas epävirallisesti meillä jo Kalle Kustaa.

Siis, Kalle Kolmonen, majesteetti ja ritari, Pakkinhämin palatsin isäntä.

Pariisin elämää

 

Pakolaiselämää sodan aattona

 

Erich Maria Remarque, Riemukaari. Gummerus 1985, 445 s. (Alkuteos Arc de Triomphe 1945)

 

Saksalainen Erich Maria Remarque (1898-1970) nousi maailmanmaineeseen bestsellerillään Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues). Omaelämäkerrallisen romaanin eetos oli sodanvastainen ja Hitlerin noustua valtaan kirjailijan tuotanto hävitettiin ja häntä itseään uhkasi Saksassa likvidointi käyttääkseni edistyksellisten tahojen aikoinaan kehittämää sanontaa.

Niinpä tie vei pakolaiseksi ja vuonna 1938 sitten USA:n kansalaiseksi. Pakolaiselämä oli siis kirjoittajalle tuttua. Tämä teos sijoittuu vuoden 1939 Pariisiin ja sen monet henkilöt ovat pakolaisia, mukaan lukien päähenkilö, joka on etevä kirurgi, mutta paperittomana joutuu työskentelemään laittomasti ranskalaisten kollegojen renkinä.

Kirjassa kuvataan Pariisin kokemia pakolaisaaltoja: Espanjasta tulee milloin vasemmistolaisia, milloin monarkisteja ja sitten taas vasemmistolaisia, aina poliittisen tilanteen kehityksen mukaisesti. Saksasta tulee demokraatteja, katolisia ja juutalaisia, mutta parinkymmenen vuoden takaisen sodan muistaville ranskalaisille jokainen saksalainen on kuitenkin sale boche, saatanan saksalainen. Pariisissahan on jo vanhastaan paljon pakolaisia, muun muassa venäläisiä.

Tässä romaanissa piirretään aika kiinnostavaa ajankuvaa, johon kuuluvat muun muassa laillinen prostituutio ja runsas alkoholin käyttö. Prostituoidut ja heidän emäntänsä kuvataan sangen sympaattiseksi väeksi, joka eroaa edukseen ranskalaisesta poroporvarista. Tämä edistyksellinen klisee nousee ehkä hieman turhankin osoittelevasti esille.

Muuten kirja on kyllä sujuvaa rakkauskertomusta, joka monen lukijan mielestä saattaa olla turhankin pitkä. Harvinaisen paljon kirjassa ryypätään ja enimmäkseen väkeviä juomia, sana calvados mainitaan karkean arvioni mukaan noin kaksisataa kertaa. Lisäksi maistuu välillä myös konjakki ja vodka. Viiniä litkitään paljon harvemmin.

Tupakointiakaan ei unohdeta ja etenkin tummia ja väkeviä ranskalaisia laatuja palaa jatkuvasti. Päähenkilö vaikuttaa olevan usein iloisessa hiprakassa tai muuten ryyppyjen elähdyttämä, mutta tuskin koskaan humalassa tai krapulassa. Leikkaukset joka tapauksessa sujuvat moitteettomasti aamullakin, pitkän yön jälkeen.

Kirja sijoittuu siis vuoteen 1939. Sen alussa tuhotaan Tšekkoslovakia ja lopussa jo käydään Puolan kimppuun. Ihmisten käyttäytyminen muuttuu vähitellen kaikkialla. Helppojen voittojen elähdyttäminä normaalit säädylliset kansalaiset alkavat tuntea vetoa militäärisiin tunnuksiin ja kannattaa voimapolitiikkaa, uskoen voittamattomuuteensa. Näin käy niin Saksassa, Itävallassa kuin Italiassa.

Saksassa täystyöllisyys saadaan aikaan varustelulla ja velaksi, se on vekseli, jonka lankeaminen merkitsee sotaa. Myös Ranskassa ymmärretään Euroopan -tai ”maailman” tekevän itsemurhaa, mutta moni luulee olevansa turvassa ylistetyn Maginot-linjan takana.

Muuan kirjan sivujuoni on murha, jonka päähenkilö suorittaa. Uhrina on hänen entinen kiduttajansa, Gestapon agentti, joka on myös tappanut ja kiduttanut hänen morsiamensa ja ystävänsä. Kun agentti saapuu Pariisiin irstailemaan, hän pääsee hengestään. Murha kuvataan poikkeuksellisen vapauttavana ja myönteisenä kokemuksena.

Pakolaisena päähenkilö jää parikin kertaa kiinni laittomasta oleskelustaan ja joutuu lopuksi ranskalaiselle keskitysleirille. Lukija arvaakin, mitä kaiketi tapahtuu saksalaisten valloittaessa seuraavana vuonna Ranskan.

Mutta fiktiivisen päähenkilön vaiheet ovat tuskin kirjan varsinainen pihvi. Kirjailijan tarkoituksena lienee ollut ennen muuta kuvata Euroopan psyykkistä tilaa ennen sotaa Pariisin vilkkaan pakolaiselämän kautta. Kyseessä on siis eräänlainen lähihistorian kirjoittaminen. Tulkintaahan sekin on, ei kirja ihan autenttinen todiste kuvaamastaan ajasta ole, vaikka kohde ei olekaan ollut kaukana.

Häiriköinnin merkitys

 

Heckling

 

Englantilaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu vanhastaan merkittävänä osana canvassing eli äänten kalastelu. Jo 1800-luvulla ja Amerikassa aikaisemminkin poliitikot joutuivat hankkimaan kannattajia, mikä tapahtui erityisesti pitämällä puheita. Englannissahan on myös perinteisesti ollut paljon poliittisia ja muitakin saarnaajia, jotka paasaavat julkisilla paikoilla.

 Lontoon Hyde Parkissa on tätä tarkoitusta varten vakiintunut erityinen Speakers’ Corner, jossa usein nähdään joku entusiasti esittämässä hyvää sanomaansa kaikelle kansalle. Kuulijoita ei välttämättä ole.

Jos kuulijoita kuitenkin sattuu olemaan enemmänkin, tai asia on muuten yleisesti kiinnostava, on joukossa jokseenkin varmasti joku välihuutelija, jonka tarkoituksena on panna puhujan pasmat sekaisin. Tällainen henkilö on niin sanottu heckler, jolle meillä suomen kielessä ei ole erityistä nimikettä. Poliittinen häiritsijä, häirikkö kai nyt on lähinnä sitä.

Heckling tarkoittaa itse asiassa häkilöintiä eli pellavien kampaamista rohtimien poistamiseksi. Varsinaisen häkilöinnin tarkoituksena on siis eräänlainen sujuvuuden edistäminen. Koska siinä työssä kampa kuitenkin tavan takaa takkuaa, on poliittinen siirtomerkitys tullut tarkoittamaan juuri tuon takkuamisen aikaan saamista. Puhujan argumentointi koetetaan saada näyttämään absurdilta tai naurettavalta irrottamalla käytettyjä käsitteitä yhteyksistään, esittämällä hullunkurisia assosiaatioita tai tekeytymällä hölmöksi, joka ymmärtää koko asian aivan väärin.

Hecklingin voi katsoa onnistuneen, mikäli puhuja saadaan leikkiin mukaan ja hän ottaa pahassa tarkoituksessa esitetyt kommentit tosissaan. Joskushan voi tosiaan olla niinkin, että huutelija toimii niin sanotusti hyvässä uskossa ja esittää näkemyksiä, jotka todella vaivaavat häntä ja ansaitsevat hänen mielestään tulla huomioiduiksi. Hän saattaa esimerkiksi olla aidosti tyhmä tai vain eri mieltä. Molemmat ovat sallittuja asioita.

Nykyisenä someaikana sana on ennenkuulumattomassa määrin vapaa koko kansalle. Se tarkoittaa myös sitä, että jokainen poliittisiin asioihin kantaa ottava saa varautua siihen, että hänen ulostulojaan kommentoidaan niin hyvässä kuin pahassakin tarkoituksessa. Politiikkahan on tahdon asia, eikä demokratiassa ole syytä olettaa, että kaikki ihmiset olisivat juuri mistään asiasta samaa mieltä. Ei heidän pidäkään.

Se, joka haluaa julkisesti somessa esittää näkemyksiä, jotka eivät ole poliittisesti tai muuten yhdentekeviä, saa varautua siihen, että niihin reagoidaan: joku kannattaa ja toinen taas toinen väittää vastaan ja esittää omat argumenttinsa, jotka voivat kohdistua esiintyjän logiikkaan tai faktoihin tai hänen poliittisiin mieltymyksiinsä ja pyrkimyksiinsä.

Näinhän ihanteellinen väittely toimii. Käytetyt tasot ja tekniikat voivat olla monet: yksi ei ole vakuuttunut esiintyjän logiikasta, toinen huomaa faktat vääriksi tai puutteellisiksi ja kolmas epäilee tietyillä perusteilla niitä syysuhteita ja sitä tulevaisuudenkuvaa, johon esiintyjä vakaasti uskoo. Ja yhden mielestä ansaitsee joku toinen ihmisryhmä oikeutetusti enemmän kannatusta, kiitosta tai mammonaa kuin joku toinen, joka näyttää saavan enemmän kuin ansionsa mukaan.

Mutta käytännössähän näin ihanteellisessa hengessä käytyä väittelyä tapaa nykyään tuskin edes yliopiston seminaareissa. Somessa sääntönä on, että omaan kantaansa sitoutuneet aktivistit käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja vain vahingoittaakseen toisin ajattelevia. Logiikka on sama kuin totaalisessa sodassa: se, mikä vahingoittaa vihollista, hyödyttää meitä.

Demokratia on jo lähtökohtaisesti epätäydellinen poliittinen järjestelmä, jossa ylin valta periaatteessa on tomppeleilla, joilla ei ole mitään käsitystä päätettävien asioiden todellisesta merkityksestä eikä edes kiinnostusta siihen. Käytännössä valta on delegoitu koneistolle, jonka yhtenä aivan keskeisenä päämääränä on saada siitä itselleen mahdollisimman suuri osa.

Eipä siis kannata ylen määrin vihastua siitä, että some on täynnä asiattomuuksia, typeryyksiä ja vihaisia mielipiteen ilmauksia. Se juuri on sanan vapautta, joka usein harmittaa päättäjiä, mutta niinhän asian kuuluukin olla. Niin kauan kuin vihaisuus on aitoa, on sen esiin tuomisen estäminen vakava demokraattisen perusoikeuden loukkaus.

Nettisensuuri, jota harjoitetaan suurten monopolien kautta ja niiden toimestakin, on vakava rikkomus sananvapautta vastaan. Farisealaiset puheet sananvastuusta ovat useimmiten yhtä läpinäkyvää politikointia ala-arvoisilla keinoilla, kuin ne ns. vihapuheoikeudenkäynnit, joita olemme viime vuosina saaneet seurata.

Mutta ihan kaikkea pahassa tarkoituksessa esitettyä ei sentään kannata julkaista. Tarkoituksen selvittäminen ei aina ole helppoa ja kohtuuden saavuttaminen on tässäkin asiassa vaikeaa, mutta aina tavoiteltavaa.

Mikäli on ilmeistä, että kirjoittajan ainoa tarkoitus on häiritä vakavaa keskustelua, ei hänen puheenvuoronsa julkaiseminen ole perusteltua muuten kuin korkeintaan osoittamassa, millaisia reaktioita saattaa lukijakunnan piirissä aiheuttaa kulloinenkin kannanilmaisu. Luulen, että suurelle osalle nettikeskustelujen seuraajia on ollut täydellinen yllätys havaita, miten typerästi vakavatkin puheenvuorot saatetaan tulkita. Onhan se arvokas tieto tämäkin.

Toki useassa tapauksessa kyse ei ole bona fide reaktioista, vaan tarkoituksena on perinteinen heckling, häiritseminen häiritsemisen vuoksi.

Sellaisen rajaton salliminen ei lisää kenenkään sananvapautta. Se saattaa päinvastoin johtaa siihen, että vakavasti otettavia mielipiteitä ei viitsitä edes esittää areenalla, jolla rehottaa villi kasvullisuus aina erilaisten kylähullujen hengentuotteista lähtien.

Häkilöintiä harrastavat ymmärtävät tämän itsekin. Mikäli joku kokee asiallisiksi tarkoitettuja argumenttejaan hyljeksityn, pyydän ottamaan asiasta yhteyttä henkilökohtaisesti.

 

Kelola on my mind

 Kelolan ukko ei enää pukkeile. Mutta eihän se joulumieli tule ilman pukkiaikojen muistelua. Tässähän tätä sitten on: 

maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulusatu III

Joulusatu III

Kelolan ukko alkoi pikku hiljaa lämmetä joulumielelle.

Tarpeeton ja jopa aiheetonkin katkeruus lasten entisten vallattomuuksien ja lapsellisuuksien takia vaihtui taas yleiseen joviaaliin hyvämieleen, kun testosteroni alkoi lämmittää suonia kuin paraskin toksiini.

Niinpä ukko siinä lauleskeli koilatessaan heinähäkin kuormaköyttä, jolla takareen lahjasäkit oli tarkoitus köyttää kyytiin:

Polle, polle, älä aisalles kaki/ sillä huomenna on lahjoja kuorma/ hilirimpsis pistäpäs raviksi nyt vaan/ vai huomenna lahjoja kuorma…

Nythän oli niin, ettei niitä miljardeja lahjoja enää tarvinnut joka paikkaan raahata.

Logistinen ongelma oli ratkaistu elegantisti siten, että joka talossa itse perheen pää hankki paikalliset lahjat muiden avustuksella. Silloin tiedettiin, että jokainen sai mitä halusi ja tulihan tuo myös pukillekin paljon halvemmaksi.

 Mutta halusi toki pukkikin lahjoja antaa. Vasta se tekisi joulusta joulun!

Entä tuo sika sitten, muuten…? Ennen muinoin oli aina käyty saunan takana tekemässä siasta selvää ja saatu joulupöytään niin sanotusti kystä kyllä.

Mutta silloin olikin taloudessa ollut monenlaista eläjää ja lihatiinun antia oli tarvittu vielä koko kevät. Siitäpä oli monet potikat hauduteltu ja makkarat uunissa paistettu läskin ja sipulin kera.

Kyllähän tuota ajatellessa alkoi pukille tulla vesi kielelle, mutta hän muisti sitten, miten oli sian kanssa aikoinaan sovittu rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, kunnes se karju oli kasvanut gargantualaisiin mittoihin ja elättäminen oli tullut mahdottomaksi.

Niinpä ukko oli vähin äänin laskenut sian metsään, josta sitten vallesmannin johdolla kolmen kylän hirviporukat olivat sitä metsästäneet. Niin vikkelä oli sika, joka vielä viihtyi kaikkein tiheimmissä pöheiköissä.

Ukko oli vanhemmiten alkanut tulla niin sanotusti pehmeäksi, erityisesti päästään. Sen johdosta hän yhä useammin sortui kaiken maailman älyttömyyksiin, kuten nyt sian kanssa tehtyihin sopimuksiin.

Toki se kinkku vielä ukon suussa maistui, mutta kun sen nykyään sai niin kätevästi kaupan tiskiltä. Niinpä ukko päätti, ettei tässä yhden syöjän takia ruveta teurastelemaan ja kun sianruhon osien jakeleminen joululahjojen muodossa tuntui jotenkin vanhanaikaiselta, hän hylkäsi senkin vaihtoehdon.

Sika saisi taas tulla joulupöytään tasa-arvoisena vieraana. Sehän tuntui myös hyvin nykyaikaiselta tuo tasa-arvo, vaikka ukko kyllä nyrpisti nenäänsä koko sanalle. Olivatko muka kiltit lapset ja koulukiusaajatkin keskenään tasa-arvoisia? Entä Viivi ja Wagner? Saako sian kanssa mennä naimisiin?

Nämä ja muut kysymykset ahdistivat ukon vanhaa ja pehmennyttä päätä, mutta hän ei uskaltanut tehdä johtopäätöksiä. Niin nykyaikaiseksi oli tullut ukko!

Sikakysymyksen katsoi ukko osaltaan ratkaistuksi ja siirtyi sitten talliin katsastamaan hevostaan, joka oli siellä yksikseen toljottanut ties miten kauan. Onneksi sillä toki oli käytössään automaattinen juottolaite ja häkillinen heiniä -vaikka ois lampaat syöneet. Niitähän ei nyt Kelolassa enää ollutkaan.

Ukko harjasi hevosen ja tarjosi sille sokeria. Se oli vanha tapa ja polle tykkäsi siitä, vaikka sille tulikin siitä sokerista usein hammassärkyä. Mutta eihän se itse osannut hampaita harjata eikä kukaan muukaan sellaiseen ruvennut.

No pain, no gain, tuumi polle miehekkäästi ja rouskutti sokeriaan ja pian rupesi veri kiertämään, jotta korvissa kohisi.

Nyt, joulun alla, oli ajokki sitten joka tapauksessa hyvässä kunnossa ja pollen karva kiilsi. Porot oli jätetty pois käytöstä jo hyvän aikaa sitten, koska niiden vetovoima tosiasiassa oli aika heikko. Eihän toki pelkän jäkälän voimalla paljon saatu tehoja irti järeään kauramoottoriin verrattuna. Kauroja taas porot eivät sietäneet. Se oli kokeiltu asia.

Reen jalaksetkin olivat kesän mittaan ruostuneet, mutta kun ukko karautti muutaman spurtin pihan hietikossa pelkkä paarlasti päällä, kirskahteli pian jalasten alta kirkkaita kipinäsuihkuja ja lumessa reki alkoi kulkea kevyesti kuin unelma.

Ukko kokeili vielä reen jarruja, jotka tuntuivatkin pelittävän hyvin. Lentämistä olisi sitten turha kokeilla ennen jouluaattoa. Sen mahdollistaisi vain joulun taika, jota oli toistaiseksi ilmassa vain ohuesti, eräänlaisina striimeinä vai mitä he olivat?

Vai olikos nyt sittenkin jo itse jouluaatto? Ukko etsi hätäisesti kalenteriaan ja totesi, että niinhän se olikin. Taisipa tulla kiire!

Ja jouluhan syntyi vain tekemällä ja ukko siirtyi tupaan tekemään lisää joulua. Hän lauleskeli mennessään:

Ma sydämeeni joulun teen/ ja mieleen hiljaiseen/ taas joulupukki syntyy uudelleen…

Peräkammarin kaapista löytyi oikealta paikaltaan vanha lammasturkki, jonka ukko käänsi nurin. Päähänsä hän veti reuhkahatun ja käsiin valtavat koirannahkarukkaset.

Kun jalassa vielä olivat parit villasukat ja huopatöppöset, olikin ukko valmis uhmaamaan yläilmojen viiltävää viimaa, jonka nopeus lienee ollut parikin kymmentä sekuntimetriä, ellei enemmän.

Jaa jaa! Meinasipa ukolta unohtua bakeliitistä ja guttaperkasta prässätty pakkasnaamari. Ilman sitä ei kukaan kärsi ajaa hurjaa vauhtia ilmojen halki, ainakaan nyt tulipalopakkasella.

Lapset usein kuvittelivat, että naamari oli jonkinlainen merkki valheellisuudesta, että ukko sen takia naamioitui, kun ei ollutkaan oikea pukki. Niin vähän ymmärsivät he! Ukkoa oikeampaa pukkia ei ollut olemassakaan.

Kun vielä löytyi eteisen nurkasta keppi, oli ukko valmis matkaan. Niin täpinöissään hän oli, ettei enää edes ruoka maistunut. Siinä vain hän pitkin pihaa pasteerasi edestakaisin, välillä kävi harjaamassa hevosen harjaa, välillä potkiskeli reen jalaksia ja ryki merkitsevästi.

Lapset aina luulivat, että vain heistä joulu oli jännittävä ja että ukolle eli siis pukille se oli pelkkää rutiinia. Eihän se niin ollut. Joulu oli kerran vuodessa vaan ja ukon osalta se huipentui aattoiltaan. Kyllä sitä sai aina pitkän vuoden odottaa.

Mutta vihdoin, viimein alkoi sitten hämärä laskeutua Kelolan pihaankin. Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle ja yksi niistä näytti pysähtyvän kotikuusen latvaan. Se oli ollut, se kuusi, tarkoitus kaadattaa menneenä kesänä, mutta nyt ukko ymmärsi, ettei näin ollut määrätty. Tähden syttyminen oli merkki. Nyt oli lähdettävä!

Ja niin ukko istahti rekeen, veti vällyjä jaloille ja maiskautti hevoselle, ohjaksia nykäisten ja hihkaisi pari kertaa.

Polle virkistyi ja alkoi lönkötellä ja sitten ravata yhä hurjemmin. Lamperin alamäessä vauhti saatiin kohoamaan jo lähes kahteensataan, mikä oli riittävästi lentoonlähtöä varten.

Cabin crew, be prepared for takeoff,  murahti ukko partaansa ja veti sauvasta.

Reki, tai oikeastaan reet, sillä vetoreen takanahan seurasi vielä täysinäinen heinähäkki, irtosivat maasta ja matka jatkui loivasti nousujohteisena kuin vesitasolentokoneella.

Polle päästi innoissaan vähän laukaksi ja siitä johtuen heinähäkin jalakset viistivät Oravanpesien kohdalla hiukan kuusenlatvoja.

Pitää tämä käydä vaikkapa Tahvanan päivänä isännälle kuittaamassa, tuumi ukko, mutta eri nyt ehtinyt näitä murehtimaan. Keulasuuntimaksi totesi hän Väätälänmäen TV-tornin olevan kaksikymmentä astetta styyrpuuriin, mikä osoitti, että suoraan edessä loistelevat valot tulivat Sulkavan kirkonkylästä.

Tiesihän ukko sen muutenkin, mutta oli se nyt kuitenkin jotenkin asiallisen tuntuista navigoida pelkän kompassin ja lokin avulla ja merkitä tärkeitä lukemia muistiin, vaikka se tapahtuikin pitkällä viiveellä.

Mistäpähän aloittaisi, tuumi ukko ja päätti sitten, että Savonlinna se voisi olla asiallinen paikka. Niinpä vetäistiin aluksi pari kilometriä korkeutta, jonka jälkeen ukko kuulutti: Aloitamme nyt laskeutumisvalmistelut, Kaikkia pyydetään kiinnittämään turvavyönsä ja sammuttamaan savukkeensa, jollaisten poltto on kyllä muutenkin kiellettyä ja sitä paitsi aivan helkkarin typerää.

Eihän sitä kuulutusta kuullut itse pollekaan, mutta olihan jokaisen aikaansa seurattava, tarpeellista tai ei.

Niinpä alkoi tasainen liuku kohti Pitkän Pihlajaveden lumisten selkien yli, kohti kaukana häämöttäviä valoja, jotka tuikkivat kovin odottavasti.

Siellähän sitä jo istuivat isän polvella pikku Aaro ja Lennu, lattialla lauloivat kurkku suorana Anu, Möksö ja Luru, pitkin lattioita kirmasivat Susanna, Jussi ja Eero ja mitä kaikkia niitä olikaan.

Kilttejä lapsiahan ne ovat kaikki tyynni ajatteli ukko ja tunsi sydänalassaan lämpimän ailahduksen, joka ei ehkä ollut tavanmukainen rytmihäiriö.

Rekien tehdessä tasaista matkaansa kohti Kauppatoria otti ukko vielä taskustaan muistikirjan ja tavaili kaikkia niitä nimiä, jotka olisi muistettava kun sisälle mentiin. Ja olihan tässä ukon henkilörekisterissä monia salaperäisiä merkkejäkin, mitä lienevät olleet pukkeja.

Mutta se asia ei kuulusi viranomaisille, ainakaan näin jouluna.

Ja eipä aikaakaan, kun erään savonlinnalaisen kodin eteisestä kuului kopinaa. Lapset ryömivät, kuka sohvan taa, kuka sängyn alle, mutta rohkeasti, ehkä hieman teennäisenkin rohkeasti, nousi perheen pää istuimeltaan ja käveli kohti ovea.
Jännitys tiheni…!