Läntisten naapurien merkityksestä

 

Katse kauempaa

 

René Nyberg, Ruotsin ja Venäjän välissä. Esseitä historian varrelta. Siltala 2022, 278 s.

 

Kun historiassa uppoutuu johonkin yksityiskohtaan ja selvittää sen perusteellisesti, saattaa saavuttaa sitä kautta myös vankan tarkastelupisteen, jonka kautta koko ympäristökin saa aivan uutta valoa.

Vaarana on toki tässäkin perspektiivin vääristyminen. Asiat alkavat helposti näyttää aivan liikaa sellaisilta, kuin ne näyttivät juuri tuon yhden historian hetken näkökulmasta. Useinhan tarkastelupiste sitä paitsi sijoittuu nykyisyyteen.

Laajemman perspektiivin hankkimiseksi tarvitaan laajempien yhteyksien hahmottamista. Täytyy sanoa, että viime vuosina on meilläkin kiitettävästi nostettu katsetta yhden tai kahden viime aikoina käydyn sodan kiemuroista ja otettu myös useamman vuosisadan takaisia asioita käsittelyyn, Kustaa Vaasan ajoista aina Kaarle Juhanaan saakka.

Erityisesti Risto Volasen teokset ansaitsevat tässä suhteessa maininnan niihin sisältyvän Suomen kohtalot määränneen kahdensadan vuoden takaisen poliittisen historian esille nostamisen suhteen.

Ei tässä asiassa toki sinänsä mitään uutta ole, mutta itsenäisellä Suomella on kyllä ollut taipumusta käpertyä itseensä ja ignoroida entiset emämaat ja niiden vaikutus historiaamme. Niinhän toisaalta on tehty myös Ruotsissa Suomen suhteen. Kuitenkin historiassa olisi syytä aina silloin tällöin katsoa paitsi kauas, myös kaukaa: toisen aikakauden perspektiivistä.

Suurlähettiläs René Nyberg tunnetaan suurena Venäjän historian harrastajana ja nyt hän on ulottanut näköpiirinsä entistä laajemmalle, paitsi kirjan otsikossa mainittuun Ruotsiin, myös erityisesti Tanskaan ja sitä mukaa yleiseurooppalaiseen politiikkaan, jossa Tanska oli vielä Ruotsiakin kiinteämmin mukana aina 1800-luvulle saakka.

Jo kirjan esipuheessa tekijä kysyy, oliko Venäjä Ruotsin perivihollinen ja vastaa kieltävästi. Tämä lukijan hätkähdyttäminen hereille on tietenkin aivan sallittua ja jopa kannatettavaa, mutta ei sitä kannata ihan noin vain nielaista. Mikäli vuosisadasta toiseen jatkuvista perivihollisuuksista nyt yleensä halutaan puhua, kuten on perusteltua tehdä vaikkapa Ranskan ja Englannin ja Ruotsin ja Tanskan kohdalla, niin kyllähän vastaava suhde oli myös Venäjän ja Ruotsin välillä.

Itse asiassa tämä suhde oli pikemmin Venäjän ja Suomen välillä. Suomi oli maantieteellisesti se Ruotsin valtion osa, joka yhä uudelleen joutui taistelukentäksi Venäjää vastaan. Poliittisesti Suomi toki oli Tukholman ohjauksessa, mutta siitä huolimatta sillä oli kyllä oma identiteetti jo varhain.

Suomi ei keskiajan jälkeen enää ollut pelkkä Ruotsin itämaa (Österlandet, ei Östland), vaan sellainen valtakunnanosa, jolla oli oma suuriruhtinaskunnan sinänsä seremoniallinen statuksensa jo 1500-luvulta lähtien. Kyse ei ollut vain Varsinais-Suomesta. Mitä Venäjään tulee, Suomen oletettiin kykenevän pitämään itse puoliaan itänaapuria vastaan.

Paljolti käytännön syistä ruotsalaisia joukkoja saapui Suomen alueelle Venäjää vastustamaan vain ani harvoin. Ruotsin joukot olivat lähes aina samaan aikaan kiinni sodassa Tanskaa vastaan. Kun venäläiset valloittivat maan Ison vihan aikana, sai Suomi Pohjanlahden takaa osakseen runsain mitoin moitteita ja halveksuntaa, kuten vaikkapa Daniel Jusleniuksen kirjoista käy ilmi.

Nykyään puhutaan taas innokkaasti geopolitiikasta ja siltä kannalta on Ruotsin ja Tanskan perivihollisuus yhtä ymmärrettävää kuin Venäjän ja Suomen välinen skisma. Raja oli toisen osapuolen mielestä väärässä paikassa. Ruotsissa eteläiset maakunnat, Skoone, Hallanti, Blekinge ja Bohuslän riistettiin väkivalloin Tanskalta vasta 1600-luvulla ja ruotsalaistettiin nopeasti ja armottomasti. Samalla katkaistiin Tanskan maayhteys Norjaan.

 Juutintulli sentään jäi käyttöön 1800-luvun puoliväliin saakka ja sen kiertämiseksi Ruotsi rakensi Götan kanavankin.

Venäjän pyrkiessä merelle oli Itämeri sille selvästi tärkeämpi kuin hankala Vienanmeri, jonne se toki vapaasti pääsikin tai Mustameri, josta matka Euroopan suuriin keskuksiin oli myös paljon hankalampi.

Tärkeähän sekin toki oli, vaikka Turkin salmet ovat yhäkin valloittamatta. Konstantinopolin hankkimista haviteltiin vielä ensimmäisessä maailmansodassa. Kauppaa on Turkin, tuon Venäjän maantieteellisen vihollisen ja Ruotsin ystävän ja liittolaisen kanssa ja sen ohi sentään voitu käydä.

Itämerellä Venäjää vastassa oli Ruotsi, ei vain Inkerinmaalla, vaan myös Baltiassa. Riika, joka keskiajalla oli alueen suurin ja tärkein kaupunki, sijaitsi kaupan suhteen paremmassa paikassa kuin uusi Pietari, mutta kyllä jälkimmäinen nousi pian paljon tärkeämmäksi. Se oli nimenomaan Pietari I:n uusi luomus, eräänlainen anti-Venäjä tai ainakin anti Moskova. Jälkimmäinen olennoi maan vihattavaa ja perinteistä takapajuisuutta, kun taas Riika toisaalta oli saksalaisuuden läpitunkema. Pietarissa aloitettiin puhtaalta pöydältä.

Ruotsi ei halunnut mitenkään leppyä itäisen Itämeren satamiensa menettämiseen ja revanssiajatus säilyi aina vuoteen 1812 saakka ja heräsi henkiin vielä sen jälkeenkin. Perivihollisuuttahan tämä oli. Mitä Ruotsin eteläisiin maakuntiin tulee, sillä suunnalla Ruotsi oli kyllä ns. tyydytetty maa, mutta Tanska taas katkera perivihollinen.

Ruotsin eteläisten maakuntien pakkoruotsalaistaminen ja sitä vastustava sissiliike ovat asioita, joita ei nykyään usein edes muisteta. Otettakoon sentään huomioon, että ruotsalaiset, tanskalaiset ja norjalaiset olivat ja ovat läheisiä kielisukulaisia ja saman uskonnon tunnustajia. Siitä huolimatta imperialistinen politiikka ei koskaan saanut alistettujen hyväksymistä Skandinaviassa eikä sitä ilman muuta nielty Suomessakaan.

Mitä Vanhan Suomen suomalaisiin tulee, tarjosi Taurian (Krimin) ruhtinas Grigori Potjomkin mahdollisuutta tyhjentää koko alue tai ainakin sen savolaiset osat ja siirtää väestö Krimille tai Novorossijaan. Tämä ei välttämättä ollut tyhjää puhetta, sillä Viron ruotsalaisia siirrettiin sinne suuri määrä. Puolet lienee tuhoutunut vaelluksen aikana.

1700-lukua on Ruotsissa sanottu Suomen vuosisadaksi ja silloin tosiaan vasta alettiin Ruotsissa kantaa Suomesta huolta. Sekä Hattujen sodassa että Kustaa III:n sodassa asiaan liittyivät myös revanssipyrkimykset. Suomalaisen itsetunnon herääminen 1700-luvulla on asia, joka jostakin syystä on nykyään lähes kokonaan unohdettu ja niinpä monet kuvittelevat, ettei mitään sellaista ollutkaan.

Jostakin syystä nostetaan aina esille se seikka, että Ruotsi Haminan rauhassa vuonna 1809 luovutti Venäjälle tietyt Ruotsin valtakunnan läänit, eikä Suomea edes mainittu. Tämä on kuitenkin virallisessa paperissa aivan ymmärrettävää, koska nimenomaan noiden läänien raja oli tarkoin määritelty ja Venäjä jo piti hallussaan osaa Suomesta. Sen sijaan vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhansopimuksessa puhuttiin nimenomaan Suomesta, josta Venäjä silloin sai osan.

Mitä Norjaan tulee, sen vuoteen 1905 kestänyt personaaliunioni Ruotsin kanssa vaikuttaa ulkopuolisesta idylliseltä, mutta ei se vapaahenkisiä norjalaisia lopultakaan tyydyttänyt. Väitetään, että koko sanasta ”unioni” tuli maassa jonkinlainen kirosana, minkä johdosta myöskään EU ei koskaan herättänyt siellä suurta sympatiaa.

Tässä toki voi muistaa senkin, että Kalmarin unionikin koettiin Ruotsissa ja Suomessa aikoinaan syystäkin orjuuttavana ja siitä irti pääsemiseksi tarvittiin vapaussota. Tuollaisissa valtioliitoissa on aina olemassa keskus, metropoli, joka hyötyy enemmän kuin toiset, jotka sen sijaan saavat ennen muuta kunnian palvella sitä. Näinhän se oli neuvostoimperiumissakin.

Pohjolassa tuo suuri rooli oli alun perin Tanskalla, jonka historia meillä on yleisessä tietoisuudessa sivuutettu aivan liian vähällä. Ruotsin ja Tanskan suhteissa tärkeä rooli oli myös Ruotsin Pommerilla, joka toi mukanaan myös vastakohtaisuuden Preussin kanssa ja vei Ruotsin moniin hedelmättömiin sotiin.

Ruotsi oli aikanaan Westfalenin rauhan takaajavaltio ja siis sitäkin kautta sidoksissa mannermaiseen politiikkaan. Tanska kuului siihen jopa Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan kautta Slesvig-Holsteinin omistajana. Sekä Ruotsissa että Tanskassa saksa oli myös tärkeä kieli ja enimmillään saksan puhujia oli tämän kirjan mukaan Tanskassa peräti 40 prosenttia.

Pidän Nybergin kirjaa ansiokkaana ja tärkeänä puheenvuorona aivan erityisesti siinä esille nostetun Tanskan Ruotsin perivihollisen suuren ja jopa ratkaisevan merkityksen takia. Epäsuorasti Tanskalla oli valtava merkitys myös Suomelle.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja asiallinen eikä tekijä ole välittänyt kosiskella lukijaa monillakaan anekdooteilla, joita olisi ollut runsaasti tarjolla. Valitettavasti kirjaan on jäänyt aika paljon lipsahduksia, etenkin vuosiluvuissa. Ne olisi toki ollut helppo paremmalla oikoluvulla välttää.

Muuttuva Venäjä

 

 

Nopeasti ne ovat näkemykset muuttuneet Venäjälläkin, kuten ovat muuallakin. Tämäkin juttu on vain muutaman vuoden takaa:

torstai 16. toukokuuta 2019

Militarismin voittokulku

 

Kehittynyt militarismi

 

Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov on suorasanainen mies. Tässä keväällä hän ravisteli erinäisiä tahoja kertomalla, että Venäjällä oli onnistuttu luomaan moraaliton ihmistyyppi.  Sillä hän suututti monet.

Nyt hän täräyttää suoraan Kremlin varpaille antamalla tylyn tuomionsa siitä uudesta militarismista, joka Venäjälle on kehittynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Gudkovin asiantuntemusta ei voi kiistää ja hän myös perustelee väitteensä, jotka hän usein esittää varsin kärjistetyssä muodossa, ikään kuin haluaisi niin sanotusti kerjätä verta nenästään.

Kannattaa myös huomata, että hän sentään voi ne esittää. Edes Brežnevin aikaan mikään läheskään sen kaltainen ei olisi tullut kuuloonkaan.

Nyt Gudkov kirjoittaa Novaja Gazetan sivuilla otsikolla ”Kehittyneen militarismin aikakausi”. Varttuneempi venäläinen huomaa siinä heti viittauksen Brežnevin aikaan, jolloin ylpeiltiin siitä, että oli saavutettu kehittyneen eli kypsän sosialismin kehitysvaihe.

Tuon jälkimmäisen julistettiin aikanaan olevan korkein aste, minkä mikään kansa oli yhteiskunnallisessa kehityksessään maailmanhistorian aikana saavuttanut. Koko käsitteessä kiteytyi falski itsekehu, suhteellisuuden tajun puute ja historianväärennys.

Joka tapauksessa tämä uusi militarismi on kehittynyt erittäin nopeasti, mutta selväpiirteisesti. Se kuuluu  erityisesti 2010-luvun ilmiöihin ja sen suuria vauhdittajia olivat Georgian sota ja etenkin Ukrainan ja Krimin tapahtumat.

Verrattuna 1990-lukuun voidaan havaita, että venäläisten mielipiteet monesta asiasta ovat muuttuneet suorastaan vastakohdikseen.

 Toisin kuin ennen, nyt uskotaan, että länsi uhkaa Venäjää (56%), mutta että Venäjä kyllä kykenee kaikissa oloissa itseään puolustamaan. (2005 -52%, 2018 -88%).

Toisin kuin ennen, nyt uskotaan, että yleinen asevelvollisuus on maalle tarpeen (vuonna 2000 30%, 2017 -58%)  ja että puolustusmenot on priorisoitava, vaikka sitten muun kustannuksella (52% jo kriisivuonna 2015). Vuonna 1998 kuitenkin 52% vaati puolustusmenojen vähentämistä sosiaalimenojen hyväksi. Totean, että se oli kyllä etenkin loppuvuodesta katastrofaalinen vuosi.

Toisin kuin ennen uskotaan, että venäläiset ovat suuri kansa, jolla on tässä maailmassa aivan erityinen oma tehtävänsä (1993 13%, nyt 64%) eivätkä he ole samanlaisia kuin mikä tahansa muu kansa (1992 80%, nyt 32%).

Putin on ollut suosittu koko kautensa ajan, mutta aluksi hänen suosionsa perustui kansan elintason kohottamiseen, kun taas se nyt perustuu ennen muuta suurvalta-aseman palauttamiseen. Etenkin Krimin kaappaus nosti suosion huippuunsa.

Militarismi on nyt kaikkialla. Televisiossa se tunkee läpi monien ohjelmien, kouluissa nuorisoa militarisoidaan yhä enemmän (Junarmija) ja sodasta on tullut pyhä ja tabujen saartama symboli, jota ei saa arvostella.

Jokainen lienee huomannut niin sanotut ”kuolemattoman rykmentin” kulkueet, joita venäläiset pitävät myös ulkomailla. Näitä on selitelty nimenomaan surun ilmauksiksi, mutta kyllä ne ovat mitä suurimmassa määrin osa sitä ”kehittynyttä militarismia”, josta Gudkov puhuu.

Gudkov näkee tässä kehityksessä oman logiikkansa ja katsoo militarismin kansalaisuskontona (hän ei käytä tätä termiä) olevan reaktiota siihen suureen historialliseen pettymykseen, jota Neuvostoliiton romahdus merkitsi.

Ellei Venäjä muuten ole merkittävä, niin voihan se nyt ainakin kehuskella sillä, että voisi hävittää planeetalta kaiken elollisen, mikä ei ole lainkaan vähäinen suoritus, mitä muuta siitä nyt sitten voidaankin sanoa.

Mutta miten suuressa määrin militarismi merkitsee myös valmiutta ryhtyä sotimaan?

Tämä näyttää olevan kohtuuden rajoissa, tai ainakin vähäisempää kuin voisi kuvitella muiden mielipiteiden perusteella.

Mikäli synnyinmaata pitäisi taas, vuoden 1941 tapaan puolustaa, olisi valmiita menemän rintamalle vapaaehtoisina 21%, kutsuttuna 22%, välttelisi palvelusta 31% ja 26% ilmoitti tähän, etteivät kuulu kutsuntavelvollisten piiriin.

Gudkovin mielestä tämä osoittaa, että vaikka nykyinen propaganda on saanut aikaan kollektiivisen ylpeyden, ei se kuitenkaan merkitse fanaattisuutta ja valmiutta uhrautumiseen.

No, uskonemme sen, ettei lännen puolelta ole odotettavissa hyökkäystä Venäjälle, joten niin kutsuntavelvolliset kuin vapaaehtoisetkin saavat jäädä kotiin.

Levada-keskus ei ilmeisesti edes kehdannut kysyä sitä, miten moni olisi valmis menemään rintamalle, mikäli kyseessä olisi Venäjän puolelta hyökkäyssota. On syytä uskoa, että se porukka olisi todella pieni. Nämä luvuthan koskevat ilmaistuja mielipiteitä eivätkä sellaisia todellisia tapauksia, joissa valtio lähettää miehet ja tarvittaessa naisiakin rintamalle heiltä enempiä kysymättä.

Enpä usko, että Venäjällä olisi varaa sellaiseen missään olosuhteissa. Sen sijaan militarismin suosiminen näyttää olevan Venäjällä se naru, mistä valtion kannattaa vetää, kun se haluaa kansan suosiota.

Nykyinen tilanne, jossa konfrontaatio lännen kanssa on jokapäiväistä elämää, on erinomainen kasvualusta aivan epärealistiselle maailmankuvalle, jota valtion on helppo hyödyntää.

Tuleekin mieleen kysymys, missä vaiheessa nyt aiotaan ryhtyä ns. liennytykseen.

Aikoinaan tarvittiin lopulta 30 vuotta sodasta, ennen kuin mahdotonta voitiin pitää mahdollisena. Mutta kun koville ottaa, niin kaikenlaista tapahtuu, vaikka ei nyt koiraan poikimista tai lehmien lentämistä sanan varsinaisessa merkityksessä sentään.

Poliittinen kysymys mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta on joka tapauksessa vain kysymys ajasta ja tarkoituksenmukaisuudesta.

Miten kauan lännen ja Venäjän välinen niin sanottu pakotesota kestää ja mitä sillä tavoitellaan?

Tuskin lännen kannattaa olla erityisesti huolissaan Venäjän hyökkäävyydestä, mutta joka tapauksessa sen kannattaisi olla huolissaan niistä menetetyistä eduista, jotka pakotesota aiheuttaa ja siitä epäterveestä kehityksestä, jota nouseva militarismi ruokkii molemmin puolin.

 

Pöyristyttäisiinkös?

 

Uusi hihamerkkijuttu?

 

Vanha viisaus kertoo, ettei poliitikon pidä kuvitella äänestäjien olevan melkoisen tyhmiä. Kyllä heistä suurin osa on täydellisen tyhmiä.

Kun kuitenkin näkee suurimman osan kansalaisista kykenevän hoitamaan arkiaskareensa enemmän tai vähemmän moitteettomasti, rupeaa jo ihmettelemään, miten on mahdollista, että samat ihmiset politiikassa näyttävät olevan lähinnä imbesillejä.

 Yhä uudelleen näkee, miten monilta heistä puuttuu alkeellinenkin lukutaito tai ainakin luetun ymmärtämisen taito, ja argumentoinnissa he näköjään häviävät jopa lastentarhalaisille. Argumentum ad hominem on jo järjen käytön parhaasta päästä.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa vain tuota surullisen kuuluisaa hihamerkkijuttua, jossa pahaa-aavistamattomasta pakinoitsijasta tehtiin ns. laatulehdissä rohkealla kynänvedolla puolueen keskeinen vallankäyttäjä tai vähintäänkin äänitorvi, joka muka oli vaatinut ulkomaalaisten merkitsemistä erityisellä hihamerkillä.

 Kun absurdi juttu paisumistaan paisui myös erään dosentin myötävaikutuksella, joissakin venäläisissä julkaisuissa väitettiin pian jo sellaistakin, että suomalaiset aikovat merkitä maahan saapuvat venäläiset ihon alle sijoitettavalla mikrosirulla.

No, kuten kaikkialla maailmassa, varmasti myös Venäjällä normaalijärkiset lukijat osasivat suhtautua noihin höpinöihin asianmukaisen skeptisesti. Vaikeampaa on käsittää, että suomalainen ns. laatumedia teeskenteli ottavansa perussuomalaisten muka esittämän ”hihamerkkivaatimuksen” hyvin vakavasti ja nosti sen jopa pääkirjoitustasolla kauhistelun kohteeksi ja moitteeksi kyseisen puolueen moraalista tasoa vastaan…

Tämä toki oli täysin kyynistä demagogiaa ja valehtelua vastoin parempaa tietoa. Saattaa kuitenkin olla, että kun kyse on politiikasta, menettää huomattava osa ihmisistä kokonaan oman harkintakykynsä ja alkaa sokeasti toistella sitä laumaa edustavan pässin mäkätyksiä, johon on leimautunut. Noita juttuja todennäköisesti uskoivat monet ja uskovat vieläkin.

 Vaikka oman puolueen väitteitä tai vastustajan kelvottomuutta ei pidettäisikään ihan täysiarvoisena totuutena, niitä silti puolustetaan intohimoisesti aivan kuten pallopeleissä, joissa jokainen järjissään oleva tietää vastapuolen tosiasiassa koostuvan ihan yhtä hyvistä ihmisistä kuin omakin joukkue -sitä nyt vain on päätetty suhtautua siihen kuin suureenkin viholliseen.

Hesarissa oli muuan toimittaja hiljattain päättänyt hieman kunnostautua moraalisäteilyn alalla ja paheksunut jyrkästi niitä, jotka olivat lähettäneet Ukrainaan rahaa kranaatteihin, jotka varustettiin heidän kirjoittamillaan terveisillä. Kyse oli siis tappavien aseiden hankkimisesta suoraan sodassa käytettäviksi.

Komppaan toimittajaa sikäli, että tuollainen sodan banalisointi on tyylitöntä. Sota yleensäkin on, understatementia käyttääkseni, kovin ikävä asia. Itse asiassa pidän sitä jopa äärimmäisen vastenmielisenä ja luulen, että se on ihmiskunnan historian suurin häpeätahra.

Silti sotia käydään ja niissä on oma logiikkansa. Asia ei siitä muutu, kannatammeko vain vastustamme me sotaa yleensä vai emme tai kumpaa puolta kohtaan me tunnemme suurempaa sympatiaa. Huomautan varmuuden vuoksi olevani russofiili ja pitäväni kovasti venäläisistä. Ukrainalaisia tunnen huonommin, mutta tässä sodassa kannatan ilman muuta heitä, sillä he ovat hyökkäyksen uhreja.

Tämä vain taustaksi, ystävälliset tunteet jompaakumpaa tai molempia osapuolia kohtaan eivät ole millään tavalla relevantteja silloin, kun puhutaan sodan yleisestä logiikasta ja aina silloin tällöin siitäkin on syytä puhua, ettemme vajoaisi aivan lapselliselle tasolle sotaa seuratessamme.

Tunnettu poliitikko ja intellektuelli Jussi Halla-aho pilkkasi tuota yllä mainittua yksityisten henkilöiden harjoittamaa sodan tukemista paheksuvaa hurskastelua ja ihmetteli, mitä muuta, kuin hyökkääjän vahingoittamista sota mukamas paheksujan mielestä on?

Mitä muuta, kuin sotaa varten eli käytännössä vihollisen sotilaiden tappamista varten Suomi ja muut länsimaat sitten oikein lähettävät Ukrainaan sotamateriaalia. Mitä sodassa oikein pitäisi tehdä? Kääntää toinen poski vai? Vihollisen tappaminen nyt vain ikävä kyllä on kuin onkin sodassa osapuolten tavoitteena. Mitä enemmän Ukrainan sodassa tapetaan venäläisiä, sitä suuremmalla syyllä voidaan odottaa sodan päättyvän hyökkääjän kannalta huonosti.

Olisi varmasti useimpien mielestä parempi, ellei sotaa lainkaan käytäisi, mutta kyllä sitä nyt vain käydään. Ne, jotka eivät toivo hyökkääjän menestymistä, yrittävät auttaa sen uhria. Siinä tarvitaan tappavia aseita, muun muassa.

Tämä on tietenkin aivan alkeellista logiikkaa. Voidaanhan tähän kaikin mokomin huomauttaa, että olisi erinomaista, mikäli hyökkääjä voitaisiin pysäyttää verettömillä keinoilla, kuten vaikkapa nyt taloudellisilla sanktioilla tai, sanokaamme, moraalisaarnoilla. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, etteivät ne nyt toimi tai ainakaan riitä pysäyttämään hyökkääjää.

Mitä kalliimmaksi tämä hyökkäyssota käy hyökkääjälle, sitä parempi. Tämä edesauttaa myös oikeuden toteutumista maailmassa. Se, että taisteluista saavat kärsiä sotilaat, jotka eivät itse ole osaansa valinneet, on asia, jolle ei voi mitään. Sodalla on oma logiikkansa.

Inhimillinen myötätunto voi kaikin mokomin kohdistua myös niihin onnettomiin hyökkääjän sotilaisiin, jotka saavat omissa nahoissaan maksaa poliittisen johtajansa rikollisen politiikan, mutta sodassa on sodan lait: tapa, tai tule tapetuksi, sanoi isäni, rintamamies, joka toimi konekivääriampujana. Leniniläisittäin sanoen kysymys ei ole siitä, että oikeudentuntoinen ja hellämielinen sotilas voisi jättää tappamatta, vaan siitä, kuka tappaa kenet: kto kogo?

Inhimillisesti katsoen koko sodan asetelma on absurdi. Rintamamies Yrjö Jylhä, jolle asia ei ollut vain teoriaa, runoili siitä koskettavasti: Kiväärinpiippu ja silmää kaks’ sua katsovat rävähtämättä… (KVG). Kukapa etulinjan sotilas mahtaneekaan nauttia siitä, että pääsee noihin sankaritöihin?

 Toki vihollisen tuhoaminen voi tarjota myös äärimmäisen riemukkaan kokemuksen, todistaa meille Konstantin Simonov, Venäjän eräs suosituin sotakirjailija, mutta kyllä nuo elämykset mahtoivat olla harvinaisia ja taatusti järjettömällä hinnalla ostettuja.

Tutkimuksissa on kyllä myös todettu, että ainakin amerikkalaisista sotilaista suurin osa taisteluissa ampui ilmaan tai muuten ohi. Mikäli vihollisen hermot pettävät, se saattaa lähteä karkuun pelkkää räiskettäkin. Ehkäpä moraalisäteilijöiden kannattaisikin vaatia, että se sodan osapuoli, jota autetaan, ei ainakaan ammu ihmisiä kohti? Ehkäpä ne kranaatit, joita lahjoittajat rahoittavat, olisi ainakin ladattava vaarattomilla aineilla, vaikkapa runokokoelmilla?

Ainahan sopii toivoa, että paha maailmassa jäisi tapahtumatta ja tottahan sekin on, että väkivallan vastustaminen väkivallalla lisää pahaa maailmassa. Kun parempaakaan keinoa kuin aseellinen vastarinta hyökkääjälle ei valitettavasti ole keksitty, voi paheksunnan itse taistelutoimien osalta jättää omaan arvoonsa.

Eri asia toki on, että varsinainen iloitseminen vihollisenkaan kärsimyksistä ei ole osoitus kovin ylevästä moraalisesta tasosta. Toki lienee sentään hyväksyttävissä, että kun massamurhaajan rooli ottanut hyökkääjä kärsiikin tappioita ja joutuu häpeään, siitä tunnetaan tiettyä vahingoniloa. Näinhän kävi talvisodassa Stalinille ja näin on käynyt nyt Putinille.

Toki hinta on hirveä ja normaalin ihmisyytensä säilyttäneet ihmiset vaativat ja haluavat kaikkialla sodan lopettamista mahdollisimman pian. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse taistelukentän logiikan kanssa. Se on ja pysyy niin kauan kuin sota jatkuu. Kun hyökkääjän käy huonosti, hyökkäys loppuu.

Pöyristyttävää on havaita, millä tavalla somessa on suhtauduttu Halla-ahon täysin asialliseen kommenttiin hesarin pöyristelijälle, jossa hän tuo esille sodan logiikan niin selkeästi, että lapsenkin täytyy asia ymmärtää.

Näinhän ei ole tapahtunut. Someen ilmestyi välittömästi kymmenittäin kommentteja, jossa kauhisteltiin kirjoittajan harjoittamaa ”vihan lietsontaa” venäläisiä vastaan(sic!). Tyhmimmät puhuivat tietenkin aivan muista asioista kuin Halla-aho, kuka Minskin sopimuksesta, kuka Naton laajenemisen estämistä koskevista lupauksista ja vastaavista asioista, jotka eivät millään tavalla liittyneet siihen kysymykseen, josta Halla-aho puhui, siis siihen, millainen on sodan logiikka.

Monet osoittivat parhaansa mukaan olevansa Halla-ahon kommentista äärimmäisen pöyristyneitä ja vaativat rangaistuksia, puoluejohdon irtisanoutumista moisesta barbariasta ja kuka ties mitä.

Tämä koko masentava syvätyhmyyden purkaus oli varmasti enimmäkseen falskia demagogiaa, jonka tarkoituksena on vain lyödä leimaa puhujaan tulkitsemalla hänen sanansa käytetystä kontekstista ja logiikasta irrallaan. Näinhän on tehty ennenkin ja typerykset ovat aina vain taputtaneet.

Se, että Suomi valtiona tukee myös tätä sodankäyntiä näyttää monen mielestä olevan sentään aivan oikein, kuten myös Halla-aho huomautti. Mikäli samaan aikaan kauhistellaan sitä, että sodassa myös ja jopa aivan erityisesti tapetaan ihmisiä, ollaan kestämättömässä tilanteessa. Suomikin on tässä mukana vain ja ainoastaan vastustaakseen hyökkäystä. Mikäli jokin maa hyökkäisi Venäjälle, Suomi mitä todennäköisimmin vastustaisi nimenomaan sitä.

Kiinnostavaa tulee olemaan, miten ns. laatulehdistö nyt suhtautuu ”somemyrskyyn”, joka sangen mahdollisesti on masinoitu. Mennäänkö taas demagogiselle linjalle ja ollaan olevinaan äärimmäisen närkästyneitä, vai otetaanko laatujournalismille sopiva analyyttinen linja ja tunnustetaan, että sodan logiikan pohtiminen myös julkisesti on aivan sallittua ja jopa kannatettavaa toimintaa.

Sielunlämmitin

 

Vatnik

 

Kun valtiot joutuvat konfliktiin, nostavat myös kansat, noin kuvaannollisesti sanoen, niskakarvansa pystyyn ja puhuvat, sikäli kun puhuvat, toisilleen lähinnä sähisemällä.

Joskus, vuosia sitten, kehotin lukijaa googlaamaan sanat хохол ja toisaalta москал tai кацап, mikäli he halusivat tietää, millaista irvikuvaa ukrainalaiset ja venäläiset olivat ruvenneet viljelemään toisistaan (кацап - Bing images).

Erityisesti kuvapuoli on paljon puhuva. Venäläiset muuttuivat niissä kiroilemalla puhuviksi rappioalkoholisteiksi ja läskiä himoitsevat ukrainalaiset olivat jo itsekin sian näköisiä. Äärimmillään niissä sanotaan, että vain kuollut naapuri on hyvä naapuri. Kovin tuttua siis sotien ajoilta, mutta jo vanhempaa perua.

Kuvissa kaiketi tulee esille kansallisuusvihan primitiivisin taso, mutta toki se sanallinen puoli on myös oleellisen tärkeä. Sitenhän ainoastaan voidaan todistaa, miksi vastapuoli on niin kehno. Venäjällä vähemmistöjen halveksimisen ja vihaamisen perusteena on perinteisesti ollut imperialismi: tietyt ainekset ovat olleet epäluotettavia kavaltajia.

Mitäpä sanoikaan muuan imperialistinen kaljapatriootti (квасной патриот) Aleksandr Kuprinin novellissa: Hän kuvaa yksityiskohtaisesti myös aitovenäläisenä patrioottina esiintyvän tyypin, jolle juutalaiset ovat vihollinen numero yksi: ”Kenen hallussa on vuoriöljymme? Jutkujen, armenialaisten, amerikkalaisten. Kenen käsissä ovat hiili, kaivokset, höyrylaivat, sähkö? Jutkujen, belgialaisten, saksalaisten hallussa. Kuka omistaa sokeritehtaat? Jutkut, saksalaiset, puolalaiset. Ja ennen muuta kaikkialla olevat jutkut, jutkut, jutkut… Keitä ovat lääkärimme? Jutkuja. Keitä ovat apteekkarimme, pankkiirimme, asianajajamme? Helvettiin nuo kaikki…!”

Juutalaisten ohella vihattavia kotimaisia aineksia olivat puolalaiset, suomalaiset ja ukrainalaiset: ”voi sivistynyt Suomi-parka! Voi onneton, sorrettu Puola! Oi suuri, ahdistettu juutalaisten heimo…”

Isänmaanystävä joutui lopulta hurmoksiin ja fantisoi hirveällä kostolla. Venäjä kyllä heräisi pian ja sen jälkeen: ”se ravistelee itsestään tuon vahingollisen, radikaalin älymystön kuin koira kirpun ja puristaa tiiviisti mahtavaan nyrkkiinsä kaikki nuo syyttömät, sorretut, kaikki nämä likaiset, vähäpätöiset jutkut, ukrainalaiset ja puolalaiset niin, että mahla roiskuaa niistä joka taholle ja Euroopalle se sanoo ainoastaan: nouse ylös, senkin koira!”

Kuprinin kuvaaman chauvinistin vihan kohteena ei suotta ollut älymystö, intelligentsija. Sehän oli ryhmä, joka kaikkialla toimi suuren isänmaan rajattoman suuruuden vahingoksi, se halusi kukistaa itsevaltiuden, se halusi oikeutta suomalaisille, puolalaisille ja juutalaisille ja iin  edelleen. Se halusi suuria mullistuksia, kuten päämiisteri Stolypin asian muotoili. Patriootit sen sijaan halusivat suuren Venäjän! (ks. Vihavainen: Haun stolypin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tuo suuri Venäjä oli tietenkin se imperiumi, jossa vähemmistöillä ei ollut nokan koputtamista. Heidän tehtävänään oli palvella venäläistä aatetta etnografisena materiaalina kuten slavofiili Danilevski asian esitti.

Venäläisen imperiaalisen kulttuurin juuria on etsitty ja tietenkin myös löydetty kaukaakin. Yllättävän vähän painoa on viime aikoina pantu sille valtavalle kokemukselle jonka kansakunnalle antoi Neuvostoliiton rakentamisen ja tuhoutumisen aikakausi, täysin utopistinen ja tavattoman verinen kokeilu.

Venäjän Ukrainassa käymän hyökkäyssodan suuri suosio kotimaassa on yllättänyt monet, minut ainakin. Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että koko kansa yhtenä miehenä olisi mukana tässä joukkopsykoosissa, jossa lauma sopulien tai nykyaikaisten journalistien tavoin näyttää kulkevan aivan sokeasti samaan suuntaan.

Eivät ne kaikki niin tee. Kuprinin kuvaaman chauvinistin vihaama älymystö on yhä olemassa ja samoin myös ne vähemmistöt, joita venäläinen imperialismi ei elähdytä.

On kiinnostavaa, että putinilaisen politiikan kannattajia on ryhdytty kutsumaan nimellä vatnik (ватник), joka tarkoittaa toppatakkia tai siihen pukeutunutta ihmistä.

Wikipedian mukaan kyseessä on haukkumanimi, joka tietenkin alun perin viittasi neuvostoliittolaiseen ilmiöön, etenkin vankien ja sotilaiden aikoinaan käyttämään halpaan vaatekappaleeseen. Ihmisestä puheen ollen se tietenkin antoi assosiaation homo sovieticuksesta, tottelevaisesta typeryksestä, joka uskoi minkä tahansa propagandan. Suunnilleen samaa kuin vatnik tarkoittaa myös sana sovok (совок).

On kiinnostavaa, että wikipedia selittää vatnikin olevan nimenomaan nykyisen sisä- ja ulkopolitiikan annattaja eikä esimerkiksi vain neuvostonostalgiaa viljelevä takapajuinen aines: Ва́тник — политически окрашенное прозвище лиц, поддерживающих современный политический режим в России , его внутри- и внешнеполитический курс.

Vähemmän kiinnostavaa ei ole, että älymystön noin leimaamat ainekset ovatkin tehneet nimityksestä itselleen kunnianimen: Neuvostoliiton kunnia on heidänkin kunniansa ja nykyinen politiikka on sen jatkoa.

Tässä näemme harvinaisen selkeän kuvan henkisestä taantumasta. Sodat toki aiheuttavat säännöllisesti sellaisen. Merkillepantavaa on, että nimenomaan Neuvostoliitto on tässä noussut esille, ei niinkään se vallankumousta edeltäneen Venäjän imperiumin kunnian hehkuttaminen, jota harrastavat ne piirit, joita voisimme kutsua chauvinistiseksi älymystöksi.

Elämme nyt primitiivisen leimaamisen ja helppohintaisen sanamagian ja karikatyyrien aikaa. Viholliseksi miellettyjä tahoja vastaan sopii käyttää mitä keinoja tahansa. Venäläiset ja ukrainalaiset esiintyvät nyt ainoastaan ja vain perivihollisina ja kokonaisia kansoja kuvataan helposti sanan tai parin avulla.

Kun tässä ulkopuolisina vielä olemme kai säilyttäneet vielä jonkinlaisen mahdollisuuden järkevään ajatteluun, kannatta meidän pitää mielessä, että asiat ovat monimutkaisempia. Venäjällä on yhä ja tulee olemaan huomattava joukko ihmisiä, jotka eivät ole tempautuneet mukaan ”pyhään” vihaan, vaan uhmaavat ja jopa vastustavat joukkomittaista regressiota parhaansa mukaan.

Se, että vallitsevan politiikan tukijat ovat omaksuneet primitiivisyyteen viittaavan haukkumanimen jopa omaan käyttöönsä, on kiinnostavaa. Ei voi välttyä ajatukselta, että siinä henkisesti alakynteen jäänyt osapuoli yrittää -turhaan- nostaa haukkumanimensä kunnianimeksi, kun ei parempaankaan pysty.

Älymystön (Putinin terminologiassa pettureiden) ja vatnikien välien ristiriita on luultavasti nytkin muuan keskeinen vedenjakaja Venäjällä. Kun jälkimmäiset ovat ennen muuta valmiina syötettyjen ”totuuksien” kritiikittömiä nielijöitä ja valtion kuuliaisia myötäjuoksijoita, ei heidän älylliselle potentiaalilleen ole paljon painoa pantavissa.

Kun Venäjällä jälleen tulee systeeminen kriisi, on ennustettavissa, että kuuliaiset vatnikit ovat siinä heikoilla. Älymystö on nyt terrorisoitu hiljaiseksi, mutta sen tuhoaminen on mahdotonta. Erityisen mahdotonta se on sille lahjattomalle massalle, joka on omaksunut neuvostoaikojen leiman.

Sanoja ja tekoja

 

Sana ja teko

 

Uudenvuodenpuheessaan Vladimir Putin esitti totuttuun tapaan venäläiset uhreina, joiden ankarana, mutta kunniakkaana osana oli puolustaa synnyinmaata hyökkääjää vastaan. Loistavastihan työ sujuikin (doblestno).

To jalo toiminta oli nostanut kansasta esille sen parhaat puolet ja erottanut pois joukosta petturit. Jälkimmäisiä olikin sitten likvidoitu puolijulkisesti ja kerrottu heidän milloin pudonneen ikkunasta milloin muutoin poistuneen tästä maailmasta kovin yllättävällä tavalla. Kenellekään ei jäänyt salaisuudeksi, etteivät kyseessä olleet luonnolliset kuolemat.

Iivana Julman aikana Venäjä jaettiin joksikin aikaa kahteen osaan. Toinen oli zemštšina (sanasta zemlja -maa), jota hallittiin periaatteessa normaaliin tapaan toinen taas opritšnina (sana viittaa morsiamen myötäjäisiin), joka kuului Iivanan erikoispalvelulle eli opritšninalle. Sieltä käsin huseerasivat mustiin pukeutuneet opritšnikit, jotka liikkuivat ratsain ja joiden tunnuksena oli rautainen luuta, johon oli kiinnitetty koiran pää.

 Ne symbolisoivat sitä, että petturuus etsittiin Venäjältä vainukoiran tavoin ja siivottiin sieltä pois rautaisella luudalla.

Käytännössä opritšnikit saivat käydä ikään kun sotaa muuta Venäjää vastaan. He suorittivat ”puhdistustyötään” oman mielensä mukaan irrallaan normaaleista proseduureista. He olivat siis ”erikoispalveluiden” edustajia.

 Sana ”erikoiskomissio” eli tšeka (tšrezvytšajnaja komissija) tuli käyttöön vasta Leninin aikana, mutta sen merkitys oli suunnilleen sama kuin jo Iivana Julman aikana opritšninalla. Tšrezvytšajnost (чрезвычайность) tarkoittaa erikoista, erityistä siinä merkityksessä, että se on irrallaan normaalista ympäristöstään, eli siis poikkeuksellinen, olemassa oleviin lakeihinkin nähden se saa tehdä poikkeuksen.

On usein sanottu, että Putin on nyt luonut oman opritšninansa, jonka avulla hän terrorisoi maata. Koneisto on niin vahva, valtava ja häikäilemätön, että kaikki ymmärtävät sen uhmaamisen merkitsevän itsemurhaa.

Huvittavaa on, että Putin uudenvuodenpuheessaan sattui käyttämään juuri sitä opritšnikkien tunnussanaa, joka laukaisi aina ”erikoisoperaation”: sana ja teko, slovo i delo. Hän kertoi monikansallisen Venäjän väestön sаnоin ja teoin tukevan Isänmaan puolustajia, sotilaallisen erikoisoperaation suorittajia (словом и делом поддержал защитников Отечества… всех участников специальной военной операции).

Tämähän ei välttämättä merkitse mitään. Tulee kuitenkin mieleen, että on outoa mainita erikseen ”sanoilla tukeminen”, eihän se nyt myöskään välttämättä mekritse yhtään mitään. Kun sen sijaan venäjän kielessä esiintyy sanapari ”slovo i delo”, alkaa helposti tuntua palaneen käryä.

Tällaista kirjoitin tästä aiheesta jokunen vuosi sitten:

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

 

Iivana symbolina

 

Kesällä 1937 omistettiin muuan Pravdan pääkirjoitus sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježoville. Siinä oli mies, jolla sana ei koskaan eronnut teosta, oli tämän sankarinpalvonta-artikkelin keskeinen sanoma.

Käytännössä tämän pikkumiehen nollatoleranssiajattelu tarkoitti sitä, että mikäli kerran valtava määrä kaikkein korkeimpiakin upseereita ja muita potentaatteja oli tulkittava puolueen yleislinjan (generalnaja linija) vastustajiksi, niin heidän kohtalonaan oli sitten likvidointi. Mitäpä asiassa saivartelemaan.

Niinpä niskalaukaukset paukkuivat Venäjän eristämöissä (izoljator, vankiloistahan oli jo päästy eroon) hurjaa tahtia ja sadat tuhannet ”kaksinaamaisiksi” luokitellut ihmiset päätyivät joukkohautoihin.

Suuri terrori muistutti sekä idealtaan että monilta yksityiskodiltaan elävästi Iivana Julman opritšninaa. Opritšnikit ratsastivat mustiin pukeutuneina ympäri Venäjää lakaistakseen sieltä petoksen. Tehtävänsä merkkinä he kantoivat rautaista harjaa, johon oli kiinnitetty koiran pää: koiran tavoin he nuuskivat selville petoksen ja rautaisella luudalla lakaisivat sen pois.

Juuri petos, jopa petos sydämessä oli myös Stalinin kohteena, kun hän laukaisi suuren terrorin. Heti terrorin jälkeen julkaistussa virallisessa historiakirjassa palattiin yhä uudelleen kaksinaamaisuuteen (dvurušnitšestvo), joka oli juuri tällä hetkellä vihollisen tunnus: oli paljon niitä, jotka suullaan tunnustivat, mutta todellisuudessa vastustivat. Heidät oli etsittävä kaikkialta ja hävitettävä armottomasti.

Sattumoisin Ježov, verenhimoinen kääpiö, kuten häntä on nimitetty, muistutti ulkoiseltakin olemukseltaan pienikasvuista Maljuta Skuratovia, Opritšninan johtajaa ja Iivanan pääpyöveliä. Samantyyppinen psykologiakin heillä näyttää olleen.

Vladimir Sorokin, äskettäisessä kirjassaan Den opritšnika (Opritšnikin päivä) on siirtänyt tämän instituution nykypäivään ja kuvaa, miten nämä nykyajan aristokraatit (Patrušev)tuhoavat heille osoitetun, ilmeisesti kaksinaamaisen miehen kaikkine omistuksineen.

Heidän tunnuksenaan on sana ja teko -slovo i delo, jota tosiaan käytettiin vanhalla Venäjällä pantaessa vireille valtiopetokseen liittyviä juttuja. Sanat ilmaisivat valmiutta antaa ilmi tällaisia vehkeilyjä.

Itse asiassa Iivanan opritšnikit eivät vielä liene käyttäneet tätä tunnusta, josta tuli yleinen hieman myöhemmin, mutta mainiostihan se kuvaa tietynlaista psykologiaa: sana ei saa erota teosta, itse asiassa sana (käsitteet) on se varsinainen todellisuus, jota meidän vajavaisessa maailmassa asuvien on pyrittävä toteuttamaan. Monet syllogismit saattavat johtaa hirmuisiin johtopäätöksiin, mutta entä sitten? Ne on vietävä myös konkreettisen todellisuuden alueelle.

On kiinnostava kysymys, missä määrin Iivana Julman psykologia koki renessanssin Stalinin aikana. Iivana eli joka tapauksessa ennen muuta uskonnollisessa maailmassa, jossa tuonpuoleisella oli olennainen painoarvo myös tämän maailman asioita punnittaessa.

Miten kirjoittikaan Iivana ruhtinas Andrei Kurbskille, joka oli syyllistynyt synneistä pahimpaan eli petokseen ja paennut herransa valtakunnasta Liettuaan: Jos olet niin vanhurskas ja oikeudenmukainen…miksi olet pelännyt viattoman kuolemaa?...se on Jumalan tahto- tekee hyvää kärsiä. Jos olet niin hurskas… miksi et anna itsellesi lupaa ottaa kärsimystä minulta, vastahakoiselta mestariltasi ja siten periä elämän kruunu?

Nykyaikaiselle ihmiselle vastaaminen tähän kysymykseen on helppoa ja tulee ajatelleeksi, että Kurbski kaikkine vapausideoineen oli juuri nykyaikainen verrattuna Iivanan keskiaikaiseen ja ilmeisesti myös sairaalloiseen persoonallisuuteen.

Olennainen ero nykyaikaisen ja keskiaikaisen ajattelun välillä on maallisen, tämänpuoleisen todellisuuden nostaminen modernin maailman hallitsevaksi ja jopa ainoaksi viitekehykseksi.

Kuitenkin myös Stalinin aikana tapaamme psykologian, joka itse asiassa muistuttaa elävästi keskiaikaista. Siinä ei uskota tuonpuoleiseen taivaaseen, mutta kyllä tämänpuoleiseen. Maailman lainomainen siirtyminen uuteen, korkeampaan yhteiskuntajärjestykseen ja lopulta ikuisen onnen maahan, sijoittuu kyllä tulevaisuuteen, mutta on ehdottomasti nykyisyyttä hallitseva asia. Sen näkökulmasta kaikki tehdään ja ajatellaan.

Molemmissa tapauksissa perustetaan sellaisille arvoille, jotka ovat mittaamattomasti yksilöä ja hänen elämäänsä suurempia. Yksilön velvollisuus on ymmärtää tämä ja laskea aseensa puolueen edessä myös silloin, kun tulee väärin syytetyksi ja tuomituksi. Oleellista on asian elämää suurempi etu. Tämän psykologian tapaamme monilla terrorin uhreilla, joista mainittakoon erityisesti Nikolai Buharin. Mahdollisesti samanlaista psykologiaa esiintyi myös Iivanan aikana, ainakin hän sitä kaipasi.

Entäpä kuinka on nyt? Voimmeko ymmärtää, mitä voisi merkitä Iivana Julman kaltaisen hahmon nouseminen sankarinpalvonnan kohteeksi?

Kuten de Madariaga kirjassaan kertoo, Iivanan hallituskauden tase oli äärimmäisen masentava. Hän oli tuhonnut maansa talouden ja hävittänyt omaa kansaansa uskomattomassa määrin. Hänen maaninen pyrkimyksensä suvereniteettinsa tunnustamiseen ei sekään itse asiassa menestynyt, Moskovan Venäjästä ei todellakaan tullut yhtä eurooppalaista valtiota muiden joukossa. Pelätty tyrannia siitä kyllä tuli.

Millaiseksi esikuvaksi ja sankariksi Iivana siis sopii ja kenelle?

Olisi anakronistista puhua Iivanan ideologiasta etatismina, sillä hän ei erottanut omaa persoonaansa ja valtiota toisistaan ja muistutti siinä ilmeisesti enemmän tai vähemmän aikalaistaan Kustaa Vaasaa. Vaatimus ehdottomasta uskollisuudesta taisi kuitenkin Iivanalla mennä pitemmälle.

Myös Kustaa käyttäytyi joskus omaa kansaansa kohtaan tavalla, jota voisi nimittää terroriksi ja Iivanan käytöstä onkin tarkasteltava aikakautensa laajemmassa yhteydessä. Sen muuten de Madariaga on tehnytkin ja nostaa esille niitä samankaltaisuuksia, joita oli 1500-luvun Ruotsin ja Englannin välillä ja niitä oli paljon.

Mutta erojakin oli. Sitä paitsi: missä määrin esimerkiksi Henrik VIII:ä tai Kustaa Vaasaa on nostettu sankareiksi nykypäivän Englannille tai Ruotsille? Totta kyllä, Nordiska Museetissa on niin komea Kustaa Vaasan patsas, että sitä voi pitää jo sankarinpalvontana, mutta ei se tämän päivän henkeä vastaakaan.

Ruotsi ja Englanti voivat nykyään ottaa aivan rauhallisesti kysymykset, jotka koskevat niiden suvereenisuutta. Myös Brexit tehtiin normaalien proseduurien puitteissa, vaikka erilaiset fanaatikot myös ulkomailla pitivätkin tämän Englannin kansan päätöksen johdosta pahaa louskutusta, ikään kuin asia kuuluisi heidän ratkaistaviinsa.

Ruotsi on taas sitten unionimaa, vaikka onkin Tanskan ikeestä vapautunut. Mikäli suhde koetaan sietämättömäksi, kuten kaikissa unioneissa yleensä jossakin vaiheessa käy, saatetaan Kustaa Vaasaa ja taalailaisia kenties taas tarvita symbolisina historian sankareina ja nykyajan tiennäyttäjinä.

Vain Venäjällä, joka kipuilee suvereniteettinsa kanssa, on ollut tarvetta nostaa 1500-luvun suvereniteettikiistaan liittyvä asia taas suureksi ja valtakunnallisesti jopa keskeiseksi, Iivanan nostaminen esille historian pimennoista sopii hyvin tähän päiväjärjestykseen.

Venäjällä on omat perinteensä ja ne ovat aika erilaiset kuin vaikkapa Ruotsin ja siis myös Suomen. Andrei Kurbskin kaltaisille kansalaishahmoille ei nytkään näytä löytyvän tilaa laajalla Venäjän maalla, meillä niille taas ei ole tarvetta.

 

Sanaparin ”slovo i delo” käytöstä ks. myös: Vihavainen: Haun slovo i delo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)

 

Poliittista korrektiutta aikansa hengessä

 

Hankala neitsyt

 

Il processo di condanna di Giovanna d’Arco. A cura di Teresa Cremisi. Letteratura universale Marsilio, Venezia 2022, 269 s.

 

Jos Euroopan historiassa on ollut kaksi maata, joita voi nimittää perivihollisiksi, tulevat ensimmäisenä mieleen Englanti ja Ranska. Jopa Ruotsin ja Tanskan välit ovat ehkä olleet aikojen saatossa hieman paremmat, olihan niiden välillä se unionikin, josta tosin tuli vakavan konfliktin aihe kuten tällaisissa tapauksissa niin usein käy.

Perivihollisuuskaan ei välttämättä ole ikuista, vaikka maantiede ei muutukaan, kuten tiedämme Ranskan ja Englannin historiasta Krimin sodasta lähtien. Keskiajalla konflikti joka tapauksessa jatkui sitkeästi ja vuodesta 1337 vuoteen 1453 käytiin ns. satavuotinen sota, joka siis itse asiassa oli aika paljon pitempikin.

Englanti oli usein niskan päällä ja sotaa käytiin aina Ranskan alueella. Kun Burgundi liittyi Englantiin, näytti Ranskan kohtalo jo ankealta. Vihollisen vallassa olivat Ranskan ydinalueet Pariisia myöten. Ranskan nöyryytys piti vielä sinetöitämän englantilaisen kuninkaan asettamisella Ranskan valtaistuimelle.

Ranskalaisten keskuudessa nousivat isänmaalliset tunteet ja niiden tulkiksi tuli maalaistyttö Jeanne d’Arc, jota nimitettiin usein vain neitsyeksi, La Pucelle.

Jeanne oli jo lapsesta saakka saanut ilmestyksiä, joissa hänelle puhuivat arkkienkeli Mikael sekä pyhimykset pyhä Katarina ja pyhä Margarita, jopa useita kertoja päivässä.

Jeanne sai ääniltään pyhäksi tehtäväksi pelastaa Ranska ja siinä tarkoituksessa hän meni kruununprinssi Kaarle VII:n luo, jonka halusi kruunattavan Reimsissä. 17-vutias tyttö ei aluksi herättänyt suurempaa luottamusta kuulemistaan äänistä huolimatta, mutta lopulta hän sai tahtonsa läpi.

Jeanne, joka ei alun perin osannut ratsastaa eikä ymmärtänyt mitään sotilaallisista asioista, sai pikakoulutuksen, ajoi tukkansa lyhyeksi ja pukeutui haarniskaan. Hänellä oli komennossaan pieni joukko, jonka avulla hän jopa hyökkäsi Pariisiin, tosin ilman menestystä. Kuulusteluissa hän korosti, ettei ollut koskaan tappanut ketään, vaikka häntä syytettiin parin vangin kovasta kohtalosta.

Lienee ollut paljolta Jeannen ansiota, että Ranskan valtaistuimelle nousi nyt ranskalainen kuningas ja isänmaallinen innostus elähdytti taistelijoita, jotka saivat menestystä. Englantilaiset kruunasivat Pariisin Notre Damessa oman ”Ranskan kuninkaansa”, joka ei kuitenkaan saanut osakseen suurta suosiota.

Jeannea alettiin palvoa ja ihmiset tunkivat hänen lähelleen saadakseen koskettaa tai suudella hänen vaatteitaan tai käsiään. Kuulustelussa hän sanoi tämän olleen vastenmielistä, eikä hän itse koskaan halunnut palvonnan kohteeksi.

Joka tapauksessa hän siis joutui parin vuoden kuluttua toimintansa alkamisesta burgundilaisten käsiin ja sitä kautta englantilaisille, jotka aloittivat häntä vastaan niin sanotun inkvisitioprosessin. Tarkoituksena oli selvittää millä tavalla Jeanne oli rikkonut pyhää katolista uskoa ja pyhää ja ainoata autuaaksi tekevää kirkkoa vastaan.

Prosessi tekee hätkähdyttävän nykyaikaisen vaikutuksen. En siis sano, että sinä olisi modernisuuden henkeä, vaan että se nimenomaan muistuttaa viimeaikaisia poliittisia oikeusprosesseja, joissa syytetyn syyllisyys on etukäteen selvä, vaikka ei vielä olekaan selvää, minkä pykälän mukaan tuomio sopii antaa.

Erittäin vaikuttavaksi nousee neitsyen persoona, joka osoittautuu itsetietoiseksi ja lujaksi. Sen sijaan, että hän vain jankuttaisi syyttömyyttään tai ruikuttasi katumustaan, Jeanne esittää kuulustelijoille omia vaatimuksiaan ja ehtojaan.

Moniin kysymyksiin syytetty joko kieltäytyy vastaamasta, perustellen asiaa sillä, etteivät ne koske kyseistä prosessia, tai että kyseessä on kuningasta koskeva asia, josta hänellä ei ole lupa puhua. Jeanne ei myöskään aina suostu vastaamaan kysymyksiin heti, vaan kertoo antavansa vastauksen vasta tietyn ajan kuluttua. Kyseessä näyttää olevan tarve saada ensin kuulla pyhimysten ja arkkienkelin mielipide asiasta.

Tiettyyn kysymykseen Jeanne vastaa, ettei häntä voida velvoittaa todistamaan itseään vastaan. Kun häntä syytetään pakenemisyrityksestä, hän toteaa, että pakeneminen on aina vangin oikeus.

Aluksi Jeanne jopa useampaan kertaan kieltäytyy vannomasta valaa tai edes lukemasta isämeidän rukousta. Jälkimmäisen hän sanoo tekevänsä vain synnintunnustuksen yhteydessä. Sakramentit on häneltä kuitenkin kuulustelujen aikana kielletty ja näyttää siltä, ettei hänelle niitä sallittu koskaan, edes ennen teloitusta.

Kysymykset koskevat monenlaisia asioita. Kuulustelijat yrittävät saada aikaan jonkinlaista siltaa Jeannen näkyjen ja taikauskon ja pahojen henkien välille. Siksi kysytään paljon niin sanotusta haltijapuusta, joka kasvaa hänen kotiseudullaan. Tähän puuhun ja sen taikoihin Jeanne kiistää koskaan uskoneensa.

Ilmeisesti kuulustelijat epäilevät jopa sitä, että Jeanne on halunnut pysyä neitsyenä ja pyrkivät selvittämään, liittyikö asiaan joku ei-kristillinen uskomus.

Pahana syntinä pidetään sitä, mettä Jeanne on pukeutunut miehen vaatteisiin ja jopa siinä asussa ottanut vastaan pyhän ehtoollisen. Jeanne vähättelee asiaa, mutta pitää silti itsepintaisesti kiinni oikeudestaan pukeutua mieheksi, vaikka toteaa olevansa myös erinomainen naisten töiden tekijä. Niihin joka tapauksessa löytyisi naisia ilman häntäkin.

Jeannea syytettiin muun muassa siitä, että hän olisi yrittänyt itsemurhaa hypätessään eräästä tornista. Tämän hän kieltää ja sanoo halunneensa vain paeta englantilaisia. Edelleen hänen väitettiin hypyn jälkeen kironneen Jumalaa ja pyhimyksiä, minkä hän kiisti.

Omituista on, että Jeannea myös syytettiin tottelemattomuudesta pyhimyksille, kun hän kertoi hypänneensä vastoin pyhimysten kieltoa.

Loppujen lopuksi syytteen ytimeksi jää tottelemattomuus äitikirkkoa kohtaan. Taisteleva kirkko, Ecclesia militans pyrkii sotimaan syntiä ja kerettiläisyyttä vastaan ja leikkaamaan itsestään pois mädäntyneet osat, jollaiseksi myös Jeanne on havaittu.

Hurskaat ja oppineet kuulustelijat toteavat, että Jeanne on ansainnut rangaistuksekseen polttamisen roviolla ja pöytäkirjoja tutkineet Pariisin yliopiston tohtorit vahvistavat asian. Extra ecclesiam nulla spes salutis. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastuksen toivoa.

Kidutusvälineidenkään näyttäminen ei tehoa kuulusteltavaan ja kuulustelijat toteavat, ettei tässä tapauksessa kidutus ilmeisesti toisi asiaan mitään uutta. Lopulta syytetty kuitenkin alistuu ja kertoo tottelevansa kaikkea, mitä kirkko häneltä vaatii.

Kuulustelijat ja tuomarit näköjään ja ainakin puheissaan suhtautuvat koko ajan Jeanneen ystävällisesti ja ymmärtäväisesti ja hänen parastaan ajatellen yrittävät saada hänet katumuksen tielle. Jeannen katumuksen tai ainakin antautumisen jälkeen he lieventävät tuomiota siten että tyttö saa elää, mutta joutuu olemaan elinikäisessä vankeudessa, nauttimaan tuskan leipää ja murheen juomaa voidakseen itkeä syntejään niitä enää tekemättä.

Jo muutaman päivän kuluttua Jeanne kuitenkin esiintyi taas miehen vaatteisiin puettuna ja selitti peruuttavansa katumuksen. Ajallinen roviolla palaminen on pienempi rangaistus kuin ikuinen tuli.

Kun tuomarit nyt kokoontuivat pohtimaan tilannetta, tuli yksimieliseksi ratkaisuksi, että syyllinen on poltettava. Jeanne annetaan nyt maallisen esivallan käsiin, joka ei enää suorita mitään tutkimuksia, vaan vie uhrin muitta mutkitta roviolle, joka heti sytytetään. Kuoleman tuskassaan Jeannen kuullaan huutavan kovalla äänellä ”Jeesus!”

Jo aikanaan oli selvää, että kyseessä oli poliittinen prosessi, vaikka toki näyttö oli yhtä hyvä kuin neljätoista vuosisataa aiemmin Jeesusta tuomittaessa. Jeannehan kapinoi pyhää kirkkoa vastaan, jonka ulkopuolella ei ollut pelastusta. Analogisesti Jeesuksen kanssa hän jopa kertoi olevansa filia dei eli Jumalan tytär, mutta tämä ilmeisestikään oli vain kuvaannollista eikä tarkoittanut rienaavaa pretensiota pääsystä Jeesuksen rinnalle.

Mitä tulee mieheksi pukeutumiseen, se oli vastoin Jumalan säätämää järjestystä samoin kuin sekin, että Jeannen todettiin toimineen vastoin vanhempiensa kieltoa eli rikkoneen neljättä käskyä.

Erään version mukaan Jeanne motivoi palaamistaan miehen vaatteisiin ”armahduksen” jälkeen sillä, että halusi suojautua seksuaaliselta ahdistelulta vai oliko se nyt häirinnältä. Tässä käsillä olevassa versiossa ei mainita tällaista seikkaa.

Sen sijaan Jeannen mainitaan protestoineen sitä vastaan, että hän ei luvatusti saanutkaan vastaanottaa sakramentteja ja että roviokaan ei olisi pahempaa kuin se loppuikä kahleissa, joka oli hänelle ”armollisesti” suotu.

Olipa tuomion muodollinen pätevyys mikä tahansa, jo parinkymmenen vuoden kuluttua se joka tapauksessa kumottiin ja itse paavi totesi vääryyden tapahtuneen.

Jeannen jälkimaine teloituksesta vain kasvoi ja Ranskassa syntyi todellinen Orléansin neitsyen kultti, etenkin Saksan-Ranskan sodan jälkeen, jolloin loukattu isänmaallisuus etsi yhdistäviä symboleja. Wikipedia väittää Ranskaan syntyneen jopa 20000 Jeanne d’Arcin patsasta, mikä kuulostaa jo mahdottomalta, mutta kenties mukana ovat myös aivan vähäiset muistomerkit.

Kirkko julisti neitsyen pyhimykseksi vasta vuonna 1920.