El pueblo unido

 

Euroopan kansat ja suuri dissoluutio

 

Puhe kansakuntien kuolemasta on ollut muuan älymystön valtavirran teema jo parin-kolmen sukupolven ajan. Sitä alkeistotuutta, ettei kansakuntaa ole olemassa, ellei sen haluta olevan olemassa, on toistettu kuin suurtakin intellektuaalista löytöä: kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä! Lakataan nyt siis kuvittelemasta. No nonsense.

Itse asiassa näyttää tapahtuneen se, mitä Marx ja Engels ennustivat: kansakunta on kapitalismin luomus. Kun kapitalismi (tai sitä seuraava talousjärjestelmä) ei sitä enää tarvitse, se häviää, kuolee pois. Globaalismin maailmalle kansakunta on aivan turha luomus.

On havaittavissa, että tämän ajattelun muodikkuus sattuu yhteen toisen teeman kanssa: kulttuurin individualisaation ja hedonistisen ”filosofian”. Sekä kansakunnille että ihmisille on tapahtumassa prosessi, josta ranskassa ja englannissa käytetään termiä dissolution. Sehän viittaa paitsi hajoamiseen sanan konkreettisessa mielessä, myös ihmisen vajoamiseen.

 Kansakunta on yksilöä ylempänä, mikä individualistisen hedonismin näkökulmasta olisi mahdotonta ja loukkaavaa. Maailmankylässä ovat kansakunnat paitsi turhia, myös potentiaalisesti vaarallisia asioita ja johdattavat ihmiset väärille, irrationaalisille poluille.

Jo Bertrand Russell varoitti maailmaa epäitsekkäistä ja aatteellisista ihmisistä: he, ja nimenomaan he panivat maailman sekaisin ja ryhtyivät tappelemaan aivan mielettömistä ja turhista asioista. Valistunut oman edun tavoittelu olisi ollut paljon selvempi ja suorempi tie ainoaan mahdolliseen onneen ja edistykseen.

Mitä sitä paitsi merkitsi kansakunta? Ilmeisen ylpeänä vaativasta älyllisestä suorituksestaan aikamme älymystö ja sen hangaround-jäsenten laajat joukot totesivat, että he kyllä näkivät ympärillään ihmisiä, mutta eivät missään kansakuntaa. Miten sellainen voisi olla mahdollinenkaan, kun se koostuisi miljoonista erilaisista ihmisistä ja jopa ihmisryhmistä?
Niinhän ne koostuvat. Englannissa Britannia yhdistää niin skotit, walesilaiset ja irlantilaiset ainakin osin ja lisäksi muita pienempiä joukkoja. Ranskassa provencelaiset ja bretagnelaiset, elsassilaiset ja oksitaanit ajettiin kerran väkivalloin samaan muottiin. Jopa tuo kuuluisa ”Hexagon” on sisäisesti hyvinkin hajanainen.

Ja mitäpä sanoisimmekaan Espanjasta, jossa castellanon ohella miljoonat puhuvat muita kieliä, kuten katalaania, baskia ja portugalia. Italia räätälöitiin liittämällä langobardien ja muiden maahanmuuttajien asuttamaan pohjoiseen etelä, jota monet Rooman pohjoispuolella yhä pitävät Afrikan osana. Saksasta ja sen varsin myöhäisestä muodostumisesta en tässä puhukaan (vrt. Vihavainen: Haun michel tulokset).

Yhtä kaikki kansakunnat ainakin vielä äsken olivat olemassa. Kuten Lenin sanoi eräälle innokkaalle internationalistille: on yhtä tyhjän kanssa olla tunnustamatta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Kansakunta (natsija) nyt vain on olemassa ja kyllä pakottaa tunnustamaan itsensä.

Kaikessa epäkäytännöllisessä rabulismissaan Lenin sentään ymmärsi, että kuten sanakin on teko, on ihmisten mielissä syntynyt yhteys, kansakunta, mitä reaalisin asia. Sen olemassaolo ei riipu siitä, mitä ulkopuoliset asiasta ajattelevat. Sen sijaan toki nuo ihmiset itse voivat ruveta ajattelemaan toisin. Silloin se voi hävitä.

Silloin seuraa dissoluutio. Käytän tätä termiä, jolle ei ole selkeää vastinetta kielessämme, koska se viittaa nimenomaan hajoamiseen, rajojen hövimiseen. Se, mikkä oli solidia, lakkaa pöysymästä koossa. Tähän tapaan Merriam et Websterin sanakirja kertoo itse termistä:

dis·​so·​lu·​tion ˌdi-sə-ˈlü-shən 

Synonyms of dissolution

1

: the act or process of dissolving: such as

a

: separation into component parts

b(1)

: decay, disintegration

(2)

: death

grew convinced of his friend's approaching dissolution—Elinor Wylie

c

: termination or destruction by breaking down, disrupting, or dispersing

the dissolution of the republic

their marriage's dissolution

d

: the dissolving of an assembly or organization

the dissolution of the legislature

e

chemistry : liquefaction

the dissolution of ice

2

: a dissolute or indulgent act or practice.

Tuo viimemainittu asia (myös ranskaksi hieman vanhanaikainen ja siis vielä rappeutumaton ilmaus: Corruption, débauche (➙ dissolu) on läntiselle hedonistiselle kulttuurille ominainen ja jopa keskeinen asia.

Solidi ihmisluonne ja kansaluonne ovat hajonneet, atomisoituneet. Jopa ydinperheen aiemmin oletettu keskinäinen solidaarisuus on muuttunut oudoksi ja vastustettavaksi asiaksi. Avioero on yhtä normaali asia kuin avioliitto ja sen tavoitteet ovat puhtaasti hedonistiset.

Eurooppalaisen kulttuurin siirtyminen tähän vaiheeseen oli jo hyvän matkaa menossa ennen sotia, mutta sodat toivat mutkan matkaan ja nostivat pinnalle chauvinismin. Se oli paluuta vanhaan ja saattoi itse asiassa tuottaa ihmisille sadomasokistista nautintoa, mitta en nyt jatka tätä teemaa.

Jos tässä palataan taas Venäjään, voidaan todeta, että venäläisen filosofian suurin teema on aina ollut Venäjä ja venäläiset. Tässä suhteessa sitä ei voi verratakaan mihinkään muuhun, vaikka kaikilla Euroopan kansakunnilla olisi, luoja paratkoon, kyllä aihetta juuri samanlaiseen itsetutkisteluun.

Venäjä on aina kokenut itsensä erikoislaatuiseksi eurooppalaisessa seurassa ja 1800-luvun klassinen kirjallisuus todistaa siitä yhä uudelleen. Muuan suuri teema on ollut se, että Venäjä on muuta Eurooppaa ja nimenomaan Länsi-Eurooppa jäljessä ja sen täytyy ottaa se kiinni. Miten paljon se on jäljessä, on saanut erilaisia tulkintoja. Stalin katsoi vuonna 1931, että etäisyys oli sata vuotta.

Toki Stalin piti silloin puhetta ja retoriikka tarvitsee aina yksikertaistuksia ja liioitteluja tullakseen tehokkaaksi. Siitä, että Venäjä oli jäljessä, eli eri aikaa, hän epäilemättä oli aivan oikeassa.

Toista aikaa Venäjä nytkin elää. Dissoluutti länsi miettii ehtimiseen sitä siitä, ettei Venäjä ole sen kanssa samalla tasolla, vaikka itse asiassa kannattaisi vain puhua keskinäisten sääntöjen rikkomuksista.

Eurooppa ei enää ole edistyksen synonyymi, jonka tasolle olisi ehdottomasti päästävä. Sen sijaan se on dissoluution synonyymi, jolta toista aikakautta elävä kulttuuri kaikin mokomin haluaa varjeltua.

Mutta nuo keskinäiset säännöt ja velvollisuus niitä noudattaa, eivät ole riippuvaisia kulttuurin kehitysvaiheesta. Ne pätevät kaikkiin asianosaisiin, dissoluutio sen sijaan on lännelle spesifistä ja Venäjällä samassa muodossa vielä paljolti toteutumatta. Siellä on omat tapansa kasvaa kieroon.

Venäjän yritys harsia taas kokoon ne vanhan imperiumin maat, jotka Neuvostoliiton hajoaminen vapautti, on anakronistinen. Ukrainan eroamista voi yrittää verrata mahdolliseen Katalonian eroamikseen Espanjasta tai Skotlannin eroamiseen Britanniasta.

Molemmissa tapauksissa seuraisi nykymaailmassakin epäilemättä sanktioita, mutta tuskin sotaa. Irlanti, jonka historia Britannian yhteydessä muistuttaa Ukrainan historiaa Venäjän yhteydessä, tosiaan erosi emämaasta vasta aika äskettäin verenvuodatuksen kautta, mutta siitä on jo sentään muutaman sukupolven verran aikaa kulunut.

 

Tuli sanottua, että venäläisyys on aina ollut venäläisten erityisen tutkivan mielenkiinnon kohteena. Aikoinaan siihen oli tapana lukea paitsi isovenäläisyys (Velikaja rus) mhyös ukrainalaisuus (Malaja Rus) ja valkovenäläisyys (Belaja Rus). Joskus laskettiin munaan myös Galitsia (tšervonaja Rus). Tämä oli ido venäläinen ajattelutapa.

Miten oli mahdollista löytää tuollaiselle kokonaisuudelle jokin yhteinen nimittäjä yhteistä keskusvaltaa lukuun ottamatta? Millainen saattoi olla vaikkapa muka yhteinen kansanluonne, kun sellainen jopa Suomessakin hajoaa moniin eri heimojen ideaalityyppisiin luonteisiin?

Vaikeita kysymyksiä, mutta tässä jotakin niihin vastaamisesta Venäjän kohdalla:

 

auantai 25. toukokuuta 2019

Neuvostoihminen

 

Neuvostoihminen

 

Klaus Mehnert, Neuvostoihminen. Yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59. Kirjayhtymä 1959,236 s.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Neuvostoliiton mahti oli huipussaan. Seitsenvuotissuunnitelma lupasi pikaista USA:n saavuttamista ja se luvattiin sitten jättää kauas jälkeen myös elintasokilpailussa.

Nyt neuvostokansalaiset toden teolla alkoivat saada myös uudenaikaisia kulutustavaroita, jääkaapeista televisioihin. Autojakin ilmestyi, etenkin propagandakuviin.

Sysäyksenomainen nousu elintasossa oli joka tapauksessa tosiasia, samoin kuin Neuvostoliiton johtoasema avaruuskilpailussa. Trendin oletettiin jatkuvan ja vievän maan aivan uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään, kommunismiin, vuoteen 1980 mennessä.

Asian vakuuttavuutta lisäsi se, että puolue hyvin painokkaasti pani koko arvovaltansa peliin julistaessaan tuon uuden onnelan saavuttamista. Paratiisi oli jo aivan nurkan takana.

Länsi oli kukistumassa omaan mitättömyyteensä ja se tapahtuisi rauhanomaisesti. Kommunistisessa yhteiskunnassa niukkuus olisi voitettu eikä siis rahaakaan enää tarvittaisi. Jokainen ottaisi yhteisistä rikkauksista aina sen, mitä tarvitsisi.

Läntisessä maailmassa tämä herätti epäuskoa. Eihän ihminen noin käyttäytynyt. Neuvostoliiton valtava tuotantopotentiaali saattaisi kyllä täyttää maan kulutushyödykkeillä, mutta tuo ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” utopia ei ollut tästä maailmasta.

Kollektiivisesti ajattelevaa yleisen hyvän tavoittelijaa ei maailmaan syntyisi, vaan itse kukin tulisi ennen muuta huolehtimaan itsestään ja lähimmistään. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, oli systeemi mikä tahansa.

Sivumennen sanoen, juuri tähän aikaan myös Otto Ville Kuusinen oli päässyt uransa huipulle, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen presidiumiin (politbyroohon) ja hänen papereistaan voimme havaita, että hänkin kuului skeptikoihin, vaikka ei toki uskaltanut asettua poikkiteloin uuteen puolueohjelmaan nähden.

Joka tapauksessa eräs maailmanhistorian kiinnostavimmista kysymyksistä kuului juuri tuohon aikaan näin: Onko uudenlainen ihminen kyetty luomaan? Millainen hän on?

Klaus Mehnert oli sopiva henkilö vastaamaan kysymykseen, sillä hän tunsi Venäjää vuosien kokemuksesta ja puhui kieltä virheettömästi.

Mutta tämä ei tietenkään riitä vielä kovin pitkälle. Lisäksi Mehnert tunsi erinomaisesti klassista venäläistä kirjallisuutta ja oli saanut tilaisuuden tarkkailla venäläisten ystäviensä reagointia ja sen muuttumista vuosien varrella. Hänelle ei ollut helppo myydä humpuukia.

Mehnertin kirjan nimestä Neuvostoihminen (Der Sowjetmensch) tuli sitten lännessäkin tuttu termi. Filosofi Aleksandr Zinovjev antoi sille myöhemmin tieteellistä määritelmää parodioivan muodon Homo Sovieticus, joka viittaa lajin homo (ihminen) uuteen alalajiin.

Homo sovieticusta monet kirjoittajat kuvailivat eri tavoin. Merkittävän tieteellisen tutkimuksen hänestä teki maineikas sovjetologi Juri Levada kirjassaan Sovetki prostoi tšelovek  Советский простой человек: опыт социального портрета на рубеже 90-х (Отв. ред. Ю. А. Левада. М.: Изд-во «Мировой океан», 1993. - 300 с.).

Kuten tunnettua, tämän ”uuden ihmisen” erikoislaadusta ja sen mahdollisesta säilymisestä meidän päiviimme saakka on viime aikoinakin keskusteltu ja painavimman, tutkimukseen perustuvan puheenvuoron on esittänyt Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov.

Mutta ei tästä nyt sen enempää. Klaus Mehnertin kirja oli aikoinaan alan perusteos, jonka tason ehkä saavutti sittemmin 1970-luvulla Hedrick Smithin teos The Russians, joka myös käännettiin suomeksi (Venäläiset amerikkalaisen silmin, WSOY 1976, 569 s.).

Mehnert ei ottanut vakavasti sellaisen uuden ihmisen syntyä, josta propaganda puhui, mutta ei myöskään kiistänyt sitä, että yhtä ja toista uuttakin oli syntynyt. Miten muu olisi edes ollut mahdollista maassa, jossa nykyaikaisen valtion massiivinen koneisto oli kokonaan valjastettu muuttamaan ihmisen käyttäytymistä ja käsityksiä.

Tämä oli jo erittäin merkittävä tulos, jota lukemattomat yksityiskohdat heijastivat. Mehnert kykeni osoittamaan, ettei ollut syntynyt uudenlaista kollektivistia, jolle aineelliset arvot olisivat olleet yhdentekeviä.

 Itse asiassa ne olivat venäläiselle hyvinkin tärkeitä ja se oli ymmärrettävää, sillä vasta nyt aineellinen vauraus näytti olevan keskivertokansalaisen ulottuvilla. Tilanne oli siis hieman samanlainen kuin tänäänkin.

Monet tyypillisesti ”venäläiset” piirteet ihmisissä olivat taantuneet ja jotkut jopa näyttivät kääntyneen vastakohdikseen.  Irrationaalisuus oli kesytetty määrätietoiselle menestykseen pyrkimisellä ja uskonnollisuus tungettu nurkkaan.

Bolševikit olivat tahtoneet teollistamista ja saaneet sen, totesi Mehnert, joka oli voinut seurata koko tarinaa 1920-luvun lopulta saakka. He olivat myös tarvinneet koulutusta ja saaneet sen. Kaikki tämä palveli heitä.

Mutta he olivat myös tarvinneet perhettä, joka alun perin oli tarkoitus hävittää. Se taas oli linnoitus totalitarismia vastaan. Henkilökohtainen ei ollut poliittista ja valtio pääsi tunkeutumaan perheen piiriin vain rajoitetusti.

Mehnertin mielestä oli paradoksi, että kun valtio oli määrätietoisesti kasvattanut ”vasta-venäläistä”, se olikin tehnyt hänestä paljon vähemmän soveliaan vallankäytön objektin, kuin hän oli ollut heti vallankumouksen jälkeen.

Porvarillistuminen ja älyllistyminen olivat niitä tendenssejä, joille bolševikit mahtoivat tuskin mitään.

Neuvostokansa oli epäilemättä isänmaallista ja valtion kannalta luotettavaa, mikäli maahan hyökättäisiin. Se oli kuitenkin paljon vähemmän maailmanvallankumouksesta kiinnostunutta kuin maan johto. Ja tämähän meidän on tänäänkin syytä muistaa: maailmanvallankumous pysyi aina Neuvostoliiton ohjelmassa, samoin kuin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen.

Henkinen vapaus, demokratia, sosialismi ja nationalismi olivat lännessä jo kauan sitten saavutettuja arvoja, viime mainittu oli jopa jo menettänyt loistonsa. Neuvostoliitossa kaikki olivat vielä saavuttamatta ja kehityksensä alkutaipaleella.

Kun sanottiin, ettei lännessä ole aatteita, se tarkoitti vain sitä, että siellä ne jo oli toteutettu.

Mehnertin lohdullinen johtopäätös on, ettei länsi ole vielä menettänyt luovaa kykyään ja lopullisesti hävinnyt kilpailussa Neuvostoliitolle ja idälle.

Sen oli kuitenkin otettava haaste vastaan. Vapaus ei saisi muuttua kurittomuudeksi, demokratia ei saisi johtaa anarkiaan eikä nationalismi johtaa kaikkien luonnollisten siteiden kieltämiseen. Lännessä oli myös toteutettu eräitä sosialismin perusosia, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita, joista Mehnert ei lähemmin kerro.

Luulenpa, että Mehnertin kirja oli poikkeuksellisen ansiokas opus ajallaan. Maailmanmatkaaja Mehnert oli tuottelias kirjoittaja, joka sittemmin kirjoitti muun muassa Kiinasta ja harjoitti saksalaisia itsetutkisteluja. Laajan kokemuspiirin tuoma tervejärkisyys ja pitkä perspektiivi näyttävät olleen hänen muillekin kirjoilleen tunnusomaisia.

 

Edistys ja kansallisuudet

 

Kansojen sulautuminen

 

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto oli projekti, joka oman ymmärryksensä mukaan toteutti yhteiskunnallista kehitystä historian objektiivisten lakien mukaan eli oli kehityksen kärjessä, sen etujoukkona. Neuvostoliiton edun ja tavoitteiden toteutuminen merkitsivät siis samaa kuin edistys tässä historian suuressa maailmanhistorian draamassa. Asian tärkeyttä ei voi kylliksi korostaa.

Noita historian lakeja voitiin yrittää myös vastustaa ja kiertää, mutta lopputuloksena oli aina pään lyöminen seinään. Vain määrätietoinen mukautuminen historian objektiivisiin lakeihin ja suunnitelmallinen yhteiskunnan kehittäminen veivät suoraan siihen päämäärään, johon ihmiskunnan oli päästävä, kommunistiseen yhteiskuntaan.

Kehitys siis joka tapauksessa johti kaikkialla ennemmin tai myöhemmin samaan päämäärään, eikä sitä saanut keinotekoisesti yrittää jarrutella, mutta toisaalta oli asioita, joissa ei myöskään saanut kiirehtiä kehityksen objektiivisten edellytysten edelle.

Sellainen asia oli kansallisuus ja sen merkityksen muuttuminen. Kansallisella eristäytymisellä oli juurensa ihmisen alkeellisissa vaistoissa ja porvarillisessa yhteiskunnassa hallitseva luokka käytti sitä hyväkseen oman valtansa perusteluna. Kansakunnat  (natsija) olivat syntyneet porvarillisen yhteiskunnan myötä ja tulisivat sen kukistumisen jälkeen myös häviämään tarpeettomina ja vahingollisina.

Kun Sosialistisen yhteiskunnan julistettiin vuoden 1936 lopussa toteutuneen, kerrottiin myös itse Stalinin suulla, että kansalliset ennakkoluulot oli nyt uudessa järjestelmässä voitettu. Toki oli jäljellä takapajuisten ainesten aikansa eläneitä asenteita, jotka ilmenivät paikallisena nationalisina (kulttuurin vitka, perežitki prošlogo).

 Lisäksi oli olemassa jopa porvarillista nationalismia, joka tuli sosialistiseen maahan rajojen takaa -eihän Neuvostoliitossa enää ollut porvarisluokkaa.

Tällainen nationalismi oli siis olemukseltaan sekä Neuvostoliiton valtion (”sosialistisen isänmaan) että sen hallitsevan luokan (työväen) pettämistä ja rangaistiin asiaan kuuluvasti niin sanotulla ”korkeimmalla asteella” (vysšaja mera, ”vyška”), siis niskalaukaus.

 Tällaisen kohtelun saivat toteutuneen sosialismin oloissa erityisen usein monet disaporakansallisuuksien jäsenet, esimerkiksi suomalaiset, mutta kyllä muutkin vähemmistöihin kuuluvat vuosien 1937-1938 ns. kansallisissa operaatioissa. Suurin teloitettujen ryhmä olivat puolalaiset. Mielestäni on olennaisen tärkeää huomata tuo sosialismin toteutumisen ja nationalismin jäänteiden hävittämisen välinen yhteys. Se, mitä oli siedetty vielä sosialismia rakennettaessa, ei ollut enää mahdollista sosialismin toteuduttua. Näinhän oli kirjoitettukin.

Kommunistisessa yhteiskunnassa kansat tulisivat viimein sulautumaan yhteen, kuten jo klassikot olivat tienneet. 1920-luvulla Stalin kuitenkin varoitteli siitä, ettei se tapahtuisi yhtäkkiä, vaan asteettain. Kehittyisi myös uusi yhteinen kieli, joka ei olisi enempää saksakuin venäjä, vaan jokin vielä  tuntematon uusi muodostuma.

Käytännössä jotkin venäjän tapaiset kielet olivat toisia vahvempia ja vähemmistökielet sulautuisivat ensin niihin.

Mikä sitten olisi vähemmistökansojen, erityisesti pienten vähemmistökansojen kohtalo edistyksen ehtiessä pitemmälle? Oli selvää, että ne sulautuisivat suurempiin ja Neuvostoliiton tapauksessa nimenomaan venäläisiin. Tämä oli objektiivinen prosessi eli kuului historiallisen edistyksen piiriin eikä sitä edes olisi voinut estää, vaikka toisaalta ei myöskään saanut keinotekoisesti nopeuttaa, kuten toisen maailmansodan jälkeisissä ohjelmallisissa dokumenteissa varoitettiin.

Kiinnostavia tässä suhteessa ovat erityisesti Viron ja Latvian tapaukset. Tosiasia on, että niiden väestösuhteet muuttuivat tavattoman nopeasti ja että edessä oli ennen pitkää väestönvaihto. Viimeisen virolaisen tai latvialaisen kuolema tapahtuisi kenties vasta sadan tai kahdensadan vuoden kuluttua, mutta venäläisenemmistön syntyminen oli jo aivan lähellä.

Sitä paitsi 1960-luvulla oli jo syntynyt yhtenäinen neuvostokansa, jonka jäsenille kansallisuus oli toissijainen asia. Siitä katso tässä liitteenä oleva blogi.

Kommunismin rakentamisen projekti jäi sitten kesken ja oin luultavaa, ettei se tuossa muodossaan koskaan palaa. Sen sijaan meillä on nyt globaalisen kapitalistisen kehityksen projekti, jonka piirissä myös katsotaan, ettei paikallinen nationalismi ole sallittu eikä edistyksellinen kanta. Sen sijaan on alistuttava objektiivisille kehityslaeille ja annettava väestön virrata vapaasti sinne, minne se haluaa ja missä sitä tarvitaan.

Neuvosto-Virossa paikallinen nationalismi oli vallitsevan ideologian kannalta vaarallinen ja kommunismiin suuntautuvan edistyksen vastainen, takapajuinen ja jopa taantumuksellinen virtaus.

Niitä, jotka vastustivat venäläisväestön esteetöntä vyöryä maahansa ei taidettu sentään nimittää ”fasisteksi”, kuten niitä, jotka nykyään esimerkiksi Suomessa vastustavat väestönvaihtoa ja vieraan kielen ylivaltaa.

Erittäin epäilyttävä ja vaarallinen elementti he joka tapauksessa näyttävät olevan hallitsevan eliitin ja sitä uskollisesti seurailevan lauman käsityksissä (ks. Vihavainen: Haun maailman tyhmistyminen tulokset ).

A propos, onko meillä koskaan herätetty kunnon keskustelua siitä, mikä oikeus Virolla on syrjiä maassaan oleskelevia ja jopa siellä syntyneitä venäläisiä? Entä onko se oikein, ettei tuo maa ota vastaan siirtolaisia? Miksi samanlainen asenne Suomessa olisi sietämätön skandaali?

 

torstai 17. lokakuuta 2024

Muuan maailmanhistorian merkkipaalu

 

Yhtenäinen neuvostokansa

 

On yllättävää, miten heikosti nykyään tunnetaan Neuvostoliittoa ja ymmärretään sen luonnetta.

Kyseessä oli toki totalitaarinen diktatuuri -ainakin pyrkimyksiltään- ja siihen liittyvä komentotalous, jota ei koskaan saatu kunnolla toimimaan kuluttajan tyytyväisyydeksi, vaikka se luonteeltaan sotataloutena pystyiki tuottamaan valtavia määriä sotatarvikkeita ja muuta simppeliä massatavaraa.

Useimmiten unohdetaan samalla, miten tärkeää Neuvostoliitolle oli ideologia, jolla se perusteli omaa olemassaoloaan ja herruuttaan rajojensa ulkopuolellakin. Toisin kuin nykyään yleensä kuvitellaan, tuohon ideologiaan myös uskottiin aikoinaan hyvin laajasti. Itse asiassa sen suosio romahti äkillisesti vasta vuonna 1991.

Oman virallisen tuokintansa mukaan Neuvostoliitto ainoana maana maaillmassa edusti vuodesta 1967 lähtien ns. kehittynyttä eli kypsää sosialismia, mikä oli tunnetun historian korkein inhimillisen yhteiselämän muoto.

Tuossa järjestelmässä vallitsivat aivan toisenlaiset lainomaisuudet kuin kapitalismissa ja se oli myös pidemmälle kehittynyt, kuin ns. kansandemokratioiden sosialistinen järjestelmä. Nuo maat olivat vasta pyrkimässä kehittyneeseen sosialismiin ja Neuvostoliiton kokemus osoitti, millainen  tuo korkeampi taso oli.

Kehittyneeseen sosialismiin kuului kolme perusasiaa: siinä yhtyeiskunnan alarakenne ja päällysrakenne vastasivat nyt täysin toisiaan, joten vanhat yhteiskunnan ristiriidat olivat hävinneet.

Kansallisuus oli lopullisesti menettänyt merkityksensä ihmisiä erottavana tekijänä ja kaikkien identiteetti oli nyt ensi sijassa neuvostokansalainen (sovetski tšelovek). Kansallisuuden sijaan kaikkia yhdisti ensi sijassa kommunismin rakentaminen. Oli syntynyt yhtenäinen neuvostokansa, uudenlainen ihmisyhteisö.

Sosialismin vuosikymmenet olivat nyt saaneet aikaan myös erityisen uuden ilmiön: neuvostolaisen elämänmuodon (sovetski obraz žizni), mikä oli kaikille yhteinen.

Tämä kehitysvaihe oli lainomainen askel matkalla kommunistiseen yhteiskuntaan, jota nyt oltiin rakentamassa. Kuten tunnettua, se oli yhteiskunta, jossa paitsi kansalliset ja yhteiskunnalliseen asemaan liittyvät ristiriidat oli likvidoitu, myös itse niukkuus oli voitettu.

Jokainen saisi silloin tarpeensa mukaan, työpanoksestaan riippumatta. Nuo tarpeet kyllä käsitettiin kohtuullisiksi aineellisiksi tarpeiksi: hyvä, tilava ja lämmin asunto, ravitseva ruoka ja asialliset vaatteet. Kerskakulutus ja pintamuodit eivät kuuluneet asiaan.

Myös valtion ja lähiympäristön hallintoa hoiti itse kukin vuorollaan. Virkamiehistöä ja pakotuskoneistoa ei enää tarvittu.

Noista asioista olen aina silloin tällöin kirjoittanut, mutta tuntuu siltä, ettei niitä kukaan kuitenkaan muista, joten mainitsen ne tässä lyhyesti. Olihan se aika huikea ohjelma. jonka epärealistisuus oli jokaiselle normaalijärkiselle kriitikolle ilmeistä.

Siitä huolimatta se nautti valtavien kansanjoukkojen ja erityisesti älymystön suosiota lähes viimeiseen saakka. Ellei siihen nyt suoranaisesti uskotu, iin sen nimeen ainakin vannottiin. Oltiin hyvällä asialla ja itse asiassa ainoalla mahdollisella ja siis pitemmän päälle realistisella ihmiskunnan kehitystiellä.

Tässä haluaisin nyt joka tapauksessa keskittyä tuohon yhtenäisen neuvostokansan ajatukseen. Senhän väitettiin olevan jo toteutunut tosiasia. Todellakin: siltä se monesta myös näytti. Elämänmuoto oli kuin olikin kaikkialla samanlainen, Keski-Aasiasta Pietariin ja Moskovasta Vladivostokiin. Kansallisia ristiriitoja ei esiintynyt, ainakaan nyt virallisessa mediassa ja muunlaistahan ei ollutkaan.

Totta kyllä, Baltian maissa voitiin havaita jonkinlaisia alkeellisia tyytymättömyyden ilmauksia. Siellä ilmeni nationalismia, joka virallisesti diagnosoitiin menneisyyden jäänteeksi (perežitok prošlogo). Olihan Baltia ollut paljon vähemmän aikaa sosialistinen kuin esimerkiksi Venäjä.

Satuin tuntemaan virolaisen akateemikon, historioitsijan, jonka tehtäviin kuului myös tutkia yhtenäisen neuvostokansan muodostumista Viron esimerkkien perusteella.

Tämä vetosi jo huumorintajuuni 1980-luvulla, enkä tiedä, julkaisiko hän koskaan mitään siihen liittyvää tai teettikö tutkimusta. Mahdollisesti. Joka tapauksessa oli selvää, että jos tehtäisiin normaaleja, empiirisiä tutkimuksia, jäisi tuo yhtenäisyyden olemassaolo osoittamatta. Mutta, kuten teologiassa, tieteellisen kommunismin piirissä lähdettiin siitä, että totuus oli saatu ilmoituksessa ja tutkimuksen tehtävä oli vain kertoa, miten se ilmeni empiriassa.

Hän oli mukava mies ja suuri patriootti, vaikka moni vihasikin häntä ja piti isänmaanpetturina. Sitä hän ei ollut, jonkin vain oli hoidettava mielettömätkin tehtävät, joita Moskovasta lähetettiin ja olisihan noihin hommiin aina ollut tyrkyllä kaikenlaista fanaatikkoakin.

Kun Neuvostoliitto sitten romahti, oltiin Baltiassa edelläkävijöitä. Oma kansallisuus ja sen kohtalo nostettiin esille. Se olikin jo Latviassa ja Virossa jäämässä omassa maassaan vähemmistöksi. Miten sellaista olisi voinut sulattaa?

Virallisen ideologian mukaan olisi kuitenkin pitänyt. Jo Nikita Hruštšov julisti, että veljellisten neuvostokansojen joukossa ei saanut yrittää keinotekoisesti muuttaa alueiden kansallista koostumusta, mutta ei myöskään jarruttaa sitä. Kaikkihan olivat samalla viivalla, yhteisellä asialla, eikä sosialismissa enää ollut kansallisia ennakkoluuloja.

Mikäli siis luonnollinen kehitys tulisi viemään Viron ja virolaisten venäläistymiseen, ei asialle mitään mahtaisi eikä sitä saanut estää. Saattaisihan se mahdollsesti johtaa myös Venäjän virolaistumiseen, mikäli kehityksen objektiiviset lait näin määräisivät.

Mikäli Viroon muutti suuri määrä venäläisiä suurten yleisliittolaisten projektien hyväksi työskentelemään, ei se ollut  ikään ongelma ja sitä paitsi se oli virolaisten itse aiheuttama, miksipä he eivät olleet sen enempää lisääntyneet?

Minua on aina imponoinut se, miten tavalliset suomalaiset ovat paheksuneet Viron venäläistymistä ja samaan aikaan avanneet oman maansa ovet kaikille halukkaille tulijoille. Muuhan olisi ollut rasismia. Viroon ja venäläisiin nähden tuota argumenttia ei sentään käytetty.

Kuitenkin meillä nyt jo kauan vallinnut maahanmuuttopolitiikka, johon näinä päivinä työllä ja tuskalla yritetään saada edes jonkinlaisia rajoituksia, on lähtenyt aivan samasta kuin Hruštšovin politiikka: luonnollista kehitystä ei saa jarruttaa ja talouden (hetkellinenkin) työvoiman tarve on asetettava kansallisuusaatteen edelle. Ovet auki vain.

Neuvostoliitolla oli oma ideologiansa, johon voitiin nojata, kun julistettiin kansallisten eroavaisuuksien tulleen merkityksettömiksi tai ainakin toissijaisiksi. Sattumalta ne olivatvenäläisyys ja venäjän kieli U(kansojen välisen yhteydenpidon kieli), jotka tuosta politiikasta korjasivat hyödyn, mutta ei sitä perusteltu kansallisin, vaan historianfilosofisin ”luokka-” argumentein. Ne olivat tässä maailmassa olennaisia.

Ukrainan, kuten Viron ja Latviankin itsenäistyminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen voitiin selittää kapitalistisen maailman imperialismiksi, joka tieteellistä sosialismia tunnustavan maan oli voitettava ja tuotava sen sijalle oma oikeudenmukainen ja ainoa edistyksellinen ideologiansa.

Tällä hetkellä Venäjällä ei enää ole ideologiaa, joka oikeuttaisi sen venäläistämään Ukrainaa tai Baltian maita ja vaikkapa Suomea, sitten kun ne ovat vuorossa. Ideologian sijaan on vain suurvaltasovinismi -deržavnost.

Kyseessä on juuri se sama henkinen takapajuisuus, joka elähdytti niitä venäläisiä, joiden mielestä jopa Puolan venäläistäminen kuului Venäjän pyhiin tehtäviin (vrt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

No, jaa. Saatanaahan siellä ollaan pois ajamassa ja lähettämässä sankareita taivaaseen. Niin se kehitys etenee. Niin sanotun tieteellisen sosialismin on korvannut alaston demagogia ja huuhaa. Minnepä vielä päästäänkään?

 

 

Venäjä, Saksa, Suomi ja Stalin

 

Niitä näitä

 

Eilisessä blogissa oli valitettavasti sattunut hirmuinen moka: ei Mannerheim 26.9. 1938 kertonut Paasikivelle, että ”sota oli jo alkanut”, vaan sanoi, että se ”voi alkaa huomenna”.

Kyseessä oli Neuvostoliiton Itämeren laivaston siirtyminen Helsingin ohi avomerelle. Se sivuutti 29.9. yöllä Suursaaren ja Paasikivi sai sitä koskevan sähkeen aamuyöstä.

Suomalaiset kuormasivat jo Turussa laivoihin pataljoonan, joka suuntautui kohti Ahvenanmaata, mutta jätti sitten menemättä, kun sitä ei siellä tarvittukaan. Helsingissä laivaston operaatio myös sai aikaan melkoisen hässäkän ja painajaisen luultiin jo alkaneen.

Kaikkea sitä sattuu, kun luottaa lähimuistiinsa. Yritän ottaa opiksi.

 

                                                                                  @   @   @

 

Palatakseni siihen, onko Venäjän nykyiseen väkivaltapolitiikkaan ”syynä” tuon maan ertitynen historiallinen kehitystie, joka poikkeaa länsimaisesta, vai onko syytä korostaa helpommin tutkittavissa ja perusteltavissa olevaa lähimenneisyyden poliittista kehitystä, joka olisi hyvinkin voinut olla aivan toisenlainen, muistutan siitä, että Saksan natsismia selitettiin aikoinaan nimenomaan tuon maan historiallisella erityistiellä (Deutsche Sonderweg).

Kyseessä oli muka muusta Euroopasta olennaisesti poikkeava kehityskulku, joka toteutui erityisesti Preussissa ja vei siten mukaansa koko Saksan. Orjaileva alistuminen auktoriteetille näytteli siinä keskeistä osaa ja ongelman ydin ei ollut niinkään poliittinen eliitti, kuin koko laaja pikkuporvaristo, nuo kunnollisuutta (Tüchtigkeit) ja järjestystä (Ordnung) vaativat laumasielut, joilla ei ollut omaa tahtoa eikä kriittistä asennetta.

Venäläisestä yhteiskunnasta on nyt tullut suuressa määrin samanlainen kuin aikoinaan saksalaisesta. Johtajaa seurataan ja palvotaan sokeasti, koko yhteiskunta on militarisoitu ja media yhdensuuntaistettu (gleichgeschaltet). Ei Putin olisi muualla Euroopassa voinut olla mahdollinen. Näin me uskomme.

Nuo kuvaukset saksalaisuuden erityisestä olemuksesta olivat aika huvittavia monessa suhteessa. Saksassa nimenomaan olivat vaikuttaneet niin renessanssi, valistus ja uskonpuhdistus kuin roomalainen oikeus ja feodalismi. Siellä oli jo varhain kehittynyt ja järjestynyt ns. kansalaisyhteiskunta (l’état bien policé), minkä Marc Raeff on nostanut suorastaan esikuvalliseksi demokraattisen mentaliteetin lähteeksi.

Venäjällä oli toisin. Niin tai näin, mutta nimenomaan Saksassa se Hitler kuitenkin nousi valtaan ja sai lähes koko kansan innokkaasti ja jopa fanaattisesti seuraamaan itseään. Jokainen voi miettiä, miten suuri todistusvoima pitkän keston kulttuuri-ilmiöillä loppujen lopuksi oli fasismin kannatuksen lisäämisessä. Vai vaikuttiko se yhdessä maassa yhdellä tavalla ja toisessa taas vastakkaisella?

Selvää joka tapauksessa on, että ilman Versailles’n rauhan ja sen jälkilämmittelyjen (nälkäsaarto, miehistys, ym.) huomioimista ei Hitler-ilmötä kannata yrittää selittää.

Rohkenisin tehdä sen lohdullisen johtopäätöksen, ettei Venäjänkään historia ole predestinoinut sitä ikuiseksi tyrannien hallitsemaksi laumayhteiskunnaksi. Ymmärtääksemme nykyisyyttä meidän on vain tyydyttävä ennen muuta poliittisen historian tutkimiseen.

 Se muu aines ei ole vailla merkitystä, mutatase on toissijaista. Neuvostokauden kokemukset, valtava ”Suuri isänmaallinen sota”, jonka mittasuhteita ihminen ei voi edes käsittää ja Neuvostoliiton romahdus ovat lähimpiä ja olennaisimpia asioita nykyistä Venäjää selitettäessä.

Muilla ”syillä” on merkitystä vaihtelevasti, ne ovat eriasteisia selittäjiä tai ei selittäjiä lainkaan. Välttämätön ehto on ollut Putinin päässä syntynyt päätös väkivaltaisesta operaatiosta, joka venäläisen perinteen mukaisesti hoituisi lakaisemalla vihollinen tieltä pois tieltä hatuilla huitoen.

Max Jakobson esitti aikoinaan vertauksen vuorikiipeilijästä, joka putoaa jyrkänteeltä syvyyksiin. Kun haluamme selittää sitä, voimme aloittaa vaikkapa kyseisen vuoren syntymisestä, sen geologisesta historiasta miljoonien vuosien takaa. Seuraavaksi etsimme vuorikiipeily-nimisen oudon harrastuksen synnyn historiaa. Sitten selitämme, mikä sai juuri kyseisen henkilön lähtemään kohtalokkaalle matkalle juuri kyseisnä ajankohtana.

Välttämätön ehto koko tragedialle ja se kaikkein kohtalokkain tapahtuma oli kuitenkin liukastuminen. Ellemme huomioi tai peräti pysty selittämään sen syntyä, on työmme ja vaivamme turhaa.

Venäjä on juuri nyt osoittanut uskomatonta aggressiivisuutta vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia. Selittyykö asia sen historian pitkän keston ilmiöillä esimerkiksi mongolivallasta tai Iivana Julmasta lähtien vain ei, on samanlainen kysymys kuin vuoren synnyn merkitys vuorikiipeilijän putoamiselle.

Venäjä lähti aggression tielle ja asian ratkaisi viime kädessä muuan ”mudak”, joka oli yhtä kevytmielinen kuin häikäilemätön poliitikko, ”gopnik” (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset ), joka luuli pystyvänsä yllättävällä lyönnillä saamaan helpon ratkaisun ongelmiinsa.

Se, että kansa on antanut asialle myöhemmin kannatuksensa on sitten toinen asia. Väkivallan käyttö Ukrainan lysymyksessä oli ennen hyökkäystä venäläisten keskuudessa hyvin epäsuosittu idea, kuten mielipidetutkimukset osoittivat (ks. Vihavainen: Haun levada ukraina tulokset ).

Autoritarinen Venäjä on historian varrella osoittanut kykenevänsä noudattamaan monessa tilanteessa hyvinkin järkevää politiikkaa, mitä ei voi aina sanoa esimerkiksi Ranskasta ja Englanista. Venäläiset käyttäytyivät hyvin Pariisissa, päästessään sinne Napoleonin kukistamisen jälkeen, eikä Wienin kongressi noudattanut mitään kostopolitiikkaa. Ranska intresseineen oli mukana päättämässä. Siinäpä pohtimista nykyajalle.

Rajapolitiikassa noudatettiin legitimiteettiperiaatetta, mutta ei sentään kuviteltu ennen sotaa vallinneiden rajojen olevan jostakin syytä ikuisia, loukkaamattomia ja pyhiä. Silloin diplomaatitkin olivat vielä diplomaatteja eivätkä mielestään ikuisten totuuksien hölöttäjiä ja niiden julistajia silloinkin, kun kukaan ei ole heidän mielipidettään kysynyt.

 

                                                                                  @    @    @

 

Viktor Jerofejev (ks. Vihavainen: Haun gopnik tulokset) on kirjailija, jonka tyylilaji on usein hulvaton rienaus ja camp-huumori, joka saavuttaa gargantuamaiset mitat ja naurattaa niitä, jotka eivät ole tosikkoja. Muita se epäilemättä vimmastuttaa. Esimerkiksi teos ”Entsiklopedija russkoj duši” on niin mieletön rienaus, ettei sitä voi enää lajissaan ylittää.

Jefofevev osaa kyllä kirjoittaa myös täysin vakavasti ja tasapainoisesti. Teoksessa ”Mužtšiny” (1997) hän on muistellut lapsuuttaan nomenklatuuraperheessä, jossa isä toimi Stalinin henkilökohtaisena ranskan tulkkina ja sai siitä hyvästä tsaarin-Venäjän tyyliin kantaa peräti kenraalin univormuakin.

Stalinin lähipiiristä on muistelmia paljonkin. Tässä tapauksessa lähteenä on tulkki, joka keskustelee poikansa kanssa ja vastaa mielenkiintoisiin kysymyksiin.

Jerofejevin isä, joka kuoi vuonna 2011, pohdiskeli, että kommunismi olisi ollut maailman paras yhteiskunta muoto, mutta venäläiset eivät olleet siihen valmiita, kuten eivät nyt olleet valmiita demokratiaankaan. Joka tapauksessa Stalinilla kaikkine valtavine syntitaakkoineen ja paheineen oli myös valoisa puolensa.

Jerofejev senior vahvistaa sen yleisesti tunnetun asian, että Stalin varoi antautumasta yleiseen kostopolitiikkaan koko Saksan kansaa kohtaan ja sen sijaan, vanhan leniniläisen taktiikan mukaisesti, mobilisoi tietyn kansanosan, joka sitten hoiteli niitä muita venäläisten puolesta.

Halukkaita saksalaisille kostajia oli kyllä liikkeellä, esimerkiksi Ilja Ehrenburg, joka sodan aikana oli kirjoittanut verta tihkuvia, kostonhimoisia ja erittäin suosittuja madonlukuja koko Saksan kansalle. Hänet pantiin sodan jälkeen kuriin.

Myös Suomelle vihamielisiä piirejä oli merkittävissä asemissa, kuten tiedämmekin. Stalin nosti muutenkin sateenvarjonsa sekä Mannerheimin että Suomen ylle, millä varmasti oli olennainen  merkitys.

Harvemmin näkee viitattavan erityisesti Ždanovin aktiiviseen rooliin Suomen pelastajana sovjetisoinnilta. Jerofejevin mukaan hän kuoli infarktiin taistelleessaan tämän erittäin epäsuositun asian puolesta NKP:n keskuskomiteassa.

Tämän tason todiste on toki kovin heiveröinen, mutta mitä Staliniin tulee, se sopii kyllä hyvin yhteen sen kanssa, mitä muutenkin tiedämme.

Toki Stalin oli ihmishirviö siinä mielessä, että hän aiheutti miljoonien ihmisten  ennenaikaisen kuoleman, kärsimykset ja henkisen vammautumisen tolkuttomalla ”sosiaalisella insinöörityöllään”, mutta olisi typerää kuvitella, ettei hänellä sen takia olisi voinut olla mitään positiivista roolia Suomeen nähden.

Kyllä hänellä oli ja asiat olisivat jopa suurella todennäköisyydellä voineet mennä paljon, paljon pahemmin, mikäli Stalinin asenne Suomea kohtaan olisi ollut toisenlainen. Stalin oli hyvä oppimaan ja sai opetuksensa. Ei se Kekkonen suotta puhunut niin kauniisti hänen kuolemansa johdosta pitämässään puheessa.

Mutta näistä asioista olen jo kirjoittanut teoksessani Stalin ja suomalaiset ja Kimmo Rentola on vielä käyttänyt paljon enemmänkin lähteitä samasta asiasta.

 

Ainoa vanhurskas?

 

Hölmöjen keskellä

 

”Ei pienillä ole mitään turvaa”. J.K. Paasikiven päiväkirjat 1934-1939. Kansallisarkiston ystävät -Riksarkivets vänner ry 2004, 363 s.

 

Jos olisin päättämässä poliittisen historian tutkintovaatimuksista, panisin tämän kirjan pakolliseksi. Siihen on monta syytä. Kirja on harvinaislaatuinen erinomaisesti informoidun ja vaikutusvaltaisen aikalaisen tuottama dokumentti, jossa Suomen ja Euroopan ulkopolitiikkaa analysoidaan kulloisenkin tiedon ja odotusten valossa.

Jokaista lähdettä on tietenkin käytettävä kriittisesti ja jokaisella niistä on myös omat rajoituksensa, jotka on ymmärrettävä. On sanottu, että jokainen kirjoittaja, myös päiväkirjan pitäjä aina kirjoittaa jollekin yleisölle, vaikkapa jälkimaailmalle. Kekkosen teksteistä tämä käy hyvin ilmi.

Paasikivelle nämä päiväkirjat olivat ainakin osittain myös työpapereita, eräänlaisia pöytäkirjoja eri tapaamisista, joihin hän talletti sellaista tietoa, jota piti kiinnostavana ja tarpeellisena muistaa. Varmasti myös hän arvasi, että hänen salakirjoituksensa vielä selvitetään, kuten oli tehty esimerkiksi Samuel Pepysin (ks. Vihavainen: Haun pepys tulokset )päiväkirjoille.

Pepys näyttää uskoneen salakirjoituksensa pysyvän avaamattomana ja kertoi uskomattoman avomielisesti kaikista naisseikkailuistaan ja muista intiimeistä asioistaan. Paasikiven mielenkiinnon kohteet olivat muualla.  Hän oli poliittinen eläin, zoo politikon, eikä mikään Pepysin kaltainen bon vivant.

Velvollisuudentunto ja pyrkimys tehdä työnsä hyvin olivat hänen tunnuksiaan ja hän paheksui syvästi kaiken maailman lörpöttelijöitä, itsensä tehostajia, juoppoja ja hölmöjä, joita hänen näköpiiriinsä ilmaantui kovin tiheään.

Tässä niteessä Paasikivi ei kuitenkaan enää alinomaa säti suomalaisten erityistä typeryyttä, vaan kohdistaa aggressionsa pikemmin suomenruotsalaisiin ja käväisee välillä nostamassa myös Suomen Ruotsin tasolle joka asiassa, paitsi aineellisessa vauraudessa. Riikinruotsalaisetkin ansaitsivat paljon arvostelua, jota Tukholman-lähettiläämme ei päiväkirjassaan säästellyt.HH

Kuten ensimmäisessäkin osassa (ks. Vihavainen: Haun rumpunen tulokset ) Paasikivi palailee yhä uudelleen sortovuosiin ja vanhasuomalaiseen linjaan, joka oli ainoa viisas ja oikea. Tarton rauhassa taas oli mieletöntä odottaa, että Itä-Karjalaa olisi saatu puhumalla, bolševikkien mahtavista julistuksista huolimatta. Ja kuningas se olisi ollut paras valtionpäämies. Ei se demokratiaa olisi estänyt, eikä meitä Saksan alaisiksi tehnyt.

Tarton rauhassa ei onneksi saatu sitä Itä-Karjalaa, siunailee kirjoittaja. Sitä mahtiinsa palannut Venäjä olisi nyt varmasti hamuamassa takaisin. Sitä paitsi itäkarjalaisia oli niin vähän, Paasikiven tietojen mukaan 120 000 ja venäläisiäkin 40000,joten asia ei ollut kovin tärkeä.

Paasikivi lukee myös itäkarjalaiset suomalaisiksi, kuten tapana tuolloin oli ja johon tietenkin oli hyvät perusteetkin. Tiedot väestömääristä sen sijaan olivat päin honkia. Vuoden 1939 väestönlaskennan mukaan Karjalassa oli venäläisiä 296 000 henkeä, karjalaisia 107000 henkeä ja suomalaisia 8000.

Kaiken kaikkiaan Karjalan autonomisen neuvostotasavallan väkiluku oli tuolloin 462 000. Vielä vuonna 1926 se oli ollut vain 260 000, joista karjalaisia 99 000, venäläisiä 146 000 ja suomalaisia vaivaiset 2500.

Väestökehitys oli siis ollut uskomattoman nopeaa ja aivan tietyn suuntaista. Kun Karjalan työkansan kommuuni vuonna 1920 perustettiin, oli siellä vielä ollut karjalaisenemmistö.

Paasikivi näyttää olleen aika pihalla Karjalan asioista muutenkin. Suuren terrorin vaikutusta hän ei mainitse lainkaan eikä myöskään suomenkielen lopettamista koko Neuvostoliitossa vuoden 1938 alusta lähtien. Sen sijaan karkotukset raja-alueilta olivat herättäneet Suomessa ikävää huomiota ja maallamme katsottiin olevan sananvaltaa sioissa, jotka koskivat Tarton rauhan määräyksiä. Tästä koitui kitkaa maiden suhteisiin.

Paasikivi on koko ajan vakuuttunut siitä, että Suomen asia on vaaranalainen. Ikävä tosiasia oli, ettei millään muulla suurvallalla kuin  Saksalla ollut intressejä Suomen puolustamiseen.

Saksaan Suomi ei missään tapauksessa halunnut turvautua, mutta Ruotsin saaminen mukaan ainakin taloudelliseksi tueksi oli sekin tyhjää parempi. Varmaa ei ollut sekään, luopuisiko Ruotsi sodan sattuessa puolueettomuudestaan ja toimittaisi Suomelle aseita ja muuta materiaalia, sotilaista nyt puhumattakaan.

Ulkominsteriän arkistossa ovat Ahvenanmaan kysymystä käsittelevät mapit tavallista lihavampia. Paasikivi osallistui noiden asiakirjojen laatimiseen ja myös päiväkirjat todistavat siitä, miten yhteistyötä heräteltiin ja detaljikysymyuksiä vatkattiin yhä uudelleen.

Sotilaallisesti pääsyä Pohjanlahdelle hallitsevan saariryhmän merkitys oli suuri ja sen uskottiin olevan erityisen altis yllätyshyökkäykselle. Suomen panssarilaivat järeine tykkeineen oli mahdollista siirtää nopeasti paikalle, mutta muuten kansainvälisestisovittu Ahvenanmaan neutraliteetti esti linnoittamisen ja joukkojen tuomisen alueelle.

Suomi halusi linnoittaa saaret yhteistyössä Ruotsin kanssa. Kyse oli ensi luokan turvallisuustoimesta.

Ruotsin tuen kovan paikan tullen ymmärrettiin olevan Suomelle elinkysymys, mutta mitä tekivätkään suomenruotsalaiset fanaattiset aktivistit: he pistivät parhaansa mukaan kapuloita rattaisiin, ruikuttivat muka vainosta, vaikka olivat etuoikeutettuja ja sahasivat omaa oksaansa koettamalla kiristää itselleen etuja asialla, jonka olisi pitänyt olla heille itselleen elintärkeä.

Paradoksaalisesti suomenruotsalaisesta väestöstä, joka olisi voinut olla resurssi ja pohjoismaisen yhteistyön kulmakivi, tulikin sen suurin jarru.

Aivan erityinen riita syntyi Ahvenanmaan yhteisen linnoittamisen yhteydessä muodostettavan paikallisen kodinturvajoukon ja paikalle tuotavien suomalaisten sotilaiden komentokielestä. Armeijan komentokieli oli maamme perustuslain mukaan suomi. Itse asiassa ahvenanmaalaisille annettiin tässä suuressa strategisessa kysymyksessä osapuolen ja jopa vaa’ankielen asema, mikä suututti  niin suomalaisia kuin asiaa ymmärtäviä ruotsalaisiakin.

Täytyy todeta, että Paasikivi ei tietenkään niputtanut kaikkia ruotsalaisia tai suomenruotsalaisia yksiin paketteihin. Hänellä oli paljon ystäviä ja yhteistyökumppaneita molemmissa leireissä. Mutta jaoka tapauksessa joidenkin hölmöjen pienisieluinen poliittinen peli sai tässäkin asiassa määrätä sen, miten edettiin ja mitä saatiin aikaan.

Sen, että Suomen suhteet Saksaan olivat 1930-luvulla huonot, tietää jokainen, mutta harvempi ymmärtää, miten huonot ne olivat. Itse asiassa näyttää siltä, että maassamme on yhä paljon niitä, jotka kuvittelevat, että Suomi tietenkin  oli Saksaan päin kallellaan koko ajan, senhän todistaa jo se, että sieltä sitten haettiin turvaa talvisodan jälkeen ja olihan meillä IKL, joka sai neljä prosenttia eduskunnan mandaateista…

Toivoisi jo, että viimeistään Vesa Vareksen uusi kirja vihdoin antaisi lopullisen kuoliniskun näille kuvitelmille, mutta asian oikean laidan tuntemiseen riittää kyllä jo tämän kirjan lukeminen. Se on vain yhden miehen kirjoittama, mutta hän oli maltillinen oikeistomies, joka tunsi maamme poliittisen kentän ja ulkopolitiikan.

On itse asiassa henkeäsalpaavan jännittävää lukea, millaisia olivat tulevaisuudenodotukset 1930-luvulla, jolloin ne muuttuivat ei vain  vuodesta vuoteen vaan jopa päivästä päivään.

Hitlerin ajattelun primitiivinen raakuus ymmärrettiin ajan myötä yhä selvemmin ja Paasikivi sätti yhä uudelleen Versailles’n rauhan solmijoita, joiden syytä viime kädessä oli tuon miehen nousu valtaan: miksi ihmeessä nuo tolvanat nöyryyttivät Saksaa aivan kohtuuttomasti ja vetivät sellaiset rajat, joita ei edes voitu heidän itse julistamillaan periaatteilla perustella. Ei suurta kansaa voinut kohdella miten tahansa.

Syypäitä hirvittävään tilanteeseen olivat Lloyd George ja Clemenceau, jotka olivat poliittisesti lahjattomia, resoneerasi Paasikivi yhä uudelleen ja varmasti olikin oikeassa Versailles’n politiikkaa moittiessaan.

Kuitenkaan hän ei rupea pohtimaan sitä, millaiset mahdollisuudet noilla miehillä oman kansansa edessä olisi ollut solmia kohtuullinen ja tasapuolinen rauha. Kansojen kärsimykset olivat hirvittävät ja vaativat kostoa. Kaikkeen syyllinen oli tietenkin Saksa. Kuka muu se olisi voinut olla?.

Miten olisi uskallettu ruveta selittämään kansoille, että kyseessä oli yleiseurooppalainen mielettömyys, jossa kysymyksen sodan aloittajasta ei olisi saanut antaa ratkaista kaikkea myöhempää politiikkaa.

Tässä olemme taas enemmän tai vähemmän samanlaisen kysymyksen äärellä. Putinin syyllisyys on kyllä paljon ilmeisempi asia kuin Saksan syyllisyys aikoinaan, mutta yhtä kaikki, rauhan solmiminen, mikä olisi kaikkien intresseissä, ei ole helppo asia, kun monimiljoonaisten äänestäjäjoukkojen tunteet on kuumennettu äärimmilleen ja lupauksia annettu ja valoja vannottu.

Tämä kirja päättyy Moskovan neuvottelujen alkamiseen ja siitä eteenpäinhän me selitämmekin kaiken Suomen omalla politiikalla. Sotaa kuitenkin edelsi monivuotinen epävarmuuden tila. Neuvostoliiton laivaston höyrytessä Hankoniemen ohi länteen, syntyi Helsingissä jo paniikki. 

Jo pari päivää aikaisemmin kertoi Mannerheim Paasikivelle puhelimessa, että sota alkaisi ehkä jo huomenna. Ilmeisesti tiedustelu kertoi, että  Punalippuinen Itämeren lsivasto laivasto oli nostanut höyryn ja kokoontumassa suureen operaatioon.

Mutta ei siitä nyt tässä sen enempää. Tämäkin nide kannattaa siis jokaisen asianharrastajan lukea. Netistä tämäkin löytyy: EI PIENILLÄ OLE MITÄÄN TURVAA | J.K Paasikivi

Takaisin Venäjäksi

 

Suuri perääntyminen

 

Bolševikit mullistivat Venäjän yhteiskunnan perusteellisesti ja mankeloivat sen kansaa kaikilla modernin yhteiskunnan ja valtion keinoilla, alakoulusta vakileireihin ja sensuurista ohjattuun kansalaistoimintaan.

Sosiaalinen insinöörityö tähtäsi kokonaisten kansanluokkien hävittämiseen ja uusien synnyttämiseen valtion voimakeinoin ja kansanluokat tähän työhön mobilisoiden, kenet palkkion ja kenet pelon avulla motivoiden. Yleensä käytettiin molempia.

Tähän suureen sosiaaliseen insinöörityöhön voitiin ryhtyä vasta sitten, kun maa oli saatu jotenkin jaloilleen sen yleisen hävityksen ja rappion (razruha) kourista, johon Leninin politiikka oli sen johtanut. Taistelujen ja nälänhädän uhreina oli kuollut miljoonia ja ainoa päämäärä, joka oli saavutettu, oli puolueen pakkovallan säilyttäminen ja vanhojen eliittien hävittäminen tai tunkeminen pois asemistaan.

Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaan sijoittuivat prosessit, joita tutkijat ovat nimittäneet kulttuurivallankumoukseksi, missä on viittaus Kiinan 1960-luvun historiaan ja jota ei pidä sekoittaa siihen, mitä bolševikit itse kutsuivat tällä nimellä. Hehän tarkoittivat sillä ”pimeiden” massojen sivistämistä, lukutaidon opettamista, uusien kirjakielten luomista ja vastaavaa toimintaa.

Tuo 1930-luvun taitteen ”kulttuurivallankumous” sen sijaan oli aikaa, jolloin yritettiin toimeenpanna toinen toistaan radikaalimpia uudistuksia ja mullistaa yhteiskunta juuriaan myöten.

Kyse ei ollut pelkästä kollektivisoinnista ja ”riistäjäluokkien hävittämisestä”, vaan myös yrityksestä luoda kokonaan uusi, sosialistinen tietoisuus ja kulttuuri, joka muka vastaisi toteutettavan sosialismin vaatimuksia. Sosialismihan tunnetusti selitettiin toteutuneeksi vuonna 1936, sen lopussa.

Radikaalien into toteuttaa täysin tasa-arvoinen ja rationaalinen yhteiskunta ja kulttuuri oli ylitsevuotavaa ja tunkeutui kaikkiin yhteiskunnan ja elämän sfääreihin, yksinpä perheeseen ja seksuaalimoraaliinkin.

Vapaa rakkaus ja nuoren sukupolven mobilisoiminen toimimaan vanhempaa opettavana ja tarkkailevana kuuluivat päiväjärjestykseen, kaikki vanhojen auktoriteettien jäänteet piti poistettaman jopa kielestäkin. Nyt ei ollut enää sotilaita, vaan puna-armeijalaisia, ei upseereita, vaan komentajia, enää ei solmittu avioliittoja, vaan rekisteröidyttiin.

Johtajat ja johdetut olivat nyt tasa-arvoisia, kuten myös opettajat ja oppilaat. Tasapalkkaisuutta kohti edettiin vauhdilla ja kaikki ylellisyys ja hienostelu olivat pannassa. Entisen ylimystön asuntoihin sijoitettiin työläisiä, mikä muuten oli esimerkiksi Pietarissa (Leningradissa) hankalaa, kun työpaikat sijaitsivat kaukana. Pietarhoviin sijoitettiin orpolapsia.

Jo vuonna 1930 Stalin huomasi, että kaiken tasaavien maatalouskommuunien perustaminen oli askel kohti katastrofia ja määräsi joukot takaisin lähtöruutuun. Kommuunit olivat se, mihin pyrittäisiin ja aikaa myöten päästäisiin, mutta nyt oli vielä tyydyttävä talouksien välisiin artteleihin ja sallittava talonpojille aputalous ja yksi lehmä. Kommuunin perustaminen oli rikos ja osoitus antimarxilaisesta pikkuporvarillisuudesta…

Myös teollisuudessa tasapalkkaisuus ja johtajien ja johdettavien tasa-arvo oli johtamassa katastrofiin ja Stalin korjasi tämänkin asian jo vuonna 1931. Radikaali linja monilla elämänaloilla jatkui kuitenkin yhä.

Vasta 1930-luvun puolivälistä lähtien, erityisesti vuosi 1934 oli merkittävä, alkoi kuitenkin nopea siirtyminen pois radikalismista ja rabulismista takaisin kohti vanhoja (valistuneiden kansanluokkien) yhteiskunnallisia ja kulttuurisia arvoja. Korkeakulttuurissa palattiin klassisten ihanteiden kunnioittamiseen, eikä proletaarinen syntyperä enää tuonut taiteilijalle lisäpisteitä.

Historiassa nostettiin taas massojen yläpuolelle suurmiehet ja vuoden 1936 perhelait sementoivat vanhanaikaisen ydinperheen aseman yhteiskunnan kulmakivenä. Kouluissa palattiin ilmiökeskeisestä oppimisesta normaaliin opiskeluun.

Kaikkialle tunki vanhan internationalismin sijaan isovenäläinen chauvinismi, joka jyräsi paikalliset nationalismit ja yleensäkin vähemmistökansallisuudet. Teloituslistat ovat vain asian yksi indikaattori.

Oppimaton, mutta luokkatietoinen proletaari ei enää ollut sivistysihanteena. Nyt nostettiin takaisin kunniaan vanhat venäläiset mestarit ja Puškinin kuoleman satavuotisjuhlaa vietettiin erittäin suurellisesti vuonna 1937, joka jäi historiaan muutenkin mainittavana, eikä pelkästään siksi, että se oli virallisesti sosialistisen yhteiskunnan ensimmäinen vuosi…

Nicholas Timasheff on nimittänyt tätä radikalismista luopumisen ja vanhaan kulttuuriin palaamisen prosessia” suureksi paluuks”i tai” perääntymiseksi” (The Great Retreat).

Totta onkin, että miltei kaikki asiat nähtiin nyt virallisen tulkinnan mukaan toisin kuin radikalismin suurina hetkinä. Neuvostokulttuurista oli tullut miltei yhdellä iskulla jälleen monessa suhteessa konservatiivista, mutta mihin tässä oikein palattiin? Tuliko vanha Venäjä todella takaisin vain toisella nimellä?

Vai oliko kyseessä vain se, että luonto vaati osansa takaisin ja elämä palasi radikaalien haihattelujen jälkeen itse asiassa pakosti takaisin normaaliin uomiin. Naturam expellas furca, tamen usque recurret…

 Kantoiko uusi Neuvostoliitto yhä sitä ulkoeurooppalaisen barbaarisuuden taakkaa, josta ensin Pietari Suuri ja sitten Katariina Suuri olivat yrittäneet sen vapauttaa?

 Lenin oli saanut aikaan vain savuavia raunioita, mutta oliko Stalin perustanut uuden kulttuurin vai oliko Venäjä vain palannut takaisin vanhaan olemukseensa? (pyydän anteeksi postmodernin filosofian adepteilta). Oliko Suuri Sosialistinen Lokakuun  Vallankumous, tuo suuri kouristus, lopultakin vain yhdentekevä pintailmiö, jonka vaikutus meni ohi yhdessä sukupolvessa?

Vielä 1960-luvulla kaikki olisivat hämmästelleet tällaista olettamusta ja hämmästelivätkin yleensä myös Richard Pipesin tämänsuuntaista näkemystä, kun se 1970-luvulla esitettiin. Olihan se vasin radikaali uusi tulkinta.

Saattoiko sentään pitää missään mielessä tieteellisenä sellaista historianselitystä, jossa etsittiin nykyaikaa selittäviä tekijöitä jostakin mongolivallan ajoista ja ortodoksisesta uskonnosta, kun sentään puhuttiin maasta ja kansasta, jonka yhteiskunta oli väkivaltaisesti rakennettu kokonaan uusiksi ja siinä samalla tuhottu vanhat rakenteet ja jopa ne ihmisetkin, jotka olivat niitä ylläpitäneet?

Siinäpä kysymys, joka on mielestäni yhä sangen aiheellinen. On tullut yllättävän yleiseksi tavaksi selittää Venäjää sen vanhalla historialla ja nostaa esille rimpsu sellaisia asioita, joita Venäjän historiaan eivät kuuluneet: renessanssi, uskonpuhdistus, valistus, roomalainen oikeus, demokratia ja niin edelleen.

Ihmekö, että tuo maa tuotti sellaisen uuden Hitlerin ja lähti hänen kelkkaansa sellaisella innolla, kuin sitten tapahtui. Tarvitsee vain lukea tuo mantra ja heti ymmärtää kaiken ihmeellisen selvästi. Lisätään tähän vielä, että ortodoksinen uskonto ja sen myötä hengellsien ja maalisen vallan sinfonia ovat olleet Venäjällä perinteisiä, mutta lännessä tuntemattomia.

 Suku- ja jopa klaanitietoisuuteen ja kyläyhteisön perinteisiin perustuva ”itäinen” kollektivismi, iänikuiset hierarkiat, jotka ovat Venäjällä aina olleet kaikkialla hallitsevia aina ortodoksista kirkkoa myöten, anti-intellektuaalinen hurskauselämä, tradition ehdoton auktoriteetti, kaikki tämä on nyt palannut Venäjälle ja ehtikö se koskaan sieltä poistuakaan?

”Suuri paluu” ei ainakaan tapahtunut vasta 1990-luvulla, vaan hyvin merkittävästi jo 1930-luvulla. Jos etsimme selitystä nykyisen Venäjän köytökselle, menkäämme siis mongolivalloitukseen tai ainakin Iivana Julmaan saakka ja löydämme kaiken, mitä tarvitsemme. Unohdetaan se ”kulttuurivallankumous” ja ”sosialismi”.

Mutta kestääkö tällainen tarkastelu todella kritiikkiä? Eikö se enemmän kuin kahden sukupolven mittainen  aika valtavine mullistuksineen ja koettelemuksineen, joka edelsi nykyisen putinistisen fasisti-Venäjän syntyä, todellakaan merkitse mitään tai melkein mitään? Miten edes on mahdollista, ettei nykyinen populaari Venäjän selittäjien joukko yleensä muista koko asiaa tai sitten noteeraa sen vain hyvin valikoivasti?

Siinäpä kysymys. Yritän vastata siihen toiste.

Arvomme mekin ansaitsemme

 

Outouden paradoksi

 

Joskus lähimenneisyydessä Jonathan Haidt toi käyttöön termin WEIRD, jonka merkitys selitetään tuonnempana tarkemmin.

Joka tapauksessa kyseessä oli vauraan länsimaisen ihmisen psykologiaa kuvaava lyhenne, jota käytettiin viittaamaan nimenomaan tällaisen ihmistyypin poikkeuksellisuuteen, sen omituisuuteen koko maailman viitekehyksessä arvioiden.

Western, Educated, Industrialized, Rich, Democratic oli määritelmä, joka sopi vain pienehkölle vähemmistölle ihmislajin edustajista. Siitä huolimatta nämä ihmiset pitivät yleensä omia arvojaan ainoina järkevinä ja hyväksyttävinä ja vaativat kaikkia muitakin niitä kunnioittamaan.

Haidt käyttää käsitettä ”moraalinen monismi”, joka ymmärtääkseni viittaa käytännössä utilitaristiseen mielihyväkalkyyliin. Lyhyesti sanoen, hyvää on se, mikä tuottaa mielihyvää ja lisää sen yhteissummaa maailmassa, pahaa taas kaikki, joka toimii toiseen suuntaan.

Tämä filosofia esiintyi sangen itsekylläisesti ja korosti myös suvaitsevaisuuttaan: sen omaksuneet eivät esimerkiksi paheksuneet niin sanottuja uhrittomia rikoksia eläimeen sekaantumisesta insestiin ja suorastaan velvoittivat erilaisten seksuaalisten poikkeamien edustajia ylpeilemään erikoisuudestaan.

Myös esimerkiksi sukupuolten välisten erojen ignorointi ja jopa hävittäminen kuului ”outojen” hyveisiin. Sellaiset irrationaaliset kulttuuripiirteet, kuin vanhempien kunnioitus tai sukulaissuhteiden erityinen arvostus nähtiin vahingollisena ja tuomittavana.

Tässähän ilmeni se länsimaisen kulttuurin keskeinen kehityslinja, jonka syntyä esimerkiksi Jukka Korpela viimeisimmässä kirjassaan on analysoinut. Länsimaisuus merkitsi rationaalisuutta Max Weberin mielessä eli sitä, että asioita lakattiin henkilöimästä ja ihanteeksi tuli lainalainen yhteiskunta, joka oli ennustettava ja luotettava, kaikille yleisiä ja yhtäläisiä sääntöjä tarjoava ja vaativa.

Ihmisten välisten suhteiden muuttuminen rahasuhteiksi oli keskeinen ja symbolisesti olennainen osa tätä prosessia, kuten jo Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissaan (Manifest der Kommunistischen Partei,1848) huomasivat. Heillähän oli moniakin teräviä oivalluksia omasta ajastaan.

Kuten Marx ja Engels. myös koko WEIRD-yhteisö on noudattanut kristillisperäistä, eskatologista uskoa, jonka mukaan maailmalla on vain yksi väistämätön kehityssuunta ja se on nimenomaan tuon outouden (WEIRDness) tuleminen koko maailmassa vallitsevaksi.

Tunnettu, valtavaan tutkimusmateriaaliin perustuva Word Values Survey-projekti, jota on vuosikymmenien ajan toteutettu kymmenissä eri maissa, antaakin tuollaiselle otaksumalle vankkaa tukea. (ks.  Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

En halua ryhtyä obskurantiksi, joka kiistää tuon projektin tulokset. Ilmeisestikin on niin, että tutkijoiden havaitsemien arvojen muutosten suunta on yleisellä tasolla ollut selvä: ihmiskunta kehittyy synkimmästä islamilaisesta pimeydestä kohti ruotsalaista suvaitsevaa ja hedonistista valkeutta. Meillä suomalaisilla on kunnia olla kärkijoukossa, vaikka taas Ruotsia jäljessä…

Joka tapauksessa tuo outojen (WEIRD) olettama kehitys tuntuu nyt pahasti takkuavan. Perinnäiset arvot, etenkin perheeseen ja sukuun liittyvät, ovat tavattoman sitkeitä ja siirtyvät siirtolaisten mukana myös sieltä takapajulasta pohjoiseen, Ruotsiinkin. Meillä toki kaikki käy aina toisin. Kyllä minäkin sen tiedän.

Niin kauan kuin globaali pohjoinen oli rikkauden ja mahdin synonyymi, tuntui siltä, että historia oli vääjäämättä meidän puolellamme. Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, tiedettiin kaikkialla, eikä kovia argumentteja sitä vastaan ollut.

Nyt tilanne on toinen. Se, joka on matkustellut Kiinassa ja muuallakin Aasiassa, ymmärtää tämän ilman sen enempiä selittelyjä. Väitetään Afrikallakin olevan valtava potentiaali, joka vielä odottaa aikaansa, mene ja tiedä. Turkin perääntyminen Kemal Atatürkin viitoittamalta tieltä on ehkä hätkähdyttävin esimerkki monien vastaavien prosessien sarjassa.

Selvää on, että läntisillä arvoilla alkaa olla yhtä vähän prestiisiä kuin globaalin pohjoisen valtioilla on voimaa sen eri muodoissa.

Tulevaisuutta emme tunne, mutta sen suunta on selvä ja se on toinen, kuin vielä pari vuosikymmentä sitten haluttiin uskoa.

Samuel Huntington puhui siitä, ettei eri kulttuurien arvoja pitäisi mennä ulkopuolelta mestaroimaan. Venäjällä on tähän sopiva sanparsi: ”Vostok -delo tonkoje” (itä on herkkä asia). Täytyy myöntää, että etenkin amerikkalaiset ovat olleet tälle asialle sokeita ja rymistelleet kuin norsu posliinikaupassa. Tulokset ovat olleet sen mukaisia.

Toki myös venäläiset antoivat itäisille kansoille omaa sokkiterapiaansa, joka oli monin paikoin vielä tuhoisampaa, mutta se ei tässä nyt ole teemana.

Tarkoitin puuttua sellaiseen asiaan kuin ”oudon” psykologian muuttuminen itsetuhoiseksi sokeudeksi ja suvaitsemattomuudeksi. Kuten Haidt huomauttaa (ks. jäljempänä), ”oudot” eivät tosiasiassa suvaitse lainkaan omasta ”filosofiastaan” poikkeavaa ajattelua. Aikamme merkittäviin uutuuksiin kuuluu erittäin laajalle levinnyt poliittinen syrjintä ja sensuurimentaliteetti.

 Ne, jotka eivät jaa ”outojen” uskoa historialliseen missioonsa moraalisen monismin toteuttajina, demonisoidaan. Demokratian periaatteitakaan ei enää kunnioiteta ja mikäli vaalitulokset ovat toisenlaisia, kuin ”outojen” tunnustama historian jumalatar olisi vaatinut, niitä vastaan aloitetaan torikokousten ja mellakoiden vyöry.

Saksa on vain yksi, mutta sitä räikeämpi esimerkki siitä, ettei kansan selvästi ilmaisemaakaan tahtoa kunnioiteta, jos se ei ole oman filosofian mukainen.

Olen silloin tällöin viitannut David Riesmanin typologiaan, jonka mukaan historiallinen kehitys olisi tuottamassa itseohjautuvan persoonallisuuden, joka sopisi ihanteellisesti toteuttamaan edustuksellista demokratiaa (ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset).

Demokratiahan on vaativa valtiomuoto, joka edellyttää kansalaisiltaan paljon. Ihanteellisessa muodossaan sitä toteuttaisi valistunut ja itsenäisesti ajatteleva kansalainen, joka olisi avoin erilaisille ratkaisuille ja hyväksyisi enemmistön päätökset.

Sen sijaan näemme ympärillämme yhä useammin mölisevän lauman, jonka kärjessä ovat kaikkein yksinkertaisimmat typerykset mahtailevine ja häpeämättömine, usein puolihulluine tunnuksineen. Tällaiset tilaisuudet ovat ennen muuta paikkoja, joissa ihminen saa tilaisuuden luopua omasta järjestään ja vastuustaan ja sulautua laumaan (ks. Vihavainen: Haun foule tulokset ).

Suunta ei meilläkään ole hyvä, vaikka tilanne on sentään parempi kuin siinä Euroopassa, joka takavuosina nostettiin meillekin kaikessa esikuvaksi. Läntistä Eurooppaahan meillä hehkutettiin ja kauhistuttiin ajatusta tulla niputetuksi yhteen sen itäisemmän osan kanssa.

Ehkä tässä kuitenkin vielä tässä vaiheessa voisi tyytyväisyydellä todeta, ettei Suomi vielä ole mikään Ranska, Englanti, Saksa tai edes Ruotsi ja toivoa, ettei se sellaiseksi tulisikaan.

 

 

 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hurskaat ja kummalliset

 

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

 

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

 

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen?

Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.

 

Uudenlaista sairaalloisuutta

 

Ortoreksian uhrit ja luterilainen moraali

 

Die Zeitin lokakuun kussa ilmestyneessä numerossa on suuri artikkeli otsikolla ”Nauti itsesi terveeksi!”

Artikkelin teemana on ruokailun rappeutuminen sääntöpohjaiseksi tankkaukseksi, jota vallitsevat tabut ja kiellot ja joka tuottaa pahimmillaan sairaalloista ahdistusta ja huonoa terveyttä ja aivan yleisesti ilotonta elämää, jossa aivan turhaan kartetaan niitä nautintoja, joita ruokailu voisi tuottaa.

Itse asiassa nautinnon yhdistäminen ruokailuun, johon se luonnollisesti kuuluukin, on terveellistä ja voi johtaa paremmin ja miellyttävämmin niihin päämääriin, joihin askeettisella ruokavaliolla pyritään.

Kirjoittajat kuvailevat nautinnollisen ruokailun ulottuvuuksia: siinä ihminen käyttää kaikkia aistejaan ja kehittää niiden kykyä nauttia. Eivät pelkästään maut ja tuoksut, vaan myös jopa tarjoiluastiat ja tietenkin sosiaalinen ympäristö saattavat vaikuttaa paljonkin siihen, millainen kokemus ruokailusta tulee. Hyvä kokemus tuottaa myös kylläisyyden ilman mässäystä.

Olennaista on kiireettömyys ja keskittyminen nimenomaan ruoasta nauttimiseen sen sijaan, että tankattaisiin muun puuhan ohella. Aamukahvin moni juo kyllä tietokoneen tai lehden seurassa ja jukurtin kaataminen erityiseen tarjoiuluastiaan taitaa useimmilta jäädä tekemättä, mutta jopa aamupalakin voisi kirjoittajien mielestä olla terveellisempi hartaudella nautittuna.

Itse katoin purjeveneessäkin ruoan aina liinoille ja yritin asetella sen houkuttelevasti. Posliiniastiat tosin jäivät usein satamakäyttöön. Aallokossa ja kallistelussa kyllä auttoi niiden pöydällä pysymistä liinojen kastelu. En tiedä miksi, mutta yhtä hyvältä ruoka maistui tuskin koskaan muualla. Kannella napostelu oli joskus ainoa vaihtoehto, mutta yleensä se oli vältettävissä.

Mieleen tulee, että nykyaikainen amerikkalaistyyppinen pikaruokailu on nimenomaan klassisen aterioinnin vihollinen. On väitetty, että englantilaisen ruoan yleinen mauttomuus on perua puritaanien kammosta kaikkea nautintoa kohtaan. Mässäyshän oli ja on katolisillekin kuolemansynti, mutta olennaista on sen määritteleminen, mihin raja vedetään.

Englannissa lordi Sandwich keksi pyytää tuomaan itselleen voileivät, joita voi syödä korttia pelatessaan ilman, että kädet rasvautuivat. Siinäpä myös amerikkalaisen epäkulttuurin eräs historiallinen alkukohta.

Sandwich kyllä itse asiassa osasi arvostaa hyvää ruokaa, minkä todistanee hänen asemansa The Sublime Roast Beef Societyssä (ks. Vihavainen: Haun roast beef tulokset). Tämä ei muuksi muuta sitä, että sandwichit ovat ruokakulttuurin rappion merkki ja sama koskee myös wrapeja ja muita vastaavia mössöpaketteja.

Die Zeit kyselee sitten myös noiden pahiksiksi leimattujen ruokien perään. Ovatko punainen liha, pikaruoat, vehnä ja alkoholi sitten oikeasti niin epäterveellisiä?

Ikävä vastaus on, että yleensä ovat, liiaksi nautittuina. Kuitenkaan esimerkiksi punaisen lihan vaarallisuus on sangen suhteellista eikä se mitään myrkkyä ole. Kunnon pihvi viikossa ei tapa ketään.

Itse asiassa sama periaate pätee kaikkialla, kuten terve järki sanookin. Ei punainen liha enempää kuin valkoinenkaan (siis sianläski), perunat, vehnäleipä tai vaikkapa suola mitään myrkkyjä ole. Niille ei vain kannata antaa liian suurta roolia ruokavaliossa. Elämänsä omistaminen hyveellisen dieetin noudattamiselle voi sen sijaan olla myrkkyä terveydelle.

Syömisestä on monelle tullut jonkinlainen uskonnollinen rituaali, jossa kuvitellaan jopa maailman pelastamisen olevan kyseessä. Veganismi on asian sairaalloiseksi kehittynyt muoto, jonka yleisyys kertoo ajastamme paljon olennaista.

Oikeanlainen syöminen näyttää joillekin olevan eräänlaista uskon kilvoittelua, jossa nautinto sinänsä merkitsisi lankeamista.

 Jo Bertrand Russell pian sata vuotta sitten totesi, että ruokahalun kiihottuminen edistää ruoansulatusta ja on siten nimenomaan hyvä ja hyödyllinen, evoluution (tai luojan) kehittämä asia. Siispä puritaaninen nautiskelun välttäminen oli vain irrationaalista. Ranskalaisille hänen tuskin olisi tarvinnut asiaa todistellakaan.

Entäpä me luterilaiset? Luther itse ymmärsi hyvin niin viinin, naisten kuin laulunkin arvon eli osasi arvostaa Jumalan syntisille ihmisille antamia lahjoja. Ei ole Lutherin vika, että puritaaniset virtaukset ovat meilläkin vaatineet veronsa ja näyttävät voimansa tänäkin päivänä.

A tavern chair is the throne of human felicity (ks. Vihavainen: Haun felicity tulokset ) lausahti kerran hyvin arvossa pidetty tri Samuel Johnson ja tämähän kuuluu niin sanottuihin ikuisiin totuuksiin. Tämä annattaa sanoa niille käniseville lääkäreille, jotka yrittävät herätellä meissä sekulaarista synnin tuntoa ilman päteviä perusteita.