Oikeat tunteet oikeaan paikkaan

Ihmislajin käyttäytyminen on paljolti lajityypillistä. Temperamentti, persoonallisuuden kypsyysaste, sosiaalinen viiteryhmä, koulutustaso ja monet muut seikat vaikuttavat käytännössä siihen, miten ihminen reagoi erilaisiin ärsykkeisiin. Itse taipumus sen sijaan on lajityypillistä ja perittyä ja luultavasti muutettavissa vain lajinkehityksen myötä. Näin sanoo tiede jo Aristoteleesta lähtien, mutta tiedehän on vain väline ancilla theologiae, kuten joskus sanottiin. Nykyajan teologiaa on politiikka.

Shakespearen Schylock, inhottavan alhaisuuden prototyyppi vetosi hänkin ihmisyyteensä: se, että hän oli juutalainen, ei tehnyt hänestä pohjimmiltaan erilaista kuin muutkaan ihmiset. Hän halusi kostaa kärsimänsä vääryyden, kuten kaikki muutkin tekevät.

Schylock edusti tietenkin kurjan perusihmisyyden voittoa eettisesti kehittyneemmästä. Anteeksianto ja jalo käytös eivät liene luonnollisia, vaan opittuja asioita, joista tosin saattaa seurata sosiaalinen palkinto. Vai ovatko koirat ja apinatkin ritarillisia jättäessään antautuvan vastustajan rauhaan? Aikamme esikuvat, slummien katutappelijat eivät ainakaan ole, terroristeista puhumatta.

Kulttuuri ja kasvatus, mikä on pitkälti sama asia, ovat jatkuvaa taistelua luontoa vastaan. Hyvä käytös opitaan kasvatuksen ja elämänkoulun myötä, mutta se ei voi kumota luontoa, se vain jalostaa sitä.

Halpamainen teko, provosoimaton uhkaus ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus aiheuttavat luonnostaan kielteisen reaktion, vaikka kulttuurin silaama käytös estäisikin suoran toiminnan ja tunteiden välittömän ja autenttisen ilmaisun, joka on ennen muuta lasten oikeutena. Vastaavasti sympaattinen käytös aiheuttaa myönteisen reaktion, jonka ilmaiseminen puolestaan on sosiaalisesti sallittua ja tuottaa myös palkitsevaa palautetta.

Tunteet sinänsä ovat kuitenkin pitkälle riippumattomia kulttuurista, vain niiden ilmaisun kontrollointia pidetään yksilön velvollisuutena ja yhteiskunnan oikeutena. Näin asia oli ainakin ennen.

Näyttää siltä, että postmodernit virtaukset onnistuivat nostamaan tunteet aivan uudelle yhteiskunnallisen kiinnostuksen tasolle. Fenomenologinen omien tunteiden ja tuntemusten vatvominen, josta jotkut peräti ovat halunneet tehdä tieteen varsinaisen toimintakentän, on merkittävänä sivuvaikutuksenaan aiheuttanut sen, että itse tunteita ja niiden esiintymistä pidetään asiana, johon yhteiskunnalla on oikeus puuttua. Poliittisesti vääriksi määritellyt tunteet on asetettu kovennettujen sanktioiden alaisiksi ”viharikoksina”. ”Syrjivät” asenteet on periaatteessa kriminalisoitu. Monet keskustelunaiheet, jotka voisivat johtaa negatiivisiin tuntemuksiin vääriä tahoja kohtaan, on käytännössä suoranaisesti kielletty. Ajatelkaamme vaikkapa sellaista seikkaa kuin ihmisrotujen tutkimista. Muiden elollisten olioiden kohdalla vastaavaa rajoitusta ei jostakin syystä ole. Ne eivät kai voi herättää vääriä tunteita.

Tämä yhä taajemmaksi kasvava tunteita ja elämyksiä koskeva kieltojen viidakko on sitäkin kummallisempi seikka, kun nykyinen postmoderni kulttuuri periaatteessa puhuu yksilön kaikinpuolisen itsetoteutuksen puolesta. Kaikki luonnolliset impulssit, eikä luonnottomia oleteta olevan, ovat periaatteessa yhtä hyviä. Tämän yleisen periaatteen vastapainona ja sen kumoajana on kuitenkin yhä kasvava poliittisen korrektisuuden viidakko.

Ilmeisenä tarkoituksena on kumota ihmisluonto kieltämällä erinäisten luonnollisten tunteiden ja taipumusten esiintyminen aivan periaatteellisellakin tasolla, ei ainoastaan niiden julkinen ja rajoittamaton esittäminen. Tämä on pyrkimystä kohti Orwellin dystopiaa, eikä se viime kädessä voi onnistua edes väkivalloin. Naturam expellas furca, tamen usque recurret, sanoivat muinaiset roomalaiset, jotka olivat realistista käytännön väkeä. Antiikin postmodernismi sai sofistien mukana maineettoman loppunsa.

Neuvostokommunismi lupasi aikoinaan luoda uuden ihmisen ja sillä oli tätä asiaa koskevaa ainakin kuviteltua tietoa. Arveltiin, että uudenlainen yhteiskuntajärjestys tekee ennen pitkää tehtävänsä, eikä pakotusta sitten enää tarvita. Leninin Valtio ja vallankumous, jossa tämä ohjelma suurpiirteisesti ja täysin vakavissaan esitettiin, on tunnetun historian naiiveimpia kyhäyksiä. Uutta ihmistä ei tosiaankaan sitten tullut, kuten tiedämme. Hänen rakentamistaan yrittänyt Neuvostoliitto panosti kyllä asiaan paljon, mutta pysyi lopultakin varsin välinpitämättömänä siihen nähden, mitä ihmiset oikeastaan itsekseen ajattelivat. Muuttuva yhteiskunnan ”alarakenne” tekisi jossakin vaiheessa joka tapauksessa tehtävänsä ja muuttaisi myös tietoisuuden. Tärkeintä oli, että ihmiset pitivät mahdolliset poikkeavat ajatuksensa omana tietonaan ja lainkäyttö antoikin tähän hyviä perusteita, ellei asiaa muuten älytty. Ihmisten henkilökohtaisen tunne-elämän hallitseminen ennen kommunismin kuviteltua koittamista oli Puolueelle sen poliittisesta mahdista huolimatta liian kova pala, mikä Kremlissäkin sentään ymmärrettiin.

Kukapa neuvostokansalainen olisi ollut tarpeeksi hävytön ja typerä sanoakseen, että henkilökohtainen on poliittista? Henkilökohtainen oli nimenomaan henkilökohtaista ja siitä pidettiin lujasti kiinni totalitaarisen politiikan vastapainona.

2000-luvun poliittinen korrektius on tässä mielessä sekä utopistisempi, että röyhkeämpi. Se on aidommin totalitaarista kuin kommunismi, sillä se haluaa todella hallita tunteita tässä ja nyt ja saa sankoin joukoin taakseen sekä hyödyllisiä että hyödyttömiä idiootteja, joita kannustavat mitä herttaisimmat motiivit.