Roskaväen valta

Roskaväen valta on palannut

Poliittinen korrektius lienee syynä siihen, ettei nykyään enää missään näe käsitettä ”roskaväki”. Ilmeisesti koko ajatus siitä, että jotakin ihmisjoukkoa pidettäisiin jollakin tavalla huonompana kuin kaikkia muita joukkoja, on valtakulttuurimme näkökulmasta sopimaton. Kukaties tähän sisältyy jonkinlainen vaistonvarainen pelko siitä, että jos erotellaan toisistaan paremmat ja huonommat ihmiset, annetaan pikkusormi pirulle, joka ennen pitkää kehottaa tekemään noille huonommille jotakin pahaa.

Poliittinen korrektius ei perustu asioiden rationaaliseen pohtimiseen vaan pikemminkin sen kieltämiseen. Muodikkaana pyrkimyksenähän on ollut herkistää tajuntaa kaikenlaisten sortavien rakenteiden ja instituutioiden havaitsemiselle. Näihin kuuluvat kaikki hierarkiat, kiellot ja viime kädessä myös moraaliset arvostelmat. Nehän toimivat vastoin foucault’laisittain käsitetyn ihmisen vapautumisen intressejä. Sisäinen herruus on se viimeinen linnake, joka ihmisen tulee voittaa. Sen jälkeen hän sitten voi vapaasti olla oma itsensä, vaikkapa oma inhottava itsensä.

Kun käsitys vapaudesta nykyään jo alkaa olla näin syvällinen, ei ole kumma, jos voimme havaita, että lehdistömme suitsuttaa yhä uudelleen kritiikittömästi kaikelle ”vapauden” tai peräti ”demokratian” nimissä harjoitetulle mellakoinnille olipa sen syy mikä tahansa. Tahririn aukion sankarit olivat ja ovat kovassa kurssissa, vaikka mitään tolkullista parannusta Egyptin onnettomaan tilanteeseen ei ole syntynyt. Maidanin polttopullomiehet  on aivan kritiikittömästi leimattu maan vapauttajiksi vaikka he tuskin saivat aikaan muuta kuin demokraattisen järjestelmän epävakauden ja kansalaissodan. Fergusonin ryöstelijät ovat saaneet osakseen roppakaupalla ymmärrystä ja selittelyä ja Rinkebyn vastaavista ilmiöistä on vaiettu, koska kyseessä ovat yksittäistapaukset kuten muuallakin Ruotsissa.

Näyttää siltä, että niin sanottu poliittinen korrektius, tuo kaiken totalitaarisen ajattelun tukijalka, estää kriittisesti pohtimasta sitä, milloin kyseessä on hyväksyttävä kansalaistottelemattomuus ja milloin tuomittava roskaväen valta. Käytännössä lähdetään siitä, ettei jälkimmäistä ole koskaan, koska itse roskaväkeäkään ei ole.

Tässä piilee paha ajatusvirhe. Se, mitä tarkoitetaan termillä ”roskaväki” on täysin reaalinen ilmiö. Muinaiset kreikkalaiset kutsuivat sitä nimellä okhlos (ὄχλος). Sitä vastaavat myös suunnilleen englannin mob, saksan Pöbel, ranskan canaille ja venäjän толпа. Suomalaisen termin ohella ehkä ranskalainen on kaikkein ilmeikkäin, joskaan ei välttämättä aukea sille, joka ei tunne sanan etymologiaa, se nimittäin tulee italian sanasta canaglia, joka viittaa koiratappeluun (tel. canis –koira).

Englanninkielen mob rule kertoo kyllä jo suunnilleen saman asian kuin se, mitä Aristoteles tarkoitti oklokratialla, roskaväen vallalla. Kyseessä oli demokratian vääristymä, sen rappiomuoto, joka siis oli menettänyt ne hyveet, jotka varsinaiselle demokratialle kuuluvat. Aristoteleen mukaanhan jokainen valtiomuoto oli myös taipuvainen rappeutumaan tietyllä, sille ominaisella tavalla.

Octave Aubry Ranskan vallankumouksen historiassaan kuvaa Bastiljin valtausta, joka huipentui siihen, että linnaa puolustanut komendantti, markiisi de Launay hakattiin kuoliaaksi ja hänen sydämensä pistettiin kepin nokkaan, jota sitten laulujen säestyksellä kuljeteltiin ympäri kaupunkia. Aubry toteaa, ettei ”voitto ollut niinkään kansan kuin roskaväen”.

Moinen poliittisesti epäkorrekti ilmaus luultavasti nostattaa jokaisen edistykselliseksi itsensä tuntevan henkilön suuttumuksen: miten roskaväki erotetaan kansasta? Eivätkö kaikki kuulu kansaan?

Vastaus on, että paikka roskaväessä on jokaiselle kansan jäsenelle avoinna, mutta ketään ei pakoteta siihen astumaan. Kyseessä on siis valinta. Kansa voi, organisoituneena voimana, toimia demokratian hyväksi muutoinkin kuin vain äänestämällä. Silloin sen tulee joka kohdassa osoittaa halunsa ja valmiutensa toimia demokratian pelisääntöjen mukaisesti. Mikäli kansaa edustava eli sen nimissä toimiva joukko ei kuitenkaan tähän tyydy, vaan pyrkii keinoja kaihtamatta saavuttamaan omien demagogiensa julistamat päämäärät pelisäänöistä piittaamatta, on kyseessä roskajoukko ja sen valta, oklokratia.

Kysymys ei ole ainakaan ensi sijassa siitä, että roskaväki koostuisi periaatteessa muita huonommista ihmisistä. Sinnehän on kaikilla vapaa pääsy ja kuten voidaan havaita, joukkoon mahtuu kaikkia mahdollisia tyyppejä. On tosin mahdollista ja jopa todennäköistä, että tietyissä ympäristöissä elävät ihmiset, joilla on yhteinen etninen nimittäjä, ovat tavallista taipuvaisempia muodostamaan niitä ”koiralaumoja” (canaille), joille demokraattinen lainalaisen yhteiselämän edellyttämä mentaliteetti on vieras ja jopa käsittämätön.

Tällaisissa tapauksissa olisi asiallista käyttää ilmiöstä sen oikeata nimeä. Kysymys ei ole ”kansan” mielenosoituksesta mikäli autoja poltetaan ja poliiseja ja palomiehiä kivitetään, vaan roskaväen mellakasta. Ero näiden kahden välillä on olennainen ja se pitää kyetä tekemään. Muuten on vaarana, että ns. ”poliittinen korrektius” johtaa täysin epärealistisiin käsityksiin siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Epäilemättä erottelun tekeminen vaatii asioiden selostajalta rohkeutta, eikä ole suinkaan varmaa, että hän pystyy sen objektiivisesti tekemään.

Tämä ei kuitenkaan ole oleellista. OIeellista on, että ymmärretään tällaisen eron olevan olemassa ja kyetään asettamaan se olennainen kysymys, joka siitä johtuu.