Hakkarainen ministeriksi

Hakkarainen ministeriksi

Täytyy sanoa, että Teuvo Hakkarainen, jota tosin en henkilökohtaisesti tunne, kuuluu niihin kansanedustajiin, joita aidosti arvostan. Monta heitä en tunnekaan, enkä Teuvostakaan tiedä paljon mitään. Tiedän kuitenkin, että hän on mies, joka sekä osaa jotakin vaativaa työtä tehdä että myös tekee, siis omalla alallaan tai on ainakin tehnyt ja paljon. Lisäksi hänellä on ensikäden tietoja maailman asioista laajemmaltikin.

Miten moni kansanedustaja pystyisi käyttämään ja huoltamaan kenttäsirkkeliä siten, että saa aikaan kunnon jälkeä ja sitten vielä tekisi sitä jälkeä? Miten moni ymmärtää esimerkiksi Hondurasin todellisuudesta muutakin kuin että sinne olisi työnnettävä suomalaista rahaa, koska kansaa siellä on sorrettu tai että Euroopasta vietiin Amerikkaan orjia tai jostakin muusta syystä?

Tiedän, ettei Hakkaraisen taitoja ja kokemusta arvosteta, koska ne monen mielestä ovat vääränlaisia, elleivät nyt sitten vallan tarpeettomia. Miksi yleensä sahata lautoja ja lankkuja, kun ne voi ostaa kaupasta? Tarvitsee vain löytää sellainen kauppa ja ainahan sen nykyään saa selville netistä. Ja miksi ylipäätään matkustella ulkomailla, ellei sieltä löydä lisää uskon vahviketta monikulttuurisille näkemyksilleen?

Ja tietenkin sopii kysyä, missä määrin erilaisten hakkaraisten matkustelu on omiaan lisäämään arvostusta maatamme kohtaan. Verratkaapa vain herra Hakkaraisen habitusta sellaiseen nuoreen naiseen, joka on ollut vaihtarina jenkeissä ja jonka voisi luulla olevan natiivi, siis sikäläinen natiivi, kun hän keskilännen aksentillaan harjoittaa small talkia erittäin tyylikkäästi puettuna. Onpa siinä ihmisillä eroa!

Hakkaraiseen kohdistettu halveksunta on aivan käsin kosketeltavaa. Näyttää siltä, että sitä erityisesti tulee sellaisen ihmisaineksen taholta, jonka työtehtävät kuuluvat erilaisen suunnittelun, mainonnan ja seurustelun piiriin. Niin sanottu luova luokka näyttäisi olevan tässä joukossa yliedustettuna, samoin nuoret naiset, jotka kokevat epäoikeudenmukaisena sen, että jotkut äänestävät itseään edustamaan tuollaisen sangen vähän puoleensavetävän henkilön eikä juuri sitä nuorta naista, joka kipeästi tarvitsisi tuonkin paikan. Toki heistä moni pääsi eduskuntaan, mutta miten moni jäikään rannalle tässä miesvaltaisessa junttien maassa!

Kuka oikeastaan äänesti Hakkaraista ja miksi? Hakkarainen itse arveli, että häntä äänestettiin siksi että hän on mies ja oli luultavasti oikeassa. Feminismin näkökulmasta tämä tietenkin oli väärin, mutta poliittinen järjestelmämme vielä toistaiseksi sallii tällaisen tapahtuvan, joten syytökset on osoitettava sinne.

Hakkarainen ei myöskään ole nuori, mutta ei järin vanhakaan. Nuoruuden puuttuminen on kuitenkin vakava virhe, mikäli olen oikein tulkinnut esimerkiksi Sanna Ukkolan kolumnia. Hän hekumoitsi etukäteen, miten hassua tulee olemaan, kun kepun yli viisikymppinen puheenjohtaja julkaisee listansa liki seitsemänkymppisistä ja jopa vanhemmista ministereistä, jotka sitä paitsi ovat miehiä. Kyllä mahtaa nauru maittaa!

Oikeat henkilöt maan asioita hoitamaan ovat siis ilmeisesti paitsi naisia, mikä on itsestään selvää, myös nuoria ja suotavaa on, etteivät he ole ansainneet elatustaan millään turhanpäiväisillä asioilla, jotka kuuluvat esimerkiksi alkutuotannon tai jalostuksen piiriin. Mihin tämä tällainen ajatus perustuu, on tosin minulle suuri arvoitus.

Vanhat ihmiset ovat usein enemmän tai vähemmän konservatiivisia, mikä estää heitä tempautumasta täysin rinnoin minkään riemukkaan muodin mukaan kaikkien asioiden ratkaisemiseksi kerralla, kuten nuoret niin usein ovat halunneet. Vanhat ovat jo nähneet maailmassa kaikenlaista ja pystyvät asettamaan asiat perspektiiviin, kun heillä sellainen on.

 Mutta mitä erinomaista nuoret voisivat tarjota? Miksi pitäisi uskoa, että se olisi jotakin ylivertaisen hyvää? Kyllä todistustaakka tässä asiassa kuuluisi heille. Ikävä tosiasia vain on, ettei asiaa voi ratkaista empiirisesti antamalla kaksi samanlaista maata samaan aikaan vanhan ja nuoren hallituksen hallittavaksi. Sen sijaan voidaan kyllä seurata erilaisten nappulaliigojen ja toisaalta iäkkäämpien ministeristöjen suoritusta menneisyydessä, joskin vertailut ovat vaikeita.

Nuori, kaunis nainen, joka käyttäytyy sulavasti ja on hyvin koulutettu, on toki edustava hahmo, jota kehtaa näyttää vaikka ulkomaalaisille, jos he sattuisivat kunnioittamaan maatamme vierailullaan. Sen sijaan on epätodennäköistä, että hänestä tulisi kunnollinen ministeri, vaikka avustajat käytännössä tekevätkin ministerille niin sanotun raskaan työn. Ei siitä kunnian kukko laula, että yrittää puskea läpi täysin valmistelematonta kuntauudistusta, runnoo läpi mielettömän jätevesilain tai poukkoilee milloin minkinlaisen vanhustenhoitonormin välillä. Äiti Amman halaaminenkaan ei riitä poliittiseksi meriitiksi, niin pehmeä teko kuin mahtaakin olla.

Tietysti siinä on jotakin upeata, että nainen esimerkiksi pannaan puolustusministeriksi tai yleensä vain hoitamaan jotakin sellaista asiaa, jonka hallitsemista häneltä ei ole totuttu odottamaan. Samuel Johnson letkautti joskus, että naisten suoritukset saivat yleistä lisäarvoa siksi, että ne olivat odottamattomia: ”Se on kuin koira kävelisi kahdella jalalla –eihän se oikein hyvin mene, mutta herättää hämmästystä, että se yleensä onnistuu!” Ja tätä psykologiaahan esimerkiksi Helsingin Sanomat on täynnä. Asiat, jotka eivät miesten tekeminä olisi yhtään mitään, ovat naisten suorittamina upeita ja sensaatiomaisia. Hyvä näin. Siitäpä vain miehetkin tekemään jotakin perinaisellista ja odottamaan siitä hyvästä aplodeja, ehkä niitä sitten tulee.

Mutta olisi absurdia, jos vaadittaisiin, että kansan olisi valittava edustajikseen joitakin muita kuin se haluaa valita. Ymmärrän hyvin, että Teuvo Hakkarainen oli se, jonka monet eduskuntaan halusivat. Täytyy nostaa hattua hänelle siitä, että hän viitsii sinne taas mennä, vaikka tietää jo, millaisia aggressioita se joissakin herätti. Tämä kyllä saattoikin olla yksi niistä syistä, joiden takia häntä äänestettiin. Demokratiaan kun nyt kerta kaikkiaan kuuluu, että kansa valitsee edustajansa kenenkään sitä estämättä. Hipstereillä on jo nyt todennäköisesti parlamentissa huomattava yliedustus, mutta silti kuului voivottelua ja uhkauksia muutosta ulkomaille, kun ilmeni, ettei koko Suomi olekaan heidän kanssaan samaa mieltä.

Millainen ministeri Hakkaraisesta tulisi? Globalisoituneessa Euroopassa hän joutuisi varmaankin aika paljon edustamaan maataan ja hallinnonalaansa myös ulkomailla, mikä ei hänelle sinänsä ole uutta, rooli kyllä olisi. En luule, että tämä olisi erityinen ongelma, vaikka ministerin kielitaito ehkä ei olisi tehtävän vaatimalla tasolla, mutta juuri sitä vartenhan valtionhallinnossa ja Euroopan virastoissa kuhisee tulkkeja ja kielenkääntäjiä. Hakkarainen aitona ruumiillisen työn tekijänä herättäisi varmasti entusiasmia kaikkien maiden työväenpuolueiden rasvanahkaedustajien keskuudessa. Vanha proletaarisen internationalismin henki vielä varmaan joissakin leijailee, vaikka Teuvokin oikeastaan on varakas yrittäjä eikä mikään työläinen.

Ne, jotka muistavat Topeliuksen tarinan karoliinin korvapuustista, ehkä virittäytyisivät odottamaan sitä, miten brysseliläiset seurapiirit huudahtaisivat ihastuksesta nähdessään autenttisen takametsien miehen epateeraavan Euroopan mahtailijoita: Quel ours! Est-ce qu’ils sont tous comme ca! Ehkäpä Hakkarainen piruuttaan hörppäisi konjakkipullosta Europarlamentin vastaanotolla. Miksipäs ei? Tehdäänhän sitä piireissä kaikenlaista ja ehkä tämä on vielä tekemättä? Voisipa jo olla aika.

Mikäli minulta kysytään, kannatan ilman muuta Hakkaraisen nimittämistä jonkinlaiseksi ministeriksi. Kulttuuriministerin virka olisi muuten sopiva, mutta pelkään, että ministeri siinä pian ikävystyisi ja tuntisi, etteivät hänen kykynsä pääse oikeuksiinsa. Tosin hän varmaan mielellään istuisi erilaisia matseja katsomassa ja jättäisi iloisesti oopperat väliin. Sitä en ihmettelisi enkä paheksuisi eikä siinä mitään uutta olisi.

Pää- ja ulkoministerin salkut lienevät niin varattuja, etteivät tietyt henkilöt niitä taistelutta kuitenkaan antaisi, joten ne voi jättää rauhaan. Kauppa- ja teollisuusministerin salkku sen sijaan tuntuisi hyvinkin kolahtavan oikean miehen pöydälle. Muitakin vaihtoehtoja on.

Puolustusministerin tehtävänä lienee lähinnä allekirjoittaa sotilaiden tekemiä vaatimuslistoja, eikä tällainen voisi olla turhauttamatta oikean työn tekijää, etenkään kun kenraaleja ei voi komennella samaan tapaan kuin aikoinaan alokkaita kentällä. Sen sijaan sisäministeriö vaatisi nyt miehen otteita oltuaan kauan hunningolla. Idioottimaiset juustohöyläykset ovat tuhonneet järjestyksenpidon maaseudulla ja vankien lellittely houkuttelee niitä rikoksen teille ja tekee niistä yhä röyhkeämpiä. En tiedä, mitä Hakkarainen asioille tekisi, mutta vaistoan, että jotakin oikean suuntaista.

Tässä lienee turha letkautella siitä, että ministeri olisi itse vanha virkavallan asiakas. Monet hyvät ministerit ja vielä useammat kulttuuripersoonat ja muut suurmiehet ovat sitä aikojen saatossa olleet. Ministeri, siinä kuin hallintoalamainen saa sopivassa tilaisuudessa vetää ns. lärvit, tästä lienee Suomen laki yksiselitteinen. On aivan selvää, ettei kenelläkään ole oikeutta etukäteen profiloida Hakkaraista ja olettaa, että hän saattaisi sortua johonkin sopimattomaan käytökseen. Tämähän olisi yhtä härskiä kuin arvella, että lentokoneeseen voisi pommin kantaa todennäköisemmin kaapuun pukeutunut mullahin näköinen tyyppi, kuin kantasuomalainen nuori perheenäiti. Sellaiset oletukset nyt vaan yksinkertaisesti ovat sopimattomia.

Eipä siis oleteta mitään keilteistä eikä syytetä etukäteen mistään. Hakkarainen nauttii äänestäjiensä luottamusta ja on yhden kauden saavutuksillaan tuplannut suosionsa. Kateelliset voivat pysähtyä miettimään, miksi heillä menee huonommin. Ehkä kuitenkin on parempi idea muuttaa mieluummin omaa käytöstään ja arvojaan kuin demonstroida omaa erinomaisuutta asettumalla rehellisen suomalaisen rasvanahkaisen duunarin yläpuolelle. Ei arvostus synny julistamalla, se on ansaittava, kuten Hakkarainenkin on tehnyt.