Realismi vaatii varautumista pahimpaan

Realismia kehiin. Hommage à M. Haglund

Sekä Krimin sodan aikana että Napoleonin sodissa Eurooppa oli varsin laajalti mukana Venäjän vastaisessa rintamassa, mutta ei koskaan kokonaisuudessaan. Aina Venäjä Euroopasta myös ystäviä löysi, joillekin se sentään oli vähintään vihollisen vihollinen.

Neuvostoaikana tilanne oli selkeämpi ja konstellaatio oli pysyvä. Toisaalla oli läntinen puolustusliitto, toisaalla Itä-Euroopan ”pakkoystävät”.

Siinä välissä oli sitten myös puolueettomia, joihin täytyy laskea myös Suomi, mikäli olennaisena pidetään liittoutumien välisellä vyöhykkeellä sijaitsemista. Toki Suomellakin oli YYA-sopimuksensa, mutta kukaan ei varmasti tiennyt mikä sen merkitys on. Tiedossa oli vain, että siihen liittyi se, ettei Suomen alueella ollut vieraita joukkoja, mikä oli aivan olennaisen tärkeää. Euroopassa sellainen oli kovin harvinaista ja voisipa sanoa että se oli aivan liian harvinaista, ellei sen johdosta paljastuisi kyyniseksi oman edun tavoittelijaksi.

Eurooppalaisissa Venäjä-kontekstissa Suomen historia tietenkin oli ainutlaatuinen: Suuriruhtinaskunta oli omalla panoksellaan kukistamassa Puolan kapinoita, taistelemassa englantilais-ranskalaista päällekarkaajaa vastaan, sitten yksin puolustautumassa Neuvostoliittoa vastaan ja viimein mukana ihka oikeassa eurooppalaisessa koalitiossa –vaan ei liitossa, kun Saksa nerokkaan johtajansa Adolf Hitlerin johdolla kaavaili uutta, venäläisestä ja anglosaksisesta imperialismista vapaata Eurooppaa.

Toisen maailmansodan jälkeen sitten Euroopan ainoa sankarikansa luotsasi (luovi) miehittämättömänä pysyneen (pidetyn) maansa kohti väljempiä vesiä yhteisymmärryksessä itänaapurin kanssa tai ainakin ilman avointa konfliktia. Sen poliittinen rooli Venäjän ja Euroopan suhteissa oli parin sadan vuoden aikana vaihdellut melko fantastisella tavalla. Tarina oli yhtä ainutlaatuinen kuin menestyksekäs. Vain tyhmimmät sekä poliittiset opportunistit puhuivat ”suomettumisesta”. Euroopan johtavat valtiomiehet ja intellektuellit eivät näin tehneet ja ymmärsivät mistä Suomen ulkopolitiikassa oli kyse.

EU:n aikana Venäjä-Eurooppa suhde on jonkin verran taas muuttunut. Periaatteessa EU puhuu nyt naapurinsa kanssa yhdellä äänellä, mutta käytännössä tämä tarkoittaa vain sitä, että sen suuret jäsenet kuten Saksa eivät hyväksy pienten valtioiden piipitystä eli niiden harjoittamaa kahdenvälistä politiikkaa, mikä myös suorasukaisesti ilmoitetaan ja taputuksin vastaanotetaan. Suurilta valtioilta ei kukaan tietysti sellaista voisi odottaakaan.

Toisin kuin aina ennen historiassa, Venäjällä on nyt Euroopassa vastassaan ”yhtenäinen” EU, joka ei ole sotilasmahti, mutta kyllä sen sijaan Venäjää taloudellisesti seitsemän kertaa suurempi ja väestöltäänkin kolminkertainen.

Samaan aikaan sattuu niin, että Venäjän kaupasta puolet suuntautuu Eurooppaan, kun taas Euroopan kaupasta vain kymmenesosa suuntautuu Venäjälle. Tämän kaupan katkeaminen olisi siis Venäjälle täydellinen katastrofi ja Euroopalle taas pelkkä harmillinen takaisku.

Tosin Euroopan energiasta merkittävä osa tulee Venäjältä, noin pari-kolmekymmentä prosenttia eikä sellaista aukkoa olisi helppo täyttää nopeasti, jos se tulisi. Venäjän kannalta tällainen kaupan katkeaminen kuitenkin olisi kestämätön katastrofi: pelkästään öljystään se myy 80 prosenttia Eurooppaan. Hiilivetyjen myyminen äkkiä johonkin toiseen osoitteeseen ei ole mahdollista ja myös pudottaisi toiminnan kannattavuutta olennaisesti.

Venäjä on siis itse asiassa Euroopan armoilla, jos niin tahdotaan, vaikka lyhyellä tähtäimellä ei kummallakaan osapuolella ole intressejä muuttaa molemminpuolisesti edullista tilannetta, eikä pitkälläkään. Mutta jos tilanne kärjistyisi jonkinlaisen sodan, joskaan ei vielä edes totaalisen sodan asteelle, niin silloin Venäjälle jäisi vain musta Pekka kouraan. Itämeren kaasuputkea ja muitakin voidaan kaikin mokomin suojella vaikka sukellusveneiden ja sammakkomiesten voimin tai koulutettuja delfiinejä ja ehkä lokkeja ja miekkakalojakin käyttämällä, mutta jos Saksa pistää omasta päästään hanan kiinni ja sanoo, ”Nein danke!”, me emme osta, niin milläpäs Venäjä sitä myy?

Ja jos Venäjä yrittäisi löytää vaikkapa BRICS-maista ostajia, eivät sen tankkerit pääsisi Tanskan salmista, ellei niitä sieltä päästettäisi. Siinä tilanteessa voitaisiin sitten Venäjällä vaikka itkeä, että onhan meillä se ydinasekin, mutta kun venäläisilläkin on niitä lapsia ja lapsenlapsia, niin kyllä se ase nyt sitten jäisi käyttämättä.

Tässä siis aivan hurja skenaario siitä, mitä Venäjän ja Euroopan välien kärjistyminen pahimmillaan saattaisi merkitä Euroopalle ja mitä se saattaisi merkitä Venäjälle. Ehkä se kuitenkin on liian fantastinen: eihän sivistysmaa voi sallia, että sen talous joutuu hirmuisen takaiskun kohteeksi jostakin ei-taloudellisesta syystä. Ei siihen kenelläkään ole intressejä, eli kauppa siis jatkuu ainakin niin kauan kunnes korvaavat järjestelmät on kehitetty ja luultavasti se jatkuu maailman tappiin.

Niinpä onkin aihetta palata niihin skenaarioihin, jotka kaikkien kelpo ihmisten mielestä ovat realistisimpia: entäs jos tulee se aseellinen hyökkäys? Kuten tunnettua, aseelliset hyökkäykset kuuluvat kansainvälisen politiikan normaaliin välineistöön, ja on aina syytä olettaa, että itse kukin osapuoli on valmis sellaiseen, miksi tyytyä vähempään? Niinpä on ehdottomasti oletettava, ettei kansainvälisillä sopimuksilla ole todellista merkitystä ja ne voi yksin tein jättää tekemättäkin.

Tällaisen johtopäätöksen ainakin minä tein puolustusministeri Calle Haglundin lausunnosta, jonka mukaan Venäjä ei kriisin tullen kunnioittaisi Suomen alueellista koskemattomuutta. Mitä itse tähän johtopäätökseen tulee, se on tietenkin kovin rohkea ja edellyttää etukäteistietoa siitä, miten naapurimaan johto toimii tilanteessa, jollaista ei edes vielä ole ollut eikä ehkä koskaan tule. Normaaliahan olisi kai arvella, ettei kukaan vielä itsekään tiedä, miten joskus tulevaisuudessa jossakin tilanteessa käyttäytyy. Riippuneehan se kovin monesta seikasta, joita ei edeltä käsin voida tuntea.

Mikäli olisin Venäjän presidentti, pitäisin Haglundin lausuntoa kyllä uskomattomana solvauksena. Annetaanhan siinä ymmärtää, että hänen edustamansa valtion puolesta tehdyt allekirjoitukset ja vakuutukset ovat yhtä tyhjän kanssa ja tästä tietenkin seuraa, etteivät myöskään meikäläisten vastaavat toimet sen enempää paina, muuhan olisi pelkkää hulluutta. Ollaanpa nyt sitten kuin ei meillä mitään muuta turvaa toisiamme vastaan olisikaan kuin aseet ja poterot. Nuo taloussanktiot kun täytyy epärealistisina ja molemminpuolisesti kannattamattomina unohtaa.

No, onhan noita liittoutumia, mutta sellaisiin Suomi ei ole koskaan liittynyt, siis ei koskaan. Emme ole kuuluneet Grande armée:n apujoukkoihin, emme Alman sankarien koalitioon, emme akselivaltoihin emmekä Natoon. Emme ole edes koskaan hyväksyneet kenenkään turvatakuita. Siitä sekä isä Stalin että Aatu aikoinaan suuresti pahoittivatkin mielensä, mutta niin se vain oli. Ja se liittoutuneiden apuretkikuntakin jäi kutsumatta ja yksi koalitiomahdollisuus siten käyttämättä. Se sodanajan puhe niistä ”takuumiehistä” nyt oli vain puhetta.

Olisiko jo korkea aika korjata menneisyyden virheet? Meillähän ei oikeastaan ole tässä Euroopan kolkassa tehty muuta kuin virheitä. Siitä huolimatta ei ole mennyt kovin huonosti. Jos oikein tarkkaan katsotaan, niin meillähän on mennyt hyvin. Itse asiassa kellään toisella ei ole mennyt yhtä hyvin, mikäli uskomme monia maailman rankkauksia. Mutta entä sitten? Mitäpä sanoikaan raittiusapostoli, kun juoppo kallisteli lasiaan ja sanoi: ”Olen ryypännyt joka päivä jo puoli vuosisataa ja nyt olen 75 vuotias!” –”Niin, mutta jos olisitte pysynyt raittiina, voisitte olla jo 85!”

Monen mielestä on ehdottomasti ja kiireellisesti korjattava se, mikä on toiminut hyvin jo pian 200 vuotta ja mihin on totuttu luottamaan. Jos –ei vaan sitten, kun se hyökkäys tulee, niin meitähän ei auta mikään, ei yhtään mikään. Asiahan on niin, että kansainvälinen politiikka tunnetusti on eräänlaista korttipeliä, jossa jokaisella on oma kätensä. Jos jonkin valtion käteen ei kuulu sitä suurinta valttia, niin kukaan ei korvaansa lotkauta, jos se lyödään pelistä pois. Oma valintahan se on.

Tuomiopäivän kerran tulleessa se valtio ja ainoastaan se valtio, joka kuuluu siihen kerhoon, joka keskinäisesti huolehtii omasta turvallisuudestaan ketään uhkaamatta, tulee pelastetuksi. Valinta on oma. Mitäpä se ketään kerhon jäsentä liikuttaisi, jos vaikkapa Kiina hyökkäisi Sveitsiin? Sveitsi ei kuulu mihinkään liittoutumaan ja on sitoutunut vastaamaan itse puolustuksestaan. Vastatkoon sitten. Ehkä Suomi voisi lähettää jonkin määrän murtomaasuksia kiitoksena kerran saamastaan tuesta, mutta siinäpä se sitten. Hals-und Beinbruch!

Tai ajatellaanpa nyt vaikka Kosovoa: ellei tämä maa olisi ollut Naton jäsen… Jaa, nyt muistankin ehkä väärin, mutta ellei tämä alue siis olisi ollut periaatteessa niin suuri läntisten arvojen tukipylväs Euroopan reunalla, ei sitä ehdottomasti olisi autettu. Mutta kun asiat nyt olivat kuin olivat, niin pakkohan sitä oli auttaa. Mutta Suomea ei moinen armo voisi koskaan kohdata, on se sen verran suomettunut ollut historiansa mittaan. Kyllä siitä on pahaa mieltä jäänyt.

Miten helposti unohdammekaan realismin kansainvälisissä suhteissa! Realismia on, nykyisissä oloissa, muistaa se, että nimenomaan aseilla uhkaaminen ja vain se on kansainvälisessä politiikassa sivistysvaltioiden perustoimintaa ja niiden käyttäminen se vasta antaa tuota katu-uskottavuutta, josta nyt paljon puhutaan. Verrattuna taloudellisiin pakotteisiin siinä on myös se hyvä puoli, ettei se loppujen lopuksi paljoa maksa: tavaraa menee tolkuttomasti, mutta sehän taas luo vain kysyntää uudelle tuotannolle. Ja sitä varten kai me täällä maailmassa olemmekin.

Realismi on varautumista nimenomaan pahimman vaihtoehdon eikä minkään muun varalle ja kun kerran varaudutaan, niin otetaan nyt siitä sitten kaikki irti. Puolustusmäärärahat on priorisoitava ylitse muiden ja sotilaiden on annettava itse päättää sotilasmenoista ja asevoimien tarpeista. Jos kerran pahin on tullakseen, niin tulkoon sitten viimeisen päälle! On meinaan rautaa jos terästäkin. Mummot voivat pitää niitä vaippojaan vähän kauemmin ja ovat varmasti iloisia voidessaan myös tavallaan kantaa kortensa yhteiseen realismin kekoon, se on eräänlaista arjen sankaruutta sekin. Kasvaako maine tantereella vaan, jot’ uljaan urhon veri kostuttaa…? Ei niin, ei kukaan ole liian vähäpätöinen antamaan omaa uhriaan, kun synnyinmaa on vaarassa ja onhan se nyt jonakin päivänä vaarassa, jos ei juuri tänään.