Diktatuurin menetetty maine

Diktaattorien asema historiassa

Suomen historia tuntee vain yhden diktaattorin. Kyseessä oli Kullervo Manner, jolle kansalaissodan loppuvaiheessa myönnettiin tämä arvo ja asema.

Pidän todennäköisenä, että nimikettä ”diktaattori” haluttiin käyttää nimenomaan siihen liittyvän demokraattisen konnotaation johdosta. Rooman valtakunnassa diktaattorin valtuudet saattoi senaatti myöntää yhdelle henkilölle, kun oli tarpeen puolustaa valtakuntaa tehokkaasti ja keräten puolustukseen liittyvät valtuudet yksiin käsiin.

Kuten Titus Livius (Ab urbe condita) kertoo, että Hannibalin ahdistellessa Rooman portteja, valittiin diktaattoriksi Fabius Cunctator eli vitkastelija. Lisänimen hän tosin sai vasta sittemmin ja sen johdosta, miten hän diktatuuriaan käytti. Hänhän karttoi täysimittaista taistelua karthagolaisten kanssa ja pyrki pikemmin näännyttämään ja kuluttamaan vihollisen voimia, kuin käymään epävarmaan ratkaisutaisteluun.

Diktatuurilla oli tuolloin kuitenkin huomattavat rajoituksensa. Fabiuksen vitkastelu suututti mielestään urhoollisempia sieluja ja joksikin aikaa valittiin myös toinen diktaattori, mikä tietenkin vei pohjan pois koko diktatuurin perusajatukselta. Niinpä kärsittiin kaksi katastrofaalista tappiot, Trasimenus-järvellä ja Cannaessa. Jälkimmäistä on ollut tapana pitää kaikkien tuhoamistaistelujen äitinä.

Fabiukselta ei parjaajia puuttunut ja mielestään urhoollisemmat olivat tietävinään ja peräti muka osoittivat, että diktaattorin strategia oli sekä tuhoisaa että kunniatonta. Siihen kuitenkin ymmärrettiin palata sen jälkeen, kun oli saatu kovimmat mahdolliset opetukset. Lopulta kiitos seisoo ja Fabiusta ylistettiin valtakunnan pelastajana: unus homo cunctando nobis restituit rem! Yksi ihminen pelasti valtiomme vitkastelullaan!

Ei ollut siihen aikaan helppoa olla diktaattorina, kun Rooman tasavallan kaikki instituutiot olivat toiminnassa ja sen loputtoman juonitteleva poliittinen eliitti teki parhaansa vetääkseen asioita omaan suuntaansa ja vahingoittaakseen diktaattoria.

Mutta ajatus diktaattorista, joka on samaan aikaan demokraattinen ja pystyvä yhdistämään kaikki valtion resurssit, jäi elämään. Niinpä se otettiin halukkaasti käyttöön ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun demokratia näytti tuottavan vain loputonta turhautumista ja lämmintä ilmaa, jota oraattorit päästelivät puhujapöntöistään.

Diktatuuri pantiin toimeen useassa maassa ja se alkoi nykyaikaisen valtion mahtikeinoja käytettäessä muistuttaa pikemmin tyranniaa kuin roomalaisaikaista tasavaltaista erityisinstituutiota. Diktatuurien suosiosta sinänsä ei liene erityistä epäilystä. Parhaimmillaan niin Hitler, Stalin kuin Mussolini varmaankin nauttivat kansan enemmistön aitoa kannatusta, josta osa oli hurmoksellista, lähinnä chauvinistista uhoa, joka vetosi pienen ihmisen tarpeeseen päteä ja assosioitua elämää suurempiin kokonaisuuksiin.

Jotkut saattavat ihmetellä, miksi puna-armeijan hyökkäyksen päätepisteenä Berliinissä oli nimenomaan parlamentti, Reichstag, eikä Hitlerin päämaja, vaikka parlamentti sentään edusti sitä kansanvallan elementtiä, joka kolmannessa valtakunnassa oli saanut jäädä toimimaan. Kysymys on turha, sillä juuri siksi se kohteena olikin. Hitlerin diktatuuri oli parlamentin siunaamaa ja sieltähän se pahan juuri siis myös oli hävitettävä.

Rooman tasavalta loppui uskomattoman alastomaan saalistamiseen, jossa puolueet yksinkertaisesti rahastivat itselleen mahdollisimman paljon verotuloja ja omaisuutta ja tarvittaessa lahjoivat äänestäjiä tai murhauttivat kilpailjoita proskriptioilla. Tyrannivaltaa ei kuitenkaan haluttu, sen rasitteista johtuen. Tarquinius Superbus oli, kuten jo lisänimi osoitti, hairahtunut hyveestä ja Sullan tapaiset tyrannit kauhistuttivat kansaa, vaikka Caesar ja hänen triumvirinsä olivat tuskin sen parempia saati vähemmän häikäilemättömiä.

Mutta kansalaissodan hävitysten masentama kansa antoi vallan luisua yksiin käsiin, kun se näytti tarjoavan pelastuksen loputtomalta tuhoamiselta ja niinpä Caesar perusti prinsipaatin, mikä merkitsi tasavallan muuttumista siten, että sen kaikki avainasemat keskitettiin yhdelle miehelle.

Nykyisin näemme jälleen usein tapahtuvan, että valta valuu yhden henkilön käsiin, vaikka valtiomuoto ja jopa valtiosääntö säilyy demokraattisena. Sana diktaattori ei kuitenkaan ole ollut käytössä, koska se taannoin joutui huonoon huutoon, vaikka tarkoituksena lienee ollut käyttää sitä nimenomaan eufemismina ja välttää näin esimerkiksi tyrannin titteliä.

Tyrannikin oli toki aikanaan sinänsä neutraali nimitys, mutta kreikkalaisen maailman tasavaltaisissa osissa se sai huonon maineen, kun siellä nimenomaan katsottiin, että kreikkalaiset eroavat barbaareista siinä, että heillä valtaa käyttävät monet eikä harvat. Ajatus osallistavasta valtiosta oli siis olemassa jo ennen Acemoglun ja Robinsonin kirjaa. Jopa militaristinen ja totalitaarisuuteen pyrkivä valtio, tunnetuimpana Sparta, karttoi tyranniaa valtiomuotona.

Mutta ajan mittaan ajatus tyranninmurhan oikeutuksesta vahvistui niin oppineiden keskuudessa kuin kansalaisten tajunnassa ja yhä uudelleen yksinvaltiaat saivat maistaa tikaria tai miekkaa, Caesar yhtenä heistä. Vieläpä Abraham Lincolnin murhaaja huusi tekonsa tehtyään latinaksi ”Sic semper tyrannos!” Näin aina käyköön tyranneille!

Nimikkeet vaihtelevat historiassa. Keisaria ei ole yleensä mielletty tyranniksi eikä hän myöskään ole pelkkä diktaattori. Kun keisarivalta muuttui käytännössä perinnölliseksi, hän alkoi asemaltaan muistuttaa kuningasta tai tyrannia, joka oli vähäisempien kuninkaiden suhteen ylempi, kuten ajatus universaalimonarkiasta edellytti. Venäjän keisari oli yksinkertaisesti monarkki, joka hallitsi Venäjän valtakuntaa.

Mikä sen sijaan mahtaisi olla Putinille sopiva titteli, joka kuvaisi hänen asemaansa ultrademokraattista perustuslakia noudattavan valtion yksinvaltaisena päämiehenä? Muodollisesti presidentti tietenkin riittää, sillä muita suuria valtaoikeuksia (diktaattori, pontifex maximus ym.) presidentillä ei ainakaan periaatteessa ole. Presidenttti, praesidens eli edessä istuva on alun perin viitannut henkilöön, joka on primus inter pares eli ensimmäinen vertaistensa joukossa.

Tämä ajatus, joka pohjautuu utopistiseen egalitarismiin on toki lähes kaikista itseään kunnioittavista valtioista jo hävinnyt. Meillä jo Ståhlberg huolehti siitä, ettei valtion kunniaa ja arvoa edustavaa päämiestä kohdella samoin kuin ketä tahansa poliitikkoa ja oli tietenkin oikeassa. Olihan hänellä todellisen monarkin valtuudetkin. Sittemmin meillä on takaperoisesti siirrytty kohti sitä tasa-arvoisen juonittelun ja vatuloinnin demokratiaa, josta juuri vahva presidentti-instituutio oli pelastus.

Putinin asema perustuu tietenkin hänen moniin perustuslain takaamiin valtuuksiinsa ja kansansuosioonsa, mutta myös hyvin paljolta siihen, että virkakoneisto pyrkii toteuttamaan politiikkaa, jonka arvellaan miellyttävän näköjään loputtomasti hallitsevaa presidenttiä. Näin tapahtui myös diktatuurien aikana niin Neuvostoliitossa kuin Saksassa, joissa molemmissa toteutettiin puolueen organisoimaa totalitarismia. Sellaisesta ei Venäjällä ainakaan vielä kannattane puhua. Toki aika näyttää.

Puolueen sijasta keskeinen vallan tuki ja vipusin ovat Venäjällä niin sanotut erikoispalvelut, mikä tuo myös mieleen erinäiset idän ja etelän valtiot. Tämä, joukko, jota jokunen aika sitten kunnioitettiin itsekehuisella tittelillä ”uusi aristokratia” on siellä sen verran tärkeä vallan elementti, ettei kenties ole aivan väärin puhua ”sekurokratiasta”, kuten ainakin Suomessa on myös tehty.

Joka tapauksessa voimme todeta, että diktatuurien kumoaminen monissa sellaisissa maissa, missä yhteiskunta ei rakennu yksilöiden, vaan sukujen, klaanien ja uskonnollisten ryhmien pohjalle, ei ole lisännyt mitään olennaista hallinnon tehokkuuteen tai rationaalisuuteen. Arabikevät on luonut vertaansa vailla olevan kaaoksen, joka on lopetettava tavalla tai toisella, koska sitä vaatii kaikkialla suuren enemmistön etu.

Nykyään saattaisi tuntua kauhistuttavalta, jos niitä uusia järjestelmiä, jotka esimerkiksi Pohjois-Afrikassa tulevat entisten tilalle, nimitettäisiin diktatuureiksi, mutta mikäpä estää keksimästä uusia nimikkeitä. Mieleen tulee esimerkiksi meilläkin sodan aikana käytössä ollut sana demokratuuri.