Miksei menestytä?

Tie perikatoon

Daron Acemoglu ja James A. Robinson ovat jokunen aika sitten julkaisseet kirjan Why Nations Fail? (Profile Books, 2012, 529 s.)

Kuten nimi osoittaa, kirjasta siis luvataan eväitä sen ymmärtämiseen, miten Zimbabwesta ja Somaliasta on saatu juuri sellaisia kuin niistä on tullut. lmeisesti tämän kokemuksen perusteella voi samalla löytää myös jotakin siitä, mikä on tässä maailmassa tehnyt menestyksen mahdolliseksi. Kyseessä nimittäin näyttävät olevan kutakuinkin samat tekijät.

 Nogales, Arizona ja Nogales, Sonora ovat itse asiassa samaa kaupunkia, jonka jakaa kahtia valtionraja. Toinen vain on menestyvä ja toinen on kurja läävä. Sama koskee Pohjois- ja Etelä-Koreaa. Mitä selityksiin tulee, on kaikenlaiset sadut kolonialismista ja riistosta, joiden vaikutus muka ulottuu satojen vuosienkin päähän, kannattaa unohtaa, mikäli on vakavasti kiinnostunut asioiden syy-yhteyksistä.

Myös kehitysapu saa tekijöiltä tylyn tuomion. He eivät pidä mahdottomana, että siitä voisi joissakin tapauksissa olla saajamaille hyötyäkin, mutta koskaan se ei vielä ole ollut tie menestykseen. Lähinnä sekin on käytännössä ollut yksi tapa pönkittää perverssiä systeemiä, joka keskittyy kuppaamaan resursseja sen sijaan että kehittäisi itseään, mutta tämä ei ole kirjan teema.

Avainsanat, etten sanoisi taikasanat ovat tässä historiallisessa katsauksessa ekstraktiivisuus ja inklusiivisuus. Molempia esiintyy sekä poliittisten instituutioiden tasolla että taloudessa. Kummassakin tapauksessa myös inklusiivisuus, vai sanoisiko suomalaisittain mukaan ottaminen on se hyvä asia ja ekstraktiivisuus eli kuppaaminen se huono.

Aika korkealle abstraktiotasolle on siis päästy vertailtaessa monia aivan erilaisia yhteiskuntia keskenään. Yleisen elämänkokemuksen valossa on silloin odotettavissa, että tuloksena on ympäripyöreitä latteuksia, joiden käytännön merkitys on yhtä tyhjän kanssa, vaikka niitä komeasti nimittäisi lainomaisuuksiksi.

En kuitenkaan kuittaisi kirjan antia näin lakonisesti. Tekijöiden logiikka vaikuttaa varsin toimivalta, vaikka on tietenkin varottava soveltamasta mallia aivan sokeasti jokaisessa yksityistapauksessa. Mahtuuhan tuollaisten yleisten termien taa hyvin suurta monimuotoisuutta.

Sitä paitsi ekstraktiivinen eli kuppaustalous ja siihen liittyvä vastaavanlainen poliittinen saalistusjärjestelmä saattavat toimia hyvin pitkiäkin aikoja. Toimihan Neuvostoliittokin aika monta vuosikymmentä aivan hämmästyttävän hyvin. Mutta viimein se loppu koittaa näillä eväillä, varoittavat tekijät. Päättelen, että tuomio koskee myös Venäjää, jonka mahdollisuuksia nimenomaan kuppauksellinen poliittinen järjestelmä halvauttaa.

Räikeä esimerkki kuppauspolitiikasta on Zimbabwe, Afrikan ehkä rikkain maa, josta tuli surkea köyhälä pian sen jälkeen kun alkuasukkaat Mugaben johdolla ottivat siellä vallan. Tämä valtiomies ei tyytynyt vain riistämään valkoisilta viljelijöiltä heidän työnsä hedelmiä, vaan jostakin syystä voittaa säännöllisesti myös arpajaisissa. Ehkä hänellä on hyvä karma tai jotakin vastaavaa? Itse tunnen huonosti noita muodikkaita huuhaaselityksiä.

Todennäköinen syy asialle on tietenkin korruptio, joka Afrikassa yleensä vielä liittyy ns. heimoushenkeen, jollainen kehittyneissä maissa on väistynyt rationaalisuuden tieltä. Maailman epäonnistuneimman maan tittelin on jo kauan yleensä voittanut Somalia, jossa kuppauksellisuus vielä yhdistyy sentralisaation täydelliseen puutteeseen.

Siitä suosta ei kai enää pääse kuin yhteen suuntaan eli ylöspäin, mutta ei välttämättä minnekään, sillä sekin liike pitäisi saada aikaan paikallisin voimin. Itse tulkitsen asian niin, ettei siitä mitään tule niin kauan kuin tuota maata tuetaan kehitysavulla ja siirtolaisten ja uskonnollisten puoskarien syytämällä rahalla, johon on vielä yhdistynyt kansainvälinen rikollisuus, mukaan lukien merirosvous.

Instituutiot ovat avain kasvuun ja kehitykseen, tekijät julistavat. Niiden tulee olla inklusiivisia eli sulkea sisäänsä myös niitä, joita ei oikeasti haluttaisi asioista päättämään. Mutta myös talouden tulee olla avointa innovaatioille ja luovalle tuholle. Muuten se ennen pitkää, olosuhteiden muuttuessa, joutuu heräämään siihen, ettei vanha enää toimikaan eikä uutta ole ja silloin ollaan nesteessä. Venäjällehän tällaista, ikään kuin kosteaa herätystä on kauan ennusteltu.

Ehkäpä tässä sanomassa ei kovin paljon uutta ole. Avoimuuden siunauksia on hehkutettu jo muutaman vuosikymmenen ajan ja onhan periaate toiminutkin. Mutta entäpä, jos tämä avoimuuskin saattaa muodostua aikapommiksi, ellei sen monia ankeita seurauksia osata hoitaa, vaan tuijotetaan hypnotisoituina BKT:tä tai vastaavaa fetissiä?

Ikäviä kehityssuuntauksia hoitamaan pystytään kai periaatteessa vain siellä, missä poliittiset instituutiot luovat mahdollisuudet myös vähemmistöjen pyrkimysten edistämiselle. Mutta entäpä, jos demokratian puitteissa kerta kaikkiaan päätetään, ettei jokin suuri osa kansasta, esimerkiksi neljännes, kuitenkaan missään tapauksessa edusta varteenotettavia intressejä? Silloin kai inklusiivisuudesta on huomattavaa vajetta.

Esimerkkinä voisi ehkä olla Ruotsi. Sehän on vuosikymmenet ollut maailman mallimaa ja ehkä ymmärrettävästikin jämähtänyt ihailemaan itseään, eli siis sitä menestynyttä itseään, jonka instituutiot saattavatkin uusissa oloissa johtaa turmioon. Se kansankoti, joka naapuriin aikoinaan rakennettiin ei välttämättä toimi ikuisesti, ja sama koskee sen meikäläistä kopiota.

Suomi on monissa mittauksissa yhä uudelleen päässyt epäonnistuneiden valtioiden listan toiseen ääripäähän eli onnistuneimpien joukkoon.  Meillä ovat myös Acemoglun ja Robinsonin kuuluttamat perusasiat kunnossa, joten voimme ehkä luottavaisina suhteutua tulevaisuuteen. Mutta ei menestys tule kuin Manulle illallinen.

Periaatteessa uuden Somalian rakentaminen tähän maahan on aivan mahdollista ja huolestuttavaa on, että tietyt poliittiset pyrkimykset, joita voisi nimittää hullujenhuonepolitiikaksi, ovat niin suuressa suosiossa.

Sekä demokraattiset ja legaaliset instituutiot että ay-liikkeen kaltaiset ryhmittymät näyttävät jatkavan toimintaansa ikään kuin eläisimme yhä 1970-luvun maailmassa. Herätys on täälläkin odottamassa niitä, jotka nukkuvat, eikä se ole miellyttävä.