Pitkä marssi yli stereotypioiden

Kusipäisyyden hillitön charmi

Helsingin Sanomien yleisönosastossa keskustellaan usein myös elämän perusasioista, milloin milläkin tasolla. Tässä taannoin joku oli esittänyt, etteivät naiset joukkuepeleissä pyri niinkään vastustajan kukistamiseen kuin pehmeämpiin asioihin, tärkeää on yhteisöllisyys jne.

Tänään tällaiseen, ilmeisen taantumukselliseen näkemykseen saatiin vastaus. Aileen Wuornos-teamin edustaja kyseli retorisesti, ovatko kyseisen sählyjoukkueen jäsenet kenties epänormaaleja, kun he nimenomaan nauttivat vastustajan nujertamisesta ja ihan veren maku suussa. Tätä on jatkunut jo yli kymmenen vuotta.

No, tuskin kenellekään on epäselvää, että tämä kommentti liittyy siihen ”kiltit tytöt pääsevät taivaaseen –tuhmat tytöt pääsevät ihan minne vaan!” -retoriikkaan, jolla vanhentuneita stereotypioita naissukupuolesta on purettu jo muutaman vuosikymmenen ajan. Totta kai naisissa on tietty määrä kaikenlaista ainesta, eivät miehet ja naiset ole omia suljettuja lajejaan tai edes rotujaan, vaan edustavat vain keskimäärin eri määrässä inhimillisiä taipumuksia, niin hyviä kuin pahoja. Suurelta osalta niitä kuvaavat joukot menevät päällekkäin, mutta eivät tietenkään yhtene.

Asia koskee niin sukupuolille ominaisia kykyjä kuin hyveitä ja paheitakin. Olisi tietenkin silkkaa tyhmyyttä pitää vaikkapa hoivausviettiä yksinomaan naisille kuuluvana tai väkivaltaisuutta miehisenä ominaisuutena. Molempia esiintyy yli sukupuolirajojen.

Sama koskee monia paheita, joiden esiintymistä naisilla on ollut tapana pitää epänormaalina, koska se on harvinaista. Harvinaisuutta sinänsä voi toki pitääkin epänormaaliuden kriteerinä, mutta koska tuo käsite näyttää käyneen hieman vanhanaikaiseksi sitä mukaa kuin esimerkiksi seksuaalisella alalla on ”normaalin” piiriin alettu lukea yhä enemmän kaikenlaisia asioita, kannattaa operoida toisilla käsitteillä.

Pedofilia on luultavasti kuitenkin yhä ”epänormaali” taipumus, samoin himomurhaaminen. Perustelen asiaa lajinsäilytykseen liittyvällä biologisella tarkoituksenmukaisuudella. On ilmeistä, että näihin aisoihin nähden tavallisella yksilöllä molemmista sukupuolista on aika korkea kynnys. Toki lajimme kuitenkin kestää myös näitä asioita melko pitkälle, jos ja sikäli kuin se kerran kestää myös naisten mahoutta (ja machoutta) normina.

Miksipä siis pitämään pedofiliaa tai himomurhaamista tabuina? Eikö pikemminkin ole niin, että sovinnaisuutta pönkittävän vastenmielisyyden ylittäminen on eräänlaista sankaruutta, jota tarvitaan uudenlaisen ja entistä tasa-arvoisemman maailmankuvan luomiseen?

Miksipä siis ei myös voitaisi julistaa Jammu Siltavuorta henkiseksi esikuvaksi, jonka nimeä voitaisiin käyttää vaikkapa jonkin joukkueen paidoissa ja jonka merkkipäiviä voitaisiin juhlia asianmukaisin menoin aina silloin tällöin?

Tällaiseen ei liene enempää juridista kuin moraalista estettä, mikäli asioita kyetään katsomaan laajasti. En tiedä, onko Jammu Siltavuori-klubia missään muodossa vielä olemassa, mutta Helsingin Sanomien kommentin on allekirjoittanut Aileen Wuornokselle nimetty joukkue, mitä voi hyvin pitää rinnakkaisilmiönä.

Wuornoshan oli prostituoitu, joka murhasi suuren määrän asiakkaitaan. Kukaan ei liene osoittanut, että murhien syynä olisi ollut jokin muu asia kuin se tyydytys, jonka avuttoman ihmisen tappaminen tuottaa. Tällaisen henkilön ottaminen joukkueen toteemiksi kuvaa tietenkin jonkinlaista halua samaistua esikuvan edustamiin arvoihin ja hyveisiin. Tässä tapauksessa kyse on tietenkin paheen ylistämisestä ja tarkoituksena lienee jonkinlainen karnevalisointi tai épatage –”mepä sitä ollaan niitä tuhmia tyttöjä, huhhahhei!”

Tyylilläänhän sitä kukin kirnuaa, kuten Veikko Huovinen on mielestäni osuvasti todennut. Mikäli nyt kuitenkin pysähdytään ajattelemaan, mitä merkittävää ominaisuutta Wuornos ennen muuta edusti, emme pystyne löytämään sieltä enempää mitään klassista kuin kristillistäkään hyvettä. Kyseessä on mitä ilmeisin white trash kaikessa surkeudessaan, känniääliö, joka ei hallitse impulssejaan. Suomeksi voitaisiin ehkä parhaiten sanoa Wuornoksen symbolisoivan kusipäisyyttä.

Saattaa olla, että moni meistä vielä vaistomaisesti kuvittelee, että kusipäisyys olisi naissukupuolella suhteellisen harvinaista verrattuna tiettyihin miespopulaatioihin ja lienee siinä myös oikeassa. Siinä mielessä herää kysymys, onko stereotypian purkaminen tässä asiassa vaivan väärtti. Eihän se itse asia siitä miksikään muutu.

Aileen Wuornos-teamin edustajan retoriseen kysymykseen, onko hänen joukkueensa epänormaali, voinee vastata lohduttavasti, ettei asiaa välttämättä tarvitse näin nähdä. Kusipäisyys sen sijaan on ilmeistä ja voihan siitäkin olla ylpeä, jos haluaa ja oikeasti siihen pystyy.