Playboy ja sen aikakausi

Playboyn aika

Die Zeitin Magazinissa on pikku juttu Playboyn perustajan, Hugh Hefnerin talon myynnistä. Pappa haluaa nyt myydä kuuluisan palatsinsa melkoiseen hintaan, mutta pitää samalla ehtona eräänlaista syytinkioikeutta. Tällä 89-vuotiaalla sybariitilla on oltava myös myynnin jälkeen oikeus asustella ja työskennellä talossa. 29 huonetta, viinikellareita, uima-altaina ja muuta rekvisiittaa käsittävän kompleksin hinta on 200 miljoonaa dollaria, mikä ei kai sinänsä ole erityisen kummallista eikä välttämättä ongelma nykyisille ökyrikkaille.

Ongelmia ehkä saattaa sen sijaan tuottaa paikan maine. Uudella omistajalla voi olla paineita säilyttää paikan ns. mainetta. Siellähän ovat lukemattomat toisilleen uppo-oudot ihmiset vuosikymmenten ajan harrastaneet seksiä sen eri muodoissa. Pappa Hefnerillä oli aikoinaan tapana esiintyä aina kylpytakissa ja epäilemättä hänen lehtensä veti puoleensa muodokkaita neitosia kuin hunaja mehiläisiä. Pääsy Playboyn kuukauden Playmateksi oli aivan tavaton kunnia nuorelle naiselle, kuten hämmästyksekseni kuulin joskus muinoin, kun oma tyttömme, Kata Kärkkäinen saavutti tuon kadehditun aseman.

Hefnerin luomus, Playboy, kuuluu nyt lopettaneen alastomien tyttöjen esittelyn, jotka aikoinaan olivat sen keskiaukeaman kaunistus.

Asia kannattaa panna merkille, koska nuo keskiaukeaman kuvat olivat alun perin se, mikä ylipäätään teki lehden kuuluisaksi ja sai ihmiset sitä ostamaan. Olihan lehdessä myös huumoriosasto, Party Jokes, hieman klassista kirjallisuutta osastossa Ribald Classics ja joskus merkittävien ihmisten haastatteluja sekä Unabashed Dictionary. Mutta ilman noita tyttöjä ei kai kukaan olisi voinut lehdestä oikeasti kiinnostua. En minä ainakaan.

Kysymys ei kuitenkaan ole minusta, vaan siitä, että Playboy symbolisoi erään aikakauden tuloa ja menoa ja minua kiinnostaa kysymys, mitä merkitsee sen poistuminen näyttämöltä, sillä sitähän tuo alastonkuvien häviäminen tarkoittaa.

Kun Playboy aloitti alastonkuvien julkaisun, ei se tietenkään ollut alan ensimmäinen eikä ainoa edustaja. Meidänkin maassamme ilmestyivät Kalle, Jallu ja ties mitä muita aviiseja, joita pidettiin irstaina ja jotka pyrkivät sellaisia olemaan, näyttämättä sentään kertaakaan esimerkiksi naisen nänniä tai pyllyä ihan kokonaan. Mutta loputhan voi kuvitella, jos tunsi asiaan kiinnostusta ja moni tunsi.

Playboy oli jotakin muuta. Se oli tarkoitettu menestyvälle, sosiaalisesti nousevalle urbaanille nuorelle miehelle, kuten sen julkaisemat joulua edeltävät lahjavihjekatalogit pyrkivät osoittamaan. Lukijan ajateltiin nauttivan sellaisia tuloja, ettei esimerkiksi suurehkon moottoripyörän ostaminen joululahjaksi ollut ongelma ja hänen arveltiin siirtyvän syksyisin jollekin Ivy Leaguen kampukselle tai vastaavaan paikkaan. Loma-aikoina hän juhli hienoissa alan keskuksissa. Nautinto oli tunnussana. Carpe diem!

Mutta niinkään olennaista ei ehkä ollut, ettei Playboy kilpaillut nuhjuisten postimyyntiluetteloiden tiiraajien suosiosta, kuin se, että se oli vakaasti päättänyt tehdä seksistä yhtä salonkikelpoisen asian kuin syöminen. Ja syöminen, merkityksessä gourmandise, oli juuri tulossa muotiin samaan aikaan, kun Playboy iski Amerikan puritaanista perintöä omalla aseellaan, joka oli Playboy Philosophy.

Suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitš kirjoitti aikoinaan muistelmissaan siitä, miten hullunkuriselta vaikuttivat amerikkalaiset, jotka äärimmäisellä vakavuudella esittivät mullistavina viisauksina sellaista, mikä vanhalla mantereella oli jo ammoin kuuluut sivistyneen ihmisen perustietouteen.

Mutta asiaa ei pidä banalisoida. Eivät Voltaire, Rousseau, saati de Sade vanhallakaan mantereella olleet joka pojan normaalia maailmankatsomusta.  Bertrand Russell, joka vuonna 1929 julkaisi teoksensa Marriage and Morals, oli Brittein saarilla yhä skandaalinkäryinen hahmo. Kun Gummerus julkaisi kirjan suomeksi vuonna 1951, se oli kuin huutavan ääni korvessa. Yhdessä Omar Haijamin runojen kanssa sen voitiin arvioida kuuluvan siihen hengenravintoon, joka oli nakertamassa sotasukupolven ylevän maailmankatsomuksen perusteita. Kyseessä oli yksinkertaisesti kaikenlaisen nautinnon emansipaatio! Miten pitkä olikaan loikkaus sota-ajan sankarillisuudesta, siis noin periaatteessa.

Yhtä kaikki, Russellin filosofisia pohdintoja luki vain harva, ainakin Kalle-lehteen verrattuna. Kumpikaan lukemisto tuskin olisi ollut maailmaa mullistamassa, ellei se, mitä nykyään sanomme kulttuurivallankumoukseksi, olisi yhtäkkiä ryöstäytynyt irti myös Suomessa suunnilleen 1960-luvun puolivälissä.

Kulttuurivalankumous hehkutti pääasiassa ikivanhan länsimaisen filosofian kaikkein banaaleimpia saavutuksia, jotka kaikki oli jo mahdollista löytää muinaisesta Kreikasta. Tämä ei vähentänyt sen merkitystä.

1700-luvun tai 1800-uvun vapaa-ajattelijat olivat pieni vähemmistö ja rahvas tiesi aina, että sen tuli olla köyhää ja hyveellistä. Kaikenlainen pidättyvyys oli hyveen ytimessä ja seksi muodosti vielä aivan oman lukunsa, koska sitä säätelivät myös moninaiset valtion sanktiot, sensuurista rangaistuksiin. Ja tabuja riitti muutenkin.

Muistan hyvin, mikä sensaatio oli tuon häpeämättömän Playboyn ilmestyminen lehtikioskeihin. Vaikka englannin taito tuolloin, 1960-luvun alkupuolella, oli meillä aika heiveröistä, näytti lehti menevän erinomaisesti kaupaksi etenkin pojille. Ehkä moni oli saanut kipinän opiskella enemmän englantia, joka oli tulossa yhä tärkeämmäksi kansainväliseksi kieleksi. Kukapa sen ihan varmasti tietää.

Kun puoli vuosisataa on nyt vierähtänyt noista päivistä, en pysty enää sataprosenttisella varmuudella sanomaan, mitkä olivat motiivini, kun hankin noita kalliita lehtiä vähäisillä opiskelijan pennosillani. Varmaa on, etteivät uskomattoman hemaisevat kuvat, jotka nykyään luokiteltaisiin pehmopornoksi, olleet asiassa viimeisillä sijoilla. Sellaisia ei muualla yksinkertaisesti ollut.

Kiinnostavaa oli myös, että Hefner julkaisi lehdessään palstaa The Playboy Philosophy. Tunnustan lukeneeni sitä ja pidin sitä joskus jopa tasokkaana. Kaiken kaikkiaan suhtauduin kyllä asiaan hieman ironisesti. Hefner tuskin suhtautui siihen näin tai ainakin halusi antaa vaikutelman asian vakavuudesta.

Luulen, että Hefnerillä oli kuin olikin missio, jonka hän nyt vanhoilla päivillään ehkä voi katsoa suorittaneensa loppuun. Puritaanisen Amerikan suhde seksiin on totaalisesti mullistunut, kuten se on mullistunut meilläkin. Mikä oli yhden lehden ja sen keskiaukeaman tyttökuvien merkitys tässä länsimaisen kulttuurin yhdessä keskeisessä muutoksessa, en halua spekuloida.

Joka tapauksessa voimme haarukoida historiallisia kausia ennen ja jälkeen Playboyn. Nuo ajat ovat erilaisia. Niissä näemme vaikkapa puritanismin ja sybariittisen konsumerismin välisen eron. Rinnan Playboyn ajaman seksivallankumouksen kanssa valtasi alaa myös tietty feministinen uusmoralismi ja uusidiotismi, joka vei seksuaalikielteisyyden kauemmas kuin puritanismi koskaan ja joka korvasi raamatulliset tabut uusilla, orwellilaisilla. Mutta tämä on toinen tarina. Playboyn tarina oli yhden murrosajan eepos kaikessa banaaliudessaan ja irvokkuudessaan. Mutta syvän jälkensä se jätti.