Spengler ja tekniikka

Spengler ja nykyaika

Oswald Spengler, Ihminen&tekniikka. Suom Matti Simola. Juhani Sarsila: Eläytymisen metodi. Oswald Spenglerin historianfilosofiaa. Kiuas. Helsinki, 152 s.

Oswald Spenglerin omaperäistä nerokkuutta ovat ihailleet monet merkittävät henget. Suomessakin hänestä olivat hyvin imponoituja takavuosien merkittävimmät filosofit Erik Ahlmanista ja J.E. Salomaasta G.H. von Wrightiin. Uudemmat, kuten Esa Saarinen tai Ilkka Niiniluoto eivät ole tunteneet tarvetta kunnioittaa häntä kiinnostuksellaan. Tämä tietenkin kertoo jotakin kirjoittajien aikakaudesta.

Onko Spengler nyt sitten jostakin syystä muuttunut epäkiinnostavaksi? Luulenpa, että asia on päinvastoin. Kiinnostus häntä kohtaan viriää juuri nyt, koska sen on pakko viritä. Saarisen ja Niiniluodon aikakauden sen sijaan ymmärrämme jo selvästi kuuluvan eilispäivään.

Suomeksi Spengleriltä on ilmestynyt lähinnä Yrjö Massan suomentama lyhennelmä Länsimaiden perikadon, 1200-sivuisen järkäleen toisesta osasta. Sivumennen sanoen sekin ilmestyi aikanaan eräänlaisena kummajaisena, maahan, jossa filosofia oli tullut merkitsemään kielen kritiikkiä. Toki eräät poikkeusihmiset, kuten juuri mainittu von Wright olivat Spengleristä hyvin kiinnostuneita.

Pääteoksensa ohella Spengler julkaisi muutaman lyhyen esseen, kuten ajankohtaiseen pohjoisen ja etelän taloudelliseen ristiriitaan kantaa ottavan Ratkaisun vuosia (Jahre der Entscheidung), joka myös suomennettiin. Samaan sarjaan kuuluva Ihminen ja tekniikka (Der Mensch unde die Technik) on nyt julkaistu uuden Kiuas-kustantamon toimesta, kääntäjänä Matti Simola. Kirjassa on myös Juhani Sarsilan essee Eläytymisen metodi: Oswald Spenglerin historianfilosofiaa.

Spengler filosofina jakaa lukijansa. Jotkut pitävät hänen kirjojaan sietämättömänä mahtipontisena hölynpölynä ja jotkut taas ihailevat niitä liki tavoittamattomina alansa mestarinäytteinä.

Ymmärrän molempia osapuolia. Muistan, miten puoli vuosisataa sitten otin seminaarityöni aiheeksi Spenglerin näkemykset eri kansojen ominaisuuksista, mutta muutin nopeasti mieleni. Mitä tolkkua oli siinä, että kirjoittaja väitti jokaisesta englantilaisesta paljastuvan merirosvon, kun häntä vähän raaputti?

Ja mihin perustui se mielipuoliselta vaikuttava väite, että faustinen eurooppalainen ihminen on syvien metsien asukas, joka siksi pyrkii kohti valoa, kunnes menee liian lähelle tulta ja polttaa siinä itsensä? Tai mitä viisautta saatoimme saada siitä väitteestä, että venäläinen oli aukeiden arojen asukas, joka sen vuoksi pyrki aina pois sieltä, metsän suojaavaan hämäryyteen?

No, hullutustahan se on evankeliumikin maailman viisaille, lohdutin itseäni ja valitsin mieluummin Freudia ja Marxia luovasti yhdistävän Erich Frommin, jonka ajatuksia pidän yhäkin kiinnostavina. Hän nyt ainakin pyrki rationaalisuuteen, mikä tuntui myönteiseltä.

Spengler, kaikessa ristiriitaisuudessaan, on paljon vaikeampi. Hän menee rationaalisuuden taakse ja ehkä jopa itsensä pyrkimisen taakse. Hänen metodinsa on lievästikin sanoen epäsovinnainen.

Kuten Sarsila toteaa, metodi tarkoittaa oikeastaan tietä ja metodinen ajattelu siis sitä, että pysytään tiellä eikä poukkoilla minne sattuu. Kukaties näin ei synny kiistattomia saati eksakteja tuloksia, mutta entä sitten? Ehkä sellaisia ei olekaan niissä maisemissa ja sillä tiellä, jossa filosofi liikkuu, mutta siitä huolimatta ne ovat perin kiinnostavia.

Antiikkiseen tapaan Spenglerin historia on retoriikkaa ja sen keinothan ovat pathos, ethos ja logos. Viime mainittu ei ehkä ole aina päällimmäisenä, mutta entäpä sitten. Metodi otetaan ainesta myöten ja mahdolliset tulokset määräytyvät sen perusteella. Jos haluamme saada yhdentekevää tylsyyttä hengenravinnoksemme, käyttäkäämme sitten sellaista tuottavaa metodia.

No, epäilemättä Spengler on runoilija ja sellaisethan heijastavat kaikkeen näkemäänsä omaa sisäistä maailmaansa.

Was ihr den Geist der Zeiten heisst,

im Grund ist der Herren eigner Geist

runoili aikoinaan jo Goethe, yksi Spenglerin kotijumalista.

Onneksi tämän filosofin henki ei kuitenkaan ole tylsä eikä kuiva. Parhaimmillaan hänen näkemyksensä tempaavat mukaansa ja todella näyttävät maailman uudessa valossa, vapaana turhan kritiikin kahleista, voisi joskus sanoa. Hippunen suolaa on siis hyvä varata pöydälle kirjan viereen.

Loistokkaimpiin Spenglerin suorituksiin kuuluu nykyajan ja roomalaiskauden vertailu. Roomalaisuus on hänestä hedelmätöntä, kuivaa ja kuollutta maailmankaupungin henkeä. Se on sivilisaatioksi rappeutunutta kulttuuria, joka ei enää luo ja voi vain laajeta, kunnes kivettyy ja kenties romahtaa.

Sitä ennen se on antanut viestikapulan seuraajalleen, joka samoja muotoja jatkaen ja niitä väärin tulkiten edustaa aivan erilaista prinsiippiä. Tällaisia pseudomorfooseja ovat olleet arabialainen kulttuuri roomalaisen sivilisaation jatkona ja venäläinen kulttuuri länsimaisen kulttuurin mukaelmana.

En tuhlaa aikaa sen kertomiseen, mikä kohtalo länsimaisella kulttuurilla on. Se on muuttunut sivilisaatioksi jo Napoleonista lähtien eikä sillä enää ole kohtaloa lainkaan sanan vanhassa ja varsinaisessa, orgaanisessa merkityksessä. Faustisesta ikuisuuspyrkimyksestä on tullut mekaanista laskelmointia. Jäljellä on vain kuori eikä ole mitään mieltä yrittää revitalisoida sellaista, mikä on jo kuollut.

Entä mitä tulee meidän jälkeemme? Mikäli olen ollenkaan ymmärtänyt tuota salaperäisesti vihjailevaa ajattelijaa, tulossa on hänen mielestään ”johannekselaisen” kristinuskon elähdyttämä venäläinen kulttuuri, josta hänellä ei kyllä ole paljoa kerrottavaa.

Tämän ennusteen Spengler kuitenkin tohti esittää jopa bolševismin kukoistusaikana. Samoin kuin slavofiilit, Spengler uskoo, että Venäjä on Euroopalle syvästi vieras elementti, kuten keinotekoinen ja lännestä tuotu Pietari on kuin kasvain sen ruumiissa.

Luulen kuitenkin, että Spengler pelkästään nauraisi makeasti, mikäli hän tänään eläisi ja joku ehdottaisi sitä mahdollisuutta, että tulevaisuuden uusi, faustisen kulttuurin raunioille rakentuva kulttuuri perustuu putinismiin.

Mitä taas tulee arabialaiseen kulttuuriin, on se itse asiassa myös jo kivettynyttä sivilisaatiota, jonka kulttuuria luova kyky on jo ammoin tyhjiin ammennettu. Kaikessa uskonkiihkossaan muhamettilaisuus on jo kauan ollut kulttuurinen mitättömyys ja sellaisena pysyykin. Takapajuisuutta ja aitoa kulttuuria ei siis voi samaistaa, vaikka Spengler näyttää uskovan aidon kulttuurin toimivan vaistojen ja ”veren” varassa eikä rationaalisesti laskelmoiden.

Pelkäänpä, että olen jo siirtynyt asiasta kolmanteen. Spenglerin juuri ilmestynyt suomennos Ihminen ja tekniikka ei mielestäni ole parasta Spengleriä. Sen pyrkimyksenä on täydentää hänen kulttuurifilosofiaansa esihistoriallisilla pohdiskeluilla, mutta niistä ei juuri tavoita sitä uljasta lentoa, joka liittyy hänen historiallisiin visioihinsa, vaikka hän niihin ajoittain viittaa.

Kaikesta huolimatta, jokaisen Spenglerin teoksen suomentaminen on kulttuuriteko ja on huomionarvoista, että sellaisia tekevät nykyään pikkukustantajat. Ehkä pitäisi sanoa ”vain pikkukustantajat”.

On mitä tärkeintä, että Spenglerin esseen ohella kirjaan sisältyy Sarsilan oivaltava ja hienosti kirjoitettu osuus. Sarsila ei suinkaan rajoitu vain selostamaan ja selittämään Spenglerin tekniikka-esseetä, vaan käsittelee häntä kokonaisuudessaan. Suoritus on niin hyvä, että uskallan sanoa sen olevan parasta tässä kirjassa, vaikka hyvähän myös Spengler on. Mestarin konstikkaan ja runollisen kielen suomentaminen ansaitsee omat aplodinsa. Se ei ole ollut helppo tehtävä.

Joka tapauksessa siis tässä on lukemisen arvoinen kirja. Jopa parinkin lukemisen. Puutteena esitän vain sen, että Sarsilan esseen kirjallisuusluettelo on unohtunut kirjasta pois.