Heikkenevä kasvu

Heikkenevä kasvu

Talouskasvun heikkeneminen näyttää monelle suomalaiselle olevan hirmuinen peikko. On se kerta kaikkiaan kauheaa, kun Suomen talous kasvaa vähemmän kuin vaikkapa Viron. Mikä tämän tällaisen tien päässä oikein häämöttääkään?

Oikea vastaus saattaisi olla vaikkapa Japani. Japani, jonka uskomaton talouskasvu 1980-luvulla sokaisi monet jo uskomaan, että tuo pikku saari yksinään saattaisi ruveta riepottelemaan koko muuta maailmaa, jämähti sitten paikalleen ja on jo muutaman vuosikymmenen ollut pysähdyksissä.

Pysähtyminen ei toki tarkoita sitä, että maa olisi köyhyyden ja kurjuuden syövereissä. Japanissa väestö on suuresti (pahasti?) vanhentunut, talouskasvu on pysähtynyt ja valtionvelka kasvanut hurjaksi. Japani on myös jämähtänyt omaan japanilaisuuteensa, eikä ole päästänyt eikä kutsunut maahanmuuttajia mistään maailmankolkasta. Entäs sitten?

Silti Japani voi ihan hyvin. Sen elintaso on korkea, sen kansalliset perinteet ovat arvossaan ja se tuottaa jatkuvasti maailmalle esikuvallisena pidettyä tekniikkaa. Mikäli talouskasvu on lakannut, se merkitsee onnettomuutta lähinnä niille harvoille mammonanpalvojille, joiden mielestä tärkeämpää on hankkia aina vain lisää ja lisää rahaa keinolla millä hyvänsä, vaikkapa erilaisilla finanssi-instrumenteilla, sen sijaan että tyydyttäisiin siihen reaaliseen tuottoon, joka saadaan tehdystä työstä.

Jo vanhan kansakoulun matematiikalla oppi ymmärtämään, ettei kasvuprosentti kerro mitään siitä, millaista hyvinvointia maan talous tuottaa tai edes siitä, miten paljon se tuottaa. Suuri kasvuprosentti on aina ollut ominaista kehitysmaille, joiden lähtötaso on alhainen. Pitkälle kehittyneen maan talouden korkea kasvuprosentti on itse asiassa luonnoton asia.

Kasvu ei ole, eikä voi olla enempää loputonta kuin myöskään itsetarkoitus. Saattaa olla yksinkertaistusta, jos sanotaan, että jossakin vaiheessa kehittyvä maa tulee valmiiksi eikä enää tarvitse kasvua. Maailman resurssit huomioiden tämä joka tapauksessa on välttämättömyys. Tämän planeetan tuotanto ei voi kasvaa loputtomasti eikä sen voisi kuvitella olevan kenenkään etu. Jossakin vaiheessa tavaraa ja elintasoa on riittävästi, eikä kasvulle enää ole järkevää tilausta.

Arvostettu Foreign Affairs-lehti otti tämän vuoden maalis-huhtikuun numeronsa teemaksi ”Maailma on lattea, miten hitaasta kasvusta selvitään”.

Japanin oloista lehti antaa varsin lohdullisen kuvan. Eläkepommi ei ole siellä valtakuntaa tuhonnut ja vaikka valtionvelka on tavattoman suuri, niin eletäänpä sitä senkin kanssa. Ei se ole mikään syy ruveta vaihtamaan väestöä ja tuomaan maahan sen perinteille ja hengelle aivan vierasta kulttuuria.

En tiedä, mihin Japanin politiikka maahanmuuttoasioissa perustuu, mutta ainakin se sopii hyvin yhteen sen tervejärkisen ajattelun kanssa, jonka mukaan maahan ei kannata ehdoin tahdoin luoda aikapommia, joka suurella varmuudella tulee ajan mittaan aiheuttamaan korvaamatonta tuhoa ja onnettomuutta kaikille osapuolille. Kaikkein typerintä olisi tehdä tämä ”humanitaarisin” perustein eli pönkittää moraalista itsetyytyväisyyttä ottamalla säälittäviä elättejä. Ei valtioita ja kansakuntia näin hallita.

FA:n mainitussa numerossa kommentoidaan myös Mary Beardin kirjaa SPQR (Senatus populusque romanus), joka aivan ilmeisesti pyrkii peilaamaan Rooman rappiota omaan aikaamme. Nuori keisari Caracalla laajensi rajusti Rooman kansalaisoikeuksia kanta-asukkailta kysymättä. Kaksi vuosikymmentä sen jälkeen valtakunta vaipui puolen vuosisadan mittaiseen talouslamaan, josta vasta Diocletianuksen ”orwellilainen” politiikka (muistamme enimmäishinnat ja niiden rikkomisesta määrätyt kuolemanrangaistukset) sen nosti, jos nosti.

No, syyt ja seuraukset eivät ole niinkään yksiselitteisiä, mutta helpot konstit ovat usein joko tehottomia tai lyhytaikaisia, kuten housuun laskeminen pakkasella. Hölmöläisten peiton jatkaminen oli vastaava operaatio.

Rooman ja nykyajan paralleelit kääntyvät toki hankalasti käytännön toimintaohjeiksi, mutta jotakin tuttuahan tuossa muinaisessa rappiossa on. Kyltymätön ahneus ja uskomaton kyynisyys, joka korottaa talouskasvun ainoaksi maanpäälliseksi hyväksi, löytyvät toki myös muinaisuudesta siinä kuin myös kansainvaellukset.

Ilmeisesti Eurooppa on tuomittu lisääntyvään poliittiseen ja taloudelliseen mitättömyyteen, mutta tuskinpa syynä niinkään on maanosamme puuttuva talouskasvu. Pikemmin syy on niiden maiden kehityksen eriaikaisuudesta, jotka nyt koettavat tavoitella eurooppalaista elintasoa korkeilla kasvuluvuilla. Me olemme jo kasvaneet, ne eivät.

Ei se kasvu loputtomasti jatku eikä sen pidäkään jatkua. Saattaa olla, etteivät siivoojat enää palkallaan ilman muuta pääse Torremolinosia kauemmas, kuten menneen aikakauden eräässä TV-ohjelmassa päiviteltiin, mutta onko se katastrofi? Elintasomme on sadassa ja jopa viidessäkymmenessä vuodessa kasvanut niin käsittämättömän paljon, että se on sokaissut silmämme.

Perspektiivin palauttamiseksi kannattaa aina välillä vilkaista vanhoja dokumentteja, vaikkapa sadan vuoden takaisia perukirjoja ymmärtääkseen, missä määrin me nykyään olemme jo hukkumassa mammonaan ja miten vähän sen lisääminen voi hyvinvointiamme lisätä. Niin sanotusta taloustieteestä opitaan yleensä jo peruskurssilla vähenevän rajahyödyn laki, jonka pitäisi kertoa, ettei tulojen lisääntyminen enää hyvinvoinnille paljoa merkitse silloin, kun ne jo ovat korkealla tasolla.

Se, että asioita on voitu perustaa jatkuvan kasvun varaan, on taas toinen juttu. Se on yksi hölmöläisten strategia resurssien luomiseksi tyhjästä. Aristoteleen mukaan sieltä nyhtäminen ei loppujen lopuksi voi onnistua. Vastoin yleistä luuloa myös nyhtöpossu ja nyhtökaura perustuvat vankasti reaalitalouteen, tuohon väheksyttyyn aineelliseen tuotantoon, josta olisi huolta kannettava, muuten meidän vielä huonosti käy, vaikka talous kasvaisi prosenttien vauhdilla.