Suvaitsemisesta

Suvaitsemisen hyödyistä ja rajoista

Kaikki klassisen venäläisen kirjallisuuden ystävät ovat huomanneet siellä usein esiintyvän suvaitsemista tarkoittavan sanan. Tavallisesti kyseessä on puhuttelu, jossa henkilöä pyydetään lupaa.  Voisiko armollinen herra/rouva sallia jotakin tai tehdä jotakin: позвольте, извольте, дозвольте, позволите, с вашего позволения: suvaitkaa kuulla selostukseni, suvaitkaa istuutua ja niin edelleen.

Kannattaa sitä tapaa käyttää nykyäänkin, mikäli haluaa olla kohtelias. Sellaiseenhan nykyään pitäisi meillä Suomessa aina olla jokin hyvin pätevä syy, mutta monessa muussa maassa asia ei herätä sen enempää huomiota ja saattaa jopa tapahtua ihan huomaamatta, kuin luonnostaan.

Suvaitsemispyynnön perusidea tässä yhteydessä on, että korkea-arvoisempi tai sellaiseksi esitetty henkilö, vaikkapa talon isäntä, sallii jotakin, josta ainakin periaatteessa voisi aiheutua hänelle jotakin vaivaa tai ikävyyttä.

Suvaitsemattomuus tällaisessa yhteydessä todistaisi kopeutta ja epäkohteliaisuutta aivan kuten sekin, että lupa jätettäisiin pyytämättä, kun toista vaivataan tai häiritään.

Ihmisten keskeisessä kanssakäymisessä suvaitsevaisuudella ja sen kohteliaalla pyytämisellä on oma merkittävä roolinsa, niin tyhjänpäiväiseltä kuin asia voi tuntuakin.

Vain moukka katsoo, että hänen oikeuksiaan on toisten ilman muuta kunnioitettava ja että on siksi aivan kiitettävää kieltäytyä suvaitsemasta itselleen joitakin epämukavuuksia, jotka taas toisten ihmisten kannalta saattavat olla tärkeitäkin miellyttävyyttä lisääviä tekijöitä.

Toisaalta olisi tietenkin mieletöntä suvaita yhtä lailla hienoa ja kurjaa taidetta, taputtaa niille ja osallistua niiden kustantamiseen. Platon, jota syystä on pidetty yhtenä antiikin maailman suurista viisaista, on teoksessaan Lait sitä mieltä, että suvaitsevaisuus, kohdistuessaan arvottomiin asioihin, on tuomittavaa ja näköjään samantapainen pahe kuin meillä on lain tarkoittama rikoksen suosiminen.

Ihminen saa Platonin mukaan itselleen vahinkoa siitä, jos hän pitää turmeltuneisuutta kuvaavista eleistä tai sävelmistä ja päinvastoin hyötyy sellaisista, jotka ilmentävät hyvettä ja sitä kehittävät.

”Tässä käy samoin kuin silloin, kun joku seurustelee kehnojen ihmisten kanssa, joiden moraalittomia tapoja hän ei vihaa, vaan suhtautuu niihin suvaitsevaisesti ja jopa pitää niistä: hän moitiskelee niitä kuin leikillään, koska hämärästi tuntee kehnoutensa. Hän mukautuu pakostakin sen kaltaiseksi, mistä pitää, vaikka häpeääkin kehua sitä”.

Taide, siinä luvussa musiikki, auttaa siis ihmisiä kehittämään itseään joko hyveeseen tai kehnouteen, eikä jälkimmäisen suvaitseminen kuulunut tuon ajan Ateenassa kansalaishyveisiin.

Kuten huomaamme, ajat ovat muuttuneet ja kuten Aksel Sandemose jo ennen sotia romaanissaan totesi, tähän nykyisempään aikakauteen kuuluu, että ”me koristamme itsemme sarvilla”. Kehnouttaan ei kukaan enää häpeä, vaan mielellään yrittää vihjailla, että sitä olisi enemmänkin kuin sitä itse asiassa on. Asia on viime aikoina tullut erityisen suosituksi ns. naisliikkeen keskuudessa kaikenkarvaisine lutkamarsseineen.

Tähän uudenlaiseen länsimaisen ihmisen olotilaan kuuluu tietenkin myös maksimaalinen suvaitsevaisuus, muutenhan paheilla keikailemisella voisi ansaita itselleen paljonkin ikävyyksiä. Suvaitsevaisuus ei sitä paitsi nykyään ole pelkkä yksilön valinta, vaan käytännössä pakollista.

On ilmeistä, että asia on riippuvainen yhteiskunnan modernisaation asteesta ja taipumus suvaitsevaisuuteen lisääntyy yhtä jalkaa tämän prosessin edistyessä. Näinhän arvovaltainen World Values Survey asian tulkitsee.

Tämä seikka on siis parasta hyväksyä ja ymmärtää niitä, joiden mielestä ei ole olemassa optimaalista suvaitsevaisuuden astetta, vaan kaiken maksimaalinen suvaitseminen on arvo sinänsä ja sitä ansiokkaampaa, mitä enemmän se ihmiseltä vaatii.

Epäilemättä suvaitseva henkilö onkin a priori sympaattinen tuttavuus. Hänessä on jotakin amerikkalaista. Hänen kanssaan ei ilmeisesti ainakaan tarvitse pingottaa, vaan voi ainakin jossakin niin halutessaan nostaa jalat pöydälle ja keskittyä olennaiseen. Tämä kyllä vetoaa myös suomalaiseen

Kukapa haluaisikaan seurustella kaikesta marisevan ilontappajan kanssa, jonka lempiharrastuksena olisi  paheksua lähimmäisiään. Suvaitsevaisuus on lähes rajaton riemu, mutta onko sittenkin mahdollista viedä sitä liian pitkälle?

Somessahan käydään keskusteluja, joissa suvakeiksi nimitettyjä henkilöitä leimataan äärimmäisyysihmisiksi, jotka siis ilmeisesti ovat sivuuttaneet suvaitsemisen optimin ja kääntäneet sen myönteisen perusmerkityksen vastakohdakseen.

Muuan tuttavani väitti joskus pystyvänsä syömään ateriansa normaalilla ruokahalulla, vaikka pöydälle ruoan viereen olisi asetettu lämmin ihmisjätös. Tällainen stoalaisuus oli hänestä ilmeisen kiitettävää ja mielestäni se kuvitteellisena esimerkkinä erinomaisesti ilmentääkin aikamme arvostamia valmiuksia maksimaaliseen suvaitsevaisuuteen.

Ihminen, joka pystyy maksimaalisesti hallitsemaan itsensä, ei häiriinny siitä, että julkiset tilat töhritään graffiteilla tai että ne valtaa kakofoninen mölinä, jonka tietty ryhmä kokee omana yhteisrituaalinaan. Tuskin näitä koettelemuksia kuitenkaan ehdoin tahdoin haetaan.

 Tuo kaikki on kärpäsen surinaa sen korvissa, joka saa tyydytyksensä suvaitsemisen viemisestä äärimmäisyyksiin saakka ja hän varmaankin osallistuu mielihyvin sen taiteilijan  iloon, joka on saanut töherrettyä taginsa toisen taiteilijan veistämään patsaaseen. Tasa-arvohan tässä on kysymyksessä ja viime kädessä ehkä jopa ihmisoikeudet. Eikö tuo patsaan veistäjäkin ole vain ihminen?

Suvaitsevaisuuden jatkaminen silloin, kun kyseessä on rikollinen toiminta, on tietenkin arvotonta ja jopa rangaistavaa. On kuitenkin syytä olettaa, että kohtuuden raja tulee vastaan jo aiemmin.

Myös silloin, kun johonkin tilaan saapuu vieras toisesta ympäristöstä ja alkaa vaatia, että siellä on noudatettava hänen sääntöjään, on isännän aika heittää tunkeilija ulos ja palauttaa hänet järjestykseen.

Mikäli näin ei tehdä, on isäntä menetellyt arvottomasti ja ansainnut kaikkien ylenkatseen. Silloin on myös tapahtunut niin, ettei vieras ole noudattanut roolinsa mukaista käytöstä, vaan asettunut itse hänelle kuulumattomalle isännän paikalle.

Kohteliaisuuteen kuuluu aina vastata kohteliaisuudella, mutta moukkamaisuus ei ansaitse suvaitsevaisuutta. Itse asiassa on olemassa tietty raja, jonka ylittäessään suvaitsevaisuus muodostuu häpeälliseksi käytökseksi.

Jostakin syystä tuntuu siltä, ettei tätä klassista perusasiaa enää yleisesti tajuta, kun massayhteiskunta kaikkien viestimiensä voimalla hehkuttaa omaa agendaansa ja sen apostolit kylpevät itsetyytyväisyydessä viedessään suvaitsevuutta yhä uusiin korkeuksiin.