Taantumusmiehen muistelmia

Karhun muistelmat

Agathon Meurman, Muistelmia I. Kansa, Helsinki 1909. 295 s.

Kangasalan oraakkeliksi tai Kangasalan karhuksikin usein nimitelty Agathon Meurman on kiinnostava väriläiskä Suomen poliittisessa historiassa. Usein hänet sivuutetaan melko nopeasti ja luokitellaan vain vanhasuomalaiseksi taantumusmieheksi. Lukijalle jää helposti kuva patriarkasta, jonka ymmärrys ja elämänpiiri oli varsin ahtaasti ankkuroitunut agraariyhteiskuntaan ja sen perinteisiin ja joka piti kaiken kehityksen jarruttamista elämäntehtävänään.

Itse asiassa Agathon Meurman oli paljon kiinnostavampi henkilö, nimenomaan siksi, että hän tavallaan jäi maailmojen väliin. Hän syntyi ja kasvoi maalla, mutta ei kuulunut talonpoikaistoon, vaan joutilasluokkaan. Hänen äidinkielensä oli ruotsi, mutta hänestä tuli suuri suomalaisuuden esitaistelija. Hän opiskeli sekä Pietarissa että Suomessa ja oppi monipuolisesti tuntemaan isänmaansa aseman Venäjän keisarikunnassa. Valtiopäivillä hän kuului talonpoikaissäätyyn.

Muistelmat kirjoitetaan yleensä jälkimaailmaa varten ja ainahan ne tiettyjä tarpeita pyrkivät täyttämään. Meurmanille nousi kansallinen asia ja nimenomaan suomenkielisen kansan asia varsinaiseksi elämäntehtäväksi ja se toki hallitsee muistelmienkin jälkipuolta.

Ainakin yhtä kiinnostava on kuitenkin se kuvaus aikansa maailmasta ja sen muuttumisesta, jonka kirjoittaja antaa. Itseään hän kehuu korkeintaan peitetysti. Monessa kohtaa hän sen sijaan moittii tylysti omaa laiskuuttaan ja saamattomuuttaan, jopa tyhmyyttäänkin.

Useinhan ihmiset pukeutuvat repaleiseen viittaan peittääkseen turhamaisuuttaan, joka sentään pääsee rei’istä sopivasti pilkahtelemaan, mutta Meurmanin nöyrä perusasenne vaikuttaa aidolta. Se on ilmeisesti sukua niin sanotun katuvaisen aatelismiehen asenteelle, jollaisen tunnemme vielä omankin maamme suurten ikäluokkien historiasta.

Meurman oli ilmeinen kielinero, jonka kyvyt venäjän, ranskan ja latinan kielissä saivat tunnustusta. Ruotsia tai suomea ei hänelle sen sijaan äidinkielinä edes opetettu ja vasta Pietarissa kirjoittaja sai nähdä sen ihmeen, että venäjää äidinkielenäkin yleensä opiskeltiin.

Kuten vanhoilla fennomaaneilla yleensäkin, myös Meurmanilla oli suomenkielen taito aluksi melko heikko. Sen oppimista siivitti kuitenkin vakaumus siitä, että koko kansa olisi tuhoon tuomittu, ellei se sivistyisi. Sitä varten taas oli poistettava esteet suomenkielisen kansan yhteiskunnallisen nousun tieltä.

Meurman esittää credonaan, että ellei Snellmanin kansallinen herätyshuuto olisi tullut silloin, kun se tuli, olisi herrassääty ennen pitkää ollut venäläiskielinen, niin kuin se jo oli venäläismielinen. Sillä Venäjän suuruus ja valta, Pietarin loisto ja etevyys kaikissa suhteissa, tieteissä ja taiteissa, siinä oli, mitä heidän siellä olevat poikansa lakkaamatta saarnasivat.

Juuri vanhasuomalaisia itseään tämä joukko kuitenkin syytti nöyristelystä ja Pietarin tien kulkemisesta, mutta Meurmanin omatunto on tässä puhdas. Svekomaanit ne olivat, joille kansan tuleva denationalisaatio oli yhdentekevää. Seisomalla jäykästi omien, muka pyhien oikeuksiensa kannalla ja välttämättä kaikenlaisia solidaarisuuden osoituksia keisarille, he olivat vetämässä maata onnettomuuteen.

Jopa silloin, kun Aleksanteri II:n armon aurinko loisti suuriruhtinaskunnan yllä, pelättiin salaa tulevaisuutta, jossa Suomelle vielä kerran kävisi kuten Puolalle, jonka kokemista kauhuista kertovaa kirjaa luettiin suurimmassa salaisuudessa.

Mutta Meurmanin mukaan toivoa oli, ja Suomen tien oli oltava toinen. Tämä tapahtui snellmanilaisittain, kohottamalla kansan surkeaa sivistyksellistä ja taloudellista tasoa ja antamalla keisarille, mikä keisarin on.

Ajan suuret aatteet olivat toki tuttuja Meurmanille, joka näyttää olleen suuri kirjallisuuden tuntija, talonpoikaissäädyssä siis varsin harvinainen lintu siinäkin suhteessa.

Naisasian suhteen Meurman oli hyvin skeptinen ja nosti kaikille esikuvaksi sen sijaan oman vaimonsa, joka synnytti toistakymmentä lasta ja hoiti siinä samalla hyvin suurta taloutta, jossa lähes kaikki tehtiin kotona, kynttilöistä kankaisiin. Alexandra Gripenbergistä Meurman puhuu jopa arvostavasti, mutta muuten kaiken maailman Norat ja Papin rouvat saavat kuulla kunniansa.

Mueurman ei muutenkaan siekaile jakaessaan arvosteluja kohtaamistaan ihmisistä. Lähes heikkomielisiä tai muuten kaheleita tyyppejä näytti siihenkin aikaan riittävän kaikille yhteiskunnan tasoille ja asemiin. Suuresti arvostetuillakin ihmisillä oli rajoituksensa, alkaen jopa Snellmanista, Runebergista ja Topeliuksesta. Toki etenkin Snellmanin korvaamattomat ansiot nostivat hänen merkityksensä ainutlaatuiseksi.

Pappien keskuudessa Meurman tietenkin havaitsi runsaasti lurjuksia. Tähän aikaan papinvirka usein oli vain lihavien tulojen lähde, jollaisia ei säätyläisille ollut kovin paljon tarjolla. Runsaiden tulojensa päälle prelaatit usein vielä keittelivät viinaa, mitä Kangasalan karhu erityisesti vihasi. Viina näet esti kansaa nousemasta sivistykseen, ymmärsi Meurman, joka kyllä itsekin kertoo etenkin nuorempana aina olleensa kutsuilla ensimmäisenä juovuksissa ja muutenkin typerä.

Uskontoon Suomen sivistyneistö tunnetusti suhtautui 1800-luvun jälkipuoliskolla yleensä jo hyvin varauksellisesti. Meurman ei myöskään ollut mikään uskovainen, mutta kunnioitti esimerkiksi Snellmania, joka opetti poikansa noudattamaan uskonnollisia tapoja ruokarukouksesta lähtien. Vasta vanhempana saisi itse kukin omalla järjellään ratkaista Jumala-suhteensa.

Meurman toimi myös virsikirjakomiteassa ja siellä ”ajoi ulos perkeleitä”, joita vanhoissa sanoituksissa oli ylen paljon. Siihen aikaan asia herätti sivistyneistössä vastenmielisyyttä, mutta nykyistä lällärikamaa kuunnellessa alkaa kyllä jo toivoa, että vanhat virret otettaisiin taas käyttöön. Paljolta ne varmasti olivat kansalle myös sitä suorasukaista evankeliumia, jota se kaipasi.

Nykyään kirjastot kiirehtivät luopumaan kaikista sellaisista opuksista, joita ei ole viimeisten viidentoista vuoden kuluessa paljoa lainattu.

Tämä on vakava oire siitä pyrkimyksestä yleiseen tyhmentämiseen, jonka voi nähdä kaikkialla, tosi-TV:stä aina ajankohtaisohjelmiin. Toki suuri määrä klassista kirjallisuutta on jo kaikkien saatavana netin kautta. Kun vanhan suomalaisen kirjallisuuden määrä on niinkin pieni kuin se on, olisi varmaankin syytä pyrkiä saamaan kaikki loputkin netin kautta yleisön käytettäväksi. Elektronisessa muodossa se myös hyvin palvelisi tutkimusta.

Siihen saakka kannattaa pyrkiä tavalla tai toisella hankkimaan käsiinsä vanhaa kirjallisuutta. Sen lukeminen on suurella todennäköisyydellä paljon palkitsevampaa kuin Finlandia-palkinnolla kruunatun pupun pureskelu.