Suomalaista ruokaa

Suomalaista ruokaa etsimässä

Kiinalaisia, korealaisia, japanilaisia ja ehkä vielä muitakin itämaalaisia (lieneekö sallittu nimitys?) on nykyään tämäkin maailmankolkka täynnänsä.

Muuan matkatoimistoihminen kertoi hiljan, että Pietarissa ovat hotellit, erityisesti suuret, yllättävän kovissa hinnoissa, koska kiinalaisten valtava määrä lisää kysyntää, vaikka länsisuhteiden viileneminen on vähentänyt liikennettä tältä suunnalta.

Käväistyäni hiljattain Tukholmassa, totesin, että laivalla näytti olevan hyvinkin toinen puoli kiinalaisia. Myös Tukholman katukuvassa he olivat hyvin näkyvä elementti ja jopa eräässä vanhan kaupungin ravintolassa oli vessojen sijainti ilmaistu myös kiinaksi. Tosin hieman väärin ja pinyinillä, mutta varmaankin aivan ymmärrettävästi.

Laivalla oli parikin itämaista pöytää, joista sopi ottaa tuttua ruokaa, mikäli Keskuksen valtakunnasta saapuvat eivät kyenneet saamaan kurkustaan alas paikallista ravintoa tai muusta syystä kokivat asian vastenmielisenä.

Niistäkin ruokaa otettiin, mutta valtaosa kiinalaisturisteista oli kiinnostuneempi siitä tarjonnasta, jota edusti noutopöytä. Sellaisethan ovat Kiinassakin suosittuja, ainakin hotellien aamiaisella.

Kiinalaiset ovat syystäkin todellisten kulinaristien maineessa. Tuskin mikään on heille pätevä syy jättää syömättä herkullinen ateria, joka usein katetaan pyörivälle levylle, josta kaikki seurueen jäsenet saavat mahdollisuuden maistaa jokaista ruokalajia. Ne kyllä sulavat länsimaalaisenkin suussa.

Joskus on hieman huumorimielessä sanottu, että kiinalainen keittotaito on hyvin yksinkertainen: otetaan raaka-aine, vaikkapa kasvi tai eläin, ja leikellään se sormenpään kokoisiksi paloiksi ja sen jälkeen paistetaan ne wokkipannussa. Hyvää tulee ja nopeasti.

Kuitenkin kiinalainen lähestymistapa, joka liittynee pitkälti puikkojen käyttöön syömävälineinä, asettaa omat rajoituksensa. Ruoka on erilaista kuin meillä.

Erilaisuutta korostaa vielä meikäläisen leivän ja voin puuttuminen ruokalistalta. Sekö lienee syynä siihen, että kiinalaiset keskimäärin ovat hoikkia ja sopusuhtaisia.

Mutta ruoka heille maistuu. Kiinalaista ruokaa syödään pitopöydissä uskomattomia määriä ja lopuksi otetaan vielä pala vesimelonia tai hunajamelonia ja kas kummaa: ähky on tipotiessään, vaikka tietää syöneensä hirmuisen määrän herkkuja.

Muistan, että Pohjois-Karjala-projektin vuosina suunniteltiin sellaista vaihtokauppaa, että ryhmä karjalaisia olisi siirtynyt vuodeksi italialaiseen ravintoon ja päinvastoin. Sitten olisi tutkittu, mitä sydämelle kuuluu kummassakin ryhmässä.

Ymmärrettävää kyllä, tutkimusta pidettiin epäeettisenä ja se jäi tekemättä. Molemmat puolet ovat sen jälkeen saaneet syödä sitä, mitä haluavat.

Italialaisten ravintoloiden määrästä päätellen suomalaiset ovat joka tapauksessa muuttaneet ruokailutottumuksiaan saapasmaan (sit venia verbo!) suuntaan.

Nykyään yleensä katsottaneenkin, että tämä on edistystä. Vielä 1950-luvulla ei italialaista ruokaa Italian ulkopuolella tainnut arvostaa juuri kukaan. Nyt se sen sijaan noteerataan yhdeksi suureksi keittiöksi, jota itse kunkin kuuluu ihastella.

Itse en erityisemmin arvosta italialaista keittiötä, joka mielestäni näyttää paremmalta kuin maistuu. Toki kunnon reilu makarooni- tai muu pasta-annos on nälkään yhtä hyvä lääke kuin mikä tahansa muu. Kuitenkaan en oikein jaksa ihastua Parman kinkkuun, balsamicoetikkaan tai paikalliseen extra vergine-oliiviöljyyn.

Kyllä ne ihan hyviä ovat, mutta en näe mitään syytä nostaa niitä suomalaisten tai muiden eurooppalaisten ruoka-aineiden yläpuolelle.

Myös hyvin tehty osso buco tai saltimbocca alla romana ovat herkkua. Tosin italialaiset ravintolat eivät useinkaan osaa tehdä niitä sellaisiksi, että ne ainakaan minun suussani erityisesti maistuisivat, joten pidän parempana luottaa omaan apuun tässäkin asiassa.

On mielestäni kuitenkin edistysaskel, että niin italialainen, japanilainen kuin vaikkapa espanjalainen keittiö nykyään tunnustetaan täysiarvoisiksi. Ei kulinarismi ole pelkkää ranskaa.

Vielä 1950-luvulla ja myöhemminkin oli yleisesti totuttu katsomaan pitkin nenänvartta oikeastaan kaikkia muita paitsi ranskalaista keittiötä. Espanjalaista muistan suorastaan pilkatun. Vain venäläistä -joka edusti vallankumousta edeltävää nostalgiaa- kehdattiin myös pitää hyvänä.

Ruotsi, sivumennen sanoen, on myös ravintolakulttuurin osalta hyvin edistynyt maa, jossa harvoin saa kehnoa ruokaa, ellei itse tahallaan änkeä luokattomaan paikkaan.

Järntorgetin varrella nauttimani pyttipannu oli kieltämättä alkeellinen ja lähinnä rasvaisuutensa vuoksi merkittävä. Se olikin tarpeen pitkän kävelyn päätteeksi, mutta maistellessani ns. sattumia, jotka olivat ruskistamatonta falukorvia, muistelin kyllä haikeana niitä pyttipannuja, joita Hangon Itämeren portti joskus tarjosi pitkän ja nälkiinnyttävän purjehduksen päätteeksi.

Pyttipannun esiaste taitaa olla saksalainen Labskaus- esimerkiksi Hampurista saatava merimiesten perinneruoka, jonka kanssa kuuluu syödä punajuurta ja suolakurkkua. Sitä pyttipannussakin oli ja jääköön nyt tuokin annos haukkumatta, kyllä sillä nälkä lähti.

Kuten tuli mainittua: vielä puoli vuosisataa sitten vain ranskalainen keittiö, tuo hovikeittiö, oli jotakin niin arvokasta, että siitä kannatti mennä ravintolaan nauttimaan.

Omat kotimaiset ruokamme olivat sen sijaan jotakin niin rahvaanomaista, että niistä voi korkeintaan tehdä pilaa.

Mutta ajat muuttuvat. Nyt melkein jokaisen maan keittiöön ymmärretään kuuluvan myös omaleimaisia herkkuja. Jopa ruotsalaiset myyvät näkkileipäänsä ja lihapulliaan ympäri maailmaa Ikea-myymälöistään.

Mutta missäpä näemmekään suomalaisen keittiön herkut? Nuo lukemattomat laatikot, pääruuiksi kelpaavat keitot, tuoreen ruisleivän ja hiivaleivän, maalaisvoin, silakat, muikut ja lukemattomat muut herkut, joita ei mistään muualta saa?

Suomalainen keittiö on yhä Tuhkimo, joka piiloutuu syrjäkaduille. Sen sisarpuoli, joka pöyhkeilee konstikkailla resepteillä ja lappilaisilla raaka-aineilla on falski prinsessa Superba, jonka teennäisyyden näkee jo kauas.

Kuljen usein erään -nimestään huolimatta konstailemattoman- ravintolan ohi. Yhä useammin se näyttää olevan täynnä itämaisia turisteja, joista monet ottavat itsestään selfieitä ravintolan edustalla. Ainakin Japanissa paikka kuuluu saaneen jossakin turistioppaassa kiitosta.

Pidän itsekin sen tarjonnasta. Ruokalaijit ovat yleensä tavallista suomalaista perusruokaa, poikkeuksena ehkä lähinnä Vorschmack. Se on kuitenkin huolella valmistettua ja hyvää.

Paikka on hieman ahdas ja soveltuu paremmin ruokailuun kuin pitempään istumiseen, mutta pidän merkittävänä ja arvokkaana asiana, että joku ravintola meilläkin uskaltaa avoimesti panostaa tavalliseen, hyvään suomalaiseen ruokaan.

Eivät kiinalaiset tai japanilaiset tule tänne syömään italialaista tai ranskalaista ruokaa ja tekevät siinä aivan viisaasti. Emme mekään sellaista halua noissa maissa käydessämme.

Nyt olisi jo viimeinkin aika herättää kokeissa kunnioitus ja intohimo suomalaisten ruokien hyvää valmistamista kohtaan. Kyseessä ovat useinkin ainutlaatuiset ja yli vertaiset herkut, jotka on vain osattava valmistaa taidolla ja -kuten kulunut sanonta asian ilmaisee -sydämellä.

Kun me kerran joka päivä joudumme syömään, niin kunnioittakaamme ruokaa valmistamalla se sillä rakkaudella ja pieteetillä, jonka se ansaitsee!

Suomalainen keittiö on yksi maailman parhaista ja on jo aika korottaa se sille kuuluvaan asemaan.